Ihan ensiksi sanon sen, että en onnistunut hankkimaan käsiini Lohikäärmevuorta, joten sen omaavat voivat ehkä hieman avata tämän luvun tapahtumia sen opuksen kohdalta. Koska itse ainakin olen melko utelias sen suhteen. Minulla ei myöskään ole täällä näin englanninkielistä Hobittia, joten koittakaa kestää.
Joka tapauksessa, Hobitin toisessa luvussa lähdetään matkalle ja päädytään ensimmäistä kertaa ongelmiin. Ensin Bilbo herää kotonaan Repunpäässä ja on hetken aikaa vallan tyytyväinen siihen, että kääpiöt ovat lähteneet seikkailuunsa ilman häntä. Kesken toisen aamiaisen paikalle kuitenkin saapuu Gandalf, joka patistaa Bilbon Vihreään Lohikäärmeeseen. Bilbo ehtii minuutilleen paikalle, ja tajuaa sitten vasta lähteneensä matkaan ilman tärkeitä matkavarusteita, kuten mm. nenäliinaa.
Ongelma saadaan kuitenkin ratkaistua ja matka voi alkaa. Tien varrella on ensin kunniallisen väen asumuksia, mutta vähitellen auringonpaiste alkaa vaihtua vesisateeksi ja maisemat melko ankeiksi. Joitakin mystisiä linnanraunioita mainitaan olevan näköpiirissä.
Retkikunta päättää majoittua, mutta tulta ei saada sytytetyksi ja ponin karkaamisesta ja jokeen joutumisesta johtuen suurin osa ruuasta menetetään. Poni selviää koettelemuksesta, mutta Kili ja Fili ovat vähällä hukkua, mikä on varsin ikävää. Tämän paikkeilla huomataan, että Gandalf on häipynyt.
Yö jatkuu kylmän ja ankean vesisateen keskellä nälkäisenä ja riidellen. Lopulta Balin huomaa valoa vähän matkan päässä, ja hetken riitelyn jälkeen päätetään että Bilbo käy katsomassa valonlähteen sijainnin ja muuta oleellista, esimerkiksi onko valon luona ruokaa.
Valon luona on totta tosiaan ruokaa, lammaspaistia, mutta siellä on myös kolme peikkoa: Viljami, Bertti ja Vili. Bilbo päättää yrittää voron ammattia ja melkein onnistuu varastamaan Viljamin lompakon. Hän jää kuitenkin kiinni, ja samalla Bilbo tulee paljastaneeksi että ei ole nuuskimassa yksin.
Kääpiöt ovat tällä aikaa käyneet kärsimättömiksi, kun Bilboa ei kuulu, ja hiipineet kukin niin varovaisesti kuin suinkin valon luo katsomaan, mistä on kyse. Peikot ovat kuitenkin valmiudessa, ja pian kaikki kääpiöt on suljettu säkkeihin odottamaan ateriaksi päätymistä. Muutamien, Thorinin, Bifurin ja Bofurin kerrotaan aiheuttaneen peikoille joitakin vammoja ja siksi ainakin Thorin halutaan syödä ensimmäisenä.
Bilbo jää johonkin pusikkoon piiloon kuuntelemaan peikkojen sananvaihtoa ja oikeastaan kykenemättä tekemään mitään.
Gandalf kuitenkin ilmestyy takaisin ja pelastaa päivän, tai aamuyön: hän matkii aina jonkun peikon ääntä ja saa nämä riitelemään keskenään kunnes aamu valkenee ja peikot muuttuvat kiveksi. Hetken keskustelun jälkeen kaikki päättävät etsiä peikkojen luolan aarteiden ja ruuan toivossa.
Bilbo löytää maasta avaimen, jolla ovi saadaan auki, ruuat ja aseet pöllittyä, minkä jälkeen on hyvä jatkaa pitkäksi venähtänyttä yötä aamiaista syöden ja nukkuen, kunnes on taas aika jatkaa matkaa. Oletan Gandalfin tietävän, että kaksi löytynyttä miekkaa ovat haltioiden tekoa, vaikka hän ei kerrokaan sitä suoraan kääpiöille. (Tässä kohtaa on ihmeteltävä, miten kääpiösepät eivät tunnista aseiden alkuperää?)
Gandalfilta tiedustellaan sitä, mihin hän oikein hävisi aiemmin, mutta Gandalf väistelee kysymystä kunnes kertoo tavanneensa Elrondin väkeä. Kukaan ei tunnu reagoivan tähän mitenkään, paitsi Thorin joka sanoo hieman ketuilevan kuuloisesti "Kiitos vaan."
Koska lupasin tämän alustuksen tämän vuorokauden aikana ja kello on vasta puoli yksitoista, tässä lienee aikaa muutamalle omalle huomiolle.
Itse ainakin pidän siitä, että tässä luvussa siirrytään keveästä ja kivasta aamutunnelmasta suoraan toimintaan, joskin muutaman välivaiheen kautta. Tunnelma ei tihene kerralla, vaan hitaasti ja lopulta valon näkyessä lukija osaa jo aavistaa, että jonkinlaisia vaikeuksia on tiedossa. Kuitenkin sadunoloinen tunnelma säilyy, eikä missään vaiheessa siirrytä liian pelottavaan tai ahdistavaan. Peikkokohtaus käydään läpi melko nopeasti ja mitään cliffhangeria ei sinänsä synny.
Periaatteessa tämä luku toimisi itsessään pienenä itsenäisenä tarinana, jonka sadunomainen kerrontatyyli pitää erinomaisen hyvin kasassa. Luvun tarina esitetään kronologisessa järjestyksessä ja Bilbon näkökulmaa seuraten, vaikka kertoja onkin kaikkitietävä. Ja nyt olettaisin että tämän liikaa narratologiaa päähänsä hakanneen Sidhielin on aika laittaa tälle höpinälle piste ja yksinkertaisesti luoda tämä alustus olevaksi.
Joka tapauksessa, Hobitin toisessa luvussa lähdetään matkalle ja päädytään ensimmäistä kertaa ongelmiin. Ensin Bilbo herää kotonaan Repunpäässä ja on hetken aikaa vallan tyytyväinen siihen, että kääpiöt ovat lähteneet seikkailuunsa ilman häntä. Kesken toisen aamiaisen paikalle kuitenkin saapuu Gandalf, joka patistaa Bilbon Vihreään Lohikäärmeeseen. Bilbo ehtii minuutilleen paikalle, ja tajuaa sitten vasta lähteneensä matkaan ilman tärkeitä matkavarusteita, kuten mm. nenäliinaa.
Ongelma saadaan kuitenkin ratkaistua ja matka voi alkaa. Tien varrella on ensin kunniallisen väen asumuksia, mutta vähitellen auringonpaiste alkaa vaihtua vesisateeksi ja maisemat melko ankeiksi. Joitakin mystisiä linnanraunioita mainitaan olevan näköpiirissä.
Retkikunta päättää majoittua, mutta tulta ei saada sytytetyksi ja ponin karkaamisesta ja jokeen joutumisesta johtuen suurin osa ruuasta menetetään. Poni selviää koettelemuksesta, mutta Kili ja Fili ovat vähällä hukkua, mikä on varsin ikävää. Tämän paikkeilla huomataan, että Gandalf on häipynyt.
Yö jatkuu kylmän ja ankean vesisateen keskellä nälkäisenä ja riidellen. Lopulta Balin huomaa valoa vähän matkan päässä, ja hetken riitelyn jälkeen päätetään että Bilbo käy katsomassa valonlähteen sijainnin ja muuta oleellista, esimerkiksi onko valon luona ruokaa.
Valon luona on totta tosiaan ruokaa, lammaspaistia, mutta siellä on myös kolme peikkoa: Viljami, Bertti ja Vili. Bilbo päättää yrittää voron ammattia ja melkein onnistuu varastamaan Viljamin lompakon. Hän jää kuitenkin kiinni, ja samalla Bilbo tulee paljastaneeksi että ei ole nuuskimassa yksin.
Kääpiöt ovat tällä aikaa käyneet kärsimättömiksi, kun Bilboa ei kuulu, ja hiipineet kukin niin varovaisesti kuin suinkin valon luo katsomaan, mistä on kyse. Peikot ovat kuitenkin valmiudessa, ja pian kaikki kääpiöt on suljettu säkkeihin odottamaan ateriaksi päätymistä. Muutamien, Thorinin, Bifurin ja Bofurin kerrotaan aiheuttaneen peikoille joitakin vammoja ja siksi ainakin Thorin halutaan syödä ensimmäisenä.
Bilbo jää johonkin pusikkoon piiloon kuuntelemaan peikkojen sananvaihtoa ja oikeastaan kykenemättä tekemään mitään.
Gandalf kuitenkin ilmestyy takaisin ja pelastaa päivän, tai aamuyön: hän matkii aina jonkun peikon ääntä ja saa nämä riitelemään keskenään kunnes aamu valkenee ja peikot muuttuvat kiveksi. Hetken keskustelun jälkeen kaikki päättävät etsiä peikkojen luolan aarteiden ja ruuan toivossa.
Bilbo löytää maasta avaimen, jolla ovi saadaan auki, ruuat ja aseet pöllittyä, minkä jälkeen on hyvä jatkaa pitkäksi venähtänyttä yötä aamiaista syöden ja nukkuen, kunnes on taas aika jatkaa matkaa. Oletan Gandalfin tietävän, että kaksi löytynyttä miekkaa ovat haltioiden tekoa, vaikka hän ei kerrokaan sitä suoraan kääpiöille. (Tässä kohtaa on ihmeteltävä, miten kääpiösepät eivät tunnista aseiden alkuperää?)
Gandalfilta tiedustellaan sitä, mihin hän oikein hävisi aiemmin, mutta Gandalf väistelee kysymystä kunnes kertoo tavanneensa Elrondin väkeä. Kukaan ei tunnu reagoivan tähän mitenkään, paitsi Thorin joka sanoo hieman ketuilevan kuuloisesti "Kiitos vaan."
Koska lupasin tämän alustuksen tämän vuorokauden aikana ja kello on vasta puoli yksitoista, tässä lienee aikaa muutamalle omalle huomiolle.
Itse ainakin pidän siitä, että tässä luvussa siirrytään keveästä ja kivasta aamutunnelmasta suoraan toimintaan, joskin muutaman välivaiheen kautta. Tunnelma ei tihene kerralla, vaan hitaasti ja lopulta valon näkyessä lukija osaa jo aavistaa, että jonkinlaisia vaikeuksia on tiedossa. Kuitenkin sadunoloinen tunnelma säilyy, eikä missään vaiheessa siirrytä liian pelottavaan tai ahdistavaan. Peikkokohtaus käydään läpi melko nopeasti ja mitään cliffhangeria ei sinänsä synny.
Periaatteessa tämä luku toimisi itsessään pienenä itsenäisenä tarinana, jonka sadunomainen kerrontatyyli pitää erinomaisen hyvin kasassa. Luvun tarina esitetään kronologisessa järjestyksessä ja Bilbon näkökulmaa seuraten, vaikka kertoja onkin kaikkitietävä. Ja nyt olettaisin että tämän liikaa narratologiaa päähänsä hakanneen Sidhielin on aika laittaa tälle höpinälle piste ja yksinkertaisesti luoda tämä alustus olevaksi.