Huomioita elämästä, maailmankaikkeudesta yms.

Ilahdutti löytää netistä ihan asiallista tietoa hoitohenkilökuntaan kohdistuvasta väkivallasta ja etenkin sen ehkäisystä.

Etenkin ilahdutti se, että NHS (National Health Sevice) alkaa näemmä toitottaa nollatoleranssin perään. Siellä jopa ehdoteltiin niinkin radikaaleja toimenpiteitä, että viimeisenä keinona väkivaltaisilta potilailta evättäisiin hoito. Moiset toimenpiteet vaativat tietysti erittäin vakavan, hoitohenkilökuntaan kohdistuvan uhkan. Täytyy vain toivoa, että Suomessakin alettaisiin tehokkaammin ajaa hoitohenkilökunnan oikeuksia, sen sijaan että voivoteltaisiin kuin huonosti asiat ovat. :roll:

Toivoisin myös että hoitohenkilökunnan koulutuksessa puhuttaisiin aiheesta avoimemmin. Mielenterveys-ja päihdetyön luennoilla aihetta sivuttiin yhdellä lauseella, muuten aiheesta ei ole puhuttu ollenkaan. Omalla luokallanikin on opiskelijoina pieniä, hentoja naisihmisiä, joista osa aikoo suuntautua juuri mielenterveyspuolelle. Oikein hirvittää ajatella heitä uhkaavassa tilanteessa esimerkiksi päihtyneen miespotilaan kanssa.

Vehka sanoi:

Kahvikutsutkin pitäisi kieltää. Juhliessa ajtus itse kahvinjuonnista jää tausta-alalle, ja siinä keskustellessa kahvi ehtii jäähtyäkin, varsinkin kun sitä mahtuu niihin kuppeihin niin sietämättömän vähän. Juhlat pitäis järjestää itseään varten ja tarjoilla jotain järkevämpää juotavaa ja kahvia juoda sitten kun juodaan kahvia. Tai jotain.

Click to expand...

Kahvikutsuja ei ehdottomasti saisi kieltää! Kahvikutsut ovat oikein hauskoja piristysruiskeita arkeen, mutta toisaalta kahvikutsuja on monenlaisia. Ja kuppikoko on makukysymys. ( ) Itse pidän nimenomaan kupeista enkä mukeista. Hyvä kahvikuppi on siro, mutta korva sen mallinen, että se pysyy vaivatta kädessä. Ja koska juon kahvini mustana, ei maidon mahduttaminen kuppiin ole minulle ongelma. Kahvikupin pienuuskaan ei ole ongelma. Mukissa kahvi vain ehtii jäähtyä ja minähän juon kahvin vain, kun se on kuumaa. Pienemässä kupissa taasen kahvi ei ehdi jäähtyä. Toisaalta olen vauvasta asti juonut kahvia ja minusta onkin kehittynyt äärimmäisen tarkka asian suhteen... :wink: Kahvikupit kunniaan!

TV-sarjoihin koukuttuminen on ikävää. Mä olen viimeset kaksi vuotta katsonut Buffya ja tämän syksyn Angelia, kohta sekin on katsottu. Koneella on Tru Callingin ensimmäinen tuotantokausi ja toinen on tulossa. O.C. on pakko katsoa joka tiistai ja varmaan ostan sen vielä DVDnäkin. Mihinköhän seuraavaksi koukuttuisin? Charmed? Lost? Teho-osasto vois olla aika kova, sitä kun on tehty joku miljoona tuotantokautta. Ei ainakaan heti loppuis kesken.

Jotenkin jännä juttu, että nykyään haalii itselleen DVDtä toisen perään, ei voi elää ilman jotain tv-sarjaa, kun ennen on tullut toimeen aivan mainiosti ilmankin. Sama juttuhan se on jonkun kännykän kanssa. Ajattelin ehkä kirjoittaa jutunkin tästä tv-sarjoihin koukuttumisesta, se tuntuu nuorten piirissä yleistyvän kovasti.

Harmittaa ihan törkeenä, että esim. Buffykin on kokonaan katsottu ja moneen kertaan vielä, osaan melkein sen koko sarjan ihan ulkoa. Suositelkaa mulle jotain uutta sarjaa, kun kohta iskee paniikki...

Buffyyn ja Angeliin olen myös minä koukuttunut, mutta en samalla tavalla kyllä muihin tv-sarjoihin, mikä on sinänsä mielenkiintoista. Buffyt ja Angelit on tullut nähtyä kaikki 12 kautta moneen kertaan, eikä kyllästytä. Helposti voi katsoa monta jaksoa peräkkäin yhden illan aikana.

Dvdt, kännykät, Internet.. Kaikkiin koukuttuminen on harmillista. Ennen tuli toimeen kun katsoi netistä äkkiä sähköpostit, ja se oli siinä. Nykyisin taas ei saa nenää irti näytöstä kuin vasta monen tunnin kuluttua.

Danyanille voisin uudeksi tv-sarjasuosikiksi suositella juuri Lostia, tai Prison Breakia.

Mä muistan vielä ku en edes osannu tehdä tietokoneella muuta kuin katsoa pikaisesti sähköpostit.. Siihen verrattuna olen nykyään jo aikamoinen velho.

Ennen sitä ei kyllä tullut vietettyä koneen ääressä näin paljoa aikaa. Nyt kun kotiin tultua menee koneelle, niin tunti vierähtää ainakin ihan pakollisten paikkojen läpikäymisessä.

Muistan minäkin ajan jolloin en oikeasti osannut tehdä koneella muuta kuin pelata pasianssia. Pitkä matka on tultu sieltä, vaikka en vieäkään mikään ekspertti ole. Tai no, kontulaisten mittapuulla en mikään ekspertti, mutta esim. sairaalamaailmassa jossa ihmiset eivät oikeasti tiedä mikä on kaksoisklikkaus, olen suorastaan nero. :wink:

Nyt riitti, shamaani sanoi

Muualla lupasin/uhkasin kertoa kokemuksistani shamanismikurssilta Uskonnot-topikin alla. Pungelmana (pulman ja ongelman risteytys) on se, ettei shamanismi oikein ole uskonto. Eipä aiheelle viitsi uutta otsikkoakaan keksiä, joten kerron siitä täällä, Kaikkien Otsikkojen Äidissä.

Paikallinen kansalaisopisto tosiaan järjesti lyhyen shamanismikurssin erään freelancerkouluttajan johdolla. Kahtena peräkkäisenä lauantaina tutustuimme shamanismin saloihin viiden tunnin ajan kerrallaan yhdeksän hengen (tai useamman, laskijan maailmankatsomuksesta riippuen) voimin. Shamanismihan on luonnonuskonnoista tuttu transsitekniikoiden kokoelma, joka on hiipinyt länsimaihinkin joskus 70-luvun alkupuolelta lähtien. Täkäläisiä shamanismin harjoittajia kutsutaan shamanisteiksi tai neo-, nyky-, tai uusshamaaneiksi erotuksena "aidoista" luonnonuskoisen heimon keskellä elävistä shamaaneista. Juuri vahvan yhteisöllisen sitoutumisen puute erottaa kaupunkishamaanit muista.

Shamanistisen matkan aikana maataan liikkumattomana lattialla kuunnellen monotonista rummunsoittoa. Kurssilla opettaja paukutti vuohennahkaista pahkarumpuaan. Kuvitellaan jokin alas johtava aukko, luola, onkalo, lähde tai muu sellainen - kaupunkishamaanit saattavat kuvitella viemäriä. Aukosta sukelletaan aliseen maailmaan, jossa kohdataan opastavia voimaeläimiä ja löydetään vastauksia matkaajaa askarruttaviin kysymyksiin. Matkan jälkeen saa kertoa kokemuksistaan, tavallisesti jättäen kysymykset ja vastaukset yksityisasioina pois kertomuksesta.

Mitä shamanistisen matkan aikana todella tapahtuu? Yksi voi tulkita sen silkaksi mielikuvituksen käytöksi, päiväunelmoimiseksi. Toisen mielestä se on kuin unennäköä ja tiedostamattoman kanssa keskustelua. Kolmas kallistuu animistiseen ajatteluun ja uskoo matkaajan henkisielun kohdanneen muita sieluja. Tulkinnasta riippuu usko shamanismin käyttökelpoisuudesta todellisuuteen vaikuttamisessa. Ensimmäinen ei usko sillä olevan mitään voimaa paitsi miellyttävien unelmien luomisessa. Toinen tuumii että sen avulla voi tutustua paremmin itseensä ja parantaa ruumistaan plasebovaikutuksella. Kolmas uskoo että shamanismilla voi parantaa itsensä ja sitä pyytävien lisäksi prosessista täysin tietämättömiäkin. Itse olen ykkösen ja kakkosen välimailla, parikymmentä vuotta uskonnotonta elämää vietettyäni. Ateistista ei tuosta vain siirry animistiksi.

Osallistuin kurssille koska olen kauan unelmoinut sellaisesta. Aikaisemmin minua pidätteli pelko mielenterveyden menettämisestä. Aikani Mental Wearin t-paitoja pidettyäni kysyn vain: minkä mielenterveyden?

Shamaanikouluttajanne (kertoiko hän muuten, miten oli vihkiytynyt taitoonsa?) ei tainnut vihjaista mitään siitä, että shamanismilla olisi uskottu voitavan vahingoittaa myös "prosessista tietämättömiä"?

No siis tuo jaotteluhan on lähinnä omaa kehittelyäni netistä ja kirjoista suodattamani informaation pohjalta. Opettaja oli muualla saanut kehuja siitä, että oli pystynyt opettamaan huuhaata niin että se ei tuntunut huuhaalta. Hän painotti kovasti sitä käsitystä, että ihmisestä on yksi prosentti järkeä ja loput jotain muuta. Mitenköhän ihminen on tiedostanut että suurin osa hänestä on tiedostamatonta?

Kyllä meille kerrottiin, että shamanismia voi käyttää parantamiseen. Vahingoittamisesta ei puhuttu, mutta onhan se itsestäänselvää. Kirurginveitsi on vain väline, jolla voi saada aikaan paljon hyvää tai pahaa, käyttäjän motiiveista tai taidoista riippuen. Carlos Castanedan kirjoissa mainittu soturin käsite saa ounastelemaan, että shamaanit tappelivat pahojen henkien lisäksi myös keskenään henkimaailmassa. Se ei ole sen hyväksyttävämpää kuin puukkotappelut. Edes piloillaan sitä ei pidä tehdä, ajatellen, ettei se kumminkaan oikeasti tehoa vaikka piilottaisi jonkun vihamiehensä sielun. Jos johonkin ryhtyy, niin täytyy kantaa vastuu kaikista teoistaan. Mutta, kuten sanottua, näitä asioita ei Olavi Moilanen käsitellyt.

Kerrotaan, että ensimmäinen shakin maailmanmestari Wilhelm Steinitz olisi vanhoilla päivillä höperöidyttyään haastanut Jumalan shakkipeliin, ja kun Jumala ei vastannut mitään, Steinitz olisi vielä tarjonnut tälle tasoitusta sotilaan ja siirron.

Kun yhdenneltätoista maailmanmestarilta Robert Fischeriltä kysyttiin mielipidettä tästä tarinasta, niin Fischer arveli, että pystyisi itse tasapeliin Jumalaa vastaan valkeilla, mikäli Jumala vastaisi Fischerin 1. e4: ään 1. ... e5. Tämän jälkeen Fischer jatkaisi espanjalaisella pelillä, ja silloin hänen mielestään asema on tasapainossa, eikä edes Jumala voi sille mitään.

(Kiinnostavaa, ettei ajatus latvialaista gambiittia pelaavan Jumalan kohtaamisesta pelottanut Fischeriä!)

Gandar näyttää menneen Savon Prikaatiin Mikkeliin. Vuonna 1988 se tunnettiin Las Carciaksen lomaparatiisina läheisen Karkialammen mukaan. Silloin ei savolaisesta lupsakkuudesta ollut jälkeäkään varuskunnassa. Synkkää ja tuimailmeistä porukkaa kantahenkilökunta oli. Jälkikäteen vasta olen saanut kuulla että oli heilläkin huumorintajua. Henkilökunnan kerrostalojen asunnot oli numeroitu ja ovipuhelimissa kämpät näkyivät numeroina. He tekivät siitä virsiautomaatin. Jos painoi jotain tiettyä numeroa, ovipuhelimeen vastattiin sen numeroisen virren alkusanoilla. Aika savolaista meininkiä siis.

Sääli, että meillä Suomessa ei ole Ruotsin tai Suurbritannian armeijoiden tapaisia katkeamattomia 1700-luvulle ulottuvia rykmenttitraditioita. Savon prikaatilla oli Ruotsin vallan loppupuolella hieno historia G. M. Sprengtportenin edistyksellisesti kouluttamana ja Sandelsin johdolla 1808-1809 sodassa menestyksekkäästi taistelleena osastona. (Ja hoitihan prikaati hienosti hommansa myös Kustaan sodassa.) No, luultavasti prikaatissa itsenäisyyden aikanakin palvelleille on puhuttu siihen sävyyn, kuin kyse olisi samasta yksiköstä, mikä ei tietenkään ole totta.

Minäkin olisin mieluummin palvellut Kuninkaallisessa Tykistössä kuin KarTeeÄrrässä. (No, sekin kuulosti huudettuna sentään paremmalta kuin Sat Tee Är tai Pohm Tee Är. Nykyisin KarTR lienee Karjalan Prikaatin Patteristo.)

Jos hankin kotiin olutta, niin se on yleensä aina Sandelsia. Pulloissa olevat kaksikieliset pseudohistorialliset tekstit ovat idealtaan mainioita (vaikka ruotsinkielessä on joskus virheitä). Esimerkki ulkomuistista

tutkiessaan venäläisiltä vallattua kuormastoa eversti, sotasankari Johan August Sandels totesi: eivät he ole meidän veroisiamme sotilaita, mutta he valmistavat erinomaisia suolakurkkuja.

Suomessa ongelmana tuon Makarin toteaman tradiotion säilyttämisessä taitaa olla aika paljon se, että joukko-osastojen sijoituspaikat vaihtelevat yhtenään. Sen takia ne "alkuperäiset" joukot siirtyvät jossain vaiheessa jonnekin aivan muualle ja tilalle tulee joitain muita poppoita vuosia myöhemmin. Kyllähän ne perinteet tietyllä tavalla voimassa ovat, Kainuun Prikaati ainakin kantaa joitain 30-vuotisessa sodassa taistelleiden savolaisjoukkojen viittaa (prikaatin vuosipäivä on 5.4.Lech-virran taistelun (1632) mukaan) mutta ei kai se ihan samaa ole kuin jossakin muualla.
Muuten Makar, KarTeeÄr on tietääkseni edelleen olemassa, koska Kajaanissakin on KaiTeeÄr (entiset PohmTeeÄr sekä Pohjois-Karjalan (miten ne raukat tuon ovat lyhentäneet, Pohk? Pkar? Pohkar?) TeeÄr), joten rykmentti pysyy rykmenttinä vaikka prikaatiin kuuluukin.
Gandar muuten lienee viimeisiä savonprikaatilaisia, koska eikös osasto lakkauteta tämän vuoden lopulla? RUK:ssa oleva pikkuveljeni kertoi, että osa Mikkelistä tulleista ei edelleenkään tiedä, mihin yksikköön kurssin loppuessa parin viikon päästä palaa.

Tarkoitin ennen kaikkea sitä, että Ruotsin vallan aikaiset suomenmaalaiset joukko-osastot, silloinen Savon Prikaati mukaanluettuna, lakkautettiin Suomen siirryttyä Venäjän valtaan 1809. Venäläiset eivät sitten oikein osanneet päättää, halusivatko he aseistaa suomalaisia joukkoja vai eivät.

Vuonna 1812 venäläiset värväsivät Suomesta uusia pataljoonia, mutta mikään näistä ei toiminut Savon Prikaatin vanhassa pääpaikassa, Mikkelissä. Nämä värvätyt joukot lopetettiin 1830, lukuunottamatta yhtä opetuspataljoonaa, josta myöhemmin tuli ns. Suomen Kaarti. Tämä - yleensä Helsinkiin sijoitettu - kaarti jatkoi olemassaoloaan vuoteen 1905, ja se oli ainoa Venäjän vallan aikana taisteluissa ansioitunut suomalainen joukko-osasto.

Krimin sodan aikana 1850-luvulla perustettiin Suomeen vanhan ruotujärjestelmän mukaisia rykmenttejä, jotka lopetettiin viimeistään vuonna 1867. (En käsittele tässä meriekipaasia tai KrenatööritarkkŽampujapataljoonaa.)

Vuonna 1881 perustettiin ns. Suomen Vanha sotaväki, eli kahdeksan asevelvollista jälkaväkipataljoonaa ja rakuunarykmentti. Tätä jalkaväkeä ei ollut rauhan aikana järjestetty prikaateiksi tai rykmenteiksi, ja pataljoonat lakkautettiin venäläistämiskauden aikana 1901, Suomen kaarti siis 1905. 1881-1901 Mikkeliin sijoitettua 6. tarkkŽampujapataljoonaa voisi halutessaan pitää jonkinlaisena Savon prikaatin seuraaja/edeltäjä-joukko-osastona.

Vuonna 1918 Suomen (valkoinen) armeija perustettiin taas uudelleen tyhjästä. Opetus on se, että mitään jatkuvuutta Ruotsin vallan aikuisista joukko-osastoista venäläiskauden kautta itsenäisen Suomen armeijaan ei ole. Välissä oli parinkymmenen vuoden jaksoja, joiden aikana entisten joukko-osastojen upseerikunta ehti hajota ja siirtyä eläkkeelle ja traditiot katkesivat.

Kammottavaa:
http://viheraho.com/alko/
Ongelmia voi saada rikkomatta lakia

Tein sellaisen huomion, että läsnäolevat käyttäjät esitetään aakkosjärjestyksessä. Tuli heti mielihalu muutattaa nikkinsä Aardvarkiksi, jotta pääsisi melkein aina listan kärkeen. Muistaakseni se tarkoittaa muurahaiskarhua tai -käpyä.

Käärmeen ulkoasun muutosprosessi on menossa. Ilokseni vanhaa palautellaan mukaan, kuten mahdollisuus lukea viestit uusimmasta päästä (vaikka tietysti olisi korrektia joka kerralla lukea kaikki 15 sivua viestejä jotta varmasti osaisi lisätä jotain oikeasti uutta) ja loikata haluamalleen alueelle sivun yläosasta.

Lueskelin tätä ja tuli mieleen. Että on tämäkin työtä.

Miehen sisko on sellainen pienehkö ja hentoinen, kuten tuolla aiemmin oli puhetta, ja hoitajana mielenterveyspuolella. Keväällä hälle kävi töissä niin, että potilas löi häntä veitsellä. Osui selkään muttei käynyt pahasti. Pieni sairasloma ja takas töihin. On se semmoista.

Itse taas sain mustelman käsivarteen, eli ei mitään vakavaa, mutta muksautuksia tulee vaikka joka päivä jos sellainen päivä on. Minkäs teet. Pienemmistä ei edes viitsi ilmoitusta tehdä, niitä tulis vino pino.

Jos oltais poliiseja, eikä hoitajia, niin mitenhän kävis. :roll:

Ollaan usein töissä puhuttu että jos lukiotaan/ammattikouluaan päättelevät nuoret tietäisivät minkälaista koiran hommaa tämä sairaanhoitajan työ on, niin tokkopa hakisivat tälle alalle. Työnkuva on erittäin epäselvä. Olet suunnilleen kaikkea keittäjästä lääkäriin ja kaikki pitää hallita ja tietomäärän täytyy olla aika valtava.

Väkivaltaisten potilaiden lisäksi altistut kaiken maailman pöpöille (meilläkin yksi hoitaja sai esbl-potilaan trakeasta lentäneet limat silmilleen, onneksi oli hoitajalla kefexin kuuri jo valmiiksi päällä), potilaat ovat ilkeitä, omaiset vielä ilkeämpiä, lääkärit osaamattomia (piru periköön kandit), työ on fyysisesti raskasta, stressaavaa, henkilökuntaa on jatkuvasti liian vähän, jne.

Tottakai valtaosa työstä on mukavaa en minä tätä muuten kai tekisikään. Välillä vaan on jaksoja jolloin kaikki huonot puolet kasaantuvat. Kuten nyt on raskaita potilaita, vaativia omaisia, osaamaton lääkärin sijainen jonka tekemisiä saa itsekin peräänkatsoa ja seuraavaan vapaapäivään vielä muutama työvuoro aikaa. :wink:

Olin viime viikolla ma-to Kuusankosken sairaalassa tulehtuneiden imusolmukkeiden takia. Tai alkuvaiheessa se oli epämääräinen, pelottava patti. Huomasin ainakin itse olevani kiittämätön hoidettava: kuumeen jyllätessä jaksoin vain maata ja mankua seuraavan särkylääkkeen saapumisaikaa; olon parannuttua hiukkasen alkoi heti jankkaaminen poispääsystä.

Luulin Käärmeen maineikkaan bingo-perinteen jo kuolleen aikoja sitten, mutta ilmeisesti olin väärässä. Nerwenillä näyttäisi olevan kokoajan kova yritys saada bingo-riviä aikaiseksi. Nykyisin se vaan taitaa olla paljon vaikeampaa kuin ennen muinoin. Huoneita on niin paljon enemmän että täytyisi olla ihan hirmuisesti asiaa saadakseen ne täyteen. :wink:

Enkä minä auta bingorivin rakentamista yhtään kirjoittamalla tätä.