Huomioita elämästä, maailmankaikkeudesta yms.

Joulun paluuliikenteessä todistin kolmen ajoneuvon autokolaria, jonka itse vältin sekunnin osien marginaalilla. Kylmä metalli vaikutti äkkiä pehmeältä ja kevyeltä kuin paperi. Olisi voinut käydä todella hullusti, mutta suuremmilta henkilövahingoilta säästyttiin.

Seuraavana päivänä kun sydän oli jo tasaantunut, näin kuinka haukka nappasi oravan silmieni edessä. Ajattelin elämän olevan pienellä paperiliittimellä kiinni, ja että minulla on vain enemmän sattumanvaraista onnea kuin sillä kurrella.
 
Aloin ihmetellä tänään, kuinka nopeasti aika oikein kuluu. Tuntuu, että vasta pääsin yläasteelta, ja yhtäkkiä täytänkin tänä vuonna jo 19. O.o Monet ystävistäni alkavat olla jo parikymppisiä, osa vanhempiakin. Hassua, että pienempänä ajattelin että tämän ikäiset ovat jo aikuisia, mutta en mä niin kovin vanhaksi ja vastuulliseksi itseäni tai kavereitani vielä tunne... :D
 
Aleks-i, kuulostaa niin tutulta. Lukion ekalla ollessani abit näyttivät itsevarmoilta aikuisilta. Kahden vuoden päästä ihmettelin, miten on mahdollista, etten tunne itseäni yhtään fiksummaksi, varmemmaksi tai aikuisemmaksi, vaikka olen itsekin jo abi. Puhumattakaan siitä, että täytän tänä vuonna 35 enkä edelleenkään koe olevani erityisen fiksu, varma tai aikuinen =D
 
Kun oli yläasteella, niin lukiolaiset tuntuivat niin aikuismaisilta ja vanhemmilta ja kun itse siirtyi lukioon, niin vieläkin tuntui että vanhemmat lukiolaiset olivat aikuismaisempia. Nyt kun itse on kolmosella, niin tuntuu samalta kakaralta kuin aina on ollut. Mutta kun ajattelee, että ne nuoremmat todennäköisesti ajattelevat samalla tavalla kuin itse sen ikäisenä. Se on jännä tunne…
 
Minuun taas iski hiljattain tunne, että olenpa kasvanut paljon ihan vain niinä kolmena vuotena. Ne ykköset tuntuvat niin nuorilta, vastahan ne tulivat yläasteelta. Yläasteajat taas olivat jossain aivan toisessa ajassa kokonaan. Ei minusta ainakaan tunnu yhtä kakaramaiselta enää.
Mutta vieläkään minä en osaa sanoa itseäni naiseksi. Sanon vain, että olen 18-vuotias tyttö. Nainen on jo liian aikuista. Nainen on sellainen lisääntymisikäinen olento, ehkä vakavassa parisuhteessa, kaikin puolin kypsä. En minä ole sillä tavalla nainen. Sukupuolelta ehkä, mutta en statukselta.
 
On se totta, että tuntee aikuistuneensa, mutta vielä on jäljellä sitä kakaramaisuutta (jota varmaan oli myös kolmosilla, kun itse olin yläasteella). Yläasteajat tuntuvat kaukaisilta ja niitä voi nykyään jopa muistella, joka sekin on hiukan outoa. Äskenhän sitä vasta oltiin seiskalla kummastelemassa uuden koulun uusia tapoja ja opettajia. Tunnen siis muuttuneeni, mutta myös siltä etten ole muuttunut. Olen muuttunut hienotunteisemmaksi ja vähemmän jyrkäksi, mutta samaa kakaramaisuutta löytyy edelleen, mitä lukion ykkösellä oli.
 
Dracaena sanoi:
Minuun taas iski hiljattain tunne, että olenpa kasvanut paljon ihan vain niinä kolmena vuotena.

No joo, tarkemmin ajateltuna olen mäkin kasvanut henkisesti varmaan aika paljonkin lukion aikana. Silti tuntuu, että esimerkiksi lukion aloittamisesta olis kulunut paljon vähemmän aikaa kuin siitä todellisuudessa on.
En tiedä, kuinka paljon tää nyt liittyy alkuperäiseen aiheeseen, mutta on vielä hassumpaa ajatella, että kun äitini on ollut tämän ikäinen kuin minä nyt, hänellä on ollut jo pieni vauva hoidettavanaan (toisin sanoen minä). Itse en voisi kuvitellakaan että olisin nyt tarpeeksi kypsä ottamaan niin suurta vastuuta. O.o Tää yksin asuminen ja omasta elämästä vastuun ottaminen ei erityisen hankalalta tunnu, mutta mitään muksua en tähän voisi kuvitellakaan.
 
Isilmírë sanoi:
Aleks-i, kuulostaa niin tutulta.--- Puhumattakaan siitä, että täytän tänä vuonna 35 enkä edelleenkään koe olevani erityisen fiksu, varma tai aikuinen =D

Niinpä! En ole huomannut sittemmin täytettyäni 17, että olisin erityisemmin aikuistunut, fiksumpi tai järkiintynyt. Muutin silloin kesän alussa pois kotoa ja olin varmaan aikuisimmillani. Täytän tänä keväänä 56 ja odottelen edelleenkin koska aikuistuminen ja järkiintyminen tulee ja valtaa minut. Lisäfiksuuskaan ei olisi haitaksi, viisaudesta nyt puhumattakaan.
 
Mihin väliin putoan minä, joka tunsin itseni "nelikymppiseksi" jo yksitoistavuotiaana? :cry:

Minun on ollut hirvittävän vaikea laskea vapaalle sen jälkeen, ja onkin pitänyt opetella erikseen lapsenomaista ajattelutapaa uudestaan. Jos lapsuudesta kysytään jotakin, lasken sen kestäneen yhteentoista ikävuoteen saakka. Sen jälkeinen aika on sitten määrittelemätön ajanjakso jota en todellakaan voi nimittää teini-iäksikään oikein, korkeintaan fyysisten ominaisuuksien ja syntymäpäivien määrän suhteen. Ei sitä kyllä aikuisuudeksikaan voi nimittää, en sitten tiedä.

Surkea tosikko ja vanha räähkä täällä iloisten ja ihanan lapsenmielisten ihmisten keskellä :ouch:
 
Muistan hyvin vielä miten minua kutsuttiin tosikoksi alakoulussa. Mielenkiintoisia lähtötilanteitahan nämä monessakin suhteessa ovat -- sellaisen vaikutelman antamiseen aikuisillekaan ei tarvita juuri muuta, kuin että on emotionaalisesti välitön (tai kuten britti voisi todeta tämän, without guile) ja saattaa mahdollisesti muutenkin rakastaa oman mielikuvituksensa aikaansaannoksiaan "liikaa" (tai ainakin perinteisemmän tietoisuustason laatikkoleikkejä enemmän). Alle kymmenvuotiaana en ymmärrettävästi toki vielä muutenkaan ollut tajunnut -- saati aavistanut -- ihmisten maailmassa pärjäämisen oikeita ja pohjimmaisia sääntöjä... toisin kuin eräät tietyt toiset kaverit ilmeisestikin lähestulkoon vaistonvaraisesti tekivät. Koska minusta kehittyi lopulta jokseenkin huomiokykyinen kaveri, olen nykyään sitten kuitenkin (henkisesti) sekä äärettömän paljon vanhempi että "viisaampi" -- olkoonkin, että isäpappa ei Lutherin työmoraalin toitottamisen lisäksi juuri paljoa koskaan osannut elon muurariopeista kertoa.

Senkin olen oppinut, että aidot, itsensä ulkopuolelle pääsemättömät pahviaivot ovat yhteisö- ja yksilötasolla myrkyllisen haitallisia pikkusieluja, joiden kanssa en halua olla koskaan missään tekemisissä.

Omien aikaansaannosten asettamisesta ihmisten (tahi muiden kädellisten) riittien yläpuolelle en ole silti koskaan luopunut -- enkä tule luopumaan. 8-)
 
Minua on sanottu pikkuvanhaksi niin kauan kuin muistan, ja pidetty ikäistäni kypsempänä. Olen näyttänytkin ikäistäni vanhemmalta, miehen kaveri ajoi melkein ojaan silkasta ällistyksestä kun alle kolme vuotta sitten kuuli että olen "vain" 25.

Vaikka ulospäin saattoi näyttää muulta, itsestäni tuntuu, että aikuistuin vasta kun aloitin työt. Otin aina työn ja siihen liittyvän vastuun erittäin vakavasti, niin kuin mielestäni pitikin. Ja kun piti löytää itsestä asennetta olla auktoriteettina itseä kolme kertaa vanhemmille tai vielä vanhemmillekin ihmisille, tuntuu että vanhenin vähintään vuosikymmenen ensimmäisten työvuosien aikana. Huomasin sen tietenkin vasta nyt kun en ole töissä.

Nyt "henkinen ikäni" taitaa pysyä tässä samoissa pari vuosikymmentä... Ellei työelämään paluu aikanaan käynnistä taas pikavanhenemista.
 
Jos joku on muuttamassa Rovaniemelle ja haluaisi kimppäkämppikseksi mukavan tytön, niin minä tiedän yhden: siskontyttöni on menossa Rovaniemen oikikseen fuksiksi ja hän on asuntoa vailla. Vapaan asuinpaikan tietävät voivat myös laittaa yksäriä. Näillä näkymin hän on menossa ylioppilaskunnan järjestämään hätämajoitukseen, eli nukkumaan jonkin yhdistystilan lattialle.
 
Olenpa viime aikoina tehnyt sellaisen jännän huomion, että ne jotka puolustavat kiivaimmin mielipiteenvapautta ovatkin useimmitenkin juuri niitä, jotka eivät kestä niitä kaikkein jyrkimpiä mielipiteitä. On kiva puolustaa mielipiteenvapautta siihen saakka, kunnes joku muu sattuukin olemaan pahasti eri mieltä mitä itse on. Silloin annetaan tuta oma arvostelu ja mielellään hurjat perustelutkin päälle miksi asia on näin eikä niin. Unohtuu äkkiä se kultainen ohje, että sillä toisellakin on oikeus olla täysin eri mieltä asiasta - pitäisi muistaa, että se vapaus koskee siis muitakin kuin omaa itseä ja niitä omia mielipiteitä. Ainahan sitä voisi olla vastaamatta mitään jos ei kestä vaikkapa sitä, että joku vastustaa mielipiteenvapautta kiivaaseen sävyyn. Usein taidetaan vain ystävällisesti muistuttaa, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, älä väitä vastaan sillä asia on näin. Kas kun sen mielipiteenvapauden vastustajankin mielipide on mielipide muiden joukossa ja siihenkin on siis yhtäläinen oikeus siinä missä muihinkin mielipiteisiin. Hassu maailma... [22]
 
Mielipiteilläkin olisi kuitenkin syytä olla jonkinlaiset järkiperusteet olemassa, jos niitä aikoo muille esittää vakavasti otettavina argumentteina ja/tai kenties jopa muidenkin elämään vaikuttavien päätösten perusteluina. Muuten ollaan äkkiä siinä tilanteessa, että kaikenlaiset rasistiset, misogynistiset, telaketjufeministiset, äärinationalistiset, vaahtosuu-uskonnolliset ja muuten vain mutu-mielipiteet pitäisi ottaa asioista päätettäessä huomioon siinä kuin faktapohjaiset, monelta puolelta punnitut ja pohditut asiantuntijamielipiteetkin.

Henkilökohtaisesti olen aina kiinnostunut kuulemaan hyvät perustelut, jos joku esittää kovin jyrkkiä mielipiteitä. Varsinkin kun niiden esittäjiltä unohtuu minun kokemukseni mukaan turhan usein se pieni mutta tärkeä "minun mielestäni" pois esityksen alusta, ja omat mielipiteet esitetään tosiasioina. Ja sitten itketään mielipiteenvapauden perään, kun joku kehtaa kysyä perusteluja omasta mielestään järjettömille mielipiteille.

Tottakai saa olla sitä mieltä, että maa on litteä ja tähtien valo tulee taivaankannessa olevista rei'istä. Samoin saa olla sitä mieltä, että naiset ovat tyhmiä ja heikkoja ja tarvitsevat miehen suojelemaan ja komentamaan itseään. Saa olla sitä mieltä, että tummaihoiset ihmiset on tarkoitettu vaaleaihoisten orjiksi ja saa olla sitä mieltä, että opiskelu surkastuttaa naisen sukuelimet ja tekee hänet kykenemättömäksi synnyttämään. Mutta jos minulle tullaan tällaisia mielipiteitä esittämään, haluan kuulla perustelut enkä tyydy vain hymisemään mielipiteevapaudesta.
 
Totta, perusteleminen olisi toki enemmän kuin suotavaa. Mutta jos kommentointi on luokkaa "Minulla on oikeus olla tätä mieltä koska tässä maassa on mielipiteenvapaus! Sinä voit tukkia suusi ja pitää mölyt mahassasi jos ei miellytä." niin kyllä minulta loppuu jaksaminen aika pian. Vaikka itse perustelisit kantasi kuinka monelta kantilta katsottuna, se ei kelpaa sillä se on väärä eikä vastaa vastapuolen ajatuksia asiasta. Silloin on varsin tympäisevää keskustella yhtään mistään, varsinkaan juuri siitä mielipiteenvapaudesta, jos se vapaus tarkoittaa tietyille kirjoittajille vain sitä, että itsellä on siihen se oikeus, ei niinkään muilla. Ehkä olen sitten törmännyt viime aikoina vain huonohkoihin keskustelijoihin, joille jokainen vastakkainen mielipide edustaa sitä ryhmää, jolla ei ole oikeutta puhua sen oman mielipiteenvapautensa tähden :D Onneksi on sitten niitäkin, jotka perustelevat ja pystyvät jopa keskustelemaan vakavistakin aiheista niin, ettei heti ensimmäisenä olla haukkumassa tai päättämässä, että ko. henkilön kanssa ei koskaan voi käydä enää mitään keskustelua muustakaan aiheesta, vain ja ainoastaan että satuttiin olemaan jostakin muusta eri mieltä.
 
Ah, nyt ymmärrän millaisista ihmisistä puhuit aiemmassa viestissäsi. Olen samaa mieltä, että sellaisissa tapauksissa on turha lähteä perustelemaan omia mielipiteitään kovin perinpohjaisesti ja vaivaa nähden, koska sillä ei ole mitään väliä vastapuolen kannalta. Olet väärässä joka tapauksessa, jos olet eri mieltä.
 
kielo sanoi:
Olen viikon sinnitellyt 5-6 tunnin yöunilla työvuorojen takia ja tänään sorruin juomaan kupillisen kahvia. Puoli tuntia sen kupin tyhjentämiseen meni, mutta piristi sen verran että kyllä tässä loppupäivän jaksaa(kahvi on muuten aivan uskomattoman pahaa, miten ihmiset voi juoda sitä?).

Kahvin paha maku on minuakin ihmetyttänyt. Joskus 90-luvun puolessavälissä join kupillisen mustaa kahvia työharjoittelussa ajatuksena vireystilan kemiallinen säätely, mutta eihän siitä mitään tullut. Karmean makuista tököttiä. Viimeisimpään konkarimiittiin mennessä Pene ja Minya tarjosivat kotonaan kahvia. Epäröin hetken, mutta tuumin sitten, että 40-vuotissyntymäpäivänäni lupasin itselleni kokeilla kaikkea uutta ja olin joka tapauksessa menossa juomaan kaikenlaisia oudon makuisia tuotteita. Join sitten maitokahvin ja totesin, että tarpeen vaatiessa pystyn nielemään sitä. Se oli kuin kahvisuklaata ilman suklaata. Silti se ei pääse teen ja maten edelle juotavissa nautintoaineissani.

Kylmät kelit lähestyvät ja kaapissa on yhä avaamaton pullo tummaa rommia. Tietääkö kukaan mitään hyvää rommitotireseptiä?
 
Pagba, miten suhtaudut olueen? Minä en ole ikinä oppinut juomaan kahvia ja monet muutkin ruuat ja juomat iljettävät minua, kuten parsakaali, olut ja viini. Ajattelin että olen vain tosi nirso mutta kyse voi olla myös supermaistajuudesta.
 
Ereine, minä liityn kahvin- ja oluen nirsoilijoihin. Kahvia juon nykyisin joskus kupillisen töissä (ainoastaan sosiaalisista syistä), olutta join ensimmäisen kerran (maistamista enemmän) vasta vähän vaille 30-vuotiaana, enkä vieläkään ole mikään oluen suuri ystävä. Inhokkilistalla on ollut paljon muutakin, mutta iän karttuessa myös makumieltymykset muuttuvat esim. sieniä olen syönyt vasta yli 40-vuotiaana.
 
Ylös