Huomioita elämästä, maailmankaikkeudesta yms.

Ehkä minulla on toivoa, sieniä en ole syönyt sen jälkeen kun minut yritettiin myrkyttää kun olin parivuotias (ei tarkoituksella ja vain lakritsirouskuilla). Vähän olen onnistunut viime aikoina laajentamaan makutottumuksiani mutta sipulin kanssa en onnistunut. Ja kahvin ja oluen kanssa en tunne tarvetta edes yrittää. Sienet olisivat paljon hyödyllisempiä.
 
Tjaa - taidan olla aika hapan ihminen, koska kaikki happamat (hapokkaat?) ruoat ja juomat (mukaanlukien kahvi ja olut) maistuvat oikein hyviltä. Mausteista minulle etovia inhokkeja ovat ainakin muskotti, basilika ja minttu, ja olen itsekseni ihmetellyt, miksi monet muuten kelvolliset ruoat pitää pilata em. mausteilla.

Mies puolestaan inhoaa piimää ja viiliä, ja hän kummastelee, kuinka joku pystyy juomaan/syömään mädäntynyttä maitoa. Minun suussani eri piimät ja viili maistuvat mukavan ja raikkaan happamalta. Jukurttia mies kyllä syö.
 
Olut on minulle arka paikka. Tunnen velvollisuudekseni pitää sen mausta, mutten oikeasti tee niin. Niinpä juon sen mahdollisimman kylmänä, jotta maku ei rekisteröityisi. Talvella on hyvä laittaa pullo parvekkeelle paria tuntia ennen nauttimista. Michael Jackson Fiksumman arvostamista suomalaista käymistuotteista pidän eniten sahdista. En kasvanut sahtialueella, vaan kiinnostukseni juomaan juontuu vasta aikuisiältä. Ensimmäisen kerran maistoin sitä Tampereen kirjakahvilassa, kun eräs sahtimestari tuli kertomaan sahdista ja toi maistiaisia mukanaan. Urakalla en juo sitäkään, vaan käyttö rajoittuu juhannukseen. Appiukkokin tykkää sahdista ja hommaa sitä keskikesän juhlaa varten.
 
Itse olen oppinut nauttimaan oluista vasta viimeisen parin vuoden aikana, kun olen kokeillut laajasti erilaisia oluita. En pidä lagereista oikeastaan lainkaan, enkä mistään kovin kitkeristä, humaloiduista oluista, mutta sameat, jopa kermaisat vehnäoluet ja esim Chimay Blue -luostariolut pistää kyllä veden kielelle. Ja sahti on kyllä hyvää. Siinä on sellaista mehevyyttä, mitä ei monista oluista löydy.
 
Tähän en voi sanoa halaistua sanaa koska en ole täysi-ikäinen(muuta kuin että kirkkoviini on ihan siedettävää. Konfirmoidun nimittäin nyt alkusyksystä). Sen sijaan ihmettelen menneitä aikoja, jolloin olin ala-asteella. Niistä asioista ei sen enempää, katsokaa Pyöreästä pöydästä kohdasta Kiusaaminen, jos kiinnostaa. Mutta juu, ihmettelen siis, että vaikka siitä kaikesta on kulunut vain kolme vuotta, eikä edes sitäkään, kaikki kuusivuotiaasta kaksitoistavuotiaaksi tuntuu enää vain kaukaiselta pahalta unelta. Yläaste taas tuntuu pitkältä, ja paljon tapahtumarikkaammalta, vaikka sitä on käyty -ja käydäänkin- paljon vähemmän aikaa. Minulla on muutenkin mennyt ajantaju sekaisin viime aikona, olen alkanut ajattelemaan mm. Näin: 'mutta vasta eilenhän minä lähdin ekaa kertaa kouluun. Ja sain ekan kokeeni takaisin. Ja kuitenkin siitä on kulunut niin pitkä aika' ja muuta vastaavaa. Mihin se kaikki aika menee?
 
Jäin yllättäen tänä aamuna miettimään nyky-yhteiskunnan elämyshakuista kulttuuria kun olin lukenut François-René de Chateaubriandin erään ajatuksen. Se menee näin:

''Mitä sivistyneemmäksi kansat tulevat, sitä näkyvämmäksi tämä mielentila muuttuu... Ihminen kyllästyy elämään nauttimatta siitä; hänellä on vielä halunsa tallella, mutta ei enää mitään kuvitelmia. Mielikuvitus on rikas, ylenpalttinen ja ihmeellinen; tosiolo köyhää, ikävää ja viehätystä vailla. Tällainen ihminen elää tyhjässä maailmassa, ja maistamatta olemassaolon todellisuutta hän on nähnyt kaiken lävitse. Karvaus, jonka tämä sieluntila valaa elämään, on kauhea.''

Minua jäi vaivaamaan tämä suunnattomasti ja tulin lopulta siihen tulokseen, ettei Chateaubriand huomioinut ajatuksensa kokonaisuutta, eikä hän toki oman aikansa lapsena voinutkaan käsittää kaikkia riskejä mitä siihen saattaisi kuulua. Hänen elinaikanaan ihmisiä vaivasi tietty "jäykkyys", kun nykyään tuota samaa kyseistä jäykkyyttä tarvittaisiin minun mielestäni kipeästi maailmassa mikä muuttuu entistä hedonistisemmaksi.
Tämän päivän yhteiskunnassa "chateaubriandismia" voi verrata jo kasviin, joka elokuun viimeisten hellesäiden aikaan alkaa kasvaa yli rajojen, homehtua ja kosteuttaa ilmaa. Tällä tarkoitan tietenkin sitä, että yhteiskunta ja media palvovat elämyskulttuuria (jopa yli maku- ja moraalirajojen). Meille on kehittynyt pakkomielteeksi kokea tunnepohjaisesti asioita yhä kasvavimmissa määrin. Koomisinta on se, että ympäröivä media manipuloi meitä suhtautumaan asioihin enemmän tunnepohjaisesti kuin järkiperäisesti. Toisin sanoen, tunne-elämä myy. En kuitenkaan usko että pelkkien aistikokemuksien korostaminen tekee ihmisestä täydellisen tyytyväistä, saati tasapainoista olentoa. Jos olisin päivästä päivään ainoastaan 100% tunneperäinen ihminen osaamatta ajatella loogisesti kaikkien ratkaisujen edessä, tulisin luultavasti hulluksi.
Vielä kaksikymmentä vuotta sitten ei voitu edes kuvitella, että joskus tulevaisuudessa televisiossa olisi valloilla tosi-tv ohjelmia, joissa ihmisiä julkisesti kritisoidaan, arvostellaan ja jopa kohdellaan julmasti - ja yleisö jää ennenkaikkea tilanteen synnyttämään reaktioon riippuvaiseksi. Tarvitsemme tunteita, vaadimme draamaa ja elämyksiä jopa silläkin hinnalla, että se tekee meistä väliaikaisesti henkisiä sadisteja. Kuun lopulla lähden perjantai-iltana ennemmin baariin kuin ajattelisin järkiperäisesti ja huomioisin sen seikan, että rahaa tulee pankkitililleni vasta kahden viikon päästä ja tällä hetkellä tililläni on ainoastaan 30e - ja minun tulisi sillä summalla kyetä elättämään itseni seuraavat päivät. Toimin vastoin järkisyitä, koska tarvitsen kokemuksia nautinnosta, ihmisten läsnäolosta, hiprakasta, ym.
Tarvitsemme myös paljon järkiperäisyyttä tämän päivän yhteiskunnassa elämyskulttuurin vastapainoksi. Muuten emme kehity tasapainoisiksi ihmisiksi.

No, tämä on omaa simppeliä ramblinkia. Mutta onko kukaan havainnut mitään samaa ympäröivässä yhteiskunnassa tai jopa omassa käytöksessä?
 
Kyllä. Televisiossa on tuhat ja yksi kilpailuohjelmaa, joissa tuomarit kovasanaisestikin arvostelevat kilpailijoita. Mitä suurempi, pahempi, ja näyttävämpi on kilpailijan itku-huuto-raivari, sitä tyytyväisempiä ovat tuottajat. Toisaalta niin sanotussa tosi-tv:ssä ei ole niin paljon totta. Seurasin kerran ohjelmaa 'Tosi vai epätosi tv?' jossa kurkataan kulissien taa. Tuomarit hioivat repliikkejään, ja miettivät, kenestä alkaisivat potemaan huonoa omaatuntoa, ja lopulta itse vollottaisivat tv:ssä; 'ei olisi pitänyt olla niin ankara hänelle' ja muuta vastaavaa. Ja katsos, pari kuukautta sen ohjelman jälkeen tulee American Idol, jossa Jennifer Lopez purskahtaa itkuun juuri em. Syystä. Että sellaista tosi-tv:tä. Sitten leikitään vielä kilpailijoiden tunteilla. Sopii kysyä, onko oikein nöyryyttää kilpailijoita, jotta ohjelmasta tulisi rahasampo? Mutta tunteethan myyvät. Ihmisten loukkaaminen ja nöyryyttäminen tosi-tv:ssä kertoo mielestäni tuottajien rajoista: toistaiseksi ei ole tullut vastaan. Kuinka pitkälle he sitten ovat valmiita menemään, jos ohjelmat ovat tuollaisia jo valmiiksi?
 
Luulen, että ymmärrän edesmennyttä mummoani, joka oli ostanut etukäteen lukuisia lahjoja ja varastoinut ne vintillensä. Olen nimittäin katsellut himokkain silmin Schleichin sotanorsua, jolle saa myös upean taistelulavan selkään. Ajattelin, että siinä olisi mukava 5-vuotislahja veljenpojalle, joka on tosin olemassa vasta setänsä haaveissa...

Taisin olla aikoinaan varsin onnellinen lapsi, ja jotenkin noita hienosti suunniteltuja figuureita katsellessa tuntee ihan samoja fiiliksiä kuin silloin muinoin lelukaupoissa. Tunnen lelujen kautta kosmista yhteyttä aina tuonpuoleiseen siirtyneistä vielä syntymättömiinkin, ja lisäksi omaan historiaani. Aika hyvin maalatuilta muovinpaloilta.
 
Lieneeköhän niin pientä hc-nörttien insider-osastoa, jossa siihen kuuluvia ihmisiä ei jaeta todellisiin uniikkiyksilöihin ja massaihmisiin? Tätä kirjoittaessani haluan painottaa olevani Ars Magican sääntöjärjestelmää Harniin sovittava ropettava tolkienisti, joka ei kuulu niihin Ars Magican sääntöjärjestelmää Harniin sovittaviin ropettaviin tolkienisteihin, jotka ovat täysiä amiksia, teinejä ja laumasieluja, ja haukkuvat muita amiksiksi, teineiksi ja laumasieluiksi. Minä olen sentään avarakatseinen ihminen ja suhtaudun kaikkiin ihmisiin ainutlaatuisina yksilöinä, paitsi niihin kerettiläisiin, joiden mielestä Columbia Gamesin ja Kelestia Productionsin kiista Harnin tekijänoikeuksista on irrelevantti kosmisessa mittakaavassa.
 
Saas nähdä, kuinka kauan tällainen topikki, jossa ei ole keskustelua, saa jatkua.

Tuosta hetkestä alkaen muutaman minuutin verran yli vuorokauden. Muiden foorumien oivallukset eivät sellaisinaan sovi tänne, missä arvostetaan mielipiteiden esittämistä ja keskustelua niiden pohjalta.
 
Kannattaa ostaa naapurikunnassa tuotettuja porkkanoita. Ne kun ovat kymmenen senttiä halvempia, kuin vieressä myytävät ruotsalaiset. Ja ihan tavallisia porkkanoita molemmat ovat.

Ja kunnassa on ratsutalli nimeltä Pomppivan ponin ratsutila.
 
Mesikämmen nosti facebook-sivullaan esiin varhaisemman kirjoituksensa Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin liittyen (osa 1, osa 2). Tekstissä paljastuu montakin mielenkiintoista kohtaa, mutta kenties mystisimpänä syytetyn nimen Anneli Orvokki Auer anagrammi "Ruiner invoke koala" herättää kysymyksiä. Avasiko rituaalimurha aika-avaruuteemme portin, josta Kointähti-koala pääsi tunkeutumaan pahaa-aavistamattomaan maailmaamme?
 
Mietin sopivaa ketjua, mutta ehkä tämä käy siihen :) Ei sillä, että asia herättäisi huomiota, mutta ajattelin kertoa, että siirryn joksikin aikaa Käärme-tauolle. Oloni täällä ei viime aikoina ole tuntunut niin kotoisalta kuin aiemmin, joten otan vähän etäisyyttä ja katson, jos kauempaa näkisi paremmin lähelle. Yksityisviesteistä tulee ilmoitus sähköpostiini, joten sillä saa kyllä yhteyttä, jos sellainen fiilis sattuu tulemaan. Mukavaa loppusyksyä kontulaisille :)
 
Näin pääsiäisenä etsiskelin tietoa hiljaisen viikon päivistä, ja löytyikin mainintoja alkusoinnun merkityksestä. Silti enemmän löytyi mainintoja tikkujen vuolemisesta, (lehmän)kellojen kiinnittämisestä tai puhdistamisesta ja lankojen värjäämisestä. Minun järkeni mukaan alkusointu on ollut tässä asiassa se alulle paneva voima, koska on haluttu keksiä muillekin päiville kuin palmusunnuntaille, kiirastorstaille ja pitkäperjantaille nimet. Näistä tikkujen vuolemisista puhuttaan monessakin paikassa, ja alkusoinnuistakin puhuttaessa mainitaan myös nämä perinteiset työt. Mutta siitä en löytänyt tietoa, onko näitä mainittuja töitä jossain päin harjoitettu, vai ovatko ne aina olleet enemmän puheessa esiintyviä sanontoja.

Tämän pääsiäisen säästä vanhakansa sen sijaan pitäisi: pitkäksi perjantaiksi sää pilvistyi, mutta pääsiäiseksi pilvet väistyivät, "pääsiäisaamuna aurinkokin tanssii".
 
Saman kylän äitittuttu laittoi viestiä että ovat ulkona koko päivän ja leikkikaverit tervetulleita. Mietin heti että tänään, vaikka onkin hyvä päivä kun kohtalainen yö takana eikä selkä ole kuin vähän kipeä en jaksa lähteä sinne asti kävelemään, seisomaan siellä pihalla ja kävelemään takaisin. Edestakainen matka n. kolme kilometriä, mutta ei nyt vaan jaksa. Sitten pasahti mieleen että miksi en edes tullut ajatelleeksi lähteväni autolla. Noin hyvin on oma tapa hoitaa kotikylän asiat kävellen iskostunut mieleen että en edes tullut ajatelleeksi että tuota matkaa varten voisi käynnistää auton jos ei jaksa kävellä. Totesin kyllä sitten itselleni että ajatusmaailmani on varsin järkevä, mutta selvästi hiukan kaavoihinsa kangistunut.
 
Se on saletti, että jos keksii jonkin tosi päheän nimimerkin, niin muut vääntävät siitä jotain vähemmän päheää. Kova laki -sarjassa wanna-be-jengiläinen käytti itsestään nimimerkkiä Stiletto, mutta hän olikin sitten ainoa nikin käyttäjä. Kaikille muille hän oli Stinky. Lähes samoin kävi minulle Ingressissä. Oman puoleni pelaajat kyllä muistavat kutsua minua Laxormiksi, mutta vastapuolelle olen Laxo. Ummetustako? Ei haittaa! Laxo auttaa!
 
Jotta en sotkisi määrätyistä aiheista käsiteltyjä keskusteluja, kirjaan loput havaintoni eduskunnan ensimmäisestä pöytäkirjasta tänne. Mm. välihuutelu on vanha tapa, ja välihuudot on kirjattu pöytäkirjaan alusta lähtien: Puhemiehen ilmoitettua Venäjän duuman onnittelusähkeestä, mainitaan "(Hyvä huutoja!)".

Sitä ennen ed. Väinö Vuolijoki, joka toimitti puhemiehenvaalia, ihmetteli:
Ed. Vuolijoki sanoi:
Valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä sanotaan lippuäänestyksestä näin: "Lippuäänestyksessä käytettäköön lippuja, joihin on painettuna j a a taikka e i ja jotka muuten ovat yhdennäköiset". Koska täällä löytyy painettuja lippuja, jotka eivät ole yhdennäköisiä, pyytäisin kysyä Eduskunnalta: onko tämä pykälä tulkittava niin, ettei saa käyttää lippuja, jotka ovat eri suuret, vai koskeeko tämä pykälä vain niitä äänestyslippuja, joissa käytetään sanoja "jaa" ja "ei"? Minun käsitykseni olisi, ettei 67 §:assä olevaa määräystä voida sovittaa tähän puhemies-äänestykseen.
 
Tämä olisi saattaanut mennä uniin, mutta ei ehkä varsinaisesti vaan liittyy enemmän aivotoimintaan.
Eilen yritin lyhyen hetken ajan aktiivisesti muistaa Kissankellojen soittajan (laulu elokuvassa Kaksipäisen kotkan varjossa) sanoja ja säveltä, mutta en saanut mieleeni oikeastaan mitään, joten luovuin yrityksestäni turhana ja jatkoin muita puuhiani unohtaen koko kappaleen lopuksi päivää.
Tänään kun heräsin niin kkyseisen kappaleen viimeinen säkeistö soi päässäni. Aivoni olivat kaivaneet sen jostain syövereistään, se vain vaati vähän enemmän aikaa järjestellä kansioita.
 
Ylös