Hyvä<->Paha; vastakkainasettelua Ardassa

Enpä huomannut tällaista ketjua, jossa keskustelunaiheena olisi selvästi Tolkienin maailman hyvyys ja pahuus.

Eli: Millaisista lähtökohdista hyvyys ja pahuus Ardassa lähtevä liikkelle? Ketkä ovat todella täysin hyviä? Kiehtooko Tolkienin maailman pahuus ja jos kiehtoo niin kuinka paljon? Voisimmeko ajatella asioita Melkorin näkövinkkelistä, pystyykö kukaan antamaan sympatiaa pahuuden jollekulle pahuuden edustajalle? Avaan topicin seuraavalla tekstilläni...

PAHUUS JA HYVYYS ARDASSA


Tolkienin maailman musta, hyvyydelle miltei sokea pahuus on alkuisin yhdestä päälähteestä: Melkorista. Melkor oli kapanallinen vala, suuri henki, jolla oli liikaa omia ajatuksia ja liikaa omia, ilkeitä suunnitelmia, joiden turvin hän yritti anastaa kaiken vallan itselleen. Hän sotkeutui himoon ja sokeutui itserakkaudestaan niin paljon, että nousi avoimeen sotaan muuta valaria vastaan. Tuolloin oli Arda jo mennyt piloille.

Melkor pahuuden ensimmäisenä ilmentymänä on selkeästi sidoksissa kristinuskolliseen näkökantaan siitä, että Saatana oli alunperin langennut enkeli - aivan kuten periaatteessa siis Melkorkin. Lopulta luodusta maailmasta ei tullut sellaista, millainen siitä olisi voinut tulla; ilman pahuutta, ilman sellaista voimaa, joka kapinoisi ja ajattelisi toisin.

Vaikka Tolkien ei pitänyt allegorisista tulkinnoista (varsinkaan hänen teoksistaan puhuttaessa), niin silti selkeää kristillistä yhteneväisyyttä ei voi ohittaa pelkällä käden hujauksella. Melkor on Tolkienin maailman Paholainen, kapinallinen, ryöväri, tuhoaja ja lopulta ihmismielen viekottelija, joka kuitenkin kaatuu katkerasti maahan mahtavampiensa edessä lopun tullessa.

Puhdas tolkiaaninen pahuus on siis Melkorista lähtöisin: Hänen palvelijansa ja kätyrinsä ovat vailla vaihtoehtoa, he ovat periaatteessa syntyneet vain herraansa varten ja ilman herraansa heitä ei edes olisi.

Pahuuden vastakohtana on luonnolliseti hyvyys, jota Tolkienin maailmassa puhtaimmillaan edustavat haltiat. Vaikka hekään eivät ole suinkaan synnittömiä tai täydellisiä pyhiä olentoja, ovat he silti aina Melkoria vastaan ja kaikkea puhdasta pahaa vastaan, mikä sikiää ollen irti heidän maailmankatsomuksestaan ja mikä on suuri uhka heille ja heidän rakastamilleen asioille.

Pahuuden ja hyvyyden raja käy selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Melkor aloittaa sotansa haltioita vastaan ja Ardan tulevaisuus määrääntyy tiukalla vastakkainasettelulla, jota tulevat värittämään muutamat sisäiset ristiriidat ja asiat, joita ilman vastapuoli olisi ollut paljon vahvempi ratkaisun kynnyksellä. Hyvyyden rajana ja kiintopisteenä voidaan pitää yhteenkuuluvuutta, taistelua yhteistä vihollista vastaan, mikä edesauttaa entisestään taistelijoiden yhteisen määränpään saavuttamista. Melkorin saatanallinen pahuus on kuitenkin tappavaa ja ennen kaikkea viekasta. Se on myös erittäin julmaa, eikä se löyhennä otettaan kuin vasta silloin, kun lopullinen tappio on tullut ja hyvyys voittanut.

Tolkienin suhtautuminen hyvyyden voittoon ei kuitenkaan ole missään tapauksessa täydellinen ja kliseisen siirappinen. Vaikka Sauron voitetaan Sormuksen Sodan lopussa, on jäljellä vielä Konnun puhdistus, eikä monia haavoja voi paikata tuosta vaan. Jäljelle jää haikea muisto ja ajatus, että voitto maksoi kovan hinnan...kovan, mutta kannattavan hinnan, sillä pahuuden voittaessa asiat olisivat hyvyyden kannalta paljon pahemmin.

Tolkienin pääteema tässä suhteessa ei kuitenkaan ole perinteinen hyvä vastaan paha, vaikka pinnallisin olomuoto kiteytyykin juuri tähän näkökulmaan. Kyse on kuitenkin myös siitä, kuinka pienestä asiat voivat olla kiinni ja kuinka pienillä (mutta omalla tavallaan suurilla) teoilla voi muuttaa historian kulkua merkittävästi. Frodo oli vain pieni hobitti Konnusta, mutta silti hän jaksoi tehtävänsä, vaikka tarvitsi onnekasta apua. Sormuksen historian vaiheisiin vaikutti myös pieni puolituinen, Sméagol, ja missään vaiheessa Sormus ei enää ajautunut kenenkään ennakolta suuren vaikuttajan käsiin, sen jälkeen kun Isildur sai surmansa. Kyse on oikeista teoista oikeaan aikaan ja siitä, kuinka ystävyys, kova yritys ja toivon saapuminen mustimmalla hetkellä voi pelastaa suuria asioita suurten ponnistelujen jälkeen. Hyvä vastaan paha -asetelma ei kuitenkaan suoraan rikkoudu missään vaiheessa, vaan ammentaa itseensä uusia ulottuvuuksia ja näkökantoja. Tämä juuri tekeekin tolkiaanisesta vastakkainasettelusta niin mehukkaan ja käyttökelpoisen.

Jos mietitään pelkkää TSH:ta hyvyys ja pahuus on melkoisen mustavalkoista: Haltiat ovat hyviä ja kauniita ja örkit pahoja ja rumia. Ihmiset voivat heikkoudessaan olla pahoja, muuten "hyviksiä". Joskus mietin kaverin kanssa, että on se ihanaa, kun Tarua lukiessaa ei tarvitse miettiä, että olikohan tollakin traumaattinen lapsuus, tai ties mitä hyväksikäyttöä; Hyvikset olivat hyviä, pahikset pahoja piste. Mutta entä jos kaikki örkit eivät olisikaan pahoja sisimmiltään, entä jos heidät onkin vain pakotettu tappamiseen ja silpomiseen? Tätä mahdollisuutta kosketellaan koko trilogia aikana vain kerran: Kun Sam menee katsomaan Faramirin joukkojen järjestämää väijytystä eteläisille, niin yksi kuollut etäläinen osuu hänen piilopaikkansa kohdalle. Silloin hän rupesi miettimään että...

...Hän mietti, mikähän miehen nimi oli ja mistä hän oli kotoisin; ja oliko hänen sydämensä todella paha, vai millaisin valhein ja uhkauksin hänet oli saatu lähtemään kotoaan tälle pitkälle marssille; eikö hän sittenkin olisi jäänyt sinne rauhaan...

Silmarillionissa tähän kysymykseen hyvästä ja pahasta taas tulee uutta näkökulmaa. Melkorin valheet saivat osan haltioista vieraantumaan valarista ja kapinoimaan heitä vastaan. Mutta missä sitten menee "pahuuden raja"? Kukaan haltia ei missään vaiheessa ollut todella paha = Melkorin liittolainen tai ystävä, mutta silti heidän sydämiensä vaikuttimet eivät olleet aina omistajalleen kunniaa tuottavia, vaan oman itsensä nostamista muiden yläpuolelle valheilla. Olivatko siis haltiatkaan aina hyviä, vaan myös ihmisten tavoin taipuvaisia pahuuteen?

Entäs örkit sitten? Örkkien sanottiin olevan alunperin haltioita, joita kidutettiin ja silvottiin, kunnes olivat Melkorin alamaisia ja liittolaisia. Kidutuksen takia luulisi, että örkkienkin mieliin olisi jäänyt jonkinmoinen viha Melkoria kohtaan. Kuinka ne saatiin vihaamaan haltioita niin raivokkaasti, entisiä verisukulaisiaan?

Örkithän tehtiin haltioiden irvikuviksi, samoin peikot tehtiin enttien irvikuviksi ja jäljitelmiksi. Örkit vihaavat herraansa, niinkuin ne vihaavat kaikkia elollisia, käsitykseni mukaan myös itseään. Ja tietysti koska ne olivat pahan palvelijoita, ne luotiin vihaamaan kaikkea hyvää. Alkuperäset örkit syntyivät juuri haltioista, joita kidutettiin ja silvottiin, mutta myöhemmät örkit syntyivät mistä lie. En itseasiassa ole oikein varma mistä örkit syntyivät, mutta niitä ei kidutettu, eivät siis joutuneet kovin kärsimään eikä jäänyt mitään kaunaa. Vihassa on örkkien voiman perusta.

Silmarillionissa tähän kysymykseen hyvästä ja pahasta taas tulee uutta näkökulmaa. Melkorin valheet saivat osan haltioista vieraantumaan valarista ja kapinoimaan heitä vastaan. Mutta missä sitten menee "pahuuden raja"? Kukaan haltia ei missään vaiheessa ollut todella paha = Melkorin liittolainen tai ystävä, mutta silti heidän sydämiensä vaikuttimet eivät olleet aina omistajalleen kunniaa tuottavia, vaan oman itsensä nostamista muiden yläpuolelle valheilla. Olivatko siis haltiatkaan aina hyviä, vaan myös ihmisten tavoin taipuvaisia pahuuteen?

Click to expand...

Haltiat eivät ole olleet varsinaisia "pahiksia" mutta kyllä heiltäkin löytyy aika moisia tekoja otetaan nyt esimerkiksi Sukusurma. Ja Melkorista olivat lähtöisin huhut ja valheet joiden takia haltiat vieraantuivat valarista ja alkoivat kapinoimaan. Alussahan haltiat luulivat Melkorin tehneen parannuksen ja siis uskoivat häntä. Ja vaikka eivät olisi luottaneet Melkoriin, jäi osa varmasti miettimään olisiko sanoissa siltikin jokin viisaus. Ihmisistä taas jotkin liittoutuivat Melkorin kanssa, koska tämä oli kenties luvannut palkkion. Mutta tuskin kaikki ihmiset halusivat olla Melkorin puolella, heidät saatettiin pakottaa tai he olivat uskollisia johtajalleen. Tämä on oma käsitykseni, saa korjata, se on jopa välttämätöntä.

Suosittelen ehdottomasti myös Curunírin viestin ja siihen tulleiden vastausten lukemista, mutta ajattelin että tämä keskustelu ehkä sopii (ehkä ei sovi, siirretään sitten) Pagban "Kärpäseksi K-Maassa" -topiikissa mainitsemaan kysymykseen, joka käsittelee hyvän ja pahan ikuista ei-allegorista taistelua sekin. Ja mielenkiintoisen esimerkin kautta. Tällä kertaa pahuus pääsi voitolle. Mutta miten ja miksi? Näin kirjoittaa P:

Kirjoissa kertomattomista kohtauksista haluaisin päästä todistamaan sitä, jossa Saruman saa otteen Kärmekielestä. Miten hän otti selville tuon kuningastaan omalla tavallaan palvelleen miehen heikon kohdan?

Click to expand...

Tunnemmeko Grímaa tarpeeksi, että kysymykseen voisi koettaa etsiä vastausta? Riittääkö vastaukseksi vain Gríman ahneus - rahan, vallan - ja Éowynin himoaminen? Ja jos hänen alamäkensä alkoi tai syveni sen ansiosta, että Saruman vetosi Éowyn-korttiin, oliko tuokaan - siis neidon perään haikailu - varsinainen syy vai seuraus? Ehkä Gríma halusi todistaa itselleen ja muille jotakin Éowynin avulla. Mikä oli siis hänen todellinen heikko kohtansa?

Gríma ei tosiaankaan ole kovin hyvin perusteltu hahmo. Hänet on alunperin vetäisty jostain (muinaisesta kirjallisista esikuvasta, jossa kehnot ihmiset ovat joka suhteessa kehnoja) yksittäistä kohtausta varten: Gandalf tulee kuninkaan hoviin ja nujertaa tämän vilpillisen neuvonantajan.

Niinkuin jossain muualla kirjoitin, Gríman on luultavasti täytynyt olla alunperin (ainakin tyydyttävän tasoinen) soturi päästäkseen Théodenin neuvonantajaksi. (Rohanin yhteiskunnassa ei ollut pappeja, lääkäreitä, poppamiehiä, eunukkeja tai kirjanoppineita.) Ja jossainhan sanotaankin että Kärmekieli saisi "raapia ruosteen miekastaan".

Heitetään nyt jonkintasoinen psykologisointi, vaikkapa primitiivistä mutta tehokasta adlerilaista alemmuuskompleksimallia käyttäen:

Gríma ei ollut yhtä hyvä soturi - eikä yhtä iso ja vahva - kuin rohirrimin ykkösurokset. Niinpä hän kompensoi tätä viekkaudella ja juonitteluilla ja sortui lopulta omaan nokkeluuteensa. Gríma oli ehkä oleskellut nuoren Théodenin kanssa Gondorissa ja saanut siellä makua normaalia paimentolaiselämää vaikeaselkoisemmista ja synkemmistä asioista.
Vallantavoitteluun yhdistyi toisaalta lojaalisuuden ja isähahmon tarve. Saruman alkoi näyttää voimakkaammalta ja houkuttelevammalta isä- tai isovelihahmolta kuin Théoden.

Abu Ghraibdalf softening up prisoners

Tolkienin teoksissa esiintyy aina välillä kuvauksia kiduttamisesta: tunnetuin esimerkki on varmasti kertomus siitä, miten Morgoth loi örkit, mutta Silmarillionissa kidutetaan pienemmässä mittakaavassa tuon tuostakin: Túrinin kumppanit Belegiä, Morgoth Húrinia, jne, jne. Tarussa Sormusten Herrasta kerrotaan, miten Sauron kidutti Klonkkua, örkit Celebríania jne jne. - Onkohan I maailmansodan peruja? Liekö kukaan tutkinut Tolkienin kidutuskuvauksia?

Tähän topiikkiin otin asian siksi, että kidutuksessa hyvä ja paha tuntuvat ensinäkemältä olevan selvästi vastakkain, mutta eivät aina:

Kaikkein hätkähdyttävin on mielestäni Gandalfin (häpeämättä tekemä) paljastus: "Minä siedin Klonkkua niin pitkään kuin kykenin, mutta totuus oli epätoivoisen tärkeä, ja lopulta minun oli oltava kovakourainen. Sain sen pelkäämään tulta ja kiristin siltä totuuden, pala palalta vetistelyn ja vinkunan ohessa."

Tekisipä mieleni kysyä, oletko ylpeä itsestäsi, Gandalf, herrarodun edustaja? Onko Klonkku mitään velkaa sinulle (ja liepeissäsi roikkuville lumppureille)? Déagolille kyllä, ja monelle muulle, mutta ehkäpä ei sinulle, joka lähetettiin kaukaiseen maahan taistelemaan "vapauden ja demokratian puolesta", mutta joka päädyit pitämään yksiä eläimiä tasa-arvoisempina kuin toisia ja perustit oman pikku kuulustelukeskuksesi "for greater good" ja kärvensit otusparkaa kunnes se kertoi mitä halusit. Sinusta olisi voinut tulla mainio Sormusherra.

Voi kauhistus, Tik, olet oikeassa (taas kerran) ! Olórin, mitä ihmettä se innostui tekemään?! En muuten tosissaan ole tajunnut tuota, ohhoh, kauhistus. Viisain maiako muka sortunut tuollaiseen? Tietysti, olihan se tieto Keski-Maan kannalta äärimmäisen tärkeä. Siinähän on aitoa Sormusherran ainesta, kuten tosiaan Tik kertoikin jo. Ei minusta Gandalfilla olisi ollut hirveään tulella kidutukseen motiivia, mutta olipas kuitenkin.

Näistä Ardan ylemmistä olennoista tuntuvat olevan tällaiseen valmiita aina ne "viisaimman" tai "voimakkaimman" tittelin saaneet. Huoh. Suuri ja Puhtoinen ja Viisas Kiduttaja-Gandalf. Istari sortuu tällaiseen!

(Miten minä onnistun aina saamaan näin mitäänsanomattomia ja sekavia viestejä... :roll

Tuo Gandalfin Klonkun kidutus ei ole ihan selvää, sillä hänhän sanoi, että sai Klonkun pelkäämään tulta. Saattaahan olla niinkin, että Gandalf sattui vain huomata Klonkun pelkäävän valoa (ja täten myös tulta), ja sitten käyttänyt pelkoa hyväkseen uhkaamalla sillä. Mutta oletettavampaa on kuitenkin, että hän yksinkertaisesti vain kidutti Sméagol-parkaa, jotta saisi tietoa "for greater good". Sinäänsä outoa tuo fyysinen kidutus, sillä luulisi maian pystyvän tunkeutumaan heikompansa mieleen; näin ainakin olen joistain kirjojen kohdista ymmärtänyt.
Itse luulen, että tuo kidutus on voinut olla todella yleistä hyvistenkin puolella. Aina välillä kun joissakin Silman kohdissa mainitaan joidenkin olevan säälimättömiä vihollisiaan kohtaan, ainakin minulle tulee sellainen käsitys, että he kiduttivat vangeiksi saamiaan ihmisiä/örkkejä/muita otuksia saadaksen tietoa.

Mutta tämähän alkaa olla aika hauskaakin, mukavanoloinen velhomme alkaa pikkuhuljaa paljastua säälimättömäksi kiduttajaksi, joka kaiken lisäksi voi olla sormusnarkomaani...

Kyllä Gandalfin kuulustelumetodit Klonkun suhteen minusta vaikuttavat selkeästi käristelyä henkisemmältä menolta, ainakin kun luetaan alkuteosta: "I endured him as long as I could, but the truth was desperately important, and in the end I had to be harsh. I put the fear of fire on him, and wrung the true story out of him, bit by bit, together with much snivelling and snarling."
"Putting the fear of fire on him" kuulostaa hyvinkin pikemmin taikuuden (ja Tulen Sormuksen?) käytöltä kuin soihdulla tökkimiseltä. Ei sillä että tuo olisi välttämättä sen ystävällisempää. Vastaavasti hiukan myöhemmin Gandalf kommentoi Klonkun vaikenemista myöhemmistä vaiheistaan: "Some other fear was on him greater than mine."

Sen sijaan tuleva kuningas Elessar Suuri vaikuttaa menettäneen otuksen kanssa melkolailla malttinsa: hän kun marssitti Klonkkua Kalmansoilta Synkmetsän haltioiden pakeille (eikä se ole pieni matka!) kahlittuna ja suu tukittuna kunnes nälkä sekä jano saivat sen lannistumaan. Auts. Ei ole vaikea kuvitella, että muutama napakka potkukin tuli jaettua vastahankaiselle vangille päivien aikana. Ja minkä Konkari sanoo olleen ikävintä: että se haisi!

Kyllähän Gandalf sai Saminkin pelkäämään itseään hyvin helposti ja tuski sitä ihan kidutukseksi voi sanoa. Tosin Klonkun kanssa Gandalf oli varmasti huomattavasti ilkeämpi. Niin tai näin, kidutuksen ja tiukan kuulustelun raja on parhaillaan kiistelyn aiheena ja tuskin siihen ihan yksiselitteistä vastausta saadaan.

Tulipa mieleen, että missä historian vaiheessa kidutus hyvän asian puolesta on muuttunut tuomittavaksi? Yleisesti ottaen sodankäynnin sääntönä on ollut, että kaikki on sallittua kunnes Genevessä päätettiin toisin.

Sodankäynnin yleiset säännöt ovat varmaan aika universaaleja ja ikiaikaisia. Väinö Linna sanoi, että jos ymmärtää ihmistä, ymmärtää sotilasta. Eli kyse on siitä empatian määrästä, mitä kulloisessakin tilanteessa joku univormuun puettu yksilö pystyy tuntemaan toista, vihollisunivormuun puettua yksilöä kohtaan. Missä määrin kukin univormuun puettu yksilö ottaa moraalista vastuuta sotilaan nimikkeen alla tekemistään teoista, ja missä määrin heivaa moraalisen ja eettisen vastuunsa pellolle ''poikkeustilan'' aikana. Juuri tätähän Linna piti sodan suurimpana pahana: ei niinkään sitä, että ihmisiä kuolee, vaan sitä, että ihmiset luovuttavat moraalisen vastuunsa jollekin ylemmälle taholle ja tekevät tekoja, joita eivät siviilioloissa ikinä uneksuisikaan tekevänsä (esim valloitettujen alueiden naisten joukkoraiskaukset). Ajatus on minusta pohdinnan arvoinen.

Rohanin ratsastaja sanoi:

Tulipa mieleen, että missä historian vaiheessa kidutus hyvän asian puolesta on muuttunut tuomittavaksi? Yleisesti ottaen sodankäynnin sääntönä on ollut, että kaikki on sallittua kunnes Genevessä päätettiin toisin.

Click to expand...

Ei nyt ihan noinkaan. Sodalla on ollut omat, jossain määrin toki omintakeiset lakinsa jo ties kuinka pitkään. Esmerkiksi kaivojen myrkyttäminen on katsottu Euroopassa kielletyksi ainakin 1600-luvulta lähtien. Rankominen toki on ollut varsin vaikeaa.

Niin no, pidetään nyt kumminkin se mielessä, että vaikka herra Gandalf olisikin viisain maya ja muuta vastaava, mielestäni kyllä täydellinenkin voi sortua ja sitä paitsi, oliko Gandalf täydellinen? Ei minun mielestäni. Otetaan nyt esimerkiksi Melkor, olihan hänkin, loppujen lopuksi aikoinaan HYVÄ, vaikka ehkä kierolla tavalla, mutta harhautui himojensa ja ahneutensa takia pahalle polulle, miksei sitten Gandalfkin voisi hiukan "harhautua", kuten Saruman? Itse useinkin Tarua lukiessani, huomaan monia merkkejä siitä, että Gandalf ei ole niin viisas ja puhdas kuin päältä päin näyttää, ja mistäs me tiedämme kaiken hänen menneisyydestään? Emme mistään ja Tolkien ei ole sitä meille enää kertomassa.

Mutta eikä tässä topicissa alunperin kuulunut puhua hyvästä ja pahasta Ardassa, eikä kiduttamisesta? Hyvästä Ardassa sanoisin vielä sen verran, että mielestäni se on joskus liiankin täydellistä, vaikka loppujen lopuksi voitto pahasta ei ole täydellinen, valar alkaa tuntua aina joskus kirjoja lukiessani liian etäiseltä ja vaikeasti kuviteltavalta "joukolta".

Tässä topikissa on kaikessa lyhykäisyydessäänkin tullut aika selväksi, ettei Keski-Maassa Tolkienin legendariumin mukaan ole muuta absoluuttisen hyvää väkeä kuin Siunatuilla Mailla asustavat valar ja maiar. Heidänkin ainainen hyvyytensä perustuu kyllä pikemminkin siihen, että heidän vain ilmoitetaan olevan hyviä, kuin siihen, että he aina tekisivät hyvää. Ainakin valarin ja maiarin pitkällinen keskittyminen iloiseen elämään Amanissa maailman alkuaikoina muun Keski-Maan värjötellessä Morgothin varjossa on moraalisesti hiukan kyseenalaista.

Toisaalta Eru itse sanoo, että lopuksi on hyvä, että paha on ollut. Paha myös tuli maailmaan Erun luomuksen Melkorin kautta. Voisi siis väittää niinkin, että tosiasiassa mikään tai kukaan Keski-Maassa ei ole täysin hyvä tai paha ja ettei Eru itsekään kaiken olevaisen, niin hyvän kuin pahankin, lähteenä ole hyvä tai paha, vaikka selvästi mielellään operoikin näillä käsitteillä. Hiukan häiritsevästi "hyvä" alkaakin näyttäytyä lähinnä kuuliaisuutena Erulle ja hänen Ainurilleen, "paha" taas heidän valtansa ja tahtonsa kyseenalaistamisena, vaikka he itse tekisivät kyseenalaisiakin asioita.

Isilmírë sanoi:

Ainakin valarin ja maiarin pitkällinen keskittyminen iloiseen elämään Amanissa maailman alkuaikoina muun Keski-Maan värjötellessä Morgothin varjossa on moraalisesti hiukan kyseenalaista.

Click to expand...

Sitten taas valar ja myös maiar olivat sen verran järeää tykistöä että aina kun he nousivat mahdissaan, maailman perustat järkkyivät ja kollateraalinen vahinko oli melkomoista (pun intended). Siinä vuoret sortuivat ja mantereet upposivat mereen. He tiesivät sen myös itse ja siksi toimivat mieluummin hiljaisten agenttien välityksellä. Näyttäytyihän hyvyys ja pahuus Keski-Maassa myös (jopa erityisesti) luonnon vaalimisena ja turmelemisena.

Silmassa kuitenkin kuvataan, miten Amanissa nimenomaan keskityttiin oman paratiisin rakenteluun ja siitä nauttimiseen ja käytännössä jätettiin muu Keski-Maa kokonaan mielestä. Ellei Orome olisi omaksi huvikseen metsästellyt pimeillä mailla, haltioiden herääminen olisi jäänyt valarilta kokonaan huomaamatta, ja ihmiset puolestaan saivat heräillä ihan keskenään ja päätyä kuka minnekin. Henkilökohtaisen asioihin puuttumisen tai edes niiden silmälläpidon ei myöskään tarvitse välttämättä olla sodankäyntiä, sen voi tehdä nätimminkin kuten edellä mainittu Orome sekä Ulmo ovat osoittaneet. Toimintavaihtoehtoja totaalisen sodan ja hälläväliä-asenteen välissä on paljon.

Luonnon vaalimisen ja turmelun teema on tosiaan vahva Tolkienin tarujen hyvän ja pahan erottelussa. Itse tulkitsen sen juontuvan jo alkuajoilta, jolloin Morgoth pyrki johdonmukaisesti pilaamaan kaiken, mitä valar tekivät. Sama trendi ilmeisesti jatkui hänen perintönään "pahisten" puolella läpi Keski-Maan historian, ehkä jonkinlaisena muistumana hänen vihastaan kaikkea Erulle kuuliaisten vertaistensa luomaa kohtaan.

Isilmírë sanoi:

ettei Keski-Maassa Tolkienin legendariumin mukaan ole muuta absoluuttisen hyvää väkeä kuin Siunatuilla Mailla asustavat valar ja maiar

Click to expand...

Kaipaisin tähän viitettä johonkin Tolkienin elinaikana tai kuoleman jälkeen julkaistujen kirjoitusten kohtaan, jossa valaria ja maiaria sanottaisiin absoluuttisen hyviksi. Myöhäiskirjoituksissa Tolkien painottaa Erun ja valarin hyvyyttä enemmän kuin legendariumin varhaisissa vaiheissa, mutta luulen että yleisesti ottaen hän välttää "kaikki-" tai "täydellisyys"-epiteettien käyttöä legendariuminsa jumalista kirjoittaessaan.

Jos tässä keskustelussa käytettyihin yksittäisiin sanamuotoihin takerrutaan, niin ei, en usko löytäväni legenderiumista nimenomaan sanaparia "absoluuttisen hyvä". Tarkoitan itse sillä sitä, että Amanissa elelevien valarin ja maiarin hyvyys on legendariumissa itsestäänselvyys. Kaikki mitä he tekevät on oikein ja hyvin, kaikki mikä on väärin ja pahasti juontuu Morgothista. Valar saattavat epäröidä ja olla hämmentyneitä, he saattavat olla piittaamattomia Keski-Maata ja sen asukkaita kohtaan, he saattavat tehdä kyseenalaisia ratkaisuja ja saada tuhoa aikaan hyväksi katsomaansa päämäärään pyrkiessään, mutta mitä he tekevätkin, heitä tai heidän tekojaan ei luonnehdita pahoiksi.

Tämän takia minusta näyttää siltä, että Keski-Maassa paha assosioituu Eruun ja Valariin kohdistuvaan tottelemattomuuteen ja siitä seuraaviin kurjuuden kerrannaisvaikutuksiin, ei niinkään siihen, tuliko tehtyä jotain vahingollista. Amanin valar ja maiar ovat Erulle uskollisia, joten he ovat pahuudesta vapaita, "absoluuttisen hyviä". Muiden hyvyys tai pahuus taas mitataan pitkälti sillä, elävätkö he näiden enkelimäisten olentojen tarkoitusperien mukaista elämää vai eivät, ts. elävätkö he valarin vastustajan Morgothin ja/tai hänen palvelijoidensa varjon ja vaikutusvallan alle alistuneina vai vastustavatko näitä - enimmäkseen ilman kovin kouriintuntuvaa apua valarilta itseltään.