Ikävä

Siskoni lähtee huomenna (22.8 ) vaihto-oppilaaksi Belgiaan kymmeneksi kuukaudeksi. Minulla on jo nyt ikävä häntä, vaikkei hän ole lähtenytkään. *huokaus* Tiedän, etten totu kovin pian ajatukseen, ettei siskoni olekaan täällä, mutta kyllä minä selviän. Onneksi internet on keksitty

En nyt oikein saa jäsenneltyä ajatuksiani järkeviksi lauseiksi, mutta miten ihmiset tuntevat ikävän? Onko joillain joku keino helpottaa omaa ikäväänsä? Ketä te ikävöitte?

(Ja jos tästä aiheesta keskustellaan jo jossain muualla, niin anteeksi, minä en ainakaan haussa löytänyt mitään.)

Ikävöin pikkuveljeäni, kun hän oli 9 kk armeijassa. Vaikka olin muuttanut kotoa jo pari vuotta sitten, olen tottunut näkemään häntä viikoittain vanhempien luona. Etenkin silloin, kun olin perheen luona joulun vietossa, ikävä veljeä tuntui vahvasti. Tietenkin hän pääsi kohtuullisen usein lomillekin, mutta joulun pyhät oli kiinni.

En ole kovin usein erossa kihlatustani, joten ikävä ei ehdi nousta, mutta parin hänen työmatkansa aikana on ollut sangen orpo olo istua iltoja yksin kotona. Oikein ihmettelin itseäni, kun pala nousi kurkkuun ja kyynelet silmiin sitten kun päästiin puhumaan edes puhelimessa maailman toiselta puolelta toiselle.

Kun kumppani asuu toisessa kaupungissa (välimatka 180km), niin sana 'ikävä' tulee melko tutuksi käsitteeksi. Näemme toisiamme vain pari kertaa kuussa - vaikkakin yritämme nyt tapailla enemmän ja enemmän. Huomenna pääsen taas matkaamaan Helsinkiin, kahden viikon eron jälkeen. Oi onnea.

Minulla ei sitten loppujen lopuksi taida ollakaan muita ihmisiä, joita tulisi ikävä. Pikkusiskoni oli kuusi viikkoa Maltalla - eikä tullut ollenkaan ikävä, päinvastoin. Tietokone oli kokonaan minulla sen ajan. Vanhempien lähtö taas tarkoitti sitä, että sai tehdä kotona mitä lystäsi. Ei ikävää.

Ikävä on kyllä tuttua. Kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa, välimatkamme oli noin 220 km (laitoin hieman paremmaksi Riku :wink: ). Kyllä siinä oli sitten ikävä puolin ja toisin. Kummallakaan ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi voinut joka viikonloppu kulkea junalla tuota väliä. Nykyisin olemme harvemmin erossa. Muutama pidempi ero on ollut. Pisin oli 4 vkoa kun mies oli Irlannissa koulutuksessa vuoden 2000 lopulla. Reissuhommissa hän käy välillä ja silloin tulee sellasia 5 päivän eroja. Kyllä niidenkin aikana ehtii ikävä aina ilmoitella itsestään

Toisenlainen ikävä sitten. Mieheni kummitäti, joka oli minullekkin hyvin läheinen, kuoli lähes tasan vuosi sitten äkilliseen sairaskohtaukseen. Edelleenkin aina välillä tulee kamala ikävä häntä! Mietin, että miten ihanaa olisi jos hän olisi vielä elossa ja häneltä voisi kysyä jotain asiaa jossa hän aivan varmasti olisi osannut auttaa. Tai että muutenvaan saisi jutella hänen kanssaan. Mahanpohjassa on sellainen pöhkö ikäväntunne ja miettii että miksi ihmeessä hänen piti kuolla. Tämä ikävä ei olekkaan sitten sellaista ilonsekaista vaan tähän on sekoittunut hyvin syvä suru.

Pistetääs sitten vielä paremmaksi. Ennen kuin pääsimme muuttamaan yhteen mieheni kanssa, asuimme eri kaupungeissa ja etäisyyttä oli yli 500 kilometriä. Näimme toisiamme parhaimmillaan kerran kuussa, joskus harvemminkin. Ikävä oli melkoinen ja niitä lyhyitä tapaamisia odotettin kuin kuuta nousevaa. Puhelinlaskut olivat tolkuttomia, onneksi oli sentään irc, jolla pidimme yhteyttä. Voi niitä iltoja, kun yhteydet eivät toimineet. Kirotut opiskelija-asuntojen linjat.

Ikävä tuntui lähes fyysisenä paineena, turhauttavana tunteena että jotain puuttuu. Jotenkin siitä aina pääsi yli, vaikka välillä tulikin itkettyä ja kirottua vr:n hintoja. Pahinta olivat viimeiset illat ennen jälleennäkemistä, valtavan turhauttavia. Outoa, mutta sitä suri jo valmiiksi, että joutuu pian taas eroamaan.

Sellaista ikävää en ole ennen kokenut, omalla tavallaan niin konkreettista. Nykyään huomaan silloin tällöin kaipaavani perheenjäseniäni, en ole ennen asunut näin kaukana heistä ja aikaisemmin näin heitä melkein viikottain. Ikävä on tosin erilaista. Kuulostaa ehkä hassulta sanoa näin, mutta en niinkään kaipaa heitä henkilöinä, vaan perheemme tunnelmaa.

Noniin, kilpailu kiristyy. Minä ja edellinen pitkäaikainen poikaystäväni asuimme vuoden verran n. 6000 kilometrin päässä toisistamme. Näimme kahdesti tuona aikana.

Mutta: vaikka ikävä oli tietysti läsnä, se ei melkomoisen välimatkan vuoksi ollut niin paha. Ei voinut soittaa, ei voinut ajatellakaan lähtevänsä käymään. Elämä oli järjestettävä kokonaan uudelleen. Pidimme yhteyttä mailitse, mikä toimi ihan hyvin, mutta perusasenne oli se, että nyt se on siellä, sille ei mitään voi, se tulee sieltä ennen pitkää takaisin.

Laskin tietysti kuukausia ja päiviä, mutta jatkuva ikävöinti olisi ollut aivan liian raskasta. Enemmänkin koko ajan oli taustalla pienoinen tyhjä tunne, joka ajoittain pilkahti suuremmin esiin. Olisin todennäköseisti ollut paljon surkeampi, jos hän olisi ollut lähempänä, mutta kuitenkin poissa.

Onhan minunkin sitten pistettävä viestiä, kun vieläkin pidemmän matkan sain aikaan eli reilu 7 000 kilometriä. Olin silloin lastenhoitajana muutaman kuukauden Jenkeissä ja poikaystäväni oli armeijassa koto-Suomessa.
Se oli pahinta koti-ikävää sekä rakkaan ikävää mitä olen ikinä kokenut. Laskin päiviä milloin pääsen kotiin, puhelinlaskut olivat aika huimia ja nettikin aika usein käytössä. Toisaalta tuo kaikki hieman pilasi siellä oloani, etten aivan täysin pystynyt nauttimaan mahdollisuudestani olla vieraassa maassa. Mutta joinakin iltoina (illat olivat pahimpia) ikävä tuntui aivan fyysisenä kipuna. En kuitenkaan usko loppujen lopuksi siihen, että mitä pitempi välimatka sen kovempi ikävä. Valitettavasti vain välimatkan vuoksi näkee harvemmin ja se vaikuttaa, tietenkin, ikävään. Ikävä on myös suloinen tunne (minussa elää kai salainen masokisti :roll: ). Mikä on ihanampaa kun tavata ihminen, jota olet ikävöinyt.

[turha viesti] Yhtäkkiä se 180km ei tunnukaan enää niin pitkältä matkalta. [/turha viesti]

Tänään se sitten lähti, sisko siis. Hassua, että viimeiset sanani hänelle, ennen kuin hän lähti olivat "Älä lähde!" eivätkä "Hyvää matkaa." Nyt on kokoajan sellainen olo, että kyllä se pian kotiin tulee, vaikka tiedän ettei tule. Viimeyönä itkin itseni uneen, ajatus siitä, etten näe häntä hyvin pitkään aikaan on aivan mahdoton käsittää. On kauheaa tietää, ettei näe toista moneen kuukauteen... Olen jo ehtinyt ajatella mitä kaikkea kauheaa hänelle voi tapahtua sen 10 kuukauden aikana. Tiedän, että ajatukseni ovat täysin typeriä, mutta en silti voi olla murehtimatta.

edit. Voitte varmaan huomata, että siskoni on minulle hyvin tärkeä, siksi tämä suunnaton ikävä jo nyt.

Thali sanoi:

Ikävä tuntui lähes fyysisenä paineena, turhauttavana tunteena että jotain puuttuu

Click to expand...

Paremmin ei voisi sanoa. Olin kesällä vain viikon Bulgariassa mutta aika tuntui silti ikuisuudelta. Illat ja hiljaiset hetket olivat pahimpia, kaipasin poikaystävääni suunnattomasti. En ollut ennen tuntenut niin kouriintuntuvaa ikävää. Olo ei ollut mikään hyvä. Tuntui että ei ollut kokonainen, että jotain puuttui.

Taas vanhempia kohtaan en osaa, ainakaan vielä, tuntea minkäänlaista ikävää. Tämä voi toisaalta johtua siitä että pienestä pitäen olen tottunut näkemään isää vain muutaman kerran vuodessa, joskus harvemminkin.

Siskoni muuttaa huomenna Tampereelle opiskelemaan. Häntä tulee ikävä, iso ikävä. Kuten Pikkuenkelille, myöskin minulle siskoni on todella tärkeä. Olemme aina tehneet paljon kaikkea yhdessä, joka päivä. Ja nyt sisko lähtee, enkä näe häntä enää niin usein. Välimatka ei ole pitkä, mutta silti.
On vaikea totutella elämään kaksin äitini kanssa, talo hiljenee eikä minulla ole oikein ketään kenen kanssa puhua. Äitini kanssa en tule ollenkaan toimeen, elämme täysin eri planeetoilla.
Mutta ikävän tuntemisesta... Minä tunnen ikävän outona olona, sellaisena etten tiedä mitä tehdä. Kaikista suurinta ikävää tunnen isääni kohtaan, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Se on sellainen ikävä, joka kaihertaa lopun ikää, eikä varmaankaan koskaan laannu... Isäni oli minulle todella tärkeä, ja ikävöin häntä joka päivä.

Huomenna lähden 500km:n päähän kotoa, opiskelemaan. Siinä samalla kaikki ystävätkin lähtevät omille teilleen, kuka minnekin opiskelemaan. God knows koska nähdään seuraavan kerran, kun sieltä ei ihan joka viikonloppu pysty takaisin tulla. Vielä ikävä ei ole niin suuri, koska en ole vielä edes ehtinyt lähtemään, mutta kyllä sitä on ruvennut vähän kauhulla ajattelemaan, kun vanhoista, ihanista ystävistä täytyy luopua. On niin kummalliset, ristiriitaiset tunteet, kun toisaalta tahtoo lähteä kauas pois omille teilleen, mutta sitten taas ne ystävät, rakkaat ystävät. Kun ei heistä millään malttaisi luopua. :roll:

Täytyy kyllä sanoa, että kotiväkeä minulla ei pahemmin taida tulla ikävä, on vain mukava päästä omilleen, irralleen heistä, ei tarvitse olla enää tilivelvollinen kaikesta tekemisistään jollekin. Thank god.
Noh, toki heitä jossain välissä saattaa tulla vähän ikävä, mutta ei kyllä kauhean nopeasti ainakaan.

Itse huomaan välillä kaipaavani entistä tyttöystävääni hieman liikaa.. Välillä on vaikea olla, kun mielessä pyörivät asiat joita yhdessä teimme.. Noh, ne pitää unohtaa, ja jatkaa nykyisyydessä, kun kerran uusi neito vierelläni jo astelee..

Onhan tuohon kaipaamiseen paljon eri syitä (joita en tähän nyt rupea listaamaan), mutta kyllähän se silti turhauttaa - sekä minua, että nykyistä rakastani.. Olimme kuitenkin pitkään yhdessä, ja hän oli ensimmäinen seurustelukumppanini.. Se on nyt kuitenkin mennyttä aikaa, ja siitä pitää päästä yli.. Vaan ei kuulemma koskaan pidä unohtaa menneitä, joten en yritä unohtaa, yritän vain jatkaa eteenpäin muistot mielessäni..

mä ikävöin ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästäni...entisiä poikaystäviä, entistä parasta ystävääni...entisiä ystäviä, joiden kanssa ovat välit viilenneet, mutta joita kuitenkin näkee...mä kaipaan muistoja ja yhteisiä hetkiä...

joskus on hyvä vaan pysähtyä ja jäädä muistelemaan... ikävä saattaa satuttaa, tai niin se melkein aina tekeekin, mutta se on yksi tunne monien joukossa... tällä hetkellä mulla on suurempi ikävä, kuin koskaan ennen...mä ikävöin monia ihmisä...exääni...kenen kanssa meni poikki noin kuukausi sitten...ja parasta ystävääni, entistä, jota en ole nähnyt kohta vuoteen muutaman typerän asian takia...

tähän voisikin liittää runon pätkän, jonka olen ihan varta vasten ikävissä raapustellut...siitä tulee ainakin esiin, kaikkí mitä MINÄ tunnen kun on ikävä

"Kuinka voikaan ihminen kaivata menetettyä ystävää?
Kuinka voi kaipaus koskea näin paljon?
Kuinka suolaisina voivat kyyneleet virrata?
Kuinka helposti voikaan rakkaus kuolla?
Kuinka kauan joudun odottamaan ja kärsimään?
Tuletko koskaan takaisin?"

Huomasin tässä muutama viikko sitten, että ikävöin erästä ystävääni kovasti. Koulujen loppumisen jälkeen en häntä ole nähnyt, muutama tekstiviesti taidettu lähettää koko kesänä. Tänään olen hänen kanssaan kahville lähdössä ja melkein hypin kun en jaksaisi odottaa kello yhteen. On niin paljon kerrottavaa ja puhuttavaa.
Olin kesätöissä toisessa kaupungissa, poikaystäväni sitten oli toisessa. Vaikka välimatkaa oli vähän ja aika, jonka töissä vietin oli todella lyhyt, ikävöin häntä paljon.
Tuollainen ikävä on lopulta ihan mukavaa. Kun kuitenkin voi olla melkein 100% varma siitä, että toisen kuitenkin näkee pian. Ja se jälleennäkeminen onkin sitten hieno.

Koskaan ei ole kukaan minulle tärkeä ihminen (lukekaa; ihminen, jota ikävöisin) lähtenyt pitkälle pitkäksi aikaa. Eikä kukaan ole kuollut. En siis ole tuntenut sellaista ikävää kai koskaan. Mutta enpä ole siitä harmissani. Varma olen, että vielä joskus senkin koen.

Ikävöin joskus tiettyä aikaa elämässäni, mutta loppujen lopuksi, kun vähän aikaa surkuttelen, kuinka tahdon sen takaisin, raivostun. Sen aikaisille 'ystävilleni' ja itselleni. Ja kaikelle. Joten se aika, mikä silloin tuntui ihanalta jne. ei loppujen lopuksi sitä ollutkaan. Silti ikävöin sitä, vaikken sitten kuitenkaan oikeasti sitä takaisin tahdokaan. Ehkä sitä vaan kaipaa jotain mitä ikävöidä.. Tai jotain.

//off-topic//
Voi että. Nyt vielä vähemmän jaksan odottaa sitä, että kello olisi yksi. Alkoi soida Bad Religionin American Jesus, ja tästä jos jostain tulee tuo ko. ystäväni mieleen.
//off-topic//

Pakko ilmeisesti laittaa vielä paremmaksi. -_- Poikaystäväni asuu n. 700km päässä, ja vr on kyllä julma hintoinensa. Eli emme näe kovin usein, kun joka kuussa ei taida olla noin viikon pituista lomaa, eikä joka kuukautisiin viikonloppuretkiin löydy rahaa ainakaan minulta. [vanhemmille kiitos rahallisestatuesta ] Ikävä on. Mutta onneksi on puhelin ja irc, jotka vähän helpottavat asiaa.. (Thalia lainaten )
Samoin pidemmällä asuvia ystäviäni ikävöin, heitä kun näkee ehkä kerran puolessavuodessa. Mutta tietoisesti en ole koskaan ikävöinyt perheenjäseniäni, he eivät tunnu ns. omilta.

osaan pysyä aiheessa ja kirjoittaa selkeästi..

Hmm. Minulle ikävä on vasta vime aikoina tullut ajankohtaiseksi käsitteeksi. Jotenkin ihan vallan salakavalasti löysin itseni "pitämästä seuraa" jo kauan tuntemani ihmisen kanssa, sellaisen, joka pitkään inhosi minua ja jota minä inhosin . Ajoitus oli kuitenkin huonoin mahdollinen; hän lähti Säkylään armeijaan vuodeksi, ja minä lähden Ouluun opiskelemaan. Nyt siis ikävä on hyvinkin tuttu käsite Onneksi kuitenkin näkee edes joskus, ja hyvä puoli tuossa armeijassa on, että se maksaa matkat tyttöystävän luokse . Dah. En kyllä uskalla edes ajatella, miten hirvittävästi tulen ikävöimään ystäviä ja perhettä kun tämä muutto tästä tapahtuu.

Mulla ei ole mitenkään erityisen ikävä ketään ihmistä (tai no okei, erästä nettikaveria, josta on tullut hirveän läheinen ja en ole nähnyt sitten kesäkuun).

Sen sijaan on ikävä jotain tunnetiloja, aikakausia. Sanotaan että on Pariisi-ikävä. Olin siellä ja rakastuin. Haluan takaisin sinne suurkaupungin elämänmenoon! Matkaseuruekin, jossa olin, oli niin mukava. Ja muutenkin viime kesää vähän ikävä. Mutta muistobiisit soi jne

IKävöin nykyään aika paljon. Vähän kaikkea. Melkein vuosi sitten vaarini kuoli, ja se sai aikaan tapahtumaketjun. Surin vaarini kuolemaa kauan, ikävöin häntä. Kuitenkin voin väittää, että se ikävä, joka silloin oli, ei ole mitään verrattuna tähän nykyiseen. Muutimme juhannuksena vaarini entiseen asuntoon. Olin surrut tätä hetkeä puoli vuotta, pelännyt, ajautunut ties kuinka monien kuilujen partaille sen tähden. Kun muutimme tänne, aistin vaarini läsnäolon joka puolella, se tuntui käsinkosketeltavalta. Hän astui monesti esiin jonkin nurkan takaa, tai siis kuvittelin niin. "Kotonani" oleminen oli kuukausia yhtä helvettiä, ja halusin monta kertaa vain hypätä ikkunasta ulos (asumme 6. kerroksessa).

Nyt kai voin jo paremmin, mutta ikävöin häntä, ikävöin elämää, jonka joudun jättämään taakseni muuton takia. Enää ei paras ystäväni tule 20 asteen pakkasessa rappukäytävään 11 aikaan illalla vain antaakseen minulle julisteen tai näyttääkseen jonkun lehtiartikkelin, välimatka on liian pitkä Oloni on kai nyt enemmän haikea, en enää ikävöi palavasti. Ei mennyttä saa takaisin, mutta silti ei vaan voi lakata suremasta.

Ihmisten tiet eroavat. Yläaste ohi ja ihmiset lähtevät eri suuntiin ja eri kouluihin.. Niin, eli minulla on ikävä kaikkia ystäviäni, jotka lähtivät pois. Luultavasti en niitä koskaan enää näe. Osaan aion (tai ainakin yritän) pitää yhteyttä, mutta pian meilläkin on uudet kaveriporukat ja vanhat ystävät saavat väistyä. Varmasti jää niitä ikuisia ystäviä, joita muistetaan postikortilla aina jouluisin ja syntymäpäivinä, mutta kuitenkin ikävä tulee...