Ilot ja surut

Oletko jostain oikein iloinen? Maailma hymyilee Vai masentaako sinua aivan järettömästi? Kaikki on kurjasti ja ikävästi
Ole hyvä, pura ilosi tai surusi tänne!

Huomasin tässä yksi päivä kun olin todella iloinen ja olisin halunnut kuuluttaa sen koko maailmalle, että ei ollutkaan ketään kenelle sen olisi kuuluttanut (outoa kyllä). Ja sitten toissa päivänä kun olin oikein masentunut ja kaikki oli kurjuuttakin kurjempaa ei ollut ketään ketä olisi lohduttanut tai kuunnellut.
Puhuminen tai kirjoittaminen on todella mahtavaa terapiaa, sen olen saanut huomata. Mutta kun ei ole kovinkaan monta sellaista jolle kirjoittaa ja kirjeiden lähetyskin kestää aivan liian kauan. Puhelin on mainio keksintö mutta laskut eivät. Ja onhan mailikin mutta kun kaikilla ei ole sellaista, tai on mutta ei pääse koneelle kovinkaan usein. Sitten minä sen keksin! Tämähän on aivan loistava paikka tällaiselle topicille *hih* Minä itse ainakin henk.koht. pidän toisten ilojen ja surujen kuuntelusta ja iloitsen tai lohdutan mielelläni toista jos on tarpeen (minusta voisi tulla hyvä terapeutti *miettii mahdollisuuksiaan*)

Pakko tunnustaa että minulla ei mene hyvin... tai menee... mutta huonommin silti kuin ennen. Masennus uhkaa nurkan takana joka päivä. Tänään oli ensimmäinen päivä moneen kuukauteen kun lähdin hymyillen kouluun (ja hymyilin vielä koulussakin... kunnes koe alkoi) kiitos lumisateen Mutta taas. Se siitä sitten. Lumi ehti sulata ennen kuin ehti sanoa edes lumiukko.
Kyllähän minä tiedän mistä tämä johtuu. Se johtuu siitä kun asun täällä ja Anne ja Hawk asuu muualla *huoh* Kun olin seuriksen leireillä isosena niin ah... oli ihanaa nauraa taas sydämen kyllyydestä niitten kanssa... en ollut nauranut niin moneen kuukauteen. Mutta kun piti tulla takaisin tänne niin bussissa oli tosi haikeeta ja lähellä oli yöllä ettei itku päässyt taas. Mutta kyllä se siitä sitten menee ohi. Tietenkin on huonoja ja ihan ok päiviä mutta silti jotain puuttuu. Selvästi en ole oma itseni täällä ja se on aika rasittavaa.
Mutta onneksi minulla on teidät *hih* :wink: ette arvaakkaan miten hyvin Vanaha Lohis pitää masennuksen poissa minusta. Saatika sitten miitit! Eipä pääse masennus yllättämään niin kauan kuin täällä hilluu. Ja kohta on onneksi Joulu! Yksi ilon aihe!

Ole hyvä! Estradi on sinun! Otappa mukava asento ja kerro miten sinulla menee... Minä kuuntelen!

no minäpä kerron miten menee!
hyvin.. tai ainakin yrittää mennä. olen huomannut että kun oli jotain -10? vuotta vanha ja tiesin että olimme huomenna menossa vaikka nyt esimerkiksi särkänniemeen olin aivan täysin iloinen. mikään ei painanut mieltä. siis iloinenhan voin olla nytkin, mutta aina jostakin välistä pistää ne hoitamattomat tehtävät ja valheet ja koulu, ja ajattelen että onhan minulla nyt hauskaa mutta entä sitten huomenna. jotenkin olen aina ollut pessimisti, tuntuu että mistään ei saa mitään irti ja että ei siitä kaikesta kumminkaan mitään hyödy ja kuitenkin jään kohta kiinni. ei saa iloita liikaa koska huomenna kaikki on toisin. entä jos jään auton alle? entä jos tulee masennus?
se yksi donkkareiden laulu.. "jos huomenna kaikki on toisin.."
joskus (oikeastaan aika usein) voin muutamiksi tunneiksi unohtaa kaiken ja nauraa ja nauttia, mutta kohta taas joku mättää ja paluu karuun maailmaan.
joku kaivertaa minua, sen tuntee, tietäisi vain mikä..
mutta koulussa oli ihan hulvaton päivä tänään ja jonotus ja ensi-iltakin on kohta! jee jee

Ei koskaan kannata olla LIIAN pessimisti. Tietenkin kaikki ovat ainakin joskus pessimistejä (vai?) Minäkin... no okei... olen aika usein. Varsinkin nykyään. Mietin melkein jatkuvasti että voi ei kohta on taas huominen. Miksi pitää aina tulla huominen? Varsinkin silloin kun on järettömän hauskaa ja tietää että huominen ei tuo tullessaan yhtään mitään hauskaa Mutta hauskuutta en ole onneksi vielä koskaan pilannut sillä että olisin alkanut ajatelemaan huomista. Se tulee vasta kaiken hauskuuden jälkeen tai hauskuuden loppuvaiheessa. Se on hyvin masentavaa palata jonkin juhlan tai hauskanpidon jälkeen tylsään arkeen mutta sille ei voi mitään. Se huominen tulee silti. Ja (ärsyttävää realistista... tai jotain) se täytyy vaan jaksaa. Mutta onhan, minulla ainakin, motivaationa se seuraava HAUSKA huominen.

No jaah. Erinäisten tahojen väärinymmärrysten, ristiinmenneiden tietojen ja niiden puuttumisten vuoksi minua yllättäen uhkaa/uhkasi ulosotto ja luottorekisterimerkintä. Vasta huomenna saan tietää, miten tässä oikestaan käy. Tällä hetkellä sitä ikävää merkintää ja ulosottoa ei ole tiedossa, mutta en vielä uskalla luottaa mihinkään ennen kuin saan kunnon selvityksen asiasta. Pari kertaa olen saanut sen verran ristiriitaista tietoa. Kiva kun saa puhelun "juu, meillä on käynyt tällainen pieni moka, että vaikka kaikki oli jo sovittu ja kunnossa niin nyt pitäisi löytyä yli 600 euroa parin päivän sisällä"... Iskee ahdistamaan opintotuella elävää.

Lisäksi stressiä aiheuttaa tuleva essee- ja tenttirumba, osakunnan lehden hyvin todennäköinen myöhästyminen ja muuten vain yleinen rahapula.

Mutta silti sanoisin olevani onnellinen. Vuosikausien kituuttelun ja päivästä toiseen zombiena kulkemisen sijaan saan vihdoin tehdä mitä haluan, minulla on ystäviä joiden kanssa viettää aikaa rauhassa, hyvä mies joka ymmärtää ja kotikin alkaa olla kunnossa. Enää ei ole sitä raivostuttavaa tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain, jota ei osaa ihan tarkalleen määritellä, mutta tietää että kaikki ei ole silti kohdallaan. En yleensä hehkuta, kuinka joku kappale kuvastaa elämääni "just niiq!", mutta tietänette Vilkkumaan kappaleen Totuutta ja tehtävää? Sen kertosäe kuvailee hyvin tunteitani vielä kaksi vuotta sitten. Mutta eipä aamut ahdista enää. Jei.

Olipa vuodatus. Mutta kun kerran kysyttiin, että miten menee, niin kerrotaan sitten.

Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Silloin kun menee yhtään paremmin, voin jo oikein tietää etukäteen, että kohta menee taas päin *Piippiä*.
Koulussa menee hyvin, joten se saa minut jonkin verran iloisemmalle tuulelle, mutta tunnen itseni usein hyvin yksinäiseksi, mistä sitten johtuukaan, onhan minulla paljon todella hyviä ystäviä. Ehkäpä se johtuu siitä, että kaikki rakkauden kohteet ovat poistuneet elämästäni, tavalla tai toisella..

Olen vaikeista vaiheistani huolimatta päättänyt iloita pienistä hyvistä hetkistä. En tarvitse mitään järisyttävän suurta ollakseni onnellinen, vaikka se onnellisuus saattaakin kestää vain 10 min..

Tuo vuoristorata on loistava sana kuvamaan myös minun elämääni. Joskus kaikki on hyvin, usein taas ei. Kuten nyt. Elämä on vain niin ahdistavaa. Ja tiistaina olisi hammaslääkäri, viisaudenhampaan poisto. Hui, pelottaa. Keväällä olisi yo-kirjoitukset, nekin ahdistaa (juu, onhan niihin vielä reilusti aikaa, mutta silti...) Sitten pitäisi tehdä vielä sellainen jänskä mediadiplomi, eikä mulla ole vielä mitään tietoa mistä aiheesta sen teen. Sen palautus on kyllä vasta helmikuussa, mutta haluan tehdä siitä tosi hyvän, hienon jne. Mutta kiva, huomenna pääsen pitkästä aikaa pimiöön. Siellä vietetäänkin sitten mooonta tuntia <3 Pimiö on kyllä ehdottomasti toiseksiparas paikka maailmassa, heti oman kodin jälkeen. Ja kyllähän tässä elämässä moni muukin asia ahdistaa, mutta ei niistä tässä sen enempää.

Koulu ei kyllä jaksaisi tällähetkellä kiinnostaa sitten yhtään. En ole tässä jaksossa tehnyt kertaakaan läksyjä. No, enää yksi vaivainen jakso jäljellä, sitten kirjoitukset -> töihin -> oma kämppä <3 En jaksaisi millään odottaa.

Ja tuo yksinäisyys on kanssa aika jännä juttu. Minä olen tällähetkellä yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Mutta mitäpä siitä. Joskus on ihan kiva olla yksin ja pohtia asioita. Toisaalta, jos asioita pohtii liikaa, niin ne tuntuvat vielä monimutkaisemmilta kuin aikaisemmin. Ja minulla kun on paha tapa pohtia ja miettiä kaikkea.

Nojuu, nyt eksyn kyllä aiheesta. Möh.

Tässä tulee nyt sitten ote Vindrielin elämästä.. Muutin Ouluun syyskuussa, joten kesän tasaisen museotyön jälkeen minunkin elämäni on ollut yhtä vuoristorataa.. Kämppä ja raha-asiat on onneksi ihan kunnossa ja luojan kiitos muutto takana päin, mutta tuntuu siltä että nykyään ei jää enää aikaa harrastuksille.. Ja siltikään ei oikein ehdi tehdä kotitehtäviä ja työselostuksia. Yliopiston kautta on kaikenlaista illanviettoa ja joihinkin niistä olen yrittänyt mennä, että saisi uusia ystäviä täältä. Vanhoihin kamuihin ei oikein ehdi pitää yhteyttä ja sekin harmittaa. Nykyään huokaisen helpotuksesta kun maanantai koittaa ja se on kyllä outoa! Tässä on minun ongelmieni ydin:

Toisaalta olen yksinäinen -> jos haluan kavereita pitäisi kulkea tapahtumissa mukana. Lisäksi myös kämppikseni on yksinäinen -> minun pitää viettää aikaani myös hänen kanssaan. Haluaisin piirtää, lukea ym. harrastaa -> pitäisi jäädä kotiin. Haluaisin tietenkin hyvän koulumenestyksen -> pitäisi käydä luennoilla ja jäädä kotiin pänttäämään illalla. Välillä alkaa jo väsyttää -> pitäisi jäädä nukkumaan (viime yönä nukuin 4 tuntia joten tämä juttu on ehkä siksi varsin sekava..)

Tämä meni kyllä todella vaikeaselkoiseksi. Usein tuntuu siltä, että 24 tuntia ei millään riitä..

Lunatic, älä anna kirjoitusten ahdistaa liikaa. Ne menee miten menee ja on nopeasti ohi. Kukaan ei voi tietää miten sensorit tulevat arvostamaan aineitasi, joten älä masennu tuloksista vaikka ne olisivatkin ihan oudot. Kirjoituksissa pitäisi onnistua sillä yhdellä kerralla tekemään paras työ, mutta se on kyllä mahdotonta. Minä taisin masentua itse hiukan viime vuonna.. Mutta tsemppiä sitten keväälle

Tulisi jo se lumi.

Pitäisiköhän minunkin liittyä tähän jatkoksi..

Minulla menee ihan kohtalaisen hyvin. On kyllä joitakin asioita, jotka potuttavat enemmän tai vähemmän. Yksi asia juuri alkaneen viikonlopun osalta. Minulla on yleensä tapana viettää viikonloput poikaystäväni luona, mutta nyt se ei käy, koska minun pitää olla apuna kotona (näin on varmaan ensi viikollakin). Siinä menee se rentouttava hetki, joka olisi tarpeen. Joudun auttamaan kotona, koska meillä on pian muutto edessä uuteen omakotitaloon. Tosin tähän asti kun on puhuttu kuinka tarvitaan apua, niin sitä ei sitten loppuviimeksi ole tarvittu. Tosi rasittavaa. Kohta lähden kotiin ja siellä mitä luultavimmin keskityn sitten oman +muiden huoneiden tavaroiden pakkaukseen, koska en jaksa olla valmiina lähtemään rakennuksille ja sitten kuulla, että apu ei siellä olekaan tarpeen.

Toinen ärsyttävä asia on se, että siskoni pitäisi tulla tänä viikonloppuna kotiin käymään. Ihan kivaahan se on, että hän tulee käymään. Lähtevät kuitenkin tänään tänne päin ja menevät yöksi toiseen paikkaa (josta tänne on noin puoli tuntia). Minä olen siis harvoin kotona kun he viikonloppuisin vierailevat. Miksi kuitenkaan nyt he eivät voi tulla tänne heti kun minäkin olisin kotona? Murr.

Minua, kuten myös Lunaticia, vaivaa pieni stressi tulevista kirjoituksista. Pitäisi ehtiä lukemaan ja hoitaa tämä vähä aika, mitä jäljellä on, loppuun. Minua ei pahemmin lukeminen jaksaisi kiinnostaa. Saan tässä jo pään kipeäksi pelkästä ajatuksesta. Kai se on kuitenkin tehtävä, mikä on "pakko".

Mitähän vielä.. Minua ärsyttää myöskin eräs kaverini. Kun aloin seurustella niin hän oli jatkuvasti kimpussani, että koska nähdään. Yritin sitten mahdollisimman paljon viettää aikaani kavereidenkin parissa. Nyt kun hänellä on myös poikaystävä, en ole nähnyt häntä varmaankaan reiluun puoleen vuoteen. Hän ei ole edes aktiivinen pitämään yhteyttä. Ajattelin häntä kuitenkin pyytää tulemaan meille toisen ystäväni kanssa kun saamme muutettua kunnolla.

Varmasti lähes kaikilla olisi käyttöä rahalla jos sitä olisi. Minullakaan sitä ei ole. Pitää vain säästää. Kotonakin melkein säästetään ruuasta. Kun vanhempani käyvät kaupassa, he tuovat vain maitoa ja todella vähän syötävää. Joten joudun käymään aina itse kaupassa ostamassa "tiliin". Ymmärrän kuitenkin, että nyt on tarvetta rahalle kun on tuo rakentaminen. Kun pääsemme sinne niin rahaa on enemmän kun ei tarvitse maksaa suurta vuokraa ja tämä vuokra-asunto ei oikein tuo vastinetta rahalle.

Siinä oli varmaankin suurimmat asiat, jotka painavat mieltäni. Tosin välillä tuntuu, että ongelmani ovat pienempiä verrattuna toisten omiin. Yritän silti löytää pieniä positiivisia asioita elämästäni. Esimerkiksi, että kun olen viikonloppuna kotona niin pääsemme pian muuttamaan uuteen kotiin ja siellä on ihana sisustaa. Saapa tässä kuitenkin olla terve ja on rakkaita ihmisiä ja ystäviä (paitsi eräs yksi) ympärillä. Taidan tästä kohta lähteä ulos nauttimaan ihanasti paistavasta auringosta. Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun saakka, niin nostan kyllä hattua.

Kurja juttu Thali mutta toivottavasti kaikki menee hyvin

Koulu oli selvästi yksi mikä tuli esille kaikkilla. Ja kirjoitukset Iski pelko minullakin *köh* vaikka kirjoituksiin on vielä aikaa... tai itse asiassa ei enää niinkään kauan kun kerta eka vuosikin on jo puolivälissä. En tiedä miten ikinä pääsen kirjoituksista läpi! Jos nyt pääsisi koeviiko(i)sta kunnialla läpi (tänään oli bilsaa ja *hups* ei mennyt kovin kehuttavasti).

Toisaalta olen yksinäinen -> jos haluan kavereita pitäisi kulkea tapahtumissa mukana. Lisäksi myös kämppikseni on yksinäinen -> minun pitää viettää aikaani myös hänen kanssaan. Haluaisin piirtää, lukea ym. harrastaa -> pitäisi jäädä kotiin. Haluaisin tietenkin hyvän koulumenestyksen -> pitäisi käydä luennoilla ja jäädä kotiin pänttäämään illalla. Välillä alkaa jo väsyttää -> pitäisi jäädä nukkumaan

Click to expand...

Minulla on sama juttu Vindriel (paitsi tuo kämppis). Varsinainen dilemma (ongelma). Nyt Joulukuun alussa soitan Turun Nuoreen Teatteriin ja menen jollekkin teatteri kurssille. Jos sieltä sitten vaikka tulisi joitakin kavereita kun ei niitä koulussa ole pahemmin tullut... ja muutenkin, olisi edes yksi OIKEA harrastus *hih*

*nyyh* Olin suunnitellut synttäreilleni (14.12 :wink kaikkea kivaa koko viikonlopuksi Annen ja Hawkin kanssa tehtäväksi mutta ei se sitten onnistukkaan. Hyvä jos pääsevät viimeistään sunnuntaina iskän kyydissä meille, eikä sekään ole varmaa. Jos ne ei pääse saan taas tylsän synttärin (vieraina ainoastaan iskä ja tämän naisystävä, sisko ja sen muksut ja kummit, eli erittäin nuoria ja vanhoja vieraina...)

Skadi, nostit minulle hattua sillä luin koko juttusi Onnea uuteen taloon *hymy*

Älkää hyvät ihmiset vain stressatko liikaa! Se on hengen vaarallista! Ihan oikeasti! Äitini melkein kuoli stressin takia! Ottakaa rauhallisesti (okei se voi olla hankalaa kun on koulu ym ym...) tai ainakin yrittäkää ottaa rauhallisesti.

Kiitos Lilith tsempistä. Hyvinhän se sitten sujui lopulta, kävin tänään selvittämässä asian perinjuurin. Virastojen uumenissa oli hypätty pari prosessia yli liian nopeaan, eikä siis mitään ulosmittausta tai luottorekisterimerkintää ole tiedossa. Olikin pieni yllätys, kun ensin sovitaan asia ja kahta viikkoa myöhemmin postissa tulee ulosottoviraston kirje... Mutta kovin oli mukava setä siellä tänään, hymyilikin.

Nyt pitäisi kirjoittaa todella reipas työhakemus osa-aikaiseksi myyjäksi. Jos vaikka se ikuinen rahapulakin hellittäisi. Eli kyllä tämä tästä. Jälleen kerran loistava opetus siitä, ettei kannata stressata asiaa liikoja etukäteen. Ottaa asioista selvää ensin ja katsoo sitten, onko tarvetta panikoitua.

Löysin tässä jokin aika sitten tavan karkottaa pahan olon. Siis sellainen olo jossa tuntuu että kaikki menee päin mäntyä ja pitäisi voida itkeä, mutta ei pysty. Oma tapani on vääntää musiikki kovalle, laittaa surullisia/hitaita biisejä ja lauleskella yksinään niitä.(Ei suositella jos on juuri meikannut, luvassa kyyneleitä jos oikein huono olo on ) Sitten soitetaan kaverille, puhutaan puoli tuntia ja ollaan iloisia taas. Siinä vaiheessa alkaa tuntea olonsa paremmaksi, kun tietää että maailmassa on myös hyviä asioita.

Minulla ei ole koskaan oikeastaan minkäännäköistä masennusta, ei kovinkaan isoja alamäkiä, eikä jyrkkiä ylämäkiä, mutta olen kuitenkin havainnut, että elämäni on ehkäpä liian helppoa ja jotekin kaikki päivät tuntuu menevän roskikseen liukuhihnalla ja meikäläinen vain seisoo vieressä ilman mitään kontrollia.

Joskus tietenkin on näitä pieniä arkipäivän iloja, kuten: joku muu meidän perheenjäsen on tyhjentänyt astianpesukoneen, housujen lahkeissa ei ole kiviä, kun tulee sisälle ja joku ihana ihminen on lämmittänyt saunan, kun tulee harjoitusten jälkeen rättiväyneenä kotiin. Pienistä asioista pitää osata iloita

Ja jotkut pikkuasiat saavat minun salamoimaan: kitarasta katkeaa kieli, joku levy on loppunut levykaupasta, tai sitä ei voi tilata ja en saa lukea perjantai-aamuisin NYT-liitettä (aamuisin olen muutenkin todella vihainen kaikelle)

Nämä ilot ja surut ovat aika pieniä verrattuina joihinkin erittäin ikäviin ihmissuhteisiin tai oikeisiin ongelmiin, joita muilla on. Kestämistä vaan kaikille teille, joilla on oikeasti jotain vakavia ja merkityksellisiä pulmia.

Näh, oikeastaan, elämäni on tylsää.
Tämä päivä on suhteellisen hyvä päivä, mitä on ollut viimeisen...kolmen kuukauden aikana. Lievä masennus vaivaa.
Pidettiin hauskaa liikunnnantunnilla. Oli tanssia, onneksi tanssin enimmäkseen hyvän kaverin kanssa, ja oli mukavaa. Ikävä kyllä partrnerini ja minä olemme kerrassaan surkeita tanssijoita, valssissa astuin aina hänen lahkeidensa päälle(miksi pitää olla semmosen lököhousut?), ja päät kopsahtelivat aina yhteen, kun jalkoja piti töllätä. Olemme parkettien partavaahtoja. :roll:
Muuten päivä menikin täysin jonnekkin hauskaan paikkaan... Äidinkielen opettaja haukkui aineeni("Odotin paljon parempaa, olen pettynyt. Odotin jotain uutta näkökulmaa, vaikka lampaiden näkökulmasta...") ja edelleen ne himskutin lapaset vainoavat minua.
Juuri äsken nukuin monta tuntia, ei väsymyksen vuoksi, rytmi aivan sekaisin. Tuli kirjoitettua muutama murheellinen runo, sekin kai jotenkin helpottaa.
Outoa, ettei kukaan ole huomannut mitään. Huomannut kaikkea. En osaa selittää mitä heidän olisi pitänyt huomata, mutta jotain. Sen takia tuntuu, että kukaan ei edes huomaa minun olemassaoloa.
Mutta nyt voisin kysyä itseltäni, olenko itsekkään huomioinut muita ihmisiä nyt, ja kuunnellut heidän ongelmiaan.
Päätä särkee taas. Pitäisi joskus käydä ulkonakin, eikä istua aina tietokoneella. Mutta siellä on kylmä. No, se taas on yksi niistä lukemattomista tekosyistä miksei.
Siinä teille liuta ajatuksiani ja tekemisiäni. Eio ehkä kiinnostavaa, mutta minua ainakin helpotti hieman.

Toivotan hyvää päivää.

Edit: Muutamia muokkauksia.

Yritän päivästä toiseen toivoa joka aamu, että eräs todella kamala ihminen ei selviytyisi kännispäissään kouluun asti, mutta jokainen päivä mä näen sen jo kaukaa koulun pihalla rööki suussaan.
Sen kaverin yritin pelastaa, sain jo otteen putoavan kädestä, mutta jotenkin se ote lipsahti ja mulle rakas ihminen ajautui takaisin vanhaan ryyppy-ja tupakkaseuraansa, vaikka mä olin jo saanut sen lopettamaan kummatkin.
Mulla on epäonnistunut olo.
Mä yritin, mutta se ei riittänyt.
Olisi pitänyt yrittää enemmän.
Mutta mä annoin liian kauan olla ja sädekehä katosi lopullisesti kutrieni yläpuolelta.

Hyvä että kaikki meni hyvin Thali *hymy*

Tuo mitä Rose's Ghost kirjoitti pahan olon karkoittamisesta oli itse asiassa hyvä idea... täytyy kokeilla seuraavan kerran kun on oikein paha olla *hymy* Minullakin on yksi hyvä keino karkoittaa paha olo/ärtyneisyys/masennus. Otan vain kirjahyllystäni Bradley Trevor Greive: Itse piristys kirjan (Blue day book) Kun sen on lukenut (ei ole kovin vaativaa luettavaa ) kokonaan ei voi olla enää huonolla päällä. Se on niin mahtava/hellyyttävä/ihana/hauska ym. ym. Suosittelen kaikille!

Elämän pienet ilot ovat... ihania! Tänäänkin sain kokea elämänpientä iloa... kävelin ensilumisateessa! Ihanaa! Vihdoin ja viimein lunta! Mutta harmi, nyt lumisade loppui...

Tässä muuten näette tylsyyden mestarin! Minulla on AINA, joka päivä ainakin kerran tylsää. Ja sitten härnään äitiä kysymyksellä "Mitä mä teen?" niin kauan kunnes sillä palaa pinnat. Yksinkertaisesti en tiedä mitä tekisi. Tiedän kyllä mitä minun PITÄISI tehdä, mutta se vaikuttaa niin tylsältä ja 'ei niin kivalta'. Esim. kohta, kun suljen tietokoneen en enää tiedä mitä tekisi. Minun PITÄISI lukea Filon kokeeseen mutta se on niin blääh. Ja jos minulla on tylsää liian kauan niin iskee masennus...

Mîredhel, sain tuosta kirjoituksestasi sen käsityksen että syytät itseäsi. Olenko oikeassa? Tärkeintä on että ainakin yritit auttaa... ja mikä estää sinusta yrittämästä uudestaa? (Vai?)
Itse olen hyvin huolissani kavereistani jotka asuvat monen kilometrin päässä (n. 77 tai jotain). Pelkään pahinta että he joutuvat huonoon/väärään seuraan kun minä en ole pitämässä heistä huolta (kuulostaa hassulta, tiedän, mutta niin se on). Minäkin epäonnistuin viime vuonna kun yritin suojella ystäviäni kavalalta alkoholilta. Eihän siitä mitään tietenkään tullut. En voi asialle mitään. Olen kyllä puhunut kavereille että mitä mieltä olen asiasta mutta turhaan... me vain olemme siinä asiassa hyvin erilaisia.

Vindriel, juu, yritetään . En vain voi sille mitään että kirjoitukset ahdistaa. Varsikin ruåtsi, koska siitä en tule ikinä pääsemään läpi. Minusta on julmaa, että ruåtsi on pakko kirjoittaa, sillä en takia monet eivät pääse heti kirjoitukisista läpi. Möh.

*huoh* Nyt ei taas jaksaisi mitään. Olen maannut koko päivän pimeässä huoneessa. Mikään ei taas kiinnostaa. Taidan olla masentunut [mikä on sinäänsä hyvin outoa, koska minä en yleensä ole masentunut, ainoastaan ahdistunut]

Hän sanoo minulle:

Mustapukuisten ihmisten joukossa
seisot
tuijotat
mitään näkemättömin silmin
valkoista arkkua.
Hän oli liian nuori,
sanotaan
uskotko heidän sanojaan?
Kuolema ei kysy aikaa
ei kysy paikkaa
ei kysy moniko ihminen
kuolevaa rakastaa.
Kuolema kysyy tuskaa
kuinka paljon ihminen kestää
kipua.
Kun katson
toisesta valtakunnasta
omia hautajaisiani
naurahdan katkerasti.
En ollut liian nuori
vaan liian rikkoutunut
jumalattareni kuuli rukoukseni
ja luotanne minut pois vei.
Oma on vikanne
jos jäätte suremaan
sielua
jolla ei merkitystä ollut kellekään.

Minä vastaan hiljaa:

Mä en tahtonut surra
Mä en tahtonut näyttää sitä
Mä olen vain ihminen muiden joukossa
En osaa hallita tunteitani
Keskellä ihmismassaa purskahdan
katkeraan itkuun
Syytän itseäni kaikesta
Siitä, että veivät multa sisaren
Jonka takia mä roikun edelleen
kuilun reunalla
Jonka takia mä jaksan

Mä katselen valkoista arkkua
Viillän ranteeni auki
Kuva tulee mieleeni
Olen siinä yksin
Kauniiden kukkien ympäröimänä
Painan pääni alas
Kohotan katseeni taivaisiin
Sinä olet siellä jossain
Mutta se ei riitä
Tarvitsisin sinua täällä
Ellen olisi kohta siellä

Sanotaanko että viimeisen kuukauden aikana olen ollut enemmän masentunut kuin iloinen. Ja yleensä minun tapauksessani on aina toisinpäin oleva tilanne. Olen luonteeltanikin jo sen verran positiivisuuteen päin nenääni työntävä tyttö, että masennus on aika harvinaista ja jos se tulee, se kestää vain hetken. Eli onko se edes mitään masennusta? Öhöm...

Nyt on kuitenkin ollut henkilökohtainen elämäni täysin hajalla erinäisten asioiden takia, ja juuri kun vihdoinkin tunsin ilon taas tulevan, minut pudotetaan alas. En ole enää siis tasapainossa itseni kanssa, en ehkä ole pitkään aikaan ollutkaan, kuten olen saanut kuulla. Se joka minulle nuo sanat sanoi, oli harvinaisen oikeassa. Ehkä elän omassa naiivissa maailmassani, jossa kaikki ongelmani voi ottaa kuplaan ja puhaltaa ne pois (kuten Dharma&Greg) heh.. ehkä minun olisi aika nousta sieltä pienen tytön maailmasta ulos ja kohdata ikävä todellisuus. Olen kylläkin sen tehnyt ja oppinut jo tajuamaan miten paska paikka maailma oikeastaan on. Mutta masentuneella mielellä siitä ei ikinä saa parempaa joten olen päättänyt yrittää ajatella mahdollisimman positiivisesti. En halua tuhlata kallisarvoista elämääni murjottaen jokaista pikkuseikkaa joka ei mene hyvin.

Tietenkin ihmiselämässä on hetkiä jolloin on ihan oikeutettua olla surullinen ja täysin maassa. Mutta olen huomannut että nykynuorisolla on se ongelma, että masentuneisuuteen yksi huomattava syy on itsesääli ja tarve tulla jotenkin huomioiduksi, joten eikö masentuneisuus sitten käy siihen. En tiedä tulinko täysin ymmärretyksi ja muutenkin tämä viestini alkaa saavuttaa sitä tasoa mitä pyöreässä pöydässä sen luulisi olevan.

Anyway, elämäänhän tänne on tultu ja virheitä tekevät kaikki. Jotkut niistä oppivat ja osaavat olla iloisia elämästään. Miksi tuhlata aikansa valittetuun ja surulliseen mieleen. Vaikka minulla nyt ei menekään ihan putkeen kaikki asiat, niin uskon silti että ilo ja hauskuus odottaa jo aivan nurkan takana. Pitää vain yrittää kääntää vastoinkäymiset voitoksi ja eiköhän se sieltä tule.

Tällä hetkellä olen iloinen ystävistäni, viiden päivän kuluttuta loppuvasta koeviikosta... :wink: omasta rakkaasta poikaystävästäni, jonka kanssa vietän paljon aikaa. Onhan niitä asioita mutta tuossa tämän hetken kuumimmat..hih..

Joten eiköhän yritetä nähdä asioissa pientä iloa. Surut kuuluvat elämään, mutta niistä pääsee yli kun jaksaa ajatella tulevaa ja ehkä sielläpäin odottavaa iloa!

Edit: en olisi uskonut pystyväni näin fiksuun tekstiin.. ihmiset muuttuvat, niin minäkin.. hih..

Minulla meni hyvin. Olin yhdessä erään todella ihanan pojan kanssa kesän alusta lähtien. Sitten hän vain yhtenä päivänä ilmoitti, että ollaan vaan kavereita. Selvä, ollaan kaverieta ajattelin. En ole koskaan ollut tyyppiä, joka jää suremaan viikoiksi mennyttä rakkautta tai ihastusta, en nytkään jäänyt. Aikaisemmin oli ollut pientä viritystä erään pojan kanssa ja nyt hän otti sopivasti yhteyttä minuun tämän eron jälkeen. Meillä meni oikeastaan todella hyvin. Nautin todella hänen seurastaan. Sitten tämä entinen otti yhteyttä ja kysyi miten menee. Sanoin että hyvin ja kerroin hänelle melkeinpä kaiken kun hän kysyi miten olen erosta toipunut. Sitten hän haukkui minut maan rakoon. Minulla ei kuulemma ole tunteita ollenkaan ja olen maailman kylmin ihminen. Minä kuulemma tiesin, että hän vieläkin minua rakastaa ja että hän ehkä jopa jonain päivänä perheen olisi kanssani halunnut. Hyvä sinänsä, mutta en tiennyt tuota. Jos kerran haluaa olla vain ystäviä, niin millä ihmeellä olisin tiennyt, että hän rakastaa ja saattaisi jopa joskus perheen haluta? Paha olo nyt kun tiedän, että satutin häntä pahasti. En haluaisi satuttaa, mutta pakkohan minunkin on joskus jatkaa elämääni, en vain voi jäädä odottamaan josko entinen nyt haluaisi palata yhteen.. Enhän?

Ja sitten koulu.. Tuntuu, etten vain jaksa sielä enään. Olisi niin paljon helpompi vain jäädä aamulla nukkumaan. Nytkin kun on koeviikko menossa, niin en vain jaksa lukea. Minulle on ihan sama pääsenkö edes kokeita läpi. Pelottaa, että ajan itseni taas loppuun koulun kanssa ja joudun olemaan pitkään poissa. Niin on köynyt jo kerran ja se oli kamalaa. Oli aivan hirveää kun ei vain enää jaksanut. Itkin kun luin kokeisiin jne. Mutta tauko helpotti. Ja aivan kuin on sanottu, ei koulu saa olla liian tärkeä. Ainahan kokeita voi uusia ja jos ei pääse läpi niin sitten vain kurssille uudelleen.

Jos ei elämä juuri nyt hymyile sinulle, hymyile sinä sille. Eihän se nyt koko aikaa voi päähän potkia hymyilevää ihmistä, eihän?

Tänään olen ollut iloinen. Joka on jotenkin ehkä kummallista jos tuntee minut ja tietää mitä tapahtuu kun ihastun.
Yleensä minä ahdistun. Tulen huonovointiseksi, enkä voi ajatella enää mitään muuta. Se on raivostuttavaa. En oikeastaan osaa flirttailla, jos olen ihastunut. Menen lukkoon. Olen todella epätoivoinen. Mutta nyt. Olen iloinen. Olen valtavan iloinen.

Pääasiallisesti olen hymyillyt koko päivän oikeastaan ymmärtämättä miksi. Ei sillä ole kai väliä. Minulla on hyvä olla.