Arwen Undomiel Iltatähti
Kontulainen
Tämmöisiä omituisia runon ja tarinan välimuotokummaliisuuksia kun tuppaa syntymään niin tehdäämpäs niille oikein oma topic.
Syvyys
Se tyttö, jonka minä tunnen, on hyvin syvä.
Syvässä on monia tasanteita, tasanteissa monia ovia.
Ovien takana lukemattomat huoneet jatkavat matkaansa.
Huoneissa lukemattomia kaappeja, kaapeissa luetut saranat.
Mutta huoneiden seinään kirjoitetut tarinat eivät itseään paljasta.
Kaappien kiverrukset kätköön jäävät.
Monet ovat ne.
Muut näkevät vain sen, mitä kuuluukin.
On onnellinen ovi, kaunis kaappi, suljetut saranat.
Mutta entä jos onkin onneton ovi, kivulias, kivinen, katkera kaappi, surevat, sirpaleiset saranat? Piilotettuina.
Mitä tekisivät ihmiset, jos tietäisivät, kuinka paljon työ tyttö piilottaa, kuinka lukemattomat naarmut hänellä on kätkössä?
Mitä tekisivät he, jos tietäisivät, mitä hän tekee, kun sanot hänelle ne sanat, jotka hän ainoana päivittäin, tunneittain kuulee?
Hän tarttuu kiven sirpaleeseen ja piirtää seinään uuden viivan, uuden tarinan, uuden tuskan.
Onnistuit jälleen tunkeutumaan, onnittelut.
Hän ei tiedä, kumpi on. Sinä vai hän itse. Vai onko molemmat, vaiko kumpikaan.
Sanot sanan, hän sanoo toista, naurat, hän itkee, vaikka kyyneliä ei ole.
Ne ovat kauan sitten kadotetut.
Ajat hänet epätoivon partaalle, vaikka hänelle ei kerrottu ole, onko se hän itse, joka itsensä epätoivoon ajaa.
Ja niimpä hän vihaa.
Sillä helpompaa on itsensä ajatella syylliseksi, kuin olla tietämätön.
Helpompaa omaa itseään tuhota, kuin jotakuta, josta ei tiedä, onko hän.
Niimpä yksinäinen on tyttö seurassa ja sinun kanssasi on hän aina.
Vai oletko sittenkin hän? Vai onko hän sinä?
Se tyttö, jonka hän tuntee on väärä, kauhea, pelottava.
Mutta itseään karkuun ei juosta voi.
Jollei ole valmis tuhoamaan syvyyttä.
Syvyys
Se tyttö, jonka minä tunnen, on hyvin syvä.
Syvässä on monia tasanteita, tasanteissa monia ovia.
Ovien takana lukemattomat huoneet jatkavat matkaansa.
Huoneissa lukemattomia kaappeja, kaapeissa luetut saranat.
Mutta huoneiden seinään kirjoitetut tarinat eivät itseään paljasta.
Kaappien kiverrukset kätköön jäävät.
Monet ovat ne.
Muut näkevät vain sen, mitä kuuluukin.
On onnellinen ovi, kaunis kaappi, suljetut saranat.
Mutta entä jos onkin onneton ovi, kivulias, kivinen, katkera kaappi, surevat, sirpaleiset saranat? Piilotettuina.
Mitä tekisivät ihmiset, jos tietäisivät, kuinka paljon työ tyttö piilottaa, kuinka lukemattomat naarmut hänellä on kätkössä?
Mitä tekisivät he, jos tietäisivät, mitä hän tekee, kun sanot hänelle ne sanat, jotka hän ainoana päivittäin, tunneittain kuulee?
Hän tarttuu kiven sirpaleeseen ja piirtää seinään uuden viivan, uuden tarinan, uuden tuskan.
Onnistuit jälleen tunkeutumaan, onnittelut.
Hän ei tiedä, kumpi on. Sinä vai hän itse. Vai onko molemmat, vaiko kumpikaan.
Sanot sanan, hän sanoo toista, naurat, hän itkee, vaikka kyyneliä ei ole.
Ne ovat kauan sitten kadotetut.
Ajat hänet epätoivon partaalle, vaikka hänelle ei kerrottu ole, onko se hän itse, joka itsensä epätoivoon ajaa.
Ja niimpä hän vihaa.
Sillä helpompaa on itsensä ajatella syylliseksi, kuin olla tietämätön.
Helpompaa omaa itseään tuhota, kuin jotakuta, josta ei tiedä, onko hän.
Niimpä yksinäinen on tyttö seurassa ja sinun kanssasi on hän aina.
Vai oletko sittenkin hän? Vai onko hän sinä?
Se tyttö, jonka hän tuntee on väärä, kauhea, pelottava.
Mutta itseään karkuun ei juosta voi.
Jollei ole valmis tuhoamaan syvyyttä.