Iltatähden ajatuksia

Tämmöisiä omituisia runon ja tarinan välimuotokummaliisuuksia kun tuppaa syntymään niin tehdäämpäs niille oikein oma topic.



Syvyys

Se tyttö, jonka minä tunnen, on hyvin syvä.
Syvässä on monia tasanteita, tasanteissa monia ovia.
Ovien takana lukemattomat huoneet jatkavat matkaansa.
Huoneissa lukemattomia kaappeja, kaapeissa luetut saranat.
Mutta huoneiden seinään kirjoitetut tarinat eivät itseään paljasta.
Kaappien kiverrukset kätköön jäävät.
Monet ovat ne.
Muut näkevät vain sen, mitä kuuluukin.
On onnellinen ovi, kaunis kaappi, suljetut saranat.
Mutta entä jos onkin onneton ovi, kivulias, kivinen, katkera kaappi, surevat, sirpaleiset saranat? Piilotettuina.
Mitä tekisivät ihmiset, jos tietäisivät, kuinka paljon työ tyttö piilottaa, kuinka lukemattomat naarmut hänellä on kätkössä?
Mitä tekisivät he, jos tietäisivät, mitä hän tekee, kun sanot hänelle ne sanat, jotka hän ainoana päivittäin, tunneittain kuulee?
Hän tarttuu kiven sirpaleeseen ja piirtää seinään uuden viivan, uuden tarinan, uuden tuskan.
Onnistuit jälleen tunkeutumaan, onnittelut.
Hän ei tiedä, kumpi on. Sinä vai hän itse. Vai onko molemmat, vaiko kumpikaan.
Sanot sanan, hän sanoo toista, naurat, hän itkee, vaikka kyyneliä ei ole.
Ne ovat kauan sitten kadotetut.
Ajat hänet epätoivon partaalle, vaikka hänelle ei kerrottu ole, onko se hän itse, joka itsensä epätoivoon ajaa.
Ja niimpä hän vihaa.
Sillä helpompaa on itsensä ajatella syylliseksi, kuin olla tietämätön.
Helpompaa omaa itseään tuhota, kuin jotakuta, josta ei tiedä, onko hän.
Niimpä yksinäinen on tyttö seurassa ja sinun kanssasi on hän aina.
Vai oletko sittenkin hän? Vai onko hän sinä?
Se tyttö, jonka hän tuntee on väärä, kauhea, pelottava.
Mutta itseään karkuun ei juosta voi.
Jollei ole valmis tuhoamaan syvyyttä.



 
Kirjoitin riimillisen runon. Siis minä. En yleensä kirjoita niitä. Ja sen huomaa.

Menetetty syntymäpäivä

Kevään ja valon lapsi, niin kuulin
Silti tuomittu pimeydessä kulkemaan
Valon kultaiset rajaverhot
Iäksi pitkäksi takanaan sulkemaan

Usein hymyili hän pimeydelle
Silmin kiiltävin, vetisin, tuskaisin
Sillä raja iäksi oli vedetty hälle
Joka askel, jonka hän uskalsi

Sattui verenä, kimaltavana
Terä kuvion uuden sieluunsa piirsi
Silti koskaan tietää voinut ei hän
Mitä se todella aikaan viilsi

Hän näki vain kivun, veren, soinnut
Nähnyt ei nuotteja ja kaavaa
Hän kätensä nyrkkiin puristi
Odottaen uutta haavaa

Mutta lopulta ehkäpä jossain
Joku hänelle kertoa voi
Että sielunsa riekaleet
Nyt kankaalla kipunoi

Syntyi kaunis taulu
Monet tarinat kertoen
Verestä, murtuneista hetkistä noista
Rajan takana vartoen

Ensimmäisestä pisarasta viimeiseen
Tarkoitus oli kaikella
Se ymmärtää täytyy kai
Vaikkakin mielellä haikealla

Lähteä lopulta täytyy
Taulu ihmisten sydämmiin jää
Muistona mielissä välkkyy
Viivat niin kauniin väräjävää

Monille valon lapsi oli hän
Joillekkin kenties pimeyden
Mutta ketkä näkivät lävitseen
Ikuisesti muistavat taulun sen
 
Joku on pikkuisen taitava! Itse silloin kun kirjoitan jotain, se on vain tavallisessa proosatyyppisessä muodossa. Aivan kokonaan itse olen oma-aloitteisesti tehnyt vain yhden Sormusten herra -teemaisen riimirunon, jonka linkki on tässä: http://archiveofourown.org/works/4511841 . Harvoin muutenkaan kirjoitan tai edes piirrän itsestäni, kun en itsekään itseäni ymmärrä. Siis Arwen sä vaan oot liian hyvä!
 
Sumupilvi

Satoi.
Kylmät pisarat piiskasivat minua.
Taivas pimeni hetki hetkeltä.
Oli päivä, ympärilläni oli yö, sisälläni oli yö.
Salamat välähtelivät kylmällä taivaalla, syvä jyrinä kaikui maasta ja sydämmestäni.
Hymyilin.
Se hetki oli nestemäistä tuskaa.
Ihmisiä juoksi ympärilläni, ohitseni
Mutta olin yksin.
Olin yksin ukkosmyrskyssä, pilvenä.
Olin yksi pilvi lisää, olin salamoivia kipuja, harhailevia ajatuksia, sumua
Paljon sumua,
Sumupilvi.
Sen läpi lähes näki.
Sateella oli merkitystä, jokaisella salamalla, myrskyllä.
Kuka nyt yhtä sumupilveä kaipaisi.
Kaikki oli turhaa. Sumu oli turha. Minä olin turha.
Pimeys oli ihmeellistä, vapauttavaa.
Sade verhosi minut, verhosi sumupilven.
Muut pelkäsivät, mutta juuri silloin oli sekunti,
jolloin en pelännyt.
Vain sekunti, niin lyhyt, niin hatara. Kuin sumupilvi.
Kävelin synkän pihan poikki.
Sade yltyi.
Joku suihkutti maailmaa painepesurilla.
Hajotti sumupilven.
Jälleen kerran.
Kääriydyin sateeseen, sillä siihen ei ollut helppo hukuttautua.
En tuntenut mitään kävellessäni sisälle,
ihmisten keskelle,
väreihin, joita en enää nähnyt,
kipuun, jota en enää tuntenut.
Tyhjyys oli palannut.
 
Ja auringonlasku korkealla paistoi
Puiden latvoissa noissa,
Päivän lopuissa joissa,
Uuden aamun katkun haistoi

Sininen hämärä syksyn alkavan
Tienoon vihreän alleen peittää
Verhonsa kaupungin ylle se heittää
Lämmittelijä talven valkean

Kylmä sumu edellä sateen uuden
Metsät, järvet vaippaan käärii
Taivaan, meren takana häärii
Kunnes reunalta ikuisuuden

Päivä alas, päin huimaavin vilkaisee
Luottaen aina huomiseen
Vaikka pieni epäilys sydämeen
Ihmisen helposti saapuilee

Yön pimeä viitta leijailee
Valot ikkunoiden pakenee
Reunat varjojen sakenee
Maailman syliinsä heijailee.
 
Tämä viimeisin upposi tällaiseen riimeistä pitävään. Minun on aina jotenkin itse hankala kunnolla päästä runon rytmistä kiinni ilman riimejä ja se on syystä tahi toisesta aina vähän hämmentänyt minua riimittömien runojen luvussa. Tosin jotkut, kuten tuo Sumupilvi, ovat sitten taas ajatukselta ja tunnelataukselta sellaisia että niihin uppoaa sisälle ja ainakin luulee tuntevansa mitä kirjoittaja sanoo. Silloin ei kyllä kaipaa riimejä. Tuossa Sumupilvessä on myös hyvää mielikuvilla ja sanoilla leikkimistä nestemäistä tuskaa, olin salamoivia kipuja ja Kääriydyin sateeseen. Sellaiset uppoavat kyllä minuun. Kun kirjoittaja selkeästi käyttää mielikuvitusta ja yhdistelee asioita, eikä kirjoita vain tasapaksua tunteiden toitottamista. Näissä sinun runoissasi on juuri tuota hoksaavuutta.
Tunnustan nyt että en ole aikaisemmin ihan hirmu perusteellisesti perehtynyt näihin. Mielessäni jotenkin ohitin ne sillä että nuori kirjoittaja runoilee tuskaansa enkä kuitenkaan ymmärrä sitä. Mikä on todella epäreilu ajatus, myönnän. Mutta en ole varsinaisesti runouden lukija, joten toivottavasti saan tämän anteeksi. Nyt kun luin nämä kaksi viimeistä ja vilkaisin pikaisesti aikaisempi (palaan niihin myöhemmin paremmalla ajalla) niin sinä itseasiassa kirjoitat minusta todella hyvin. Minä ymmärrän näitä (ainakin omalla tavallani) ja nautin niiden lukemisesta.
 
Kiitos Jaamar!
Itseasiassa idea lähes kaikessa mitä kirjoitan onkin siinä ettei lukija koskaan voi tietää ymmärtääkö todella mitä tarkoitan ;). Täytyypä myöntää etten aina itsekkään ymmärrä.

Minusta se riimittömien runojen "rytmittömyys" on nimenomaan osa niiden taikaa ja vapautta samoin kuin sanoilla ja mielikuvilla leikkiminen. Siinä syntyy usein jotain todi hienoa. Sumupilvihän ei edes ollut runo tai sen tarkoitus ei ollut olla. Sen tarkoitus oli toimia ajatustenpurkijana tylsällä matikantunnilla kun olin ukkosmyrskyssä seisomisen jäljiltä litimärkä. Että tavallaan nämä "runot" ovat juuri sitä mitä sanoit, nuori kirjoittaja leikkii sanoilla ja yrittää muodostaa niillä kuvia asioista joita ei itsekkään ymmärrä.

Sanoilla leikkiminen on turvallisempaa kuin esimerkiksi tulitikuilla tai dynamiitilla ja voi johtaa useampaan lopputulokseen :grin:.
 
Tuossa oli jotain aavistuksen Tolkienmaista tuossa runossa (tai sitten vain kuvittelin). Voi kun osaisin pukea maailman sanoiksi noin kauniilla tavalla... mutta runous on asioita jonka luomiseen minulla ei ole kykyjä...
 
On tässä vierähtänyt taas pari vuotta niin voisin aloittaa jollain huvittavalla ja koomisella. Tällä ei ole tarkoitus olla runomittaa, oikeaoppista kielioppia tai mitään hienoa. Tätä ei myöskään ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Riimipareja löytää, kun malttaa etsiä.

(the following is meant to be read in an American gangsta accent)

I know I told you yesterday that today I'd do my homework
And tomorrow I wouldn't act like such a jerk
And now you ask me if I'm even trying.
Well, I'm not sure I am 'cause I'm not sure I can
since in all honesty I don't give a sh*t
you sigh and say "Hey maybe that's it"

I shout "I bet you don't know
what I'm going through here so
just let me despair "Why?"
Well, 'cause I don't even care."
"School's not supposed to be pain."
"Well then why am I so insane?
That's my last nine years, nothing but just tears.
Guess, I'm supposed to be learning
how to kill all this yearning of
something that means that nothing's as it seems."

"It's not realistic" you say
"Look at this statistic,
your chance is about one
in 20975, that's almost none,
do you really want this life?"
"This is about the millionth time
I'm telling you,
I won't stop until the day I shine
or the moon melts too.
That might be never or it might take forever
but I ain't quitting just yet.
And I don't need you to let
me try, I will anyways and then cry
when I fail or on the day when the tale
comes to an end of any kind
and this is what I wish you'll mind;
that even if I don't care neither do I dare to just give up."


This took around three minutes. My thoughts automatically rhyme.
 
Unbreak my heart.

Please, undo the past.

Make me forget.

Make me forgive.

Make me surrender this castle,

Give up these walls.

Melt to water

Scatter to wind

Be trampled to the ground.

And then pick me up

Unafraid of breaking

Of shattering

Of hurting.

Don’t love me

And don’t make me love.

Because all of that is forbidden.

Pick me up

And forge me anew.

Make me impenetrable,

Make me iron.

Shatter my glass.

Don’t hurt me

But destroy me.


Unbreak my heart.

Obliterate my senses.

Make me trust

Force me to.

Do what you must.

If I could stop being broken

Maybe I could stop breaking.

What is there to stop a fall

But ground?

What is there to catch nothing

But emptiness?

I know I promised you

But now I’m bleeding.

I know I swore

But I’m deceiving.

There it is again

“trust me”

It is you I should trust then

And no one else?

I don’t need it

And I don’t have room for it.

I am a rock.

Just Unbreak my heart.
 
Tämä ei ole runo ja on jo aika vanhakin, mutta pidän tästä kovasti.



Tällä kertaa ei ollut sumua, eikä salamoita. Oli lumihiutale, joka kielelle tippuessaan suli. Oli hämärä valo ja paljon varjoisia pilviä. Niiden alla pimeydessä leikki lapsi. Hän asetteli muovisia liikennemerkkejä pyöreän rasian peilikannelle. Asetteli ja asetteli. Välillä hän otti ne pois ja asetteli taas, erilaisiin muotoihin, erilaisiin järjestyksiin. Kului tunteja. Hän asetteli yhä liikennemerkkejä pyöreän rasian kannelle lumisateessa, välittämättä siitä. Hänen villapaitansa oli märkä, hän ei sanonut mitään, asetteli vain. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuului ääni:

”Mitä teet?”

Lumisade katosi, villapaita kuivui, liikennemerkit olivat kuin metsä.

”Laitan meekkejä,” vastasi lapsi.

”Mitä merkkejä?”

”Liikennemeekkejä.”

”Etkö sä ole laittanut niitä jo aika pitkään?”

”Laitan meekkejä.”

”Tuutko syömään?”

”Laitan meekkejä,” päättäväisesti.

Ovi sulkeutui. Yhtäkkiä huone katosi, taivas avautui ja synkät pilvet palasivat lastenhuoneen kattoon. Lumisade jatkui.


Vuosien kuluttua satoi yhä. Oli kylmä, pimeä ja harmaita lumihiutaleita tippui kieppuen riekaleiselta taivaalta. Pimeyden läpi käveli varjo, joka oli osa pimeyttä. Sillä pimeys oli hänen, häntä ja hänestä. Sateessa kävellessään hänen kylmät sormensa soittivat hänen ajatuksissaan. Mustat ja valkoiset koskettimet. Valkoiset olivat ilo, mustat epätoivo. Mutta joka päivä lumisateessa kulkiessaan hän yritti muistaa, että mustatkin loivat musiikkia.

Mutta lumisade jatkui aina vaan. Pianon koskettimille tippui lumihiutaleita, vihon sivuille, tyhjille katseille, mustille ajatuksille, ikuiselle pelolle. Kaiken sen ympärillä lumisade jatkui kuin verho, erottaen hänet kaikesta, erottaen kaiken hänestä.

Hän katsoi säätiedotusta. Se lupasi sadetta.


Hän soitti jälleen. Paksussa lumessa. Hänen oli kylmä, mutta kylmyys ei ollut lumesta lähtöisin. Mustat koskettimet niiasivat lumihiutaleiden hakiessa niitä tanssiin. Ne tanssivat hitaasti ympäri pianistin, jonka harteille lumi ei enää sulanut. Hän oli muuttunut jääksi.

Sormet liikkuivat yhä, hänen ilmeensä oli kovettunut ja yksinäinen. Hän soitti riitasointuja, kauniita ja katkeria. Joka sävel oli uusi tanssija hitaassa kuolemanvalssissa, jota kiviset soinnut reunustivat. Hiutaleet sulivat ja kuolivat pois, sumu tervehti lumisen pilven alta. Vanha ystävä, olikin jo ikävä. Halaus.


Lumisade ja sumu tukehduttivat toisiaan, valssiin liittyi uusia tanssijoita, ohuita kuin pilvet kaiken yllä. Niiden alla pimeys viipyili paljaiden oksienkatveessa. Puinen piano, jäinen pianisti, harsonohuet tanssijat höyrynä pakkasilmassa. Se kaikki oli osa tarinaa, osa kuvaa, osa tanssia. Sävelet elävämpinä kuin hän milloinkaan.

Lumen alta löytyneenä vuosien kuluttua, arvoitus ratkaistiin.


Hän makasi kylmällä, märällä maalla. Lumi oli sulanut pieneltä alueelta hänen ympäriltään, hänen sydämmensä tuntui suurelta ja tukehduttavalta. Hänen hengityksensä varisi kylmälle asfaltille. Hän yritti laskea. Ja ajatella.

Lumi ei ollut kestänyt niin kiivasta sydäntä.

Mutta vasta veri oli ollut viimeinen pisara. Nuolen terän lävistäessä kaiken ja punaisen nesteen vuotaessa valkealle lumelle. Se oli nyt kadonnut. Sekä lumi, että nuoli. Haava oli lähes ummessa.

Hän oli taas epäonnistunut.

Siinä maatessaan hän pohti milloin alkaisi taas satamaan. Hänen tätä ajatellessaan taivaalta leijui jälleen kevyesti hiutaleita valkoisissa hameissa. Ensimmäinen laskeutui tummalle verelle hänen poskessaan. Kyynel, lumi,veripisara. Sekoittuivat keskenään ja valahtivat katkeraan maahan. Hänen silmänsä katselivat tippuvia aaveita ja hymyilivät yksin.

Hän nousi seisomaan, pudisteli hiekan paljaista käsistään niinkuin niin monesti aiemminkin ja yritti puhdistaa märkiä haavojaan. Hän otti askelen. Hän otti toisen. Hän osui lumen reunaan. Hänen jalanjälkensä oli verenpunainen. Jokainen askel kimalsi hangella laulaen. Monen jälkeen hän polvistui polvenkorkuiseen lumeen. Ja huusi.


Nurkassa oli pieni joulukuusi. Hänen villasukkavarpaansa pyörivät epäröivästi huoneen nurkassa. Kaikkein eniten hän halusi paeta. Juosta, karata. Hänen sydämmensä repi itseään kahtia. Hän piti sen sisällään. Tuijotti sormiaan, koitti keskittyä niihin. Ne olivat pianistin sormet, ne kuuluivat koskettimille. Mutta piano oli kaukana. Hän naputti kaipaavasti pöytää.

Hän koitti hillitä eläimen vaistojaan. Nurkkaan ajettu peto mietti pakosuunnitelmaa, vain hänen järkensä tiesi, että siihen ei ollut syytä. Hänen sormensa naputtivat kiihkeästi. Nouseva paniikki törmäsi ajatukseen “olet vain tunne, mene pois”. Hitaasti ja vastahakoisesti se alkoi laskea ja lopulta repeytyä reunoiltaan. Hän oli voittanut.
 
Last edited:
Ihan koska kolme päivää ensi-iltaan, pitää postata runostakin käyvä kertosäe kappaleesta nimeltä Ei pimeyttä, ei tähtiä. Ehdottomasti lemppareitani, vaikka itse sanonkin.

On totta että rakkaus satuttaa, sen riskin aina ottaa
Mutta jos ei ole kipua, ei oo onnea tai surua
Jos ei ole kaikkia sävyjä, ei ole kokonaista taulua
Jos ei ole pimeyttä, ei ole tähtiä, eivätkä auringot loista


Kuulostaa muuten aika paljon paremmalta bändin kanssa ja laulettuna :D. Muistan, kun kirjoitin tuota jossain kahvilassa maaliskuussa. Ajattelin pysyväni epätavallisen tarkasti ohjeistuksessa ja kirjoittavani juuri itse tarkoitukseen sopivan kappaleen, mutta oikeastaan kirjoitinkin sen itselleni. Ja nyt saan kuulla sen joka läpimenossa ja näytöksessä, koska olen itse juuri poistunut katsomon taakse ennen tätä ja saan jopa nähdä koko biisin, jos olen ihan hiljaa.
 
Lapsuudesta tai jostain sen kaltaisesta, aikuisuudesta tai jostain sen kaltaisesta ja lapsikuoroajoista.

Kesäkirja, jossa ei ole mitään järkeä osa 1

Kun olimme lapsia, meillä oli omenapuu. Ei kummankaan oma, mutta matkan varrella. Kun sen raakoja omenia söi elokuussa, ne maistuivat ilotulitukselta, hengellisiltä lauluilta, ystävyydeltä.
Kiipesimme puuhun, vaikka voi olla, että salaa olimme kumpikin tahoillamme kasvaneet, eivätkä aikuiset kiipeä puuhun.
Eivät kiipeä.
Muista.

Juoksimme pitkin Tallinnan katuja, joku osti neonvihreän skeittilaudan. Lauloimme eri kielillä porttikongeissa, siltojen alla, kappeleissa ja lentoasemilla. Hotellihuoneemme haisi tupakalle ja kanssamme junaan eksynyt nainen itki. Itki niin, että muistan yhä hänen kyyneleensä.

Terminaalissa kysyitte minulta, mitä vielä voisimme laulaa.

Halusin tarttua teitä käsistä. Sanoa, laulakaa maailma. Laulakaa se valmiiksi, sellaiseksi kun sen piti olla, ennen kuin oli olemassa turkistarhausta, ydinkärkiä ja öljynporauslauttoja. Laulakaa kaikki hyvin, laulakaa kaikki ehjäksi jälleen.
Minulle te olette ikuisesti lapsia, jotka haluavat tulla reppuselkään.

Istun remontoidun kaksiosi uudenkarhealla sohvalla, jonka olet ostanut poikaystäväsi kanssa, sillä ilmeisesti et enää ole 11 vuotta vanha. Jossain vaiheessa kävi niin, että elämäsi kuvakirjassa olet aikuinen ja Burger Kingissä töissä. Kun katson kuviasi minua hävettää, sillä haluaisin itkeä. Kun ensimmäistä kertaa näin sinut, sinulla oli tähtinen paita ja omenakoru. Nyt ikkunastasi avautuu näkymä työmaalle. Sinulla on parisänky ja pastellinsävyinen jääkaappi. Omenapuun tilalla epäironisia sisustustauluja.

Voitko luvata minulle, että laulat aina? Että et koskaan lopeta?

Katsot perhekuviasi ja hymyilet. Et odota innolla työvuoroasi ja stressaat psykologian ylioppilaskokeita. Mutta sinulla on kaikki hyvin. Meillä on kaikki hyvin.

Anteeksi, että unohdin laittaa lautaseni tiskikoneeseen.
Rakastan sinua silti.
 
Last edited:
Kesäkirja jossa ei ole mitään järkeä osa 2

Mistä voisin aloittaa?

Jatkan kaiken tallentamista, sillä pelkään hetkeä, jolloin en enää muista. Nyt muistan.
Muistan ulkoa elokuvahyllysi sisällön. Mietin pitkään, miten se on järjestetty. Päädyin sattumanvaraisuuteen. Sinulla on mustikkasaippuaa, joka ei tuoksu mustikalta. Jääkaappisi ovessa sisarustesi lapset, kirjahyllyssäsi lempikirjojani. Jalkapallossa kannustat Englantia, koska niillä oli joskus 90-luvulla hienot pelipaidat. Aamuisin käytät hetken silmälaseja.

En tiedä vielä, miten tulkita tätä kaikkea. Tiedän, että pidän tästä paikasta. Se on kaltaisesi, järjestetty kaaos. Pidän jopa sängystäsi, vaikka se on kova. Et hymyile kovin paljon, mutta pidän hymystäsi ja siitä, että biisintekstini sai sinut itkemään. Et sinäkään halunnut, että minä lähden, tiedän että et.
Halusin luulla tietäväni.

Tavallaan kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Tavallaan kaikki on väärin. Voi hyvin olla, ettemme alkuunkaan pidä toisistamme. Ihmiset tapaavat tarrautua johonkin, mihin vaan, mikä saa heidät tuntemaan. Ehkä siksi rikommekin toisiamme jatkuvasti. Ehjyys saa meidät muistamaan, että se on meille tavoittamattomissa.

Ehkä vain tarrauduimme toisiimme, hassuun Haminan huvimatkaan, käsi kädessä kävelyyn, ainaisiin auringonlaskuihin. Ehkä vielä kokeilemme, voiko toisen navasta juoda tequilaa, otamme selvää eikö Jari-Pekassa todella myydä kondomeja. Sekoitamme tequilan giniin, makukondomit tavallisiin ja vapauden rakkauteen.

Elokuun viimeisenä ilta suutelemme juna-asemalla viimeisen kerran.

Ehkä tämä menee niin.
 
Kesäkirja, jossa ei ole mitään järkeä osa 3

Juokset vanhempieni huoneeseen kikattaen ja paiskaat oven kiinni. Ääni saa sinut nauramaan entistä kovemmin. Ilo hyökyy sinusta ulos filtteröimättömänä. Virnuilet minulle lasioven läpi. Yhdyn leikkiisi. Näin me kaksi menemme salaa hyppimään mummun ja papan sängylle. Kas näin, sinä lennät kattoon asti, niin korkealle jaksat jo hypätä. Naurat enemmän kuin koskaan, kesämekkosi nousee kainaloihin, otsatukkasi kehystää pyöreitä kasvojasi, kutitan paljaita varpaitasi. Leikimme tiitaata, sinä kikatat. Tuo ääni on taivas, minä ajattelen.

Minut valtaa sanoinkuvaamaton hellyys. Voi kuinka paljon sinua rakastamme, kuulen sanovani. Äiti ja isi sinua rakastaa, mummut ja papat, isomummut ja isopapat, eno ja tädit, tädit erityisesti sinua rakastaa. Minä sinua rakastan, rakastan ikuisesti, ettäs tiedät. Sinä ole niin rakastettu, voi kun muistaisit sen aina. Kohotat pienen kätesi poskelleni, johon on huomaamattani tipahtanut kyynel.

Tätä

sinä sanot.

Ihmettelet itkuani samalla tavalla, kuin vielä ihmettelet kaikkea, roska-autoja, hiekkaa varpaittesi alla ja koiria, jotka eivät ole kultaisianoutajia. Rukoilen jokaisella solullani, että kuulen kuinka muumitunnarin rallattelusi muuttuu tunnistettavaksi muillekin, kuinka opit sanomaan oman nimesi, löydät ensimmäisen ystävän. Rukoilen, vaikka en moiseen usko. Haluan niin itsekkään kipeästi nähdä kaikki askelesi tässä maailmassa, lukea tämän sinulle 18-vuotispäivänäsi tai ylioppilasjuhlissasi, nähdä, kuka olet.

Katsot minua silmiin. Pyyhin ne. Löytääköhän mummu ja pappa meitä täältä, sanon. Ei kerrota niille, mutta lupaan, että tädin kanssa saa pomppia sängyllä. Ja olla oma itsensä, aina, ja näyttää kaikki tunteet.

Sinä olet sinä, kulta ja juuri sitä me kaikki sinussa rakastamme.
 
Kesäkirja, jossa ei ole mitään järkeä osa 4

"Niin, sitten jos hän tulee."

Mutta. Minähän olen tässä. Katsot ohitseni hetken, kun katsoisit vierasta ihmistä. Mutta sinähän katsot minua. Minua, jota työnsit rattaissa Arboretumissa kesällä 2001. Minua, jolle opetit kukkien nimiä lähimetsässä. Sinä opetit minut laulamaa, muistatko? Heiveröisellä ihanalla äänelläsi. Vastasin vahvalla lapsenäänelläni.

Muistatteko Vesivehmaan jenkkaa pojat vielä?

Muistatko. Ja vaikka ihan pian tunnistat minut ja peittelet tätä hetkeä, juuri nyt katsot lävitseni, kuin en merkitsisi sinulle mitään.

Harvoin oli lystiä niin kuin oli siellä.

Ehkä olen muuttunut. Muuttunut kolmen viikon takaisista siskoni valmistujaisjuhlista. Minulla on samat farkkushortsit. Yritän hymyillä. Lipastonne päällä on parin vuoden takainen koulukuvani. Siinä olen blondi, minulla on luonnottoman tummat kulmat, joista pidin. En hymyile kuvassa. Ehkä siksi et tunnista minua. Ehkä minun pitäisi huutaa sinulle vihaisena, kirkua kuten lapsena.
Mutta en tiedä missä ajassa elät. Millainen minä sinulle olen, olenko edes?

Katselet lattialla leikkivää lapsenlapsenlastasi. En ole aivan varma siitä, kuka luulet hänen olevan.

Puhut jokapäiväisistä uimareissuistasi, naapureiden tekemisistä, nuorista, jotka huutavat leikkipuistossa aamukahteen asti. Puhut siitä, kuinka tyytyväinen oelt.

Lämmin oli kesäpäivä mieli korkealla.

Ehkä olet onnellinen, vaikka et minua muistaisikaan. Haet meille eskimopuikkoja, vaniljaa, suklaata tai mansikkaa.

Niin jenkan tahti soi Vesivehmaalla.
 
Tämä on ehkä kauneinta, mitä olen kirjoittanut, vaikka se on viimeistelemätöntä ajatuksenjuoksua. Toivon, että ehkä täällä jollakin on kärsivällisyyttä lukea se. Tätä rakastan itsessäni eniten, kykyä puhua kauneudesta niin kauniisti. Olla jollain tavalla täysin vailla toivoa, ja sitten jotenkin luoda sitä tyhjästä. Joidenkin korvaan saan varmaan vilpittömyytenikin kuulostamaan teeskentelyltä tai kerskailulta, vain koska se on ehkä erilaista. Mutta itse tiedän sydämeni.

7.1.24

I never wanna go back to civilization. I have been looking for this peace all my life, never finding it or even getting close and it was exactly where I first should have looked for it. The absolute quiet and darkness, under dazzling stars, eternal and perfect. We are made to wonder, to walk under the stars and create art and love each other. The world we have created deprives us all that makes us beautiful and good, what makes life worth living. That’s why it’s so soul-crushing to exist here right now. It almost brings me to tears, just thinking about that silence. It was the most beautiful thing I’ve ever heard and I felt such reluctance to go down to the world we have made. I want no part in it, it has made me want to die for half my life and I thought there would never be any peace for me. That I was sick, there was something wrong with me. But it’s not me. Oh, it is not me. Oh, it feels good to finally know that.


I have never seen or felt anything like this. Endless uphill climb, sulfur rising all around us, not a person for miles and miles, we didn’t see anyone for hours. Black, volcanic stone, dust, clouds so far below it didn’t feel real. Sunset that words utterly fail to describe. And then perfect, clear sky and our milky way, all reminding us that we are mere specks of dust, born to marvel at the utter magnificence of this universe. I possess no words for it, yet words were created for that very purpose. We are the universe’s way of experiencing itself.


I felt peace I have never felt before. I tried to breathe it in, to get it somehow stuck on me, so that I’d be able to find it again. I’m so scared of losing that feeling, I don’t wanna go to sleep. I don’t wanna see us destroy this world for the sheer benefit of money. It makes no sense. I am not the naïve one here, I’m just not. We could live differently. I want to have lived 15 000 years ago, the only thing from today’s world I would have missed are the instruments, all else, absolutely all else would have been better for me then. This is how I’m supposed to exist, what I was made for. I’m made to wander under the stars and walk till exhaustion and tell stories, beautiful stories and make beautiful music and with the gifts I am given make everyone’s existence a little easier, make them know they are not alone, to give them hope. Make us all feel like we belong in this grand story of life we have now strayed so far from.


I see all this beauty, all this possibility in what we are as people. Yet in this real world my greatest solace is that there are things even we can’t destroy, the stars, the milky way, the sunsets. Almost everything else is collateral damage to a cold uncaring world of capital and owning and productivity aimed at filling the pockets of a chosen few with the kind of money nobody should ever have for any reason, and could never use even in a thousand lifetimes. We made the world wrong but I want to believe that it’s not too late to fix it. I can’t live long here without peace. If we destroy and deem useless all the things that make life beautiful, what are we here for? Don’t you see? If we don’t change our ways, change the system, the world we are going to leave behind is one no one can bear to be alive in. It won’t be just me, it’s gonna be most of us. What are we here for? What are you here for? How about we fight for what is actually important. For things that are beautiful and kind and alive. For things that are beyond the description of words and the prizing of any market. For the things that make us feel happy, wondrous and ecstatic. For the things that give us hope.
 
Ylös