Kontu Se on hyvä paikka elää ja olla!

Iltatähden ajatuksia

Keskustelu huoneessa 'Runot ja laulut', aloittanut Arwen Undomiel Iltatähti, 29.06.2015.

  1. Tämmöisiä omituisia runon ja tarinan välimuotokummaliisuuksia kun tuppaa syntymään niin tehdäämpäs niille oikein oma topic.



    Syvyys

    Se tyttö, jonka minä tunnen, on hyvin syvä.
    Syvässä on monia tasanteita, tasanteissa monia ovia.
    Ovien takana lukemattomat huoneet jatkavat matkaansa.
    Huoneissa lukemattomia kaappeja, kaapeissa luetut saranat.
    Mutta huoneiden seinään kirjoitetut tarinat eivät itseään paljasta.
    Kaappien kiverrukset kätköön jäävät.
    Monet ovat ne.
    Muut näkevät vain sen, mitä kuuluukin.
    On onnellinen ovi, kaunis kaappi, suljetut saranat.
    Mutta entä jos onkin onneton ovi, kivulias, kivinen, katkera kaappi, surevat, sirpaleiset saranat? Piilotettuina.
    Mitä tekisivät ihmiset, jos tietäisivät, kuinka paljon työ tyttö piilottaa, kuinka lukemattomat naarmut hänellä on kätkössä?
    Mitä tekisivät he, jos tietäisivät, mitä hän tekee, kun sanot hänelle ne sanat, jotka hän ainoana päivittäin, tunneittain kuulee?
    Hän tarttuu kiven sirpaleeseen ja piirtää seinään uuden viivan, uuden tarinan, uuden tuskan.
    Onnistuit jälleen tunkeutumaan, onnittelut.
    Hän ei tiedä, kumpi on. Sinä vai hän itse. Vai onko molemmat, vaiko kumpikaan.
    Sanot sanan, hän sanoo toista, naurat, hän itkee, vaikka kyyneliä ei ole.
    Ne ovat kauan sitten kadotetut.
    Ajat hänet epätoivon partaalle, vaikka hänelle ei kerrottu ole, onko se hän itse, joka itsensä epätoivoon ajaa.
    Ja niimpä hän vihaa.
    Sillä helpompaa on itsensä ajatella syylliseksi, kuin olla tietämätön.
    Helpompaa omaa itseään tuhota, kuin jotakuta, josta ei tiedä, onko hän.
    Niimpä yksinäinen on tyttö seurassa ja sinun kanssasi on hän aina.
    Vai oletko sittenkin hän? Vai onko hän sinä?
    Se tyttö, jonka hän tuntee on väärä, kauhea, pelottava.
    Mutta itseään karkuun ei juosta voi.
    Jollei ole valmis tuhoamaan syvyyttä.



     
    Miukumauku tykkää tästä.
  2. Kirjoitin riimillisen runon. Siis minä. En yleensä kirjoita niitä. Ja sen huomaa.

    Menetetty syntymäpäivä

    Kevään ja valon lapsi, niin kuulin
    Silti tuomittu pimeydessä kulkemaan
    Valon kultaiset rajaverhot
    Iäksi pitkäksi takanaan sulkemaan

    Usein hymyili hän pimeydelle
    Silmin kiiltävin, vetisin, tuskaisin
    Sillä raja iäksi oli vedetty hälle
    Joka askel, jonka hän uskalsi

    Sattui verenä, kimaltavana
    Terä kuvion uuden sieluunsa piirsi
    Silti koskaan tietää voinut ei hän
    Mitä se todella aikaan viilsi

    Hän näki vain kivun, veren, soinnut
    Nähnyt ei nuotteja ja kaavaa
    Hän kätensä nyrkkiin puristi
    Odottaen uutta haavaa

    Mutta lopulta ehkäpä jossain
    Joku hänelle kertoa voi
    Että sielunsa riekaleet
    Nyt kankaalla kipunoi

    Syntyi kaunis taulu
    Monet tarinat kertoen
    Verestä, murtuneista hetkistä noista
    Rajan takana vartoen

    Ensimmäisestä pisarasta viimeiseen
    Tarkoitus oli kaikella
    Se ymmärtää täytyy kai
    Vaikkakin mielellä haikealla

    Lähteä lopulta täytyy
    Taulu ihmisten sydämmiin jää
    Muistona mielissä välkkyy
    Viivat niin kauniin väräjävää

    Monille valon lapsi oli hän
    Joillekkin kenties pimeyden
    Mutta ketkä näkivät lävitseen
    Ikuisesti muistavat taulun sen
     
    Miukumauku, Athrylia ja Sidhiel tykkäävät tästä.
  3. Miukumauku

    Miukumauku Kontulainen

    Joku on pikkuisen taitava! Itse silloin kun kirjoitan jotain, se on vain tavallisessa proosatyyppisessä muodossa. Aivan kokonaan itse olen oma-aloitteisesti tehnyt vain yhden Sormusten herra -teemaisen riimirunon, jonka linkki on tässä: http://archiveofourown.org/works/4511841 . Harvoin muutenkaan kirjoitan tai edes piirrän itsestäni, kun en itsekään itseäni ymmärrä. Siis Arwen sä vaan oot liian hyvä!
     
  4. Sumupilvi

    Satoi.
    Kylmät pisarat piiskasivat minua.
    Taivas pimeni hetki hetkeltä.
    Oli päivä, ympärilläni oli yö, sisälläni oli yö.
    Salamat välähtelivät kylmällä taivaalla, syvä jyrinä kaikui maasta ja sydämmestäni.
    Hymyilin.
    Se hetki oli nestemäistä tuskaa.
    Ihmisiä juoksi ympärilläni, ohitseni
    Mutta olin yksin.
    Olin yksin ukkosmyrskyssä, pilvenä.
    Olin yksi pilvi lisää, olin salamoivia kipuja, harhailevia ajatuksia, sumua
    Paljon sumua,
    Sumupilvi.
    Sen läpi lähes näki.
    Sateella oli merkitystä, jokaisella salamalla, myrskyllä.
    Kuka nyt yhtä sumupilveä kaipaisi.
    Kaikki oli turhaa. Sumu oli turha. Minä olin turha.
    Pimeys oli ihmeellistä, vapauttavaa.
    Sade verhosi minut, verhosi sumupilven.
    Muut pelkäsivät, mutta juuri silloin oli sekunti,
    jolloin en pelännyt.
    Vain sekunti, niin lyhyt, niin hatara. Kuin sumupilvi.
    Kävelin synkän pihan poikki.
    Sade yltyi.
    Joku suihkutti maailmaa painepesurilla.
    Hajotti sumupilven.
    Jälleen kerran.
    Kääriydyin sateeseen, sillä siihen ei ollut helppo hukuttautua.
    En tuntenut mitään kävellessäni sisälle,
    ihmisten keskelle,
    väreihin, joita en enää nähnyt,
    kipuun, jota en enää tuntenut.
    Tyhjyys oli palannut.
     
    Miukumauku tykkää tästä.
  5. Miukumauku

    Miukumauku Kontulainen

    Upeeta... haluu osata kans...
     
  6. Ja auringonlasku korkealla paistoi
    Puiden latvoissa noissa,
    Päivän lopuissa joissa,
    Uuden aamun katkun haistoi

    Sininen hämärä syksyn alkavan
    Tienoon vihreän alleen peittää
    Verhonsa kaupungin ylle se heittää
    Lämmittelijä talven valkean

    Kylmä sumu edellä sateen uuden
    Metsät, järvet vaippaan käärii
    Taivaan, meren takana häärii
    Kunnes reunalta ikuisuuden

    Päivä alas, päin huimaavin vilkaisee
    Luottaen aina huomiseen
    Vaikka pieni epäilys sydämeen
    Ihmisen helposti saapuilee

    Yön pimeä viitta leijailee
    Valot ikkunoiden pakenee
    Reunat varjojen sakenee
    Maailman syliinsä heijailee.
     
  7. Jaamar

    Jaamar Hyykäärme Vastuuhenkilö Kummi

    Tämä viimeisin upposi tällaiseen riimeistä pitävään. Minun on aina jotenkin itse hankala kunnolla päästä runon rytmistä kiinni ilman riimejä ja se on syystä tahi toisesta aina vähän hämmentänyt minua riimittömien runojen luvussa. Tosin jotkut, kuten tuo Sumupilvi, ovat sitten taas ajatukselta ja tunnelataukselta sellaisia että niihin uppoaa sisälle ja ainakin luulee tuntevansa mitä kirjoittaja sanoo. Silloin ei kyllä kaipaa riimejä. Tuossa Sumupilvessä on myös hyvää mielikuvilla ja sanoilla leikkimistä nestemäistä tuskaa, olin salamoivia kipuja ja Kääriydyin sateeseen. Sellaiset uppoavat kyllä minuun. Kun kirjoittaja selkeästi käyttää mielikuvitusta ja yhdistelee asioita, eikä kirjoita vain tasapaksua tunteiden toitottamista. Näissä sinun runoissasi on juuri tuota hoksaavuutta.
    Tunnustan nyt että en ole aikaisemmin ihan hirmu perusteellisesti perehtynyt näihin. Mielessäni jotenkin ohitin ne sillä että nuori kirjoittaja runoilee tuskaansa enkä kuitenkaan ymmärrä sitä. Mikä on todella epäreilu ajatus, myönnän. Mutta en ole varsinaisesti runouden lukija, joten toivottavasti saan tämän anteeksi. Nyt kun luin nämä kaksi viimeistä ja vilkaisin pikaisesti aikaisempi (palaan niihin myöhemmin paremmalla ajalla) niin sinä itseasiassa kirjoitat minusta todella hyvin. Minä ymmärrän näitä (ainakin omalla tavallani) ja nautin niiden lukemisesta.
     
    Arwen Undomiel Iltatähti tykkää tästä.
  8. Kiitos Jaamar!
    Itseasiassa idea lähes kaikessa mitä kirjoitan onkin siinä ettei lukija koskaan voi tietää ymmärtääkö todella mitä tarkoitan ;). Täytyypä myöntää etten aina itsekkään ymmärrä.

    Minusta se riimittömien runojen "rytmittömyys" on nimenomaan osa niiden taikaa ja vapautta samoin kuin sanoilla ja mielikuvilla leikkiminen. Siinä syntyy usein jotain todi hienoa. Sumupilvihän ei edes ollut runo tai sen tarkoitus ei ollut olla. Sen tarkoitus oli toimia ajatustenpurkijana tylsällä matikantunnilla kun olin ukkosmyrskyssä seisomisen jäljiltä litimärkä. Että tavallaan nämä "runot" ovat juuri sitä mitä sanoit, nuori kirjoittaja leikkii sanoilla ja yrittää muodostaa niillä kuvia asioista joita ei itsekkään ymmärrä.

    Sanoilla leikkiminen on turvallisempaa kuin esimerkiksi tulitikuilla tai dynamiitilla ja voi johtaa useampaan lopputulokseen :grin:.
     
    Jaamar tykkää tästä.
  9. Miukumauku

    Miukumauku Kontulainen

    Tuossa oli jotain aavistuksen Tolkienmaista tuossa runossa (tai sitten vain kuvittelin). Voi kun osaisin pukea maailman sanoiksi noin kauniilla tavalla... mutta runous on asioita jonka luomiseen minulla ei ole kykyjä...
     
  10. On tässä vierähtänyt taas pari vuotta niin voisin aloittaa jollain huvittavalla ja koomisella. Tällä ei ole tarkoitus olla runomittaa, oikeaoppista kielioppia tai mitään hienoa. Tätä ei myöskään ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Riimipareja löytää, kun malttaa etsiä.

    (the following is meant to be read in an American gangsta accent)

    I know I told you yesterday that today I'd do my homework
    And tomorrow I wouldn't act like such a jerk
    And now you ask me if I'm even trying.
    Well, I'm not sure I am 'cause I'm not sure I can
    since in all honesty I don't give a sh*t
    you sigh and say "Hey maybe that's it"

    I shout "I bet you don't know
    what I'm going through here so
    just let me despair "Why?"
    Well, 'cause I don't even care."
    "School's not supposed to be pain."
    "Well then why am I so insane?
    That's my last nine years, nothing but just tears.
    Guess, I'm supposed to be learning
    how to kill all this yearning of
    something that means that nothing's as it seems."

    "It's not realistic" you say
    "Look at this statistic,
    your chance is about one
    in 20975, that's almost none,
    do you really want this life?"
    "This is about the millionth time
    I'm telling you,
    I won't stop until the day I shine
    or the moon melts too.
    That might be never or it might take forever
    but I ain't quitting just yet.
    And I don't need you to let
    me try, I will anyways and then cry
    when I fail or on the day when the tale
    comes to an end of any kind
    and this is what I wish you'll mind;
    that even if I don't care neither do I dare to just give up."


    This took around three minutes. My thoughts automatically rhyme.
     
    Telimektar tykkää tästä.
  11. Unbreak my heart.

    Please, undo the past.

    Make me forget.

    Make me forgive.

    Make me surrender this castle,

    Give up these walls.

    Melt to water

    Scatter to wind

    Be trampled to the ground.

    And then pick me up

    Unafraid of breaking

    Of shattering

    Of hurting.

    Don’t love me

    And don’t make me love.

    Because all of that is forbidden.

    Pick me up

    And forge me anew.

    Make me impenetrable,

    Make me iron.

    Shatter my glass.

    Don’t hurt me

    But destroy me.


    Unbreak my heart.

    Obliterate my senses.

    Make me trust

    Force me to.

    Do what you must.

    If I could stop being broken

    Maybe I could stop breaking.

    What is there to stop a fall

    But ground?

    What is there to catch nothing

    But emptiness?

    I know I promised you

    But now I’m bleeding.

    I know I swore

    But I’m deceiving.

    There it is again

    “trust me”

    It is you I should trust then

    And no one else?

    I don’t need it

    And I don’t have room for it.

    I am a rock.

    Just Unbreak my heart.
     
  12. Tämä ei ole runo ja on jo aika vanhakin, mutta pidän tästä kovasti.



    Tällä kertaa ei ollut sumua, eikä salamoita. Oli lumihiutale, joka kielelle tippuessaan suli. Oli hämärä valo ja paljon varjoisia pilviä. Niiden alla pimeydessä leikki lapsi. Hän asetteli muovisia liikennemerkkejä pyöreän rasian peilikannelle. Asetteli ja asetteli. Välillä hän otti ne pois ja asetteli taas, erilaisiin muotoihin, erilaisiin järjestyksiin. Kului tunteja. Hän asetteli yhä liikennemerkkejä pyöreän rasian kannelle lumisateessa, välittämättä siitä. Hänen villapaitansa oli märkä, hän ei sanonut mitään, asetteli vain. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuului ääni:

    ”Mitä teet?”

    Lumisade katosi, villapaita kuivui, liikennemerkit olivat kuin metsä.

    ”Laitan meekkejä,” vastasi lapsi.

    ”Mitä merkkejä?”

    ”Liikennemeekkejä.”

    ”Etkö sä ole laittanut niitä jo aika pitkään?”

    ”Laitan meekkejä.”

    ”Tuutko syömään?”

    ”Laitan meekkejä,” päättäväisesti.

    Ovi sulkeutui. Yhtäkkiä huone katosi, taivas avautui ja synkät pilvet palasivat lastenhuoneen kattoon. Lumisade jatkui.


    Vuosien kuluttua satoi yhä. Oli kylmä, pimeä ja harmaita lumihiutaleita tippui kieppuen riekaleiselta taivaalta. Pimeyden läpi käveli varjo, joka oli osa pimeyttä. Sillä pimeys oli hänen, häntä ja hänestä. Sateessa kävellessään hänen kylmät sormensa soittivat hänen ajatuksissaan. Mustat ja valkoiset koskettimet. Valkoiset olivat ilo, mustat epätoivo. Mutta joka päivä lumisateessa kulkiessaan hän yritti muistaa, että mustatkin loivat musiikkia.

    Mutta lumisade jatkui aina vaan. Pianon koskettimille tippui lumihiutaleita, vihon sivuille, tyhjille katseille, mustille ajatuksille, ikuiselle pelolle. Kaiken sen ympärillä lumisade jatkui kuin verho, erottaen hänet kaikesta, erottaen kaiken hänestä.

    Hän katsoi säätiedotusta. Se lupasi sadetta.


    Hän soitti jälleen. Paksussa lumessa. Hänen oli kylmä, mutta kylmyys ei ollut lumesta lähtöisin. Mustat koskettimet niiasivat lumihiutaleiden hakiessa niitä tanssiin. Ne tanssivat hitaasti ympäri pianistin, jonka harteille lumi ei enää sulanut. Hän oli muuttunut jääksi.

    Sormet liikkuivat yhä, hänen ilmeensä oli kovettunut ja yksinäinen. Hän soitti riitasointuja, kauniita ja katkeria. Joka sävel oli uusi tanssija hitaassa kuolemanvalssissa, jota kiviset soinnut reunustivat. Hiutaleet sulivat ja kuolivat pois, sumu tervehti lumisen pilven alta. Vanha ystävä, olikin jo ikävä. Halaus.


    Lumisade ja sumu tukehduttivat toisiaan, valssiin liittyi uusia tanssijoita, ohuita kuin pilvet kaiken yllä. Niiden alla pimeys viipyili paljaiden oksienkatveessa. Puinen piano, jäinen pianisti, harsonohuet tanssijat höyrynä pakkasilmassa. Se kaikki oli osa tarinaa, osa kuvaa, osa tanssia. Sävelet elävämpinä kuin hän milloinkaan.

    Lumen alta löytyneenä vuosien kuluttua, arvoitus ratkaistiin.


    Hän makasi kylmällä, märällä maalla. Lumi oli sulanut pieneltä alueelta hänen ympäriltään, hänen sydämmensä tuntui suurelta ja tukehduttavalta. Hänen hengityksensä varisi kylmälle asfaltille. Hän yritti laskea. Ja ajatella.

    Lumi ei ollut kestänyt niin kiivasta sydäntä.

    Mutta vasta veri oli ollut viimeinen pisara. Nuolen terän lävistäessä kaiken ja punaisen nesteen vuotaessa valkealle lumelle. Se oli nyt kadonnut. Sekä lumi, että nuoli. Haava oli lähes ummessa.

    Hän oli taas epäonnistunut.

    Siinä maatessaan hän pohti milloin alkaisi taas satamaan. Hänen tätä ajatellessaan taivaalta leijui jälleen kevyesti hiutaleita valkoisissa hameissa. Ensimmäinen laskeutui tummalle verelle hänen poskessaan. Kyynel, lumi,veripisara. Sekoittuivat keskenään ja valahtivat katkeraan maahan. Hänen silmänsä katselivat tippuvia aaveita ja hymyilivät yksin.

    Hän nousi seisomaan, pudisteli hiekan paljaista käsistään niinkuin niin monesti aiemminkin ja yritti puhdistaa märkiä haavojaan. Hän otti askelen. Hän otti toisen. Hän osui lumen reunaan. Hänen jalanjälkensä oli verenpunainen. Jokainen askel kimalsi hangella laulaen. Monen jälkeen hän polvistui polvenkorkuiseen lumeen. Ja huusi.


    Nurkassa oli pieni joulukuusi. Hänen villasukkavarpaansa pyörivät epäröivästi huoneen nurkassa. Kaikkein eniten hän halusi paeta. Juosta, karata. Hänen sydämmensä repi itseään kahtia. Hän piti sen sisällään. Tuijotti sormiaan, koitti keskittyä niihin. Ne olivat pianistin sormet, ne kuuluivat koskettimille. Mutta piano oli kaukana. Hän naputti kaipaavasti pöytää.

    Hän koitti hillitä eläimen vaistojaan. Nurkkaan ajettu peto mietti pakosuunnitelmaa, vain hänen järkensä tiesi, että siihen ei ollut syytä. Hänen sormensa naputtivat kiihkeästi. Nouseva paniikki törmäsi ajatukseen “olet vain tunne, mene pois”. Hitaasti ja vastahakoisesti se alkoi laskea ja lopulta repeytyä reunoiltaan. Hän oli voittanut.
     
    Last edited: 28.03.2018
    Hanna Kullanväärtti tykkää tästä.
  13. Hanna Kullanväärtti

    Hanna Kullanväärtti Kontulainen

    Vaikuttavaa!
     
    Arwen Undomiel Iltatähti tykkää tästä.
  14. Ihan koska kolme päivää ensi-iltaan, pitää postata runostakin käyvä kertosäe kappaleesta nimeltä Ei pimeyttä, ei tähtiä. Ehdottomasti lemppareitani, vaikka itse sanonkin.

    On totta että rakkaus satuttaa, sen riskin aina ottaa
    Mutta jos ei ole kipua, ei oo onnea tai surua
    Jos ei ole kaikkia sävyjä, ei ole kokonaista taulua
    Jos ei ole pimeyttä, ei ole tähtiä, eivätkä auringot loista


    Kuulostaa muuten aika paljon paremmalta bändin kanssa ja laulettuna :D. Muistan, kun kirjoitin tuota jossain kahvilassa maaliskuussa. Ajattelin pysyväni epätavallisen tarkasti ohjeistuksessa ja kirjoittavani juuri itse tarkoitukseen sopivan kappaleen, mutta oikeastaan kirjoitinkin sen itselleni. Ja nyt saan kuulla sen joka läpimenossa ja näytöksessä, koska olen itse juuri poistunut katsomon taakse ennen tätä ja saan jopa nähdä koko biisin, jos olen ihan hiljaa.
     
    douv ja eowynofmay tykkäävät tästä.

Jaa somessa