Noniin nyt on tullut avautumisen aika. Luultavasti myös aika rankkaa myöntää tätä itselleen tai saati sitten haudata haaveet julkisesti, koska noh, olen retostellut täälläkin meneväni inttiin useita vuosia. Ja nyt tilanne on se että minä olen aika lailla henkisesti edelleen siinä pisteessä että ei olisi mitään järkeä mennä, kun taas oma siskoni on Santahaminassa ja vipelsi eilen taas tiehensä tukka nutturalla ja suolakurkkuna. Kaihertaa, koska kuitenkin haaveilin tästä hommasta sen verran pitkään, mutta tuntuu, että kuitenkin vääristä syistä. Ihan kuin olisin jotenkin nyt huonompi ihminen kun en kykene toteuttamaan haaveitani tai lupauksiani. Tai että intistä tuli jonkinlainen pakkomielle, jota vaalin kiukkuisesti nuoren mielen raivolla että saattepa kaikki nähdä että en ole niin tyhmä ja saamaton ja mitä vielä, vaan kykenen ihan tasan siihenkin mihinkän serkkujätkät. En kykene. Näköjään ei vain ole minulle koko homma, koska kuitenkin olen tulostanut kyseiset hakupaperit jo aikoja sitten, vuosia sitten, ja pyöritellyt niitä näpeissäni ja välillä vain vollottanut sitä että mt-ongelmat ja muu ahdistus eivät anna myöten.
En edes lopulta tiedä mitä tuntisin tätä koko asiaa kohtaan, muuta kuin jonkinlaista helpotusta siitä, että en menekään. Että olen nyt vihdoinkin päättänyt varmaan kuuden vuoden pyörittelyn jälkeen. Silti tuntuu siltä että haaveiden hautaaminen on erittäin hankalaa ja tekee olon vielä enemmän saamattomaksi pikku niljakkeeksi, vaikka asia ei todellakaan ole näin. Tuntuu kyllä siltä, että sisko hyppii varpaille ja tekee taas todeksi omia haaveitani ja saa minut näyttämään vain surkealta mytyltä. Tietysti minulla ei ole mitään hätää ja elämä ei ole mitään kilpailua. Minä olen yliopistossa, kandi häämöttää, kaikki on hyvin, mutta silti jokin kateuden peikko puree jatkuvasti kantapäitä kun sisko hehkuttaa elämäänsä ja kaikenlaisia kommelluksia ja sattumuksia. Tuntuu siltä kun pettäisin sukulaiset ja kontulaiset ja kaikki, koska joudun nielemään ylpeyteni jälleen ja toteamaan että en teekään näin. Se ei vain tunnu kovin mukavalta, yhtään, lisäksi olen yksi ärtynyt kasa siskon lähettyvillä, koska nyt hän saa kaiken sen kunnian ja maineen joka ei oikeasti ole missään muualla kuin omassa päässä. Typerän tuntuista myöntää kaikille epäilijöille että joo, ei minusta ollutkaan siihen enkä mennyt edes yrittämään, koska pelkäsin rimaa liikaa, ja tämäkös ärsyttää, kun suvussa on muutama seksistinen ukkeli joka on erittäin iloinen saadessaan tietää tästä, vaikka tietysti siskoa ihmettelevät niin kuin minua piti. Valiti valiti ennen kuin avaudun liikaa suht yleiseen keskusteluun, ehkä käsitätte tämän harmituksen määrän, kun itse ymmärtää että ei vain kykene johonkin mitä on itse haaveillut menemään vuosikausia. Ihan yhtä noloa kun pitkän matikan keskeyttäminen sen jälkeen kun hihittelin ensin ennen lukiota että hahaa tästä mennään kuin vettä vain. Niin noloa, niin kertakaikkisen noloa!