Intti

Meidän skappareista joku totesi, että naisten armeijaan tulo on saanut miehiinkin vähän enemmän vauhtia. On niin monta teinipoikaa, joiden itsetunto ei kestä ajatusta, että pärjäisi naisia huonommin.

En itse kokenut palvelusaikana häirintää tai suoraa halveksuntaa, mutta kyllä sen huomasi kaikenlaisesta pienestä, että vasta RUK:ssa osa pojista alkoi ottaa naisetkin ihan tosissaan. Sinne asti piti itsensä pinnistää, ennen kuin kaikki vihdoin uskoivat naisten pärjäävän armeijassa siinä kuin miehetkin.

Muoks: Nyt kun luin tuon jutun, niin sanon vielä tämän verran: Yhtä palvelustoveria läheteli joku skappari, ja hän teki asiasta ilmoituksen. En tiedä, miten juttu eteni.

Itse sain AuKin alussa rasitusmurtuman lantioon, mutta sinnittelin sen kanssa puoleen väliin RuKia, koska jos olisin kerännyt liikaa vemppaa, mahdollisuuteni päästä RuKiin tai pääsyn jälkeen pysyä siellä olisivat heikentyneet huomattavasti. Koska RuKin alkupuolisko oli sujunut hyvin, kohdallani joustettiin, kun hoitamattomana pahenemaan päässyt murtuma parani sen virallisen toteamisen jälkeen niin hitaasti, että VMTL-kiintiöni ylittyi.

Minua ei koskaan kiusattu kasvisruokavalion takia, eikä sitä muutenkaan erityisemmin noteerattu. Sen avulla sai kyllä kavereita leireillä, koska erilliseen termariin pakattu annokseni oli yleensä tasokkaampaa tavaraa kuin linjaston isoista pöntöistä tarjottu (esim. kasvispizzaa tai -lasagnea), ja annoskoko oli niin valtava, että siitä riitti hyvin kahdelle.
 
Last edited:
Kerron nyt vähän omasta lyhyestä armeijajaksosta. Olin armeijassa 19 päivää ja sain sieltä C:n paperit, eli ei tarvitse vaivautua sen koommin.

Astma paheni armeijassa ja toinen kahdesta - juuri lääkäriksi valmistuneesta - sanoi, että niitä huoneita on vaikea siivota niin hyvin ettei astmaatikot saa niistä oireita (suurin syy oli ahtaus ja ettei siihen siivoamiseen ollut tarpeeksi aikaa).

Minua vaivasi vielä enemmän se etten saanut nukuttua, saatoin olla hereillä vielä kello 3 yöllä ja aamulla herättiin tietysti aikaisin. Harjoituksissa kaaduin käytännössä aina, kivääri lensi suuntaan A ja minä suuntaan B. Nilkat on niin yliliikkuvat et kaadun sen takia helpommin mitä moni muu + ne armeijan 'maiharit' ei ole lähimainkaan minulle sopivat jalkineet. Päädyin sitten kapteenin juttusille ja sieltä varuskuntasairaalaan. Siellä selvis et minulla on vähän kuumettakin ja olinkin siellä sitten siihen asti, että saivat paperit kuntoon. Kapteenille muistan selittäneeni, että minusta on enemmän haittaa kuin hyötyä - luultavasti selostin hänelle kaiken mahdollisen, mutta en muista enää sitä niin tarkkaan.

Minusta on surullista, että ihmiskunnalla on tarve ylläpitää armeijaa. Voisin avautua aiheesta enemmänkin, mutta olen niin huonossa kirjoitusivireessä etten kehtaa.
 
Noniin nyt on tullut avautumisen aika. Luultavasti myös aika rankkaa myöntää tätä itselleen tai saati sitten haudata haaveet julkisesti, koska noh, olen retostellut täälläkin meneväni inttiin useita vuosia. Ja nyt tilanne on se että minä olen aika lailla henkisesti edelleen siinä pisteessä että ei olisi mitään järkeä mennä, kun taas oma siskoni on Santahaminassa ja vipelsi eilen taas tiehensä tukka nutturalla ja suolakurkkuna. Kaihertaa, koska kuitenkin haaveilin tästä hommasta sen verran pitkään, mutta tuntuu, että kuitenkin vääristä syistä. Ihan kuin olisin jotenkin nyt huonompi ihminen kun en kykene toteuttamaan haaveitani tai lupauksiani. Tai että intistä tuli jonkinlainen pakkomielle, jota vaalin kiukkuisesti nuoren mielen raivolla että saattepa kaikki nähdä että en ole niin tyhmä ja saamaton ja mitä vielä, vaan kykenen ihan tasan siihenkin mihinkän serkkujätkät. En kykene. Näköjään ei vain ole minulle koko homma, koska kuitenkin olen tulostanut kyseiset hakupaperit jo aikoja sitten, vuosia sitten, ja pyöritellyt niitä näpeissäni ja välillä vain vollottanut sitä että mt-ongelmat ja muu ahdistus eivät anna myöten.

En edes lopulta tiedä mitä tuntisin tätä koko asiaa kohtaan, muuta kuin jonkinlaista helpotusta siitä, että en menekään. Että olen nyt vihdoinkin päättänyt varmaan kuuden vuoden pyörittelyn jälkeen. Silti tuntuu siltä että haaveiden hautaaminen on erittäin hankalaa ja tekee olon vielä enemmän saamattomaksi pikku niljakkeeksi, vaikka asia ei todellakaan ole näin. Tuntuu kyllä siltä, että sisko hyppii varpaille ja tekee taas todeksi omia haaveitani ja saa minut näyttämään vain surkealta mytyltä. Tietysti minulla ei ole mitään hätää ja elämä ei ole mitään kilpailua. Minä olen yliopistossa, kandi häämöttää, kaikki on hyvin, mutta silti jokin kateuden peikko puree jatkuvasti kantapäitä kun sisko hehkuttaa elämäänsä ja kaikenlaisia kommelluksia ja sattumuksia. Tuntuu siltä kun pettäisin sukulaiset ja kontulaiset ja kaikki, koska joudun nielemään ylpeyteni jälleen ja toteamaan että en teekään näin. Se ei vain tunnu kovin mukavalta, yhtään, lisäksi olen yksi ärtynyt kasa siskon lähettyvillä, koska nyt hän saa kaiken sen kunnian ja maineen joka ei oikeasti ole missään muualla kuin omassa päässä. Typerän tuntuista myöntää kaikille epäilijöille että joo, ei minusta ollutkaan siihen enkä mennyt edes yrittämään, koska pelkäsin rimaa liikaa, ja tämäkös ärsyttää, kun suvussa on muutama seksistinen ukkeli joka on erittäin iloinen saadessaan tietää tästä, vaikka tietysti siskoa ihmettelevät niin kuin minua piti. Valiti valiti ennen kuin avaudun liikaa suht yleiseen keskusteluun, ehkä käsitätte tämän harmituksen määrän, kun itse ymmärtää että ei vain kykene johonkin mitä on itse haaveillut menemään vuosikausia. Ihan yhtä noloa kun pitkän matikan keskeyttäminen sen jälkeen kun hihittelin ensin ennen lukiota että hahaa tästä mennään kuin vettä vain. Niin noloa, niin kertakaikkisen noloa!
 
Tuttu tunne Sidhiel. Minun "voi miksi en saanut aikaiseksi" -juttuni on munasolujen luovutus. Olin kovasti suunnitellut ja päättänyt, että tekisin oman osuuteni auttaakseni lapsen saannissa niitä, joiden omat munasolut eivät siihen puuhaan kykene. Mutta lapsiperhearki tuntui aina asian mieleen tullessa jo sellaisenaan liian rankalta, että sitä vielä lähtisi vaikeuttamaan hormonihoidon aikaansaamilla jyrkillä mielialan heittelyillä ja työn kanssa hankalasti yhteen sovitettavilla toistuvilla lääkärikäynneillä, joten lykkäsin sitä kerran toisensa jälkeen. Sitten eräänä päivänä tajusinkin olevani jo liian vanha luovuttajaksi.

Jos yhtään lohduttaa, niin minun mielestäni armeijan käyminen ei ole mikään ihmeellinen saavutus. Voin kokemuksesta sanoa, että ainakin minun kohdallani raskaus, synnytys ja varsinkin vauvavuosi olivat huomattavasti vaativampi suoritus kuin reservin upseerin palvelustodistuksen hankkiminen, ja ammattikorkean päättötodistus paljon armeijan todistuspaperia tärkeämpi. Mitä tulee tyhmiin setiin, useampi tuhat naista on jo vuodesta 1995 lähtien tehnyt selväksi, että naiset pärjäävät armeijassa siinä kuin miehetkin. Jos setien lasinhauras miehinen itsetunto ei tätä tosiseikkaa kestä, he saavat toki rauhassa tehdä itsensä naurunalaisiksi inttämällä faktoja vastaan.
 
Last edited:
Ylös