Minä itken aika paljon. En osaa määritellä, kuinka monta kertaa vuodessa/kuukaudessa/viikossa, se riippuu kokonaan elämäntilanteesta.
Itkeminen helpottaa pahaa oloa ainakin minun kohdallani. Sitä vain itkee pitkään, kunnes kaikki paha olo kaikkoaa, eikä kyyneleitä enää löydy.
Itken erilaisia asioita; pahaa oloa, stressiä, surua, iloakin. Myötätunnosta en ole mainittavasti itkenyt, en myöskään elokuvaa katsoessani tai kirjaa lukiessani. Tosin Kuninkaan Paluu oli mielestäni niin koskettava elokuva, että tirautin sen aikana muutaman kyyneleen.
Vetisin silmin nyyhkin, kun Sam sanoi Frodolle Tuomiovuoren rinteellä, että "Minä en voi kantaa sormusta, mutta voin kantaa sinut." Voi, se oli niin koskettavaa, että kyyneleet pyrkivät esiin vieläkin sitä ajatellessa.
Toinen kohta, jossa meinasin alkaa itkeä, oli Frodon ja Gandalfin lähtö Harmaissa Satamissa. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi koskettava saadakseen minut itkemään, joten kyyneleet pysyivät ei-nyt-niin-visusti kanavissaan.
Ilosta itkeminen on ihanaa, sitä vain on niin onnellinen, että alkaa itkeä. Se on minusta hienoa.
Myötätuntoitku taas ei taida olla minun juttuni. Onkohan täällä ketään muuta, ketä alkaa joskus naurattaa, kun joku puhuu suruistaan tms? ^^ Toinen siinä yrittää kertoa, kuinka pahalta tuntuu ja minä virnistelen vieressä.
Vakavat asiat vain jotenkin saavat minut hymyilemään, enkä yleensä pysty edes peittämään hymyäni, mikä johtaa minut joskus- köh- melko kiusallisiin tilanteisiin. Olisi kiva tietää, etten olekaan ainoa.
En pidä itkua heikkoutena. On arvokas asia nähdä ystävänsä itkevän, näyttävän sinulle tunteensa. On myös rohkeaa itkeä ystävän nähden.
Tietenkään kaikki itku ei ole rohkeaa, mutta itkeminen ei missään nimessä tee ihmisestä sen huonompaa, kuin mitä tämä jo on.
En tunne itseäni erityisemmin kiusaantuneeksi jos näen ystäväni itkevän. Haluan heti lohduttaa ja minullekin tulee pala kurkkuun. Tosin kuten jo mainitsin, en itse pillahda itkuun, mutta tunnen myötätuntoa. [Ei, en minä täysin sydämetön ole :wink: ]
Tahdon, että ystävilläni olisi hyvä olla, lohdutan aina parhaani mukaan, yleensä halaankin. Joskus vain sanoja ei löydy, jolloin tyydyn vain halaamaan.
Itsestänikin tuntuu hyvältä, kun voi itkeä vapautuneesti ja vierellä on joku, joka ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää minua. Halaaminen tepsii ainakin minuun, sillä tulen heti paremmalle mielelle, jos joku ilmaisee välittävänsä minusta. Halaaminen on siihen loistava keino.
Riippuu tilanteesta, haluanko jonkun olevan kanssani, kun itken.
Ymmärrän sen itse tilanteessa, vaikken osaakaan kunnolla selittää, milloin haluan seuraa itkiessäni ja milloin en.
Stressi-itkun määrittelisin itkuihin, jolloin haluaisi lohduttavan sylin. Silloin vain itkee, eikä olo siltikään helpotu, ellei sitten ihan pikkuisen.
Pahan olon itku saaattaa meikäläisellä vaihdella laidasta laitaan. Joskus pahaa oloa itkiessä vain haluaa purkaa paineitaan, eikä silloin halua ketään lohduttamaan. Miten joku voisi lohduttaa, kun ei pysty edes selittämään lohduttajalle, mistä kiikastaa? "On vain niin paha olo" kuulostaa pöljältä, ja siihen on aika vailkea keksiä lohduttavia sanoja.
Siksi en itkekään kuin syystä ystävieni nähden.
Tietääkseni tässä topicissa ei ole vielä mainittu kivusta itkemisestä.
Itketkö sinä kivusta?
Minä itken. Jos sattuu, itku helpottaa. Tosin en tiedä, toimiiko ko. temppu kaikilla... Kipu laukaisee minussa itkurefleksit. Eihän itkeminen tietenkään kipua poista, mutta mielestäni on hyvä purkaa pahaa oloaan ja kipuaan niin.
Kipuitku kuuluu siis pahan olon itkuun. Silloin ei tarvitse lohduttajaa, tosin muutama lempeä sana tai vaikka tuo jankuttamani halaus auttaa kyllä.
Itku auttaa pahaan oloon ja halaus ja sanat itkuun. Niin se vain menee, ainakin minun kohdallani.