Itkeminen

TosiMies ei tunteitaan näytä ja muita hauskoja loruja.

Jotkut ihmiset ovat aivan uskomattoman söpöjä itkiessään - se on heikkouden merkki, minussa.

Mitä henkilökohtaisiin itkuihin tulee, olen siinä puuhassa aika huono. En osaa tunnevammaisena oikein kunnolla itkeä. Se on sellainen tuskaisa olo, jota yrittää purkaa itkulla, mutta tulokseksi jää muutama kyynel ja entistäkin pahempi olo (oletan ja osittain tiedän, että se itkeminen tosiaan hiukan jelppaa).

Pienempänä kun olin todellisen pahasti tunnevammainen itkin millon sattui. Sitten kun minulta kysyttiin, että miksi itkin, annoin heidän mielestään omituisen selityksen tai en osannut selittää miksi.

Mä muistan joskus sanoneeni, että sitten kun en enää itke Sormusten herraa katsoessani Boromirin kuolemassa olen nähnyt sen liian monta kertaa. En koskaan uskonut sen päivän tulevan, mutta eräänä päivänä se ei enää itkettänyt. Katsomisesta oli tullut vain katsomista.

Suurimmaksi osaksi itken aivan turhista asioista enkä niiden takia jotka kuuluisivat sellaisiksi. Kamalassa tilanteessa olo on liian epätodellinen. Itkin lukiessani ystäväni jäähyväisviestiä, mutta jotenkin itkin vain sanojen takia. En siksi, etä pelkäsin hänen kuolleen. Ja ehkä siksi koska jotenkin uskoin, että hän ei tekisi sitä. Eikä tehnytkään. Mutta vielä jaksan itkeä lukiessani niitä sanoja. Ihmismieli on kummallinen.

Tuosta myötätuntoitkusta. Luokkakaverin hautajasissa puoliks itki sitä myötätuntoitkua, kun ei kovin hyvin koko tyyppiä tuntenu, vaikka samassa ryhmässä olikin. Joka tapauksessa sitten kun tämän luokkakaverin äiti tulee kirkon käytävää luhistumis pisteessä...Sitten aloin itkeä.

Tämä puhkikulutettu fraasi "Itku ei ole heikkouden merkki vaan vahvuuden" on paitsi puhkikulutettu myöskin ärsyttävä. Jollei virheellinen, niin ainakin helposti kyseenalaistettavissa.

Uskoltaa näyttää tunteensa? Hmmm... Tuo nyt on täyttä bataattia. Eli siis kun minä potkaisen pikkutyttöä osoittaa hän valtavaa rohkeutta purskahtamalla itkuun? Tai kun vaimoni tulee kotiin baarista minä laitan hänet seinää vasten ja alan tenttaamaan missäs sitä ollaan oltu ja näytän mustasukkaisuudessani raivokkaalta ja vaimoni pelkää että lyön. Silloin purskahtaa itkuun rohkeudesta? (Huom, esimerkkejä. "Lavastettuja" ja "keksittyjä". Eivät esimerkkejä elävästä elämästä. Shees)

Ehkä tilanne jossa tekee mieli itkeä (vaikka elokuva) muttei kehtaisi, ja KYKENISI estämään itkun, voisi puhua uskoltamisesta itkeä. Jollei voi estää itkun tuloa on turha jauhaa bataattia siitä ettei ole heikkoutta itkeä vaan vahvuutta.

En sano että itku on heikkoutta, muttei se AINAKAAN ole rohkeutta. (Ja se on mielestäni myöskin heikkoutta, vaikken nyt tähän hätään sitä rupea todistamaankaan)

Mielenkiintoista mistä tulee tämä "kaikkien tietämä totuus" siitä ettei TosiMies (tm) itke. Minun äitini sitä ei ainakaan minulle opettanut. Silti sen olen aina tiennyt. Mistähän senkin kaikki oppii?

Minua kiusattiin koulussa (ala-asteella) ja kiusaajat saivat minut itkemään. En aluksi voinut estää itkua kun minua kiusattiin, mutta myöhemmin opin sen hallitsemaan. Sitten olinkin melkein vuosikymmenen itkemättä ollenkaan.

On totta että itkeminen fysiologisesti helpottaa pahaa oloa. Muummoassa itkun aikana kyynelten mukana poistuu kehosta iakamoinen määrä erinäisiä "myrkkyjä". Voi olla että se auttaakin...

Elämänkumppanini sanoo että hänen suorastaan täytyy itkeä säännöllisesti. Hänen mukaansa hänelle tulee stressiä joka kertyy eikä poistu millään muulla tavoin kuin itkemällä. No, sallittakoon tämä hänelle. On niitä ehdottomasti haitallisempiakin stressin poisto tapoja.

Juu, olen itkeskelijä. Viimeksi itkin eilen katsoessani Family Maniä, mikä on jo säälittävä saavutus. Mutta elokuvat ja kirjat saa mut helposti itkemään... Suloiset jutut ystäviltä nostaa myös kyyneleet silmiin, ja olen minä onnestakin itkenyt. Useimmiten kuitenkin itken sitä, että on paha olo, ihmissuhteet pielessä, ystävät katoamassa jonnekin, itsetunto nollassa... Stressi, se aika kuukaudesta, monta asiaa yhtä aikaa kun kaatuu päälle... ne vaikuttaa ehkä eniten. "Oikeita" suruja ei ole hetkeen ollut, toivottavasti ei ole tulossakaan.

Yleensä se ei haittaa, että itkettää, mutta seurassa en halua itkeä. Sellaisiakin hetkiä toki on, mutta normaalisti pyrin itkemään silloin kun kukaan ei nää eikä kuule, eikä koskaan saa tietää. Se, että joku näkee mun nyyhkyttävän kesken leffan ei haittaa, mutta sellaiset pahan olon itkut... Ne on yksityisiä. Ja silloin tulee olo, että on heikko. Muiden itku on hellyttävää, oma on merkki heikkoudesta, haavoittuvaisuudesta. Ei saa surettaa.

Myötätuntoitkut on jänniä... Kaverini alkoi yläasteella itkeä kun sai tietää, että meidän koira piti lopettaa. Se on muuten pelottavaa, kun vanhemmat itkee. Eikä ehkä vanhemmatkaan mutta isä kun itkee, se on vaan jotenkin niin... outoa. Tyyliin vain lähimpien hautajaisissa. Silloin tulee itsellekin itku nopeasti.

Itken todella harvoin. Ehkä kerran vuodessa, jos voin näin kärjistetysti sanoa. Toki toisinaan saattaa sattua lyhyenkin ajan välein joitakin surullisia asioita, jotka saavat tipan linssiin, mutta eivät niin yleisiä ole nekään.

Jotkut itselleni kovin tärkeät asiat saattavat joskus aiheuttaa tunnepurkauksen, jolloin kyllä tuntuu että voisi vähän itkeä tirauttaakin, kuten esimerkiksi erinäisiä pelejä pelatessani tai kirjoja lukiessani tunteet voivat olla tietyissä kohdin hyvinkin pinnassa (esmes Final Fantasy X:n loppuvideolle pillitin kuin hullu). Mutta tuolloinkin harvoin itken. Elokuville en ole myöskään itkenyt lähes koskaan, en edes muista milloin viimeksi, mutta uskonpa että viimeistään Kuninkaan Paluulle tulen muutaman kyynelen vuodattamaan.

Viimeksi itkin kunnolla pari kuukautta sitten, kun rakas pupuni menehtyi. Se oli kova isku, ja tuntui että kaikki vuosien aikana kertyneet loskat tuli itkettyä sinä samaisena hetkenä ulos. Sittemmin en ole pupuni vuoksi juurikaan itkenyt, vaikka hyvin murheellinen olen yhäkin. Itkeminen ei vaan ole minulle se ominaisin tapa surra.

Lukeudun ehdottomasti paljon itkeviin ihmisiin. Joskus voin itkeä parikin kertaa päivässä, mutta sitten taas toisaalta voi mennä kuukausia itkemisen välillä.

Olen erittäin herkkä ja tunteellinen ihminen. Varsinkin eläinelokuvat saavat minut itkun partaalle, esim. Lassieta en ole vielä kertaakaan ole pystynyt katsomaan loppuun. Ihmiset pitävät minua ihan tyhmänä kun itken niin herkästi juuri elokuvissa, vaikka kaikki päättyisi onnellisesti. Usein kuulen sanottavan: "Mitä sä nyt itket? Eihän tos oikeesti mitään pahaa tapahdu." tai "On siin kumminkin onnellinen loppu."

Itken myös silloin kun väsyttää eikä jaksaisi esim. koulua ja opiskelua tai muuten vaan kun joku menee pieleen tai tahdo onnistua.

Välillä se kieltämättä on itsestäni vähän noloa kun rupeaa itkettämään (tai jos silmät vain kostuvatkin) jostain pikku asiasta julkisella paikalla kuten koulussa kun minua haukuttiin tai muuten kiusattiin tai kaupungilla lukiessa jotain surullista kirjaa. Varsinkin yläasteellahan itkeminen on heikkouden merkki, joten itkemisestä ei hyvää seurannut...

En osaa sanoa helpottaako itkeminen. Joskus kyllä ja joskus ei. Joskus kun ei vain voi estää kyyneleitä.

Mitä miesten itkemiseen tulee niin voisin vain sanoa, että ottaisin paljon mielelläni miehen joka osaa itkeä ja näyttää tunteensa kuin sellaisen joka pitää kaiken sisällään.

Joku viisas on sanonut, että itkeminen estää sydämen sairastumista. Itkettäessä joitakin "huonoja kemikaaleja " poistuisi elimistöstä. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta ei tuo hullummalta kuulosta. Välillä on tuntunut, että sitä itkee möykkyjä (ja pahaa oloa) ulos.

Lukiessani Taru Sormusten Herrasta ekaa kertaa, itkin kirjan loputtua koko loppupäivän. Olin silloin iltatöissä sittarilla ja poru senkun jatkui. Olen lukenut tuon useamminkin ja viimeistään Harmaat satamat itkettävät.

Itken myös kun kuulen jonkun kuolleen, vaikka tämä olisi ollut ihan tuntematonkin. Ja toisten häissä vetistelen. (Niin ja omissani, voi ei...) Ja viimeksi ristiäisissä, kun olin kummina. Se ei ollut kivaa, kun ei voi sieltä edestä poiskaan juosta. Eikä siinä ollut mitään itkemisen aihetta. ops:
Äitini on samanlainen, ellei pahempi. Välillä olisi hyvä, kun selviäisi nieleskelemällä, mutta kun ei se aina onnistu.
Itkemisiin! `snif`

Minä olen sen verran herkkä, että itken aika helposti. Varsinkin kirjoista ja elokuvista minulle tulee hyvin helposti ainakin kyyneleet silmiin. Kaveritkin aina heittelevät siitä... Itkin jopa lukiessani Herra Blissiä, kun sen auto meni rikki ja minun kävi sitä sääliksi. Muutenkin minulla on aina kamalan sääli kaikkea... Kun katsoin Kaksi Tornia elokuvissa, itkin siinä kohtaa missä Klonkku puhui itsensä kanssa. Kaikista muista se oli tosi hauskaa, mutta minusta ei Minulla itselläni kyyneleet eivät mitenkään erityisemmin helpota oloa... Yleensä minua vain rupeaa nolottamaan, jos joku muu on nähnyt.

Minä itken aika paljon. En osaa määritellä, kuinka monta kertaa vuodessa/kuukaudessa/viikossa, se riippuu kokonaan elämäntilanteesta.
Itkeminen helpottaa pahaa oloa ainakin minun kohdallani. Sitä vain itkee pitkään, kunnes kaikki paha olo kaikkoaa, eikä kyyneleitä enää löydy.
Itken erilaisia asioita; pahaa oloa, stressiä, surua, iloakin. Myötätunnosta en ole mainittavasti itkenyt, en myöskään elokuvaa katsoessani tai kirjaa lukiessani. Tosin Kuninkaan Paluu oli mielestäni niin koskettava elokuva, että tirautin sen aikana muutaman kyyneleen.
Vetisin silmin nyyhkin, kun Sam sanoi Frodolle Tuomiovuoren rinteellä, että "Minä en voi kantaa sormusta, mutta voin kantaa sinut." Voi, se oli niin koskettavaa, että kyyneleet pyrkivät esiin vieläkin sitä ajatellessa.
Toinen kohta, jossa meinasin alkaa itkeä, oli Frodon ja Gandalfin lähtö Harmaissa Satamissa. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi koskettava saadakseen minut itkemään, joten kyyneleet pysyivät ei-nyt-niin-visusti kanavissaan.

Ilosta itkeminen on ihanaa, sitä vain on niin onnellinen, että alkaa itkeä. Se on minusta hienoa.
Myötätuntoitku taas ei taida olla minun juttuni. Onkohan täällä ketään muuta, ketä alkaa joskus naurattaa, kun joku puhuu suruistaan tms? ^^ Toinen siinä yrittää kertoa, kuinka pahalta tuntuu ja minä virnistelen vieressä. Vakavat asiat vain jotenkin saavat minut hymyilemään, enkä yleensä pysty edes peittämään hymyäni, mikä johtaa minut joskus- köh- melko kiusallisiin tilanteisiin. Olisi kiva tietää, etten olekaan ainoa.

En pidä itkua heikkoutena. On arvokas asia nähdä ystävänsä itkevän, näyttävän sinulle tunteensa. On myös rohkeaa itkeä ystävän nähden.
Tietenkään kaikki itku ei ole rohkeaa, mutta itkeminen ei missään nimessä tee ihmisestä sen huonompaa, kuin mitä tämä jo on.
En tunne itseäni erityisemmin kiusaantuneeksi jos näen ystäväni itkevän. Haluan heti lohduttaa ja minullekin tulee pala kurkkuun. Tosin kuten jo mainitsin, en itse pillahda itkuun, mutta tunnen myötätuntoa. [Ei, en minä täysin sydämetön ole :wink: ]
Tahdon, että ystävilläni olisi hyvä olla, lohdutan aina parhaani mukaan, yleensä halaankin. Joskus vain sanoja ei löydy, jolloin tyydyn vain halaamaan.
Itsestänikin tuntuu hyvältä, kun voi itkeä vapautuneesti ja vierellä on joku, joka ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää minua. Halaaminen tepsii ainakin minuun, sillä tulen heti paremmalle mielelle, jos joku ilmaisee välittävänsä minusta. Halaaminen on siihen loistava keino.

Riippuu tilanteesta, haluanko jonkun olevan kanssani, kun itken.
Ymmärrän sen itse tilanteessa, vaikken osaakaan kunnolla selittää, milloin haluan seuraa itkiessäni ja milloin en.
Stressi-itkun määrittelisin itkuihin, jolloin haluaisi lohduttavan sylin. Silloin vain itkee, eikä olo siltikään helpotu, ellei sitten ihan pikkuisen.
Pahan olon itku saaattaa meikäläisellä vaihdella laidasta laitaan. Joskus pahaa oloa itkiessä vain haluaa purkaa paineitaan, eikä silloin halua ketään lohduttamaan. Miten joku voisi lohduttaa, kun ei pysty edes selittämään lohduttajalle, mistä kiikastaa? "On vain niin paha olo" kuulostaa pöljältä, ja siihen on aika vailkea keksiä lohduttavia sanoja.
Siksi en itkekään kuin syystä ystävieni nähden.

Tietääkseni tässä topicissa ei ole vielä mainittu kivusta itkemisestä.
Itketkö sinä kivusta?
Minä itken. Jos sattuu, itku helpottaa. Tosin en tiedä, toimiiko ko. temppu kaikilla... Kipu laukaisee minussa itkurefleksit. Eihän itkeminen tietenkään kipua poista, mutta mielestäni on hyvä purkaa pahaa oloaan ja kipuaan niin.
Kipuitku kuuluu siis pahan olon itkuun. Silloin ei tarvitse lohduttajaa, tosin muutama lempeä sana tai vaikka tuo jankuttamani halaus auttaa kyllä.
Itku auttaa pahaan oloon ja halaus ja sanat itkuun. Niin se vain menee, ainakin minun kohdallani.

Larina sanoi:

Stressi-itkun määrittelisin itkuihin, jolloin haluaisi lohduttavan sylin. Silloin vain itkee, eikä olo siltikään helpotu, ellei sitten ihan pikkuisen.

Click to expand...

Minusta tuo stressi-itku on itkuista kaikkein kauheinta. Muistan kun vuosi sitten menin syksyllä töihin ja kahden viikon jälkeen tullessani kotiin lysähdin vain sänkyyn ja aloin hervottomasti itkeä, koska olin niin stressaantunut/loppuunpalanut henkisesti töistä. Silloin tuntui että kehossa ei ollut enään mitään voimia ja itkin mistään mitään tajuamatta. Yleensä tuntuu siltä että voin lopettaa itkun sitten kun itse haluan, mutta kun tuo stressi laukesi en voinut tehdä mitään muuta kuin itkeä ja se tuntui aika oudolle.

Kivusta en ole itkenyt lapsuuden jälkeen muistaakseni kuin kerran 12-vuotiaana hammaslääkärissä kun hammastani porattiin ilman puudutusta. Siihen tarvitaan nimittäin minulla aika kova kipu että yksin sen takia kävisin itkemään. Mutta jos kipu liittyy johonkin muuhun, esim. päin seiniä menneeseen päivään saattaa se laukaista itkun.

Itken aika usein koska olen todella herkkä. Vihaan sitä kun purskahdan itkuun. Se on jotenkin noloa. Miksi?! Koska itkulla usein viitataan heikkouteen. Vihaa itkemistä myös siksi, kun ala-asteella itkin usein ja minua kiusattiin/haukuttiin itkupilliksi. Se oli kamalaa. Itken miulummin yksin jossain missä kukaan ei näe. Minua nolotta myös itkeä koska viimeksi kun itkin joidenkin muiden nähden.. sain kuulla pitkään juttuja "ala nyt itkemään yms." Kun itken.. itken pahaa oloani, mutta joskus olen niin iloinen että saattaa tulla onnen kyynel.

Miksi miehet sitten ei itke? Onko miehien mielestä itkeminen vain naisten juttu. Minusta miehet saavat itkeä siinä missä naisetkin. Ei naisilla ole mitään oikeutta vain itkeä..

Itse itken harvemmin elokuvan aikana. Mutta kun katselen jotain todella koskettavaa leffaa tulee kyllä tippa linssiin. Minusta itkemin elokuvissa on suotavaa jos sille tuntuu. Jotkut ovat herkempiä kuin toiset.

Siis kuinka ihminen voi unohtaa kuinka itektään? Mä haluan itkeä mutta en osaa - mä en osaa vuodattaa kyyneliä - ja kun sitä sitten ajattelee niin itkettää vielä enemmän. Sairasta. Hmm...

Minä olin yhdessä vaiheessa niin herkkä, että aina jos vaikka suutuinkin niin aloin itkeä. Se oli noloa siksi, koska kaikki muut paitsi minä pitivät sitä nolona. Minua kiusattiin siitä aivan hirveästi. Nyt osaan säädellä itkemistäni; Pystyn ruveta vuodattamaan kyyneleitä lähes tahdosta, mutta osaan nykyään hillitäkkin sitä. Minusta on tyhmää kun kaikilla on sellainen käsite, että itkeminen on lapsellista ja noloa. Minusta se on hieno asia! Itkekää kansa, itkekää!

*luikkii pois kyynel silmäkulmassaan*

Kuten monille muillekin. Minullekin itkeminen on aika lunnollista. En nyt siis ole joka toinen hetki pillittämässä, vaan tilanteen mukaan. Minusta pahaa oloa ei pidä pitää sisällään. Jos itkettää ni antaa sen itkun sitten tulla. Onhan se tietty joskus hieman hämmentävää ja noloa, mutta itkeminen kyllä auttaa. Sen jälkeen on niin turta ja väsynyt olo että luulisi edes vähän helpottavan.

Olen monesti hautajaisissa huomannut miten monet miehet pidättävät tosissaan ettei eded kyynel poskelle tule. Joillekin on ilmeisen kova pala se että näyttäisi tunteensa itkemällä.

Joskus olen kyllä varsinainen pikkukakara kun vollatan silmät punaisena. Isältä huomaan myös saavani jotkut asiat helposti läpi jos tirautan pari kyyneltä.

Yksi noloimmista on kyllä se että elokuvat ja tv-sarjat saavat minut pillittämään. Otan vain ne asiat niin tunteella ja eläydyn vaikka kyseisen elokuvan juoneen niin syvästi että itken. Viimeksi tuli itkettyä Kuninkaan Paluun ensi-illassa, ja kummallisinta että itkin kun Rohanin Ratsastajat riensivät taisteluun villisti ratsastaen! :wink:

Hmm. Mulla on sama asia että eläydyn niin paljon. Muistan silloinkin melkein itkeneeni kun lukiin ekaa kertaa tsh:ta. Huoh. Mutta en koskaan itke. Mä oon joko aivan kauhean innoissani tai sitten kiroan että miksi en voi olla tuolla?! Voih. Esim. kun Rohan hyökkäs; argh mä olin seota. Miksi en voinut olla siellä? Miksi en koskaan voi olla missään muualla kuin täällä telluksella?? Niin...kuoleman jälkeen. D *meni vähän offiksi...pöh*

Oikeastaan itkeminen tuo minulle helpotusta, mutta samalla myös inhoan sitä. On ihanaa itkeä kaikki pois, antaa kyyneleiden virrata, mutta samalla se on myös niin inhoittavaa, koska ei tahtoisi näyttää itkevänsä.
Yleensä itken kivusta. Koulussa olen monesti joutunut menemään tunniksi vessaan itkemään, kun en ole tahtonut pillittää kahdenkymmenen muun ihmisen edessä. Kukapa tahtoisi. Yhtä kauheaa on kyllä tulla tunnille punaisine silmineen, ja selitellä sitten että missä olin viime tunnin.
Surusta en itke. Olen vain muuten semmoinen totinen torvi.
Pienenä pillahdin itkuun siitä, että serkkuni ja siskoni jättivät minut yksin. Yleensäkin mistä vain.
Kenenkään ihmisen hautajaisissa en ole vielä itkenyt. Oikeastaan kukaan niin läheinen ei ole kuollut, että olisi pitänyt. Eikä muutenkaan ole minun tapani ilmaista suruani itkemällä.
Koitan pidättää itkuani aina. Aika epätoivoinen yritys on hokea päässä "Älä itke. Et saa itkeä." Ei se ikinä toimi. Korkkeintaan saa minut pillittämään entistä enemmän.
Kovin usein en itke. Jos itken, itken sitten kunnolla kaiken pois. Enkä mielellään muiden nähden. Yleensä huudan heille että häipykää siitä.
Tuli mieleen tälläinen hauska tapaus, kun en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Se oli hassunkurista, vedet valuivat silmistä niin ettei nähnyt juuri mitään, samalla kun nauroin hervottomasti. Kaverit ihmettelivät, että pitäisikö heidän lohduttaa, vai nauraa mukana.

Kyllähän se itkeminen auttaa mutta jos sitä tekee kauan niin silmät tulee kipeeksi (mikäli oikein muistan). Se on ärsyttävää.
Mäkin pidättelin itkua. Hehheh. Kahdeksan vuotiaana kuulin laulun jossa laulettiin: "Oon sellanen likka että pillitä en vuoksi tän elämän ja rakkauden. Kullan jos kadotan niin toisenkin saan. Oon sellanen likka vaan." Ajattelin että minäkin haluan olla tuollainen enkä oo sen jälkeen itkeny. Että näin. Joku otti vaikuteita...

Itkeminen, erittäin tuttu asia minulle. Yläasteikäisenä tuli itkettyä lähes joka päivä. Murrosikä sen varmaan aiheutti tai sitten sydänsurut, joita minulla näytti olevan koko ajan.
Nykyään itken aika harvoin, vaikka herkkä ihminen toisaalta olen vieläkin. Minut saa kyllä aika helposti itkemään, jos joku sanoo ilkeästi, niin ihan varmasti alan itkemään, vaikka en edes loukkaantuisi. Olen kait sitten varsinainen nynnerö, mutta mitäpä tuo, parempi se kuin kyyninen.

Yleensä en itke sellaisissa tilanteissa joissa oikeastaan kuuluisi itkeä (kuten hautajaiset) vaan paremminkin sellaisissa missä ei missään nimessä ei kannattaisi märistä. Voi kuinkahan monesti on tullut esim. joissakin bileissä märistyä. Laskuhumala vaikuttaa myös aikalailla, vaikka en kyllä ole ikinä niin päissäni, että mitään hurjaa laskuhumalaa tulisi.

Djaah.. julkista itkua en ole harrastanut vuosiin. Viimeeksi varmaan ala-asteella, silloinkin vain sellaista raivoisaa kyynelehdintää huitomiseen sekoitettuna, niin minä yritin panna vastaan jos kiusoiteltiin. Ja sekös oli hauskannäköistä, mitä ilmeisimmin. :roll:

Harvoin itken muutenkaan, joskus purkaessani ajatuksia yömyöhään sängynpohjalla. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että joskus saan asioita niin purettua. En tiedä auttaako se sinällään fiilikseen, mutta ainakin jonkinlaista tyydytystä antaa. Hyi, en minä nyt hiiskatti vie mikään tosimieskään halua olla
Kyyneleisiin asti minua ei kai mikään leffa ole onnistunut liikuttamaan, lähelle kyllä. Olen varmaan vain vähän hidas ja elokuva turhan nopea formaatti. Tarvitsen ainakin sellaisen puolisen tuntia intensiivistä valmisteluaikaa ennen kuin kyyneleitä saa tulemaan
Kirjat toimivat näin ollen paremmin. TSH:sta muutamia kohtia ei vain voi lukea liikuttumatta sydänjuuriaan myöten
Ja onnestakin voi toki itkeä, mutta se nyt sattuneista syistä varsin harvinaista hupia.

En ole tainnut nähdä koskaan kenenkään itkevän niin, että olisi mitään lohdutusta minulta kaivannut. Sellaisessa tilanteessa varmaan juoksisin karkuun Muutenkin muiden itkeminen tekee olon melkolailla vaivautuneeksi, ei sellaiseen osaa suhtautua.