Itkeminen

Vine Trellis sanoi:
Tulipas tästä pitkä ja runollinen viesti... No, toivon että joku jaksoi lukea ja ymmärsi edes jotain.

Kyllä minä ainakin jaksoin. Ja osasit mielestäni hyvin kuvailla tunteitasi. Minä olin pienempänä aivan samanlainen tapaus. Sitä joskus aivan tahalleen piti miettiä surullisia, kamalia ja muuten vaan hirveitä asioita, mutta se taisi joskus olla myös pelkästään huomion kerjäämistä. Ei suinkaan aina, joskus sisällä vain ahdisti ja piti itkeä se pois. Nykyään tälläistä ei minulle tapahdu ja se hiukan harmittaakin, koska itken nykyään harvoin ja itkeminen on niin vapauttavaa, että sitä jää kaipaamaan.
 
Mikä itkukammoiselle avuksi?

Elodien itkujaottelu (top 5 kyynelmäärän mukaan):

1. Nauruitku: välillä sattuu kohdalle niin hyviä juttuja... :lol:.
2. Tihruitku: koskettava leffa tai kirja nostaa välillä vedet silmiin.
3. Potutusitku: pieni juttu, joka tuntuu suurelta, esimerkiksi loukkaava sana, heikko suoritus.
4. Väsyitku: Kun ei jaksa, kaikki tuntuu ylivoimaselta. Auttaa purkamaan paineita ja stressiä.
(Joissain tilanteissa Nauruitku voi sijoittua 4.)
5. Tulvaitku: Joka yleensä saa alun, jostain suuresta riidasta. Lopulta se paisuu ulottuvuuksiin, joiden ymmärtäminen vaatii ihmisaivoilta suuria ponnistuksia, kaiken paineiden, harmien yms. lisätessä taakkaa. Ulkonäkö on, korkeintaan kerran vuodessa tapahtuvan ilmiön jälkeen, järisyttävä, ja muiden mielenrauhaa ja omaa terveyttään (kun silmät ovat muurautuneet umpeen, on vaikea väistää lyhtypylväitä) vaaliakseen loppupäivä on syytä viettää kotioloissa.

Tämän listauksen jälkeen mua alkoi ihmetyttää, miksi mä en esittele näitä monipuolisia itkuvaihtoehtojani julkisilla paikoilla, lukuunottamatta Nauruitkua. Mä en näe itkemisessä mitään väärää, mutta hampaat irvessä taistelen viimeiseen kiilteeseen. Julkisilla paikoilla hävettää, tulee ajatus, kuinka heikolta näytän muiden silmissä. Yksin ollessakin taistelen itkua vastaan (poikkeuksena Tihruitku). Siihen ei ole edes mitään syytä. Mun pitäisi oppia vain itkemään vapaammin, koska sen jälkeen on huomattavasti parempi olo.

Mitä ajatuksia herää kun näen itkevän ihmisen? Pakokauhua. Unohdan, ettei itku ole kuolemanvakavaa. Oli kyseessä tuttu tai vieras päähän ei tule yhtään ajatusta, miten pitäisi toimia.
 
Minä itken toisaalta todella helposti ja toisaalta taas saatan olettaa jossain tilanteessa että itken, mutta toteankin ettei itku vain tule. Yleisesti itken kun minua pelottaa tai olen hämilläni. Eli siis joudun hämilleni ja sitten tulevat kyynelet ja seuraavksi saan kuulla että joku kysyy syytä miksi itken ja silloin voisin melkeinmpä nauraa itselleni, kun tajuan miten tyhmästä syystä ne kyyneleet taas silmiini tulivat. Mutta en vain yksin kertaisesti voi estää niitä! Jos joskus keksin keinon niiden estämiseen niin olisin todella helpottunut. En varsinaisesti häpeä itkemistäni jos siihen on selvä ja ymmärrettävä syy, mutta jos syy on naurettava niin häpeän sitä!
Kun olen hyvin peloissani tai jännittynyt niin se purkaantuu itkuna. Hyvä esimerkki tästä on kun eilen näin hevoseni makaavan maassa liikkumatta ilman mitään syytä niin kun se nuosi ylös ja muut kyselivät että mikä sillä on niin en voinut edes vastata koska olin niin peloissani (koska en tiennyt mitä tehdä ja mikä hevosella on!)että itkin. Helpotukseksi voin nyt sanoa että hepo voi taas vallan mainiosti... Tosin tuossa tilanteessa moni ehkä itkisi, mutta en olisi voinut soittaa varmaan mistään apuakaan jos sitä olisi tarvittu, koska en saa sanaa suustani.
Jos näen jonkun muun itkevän yritän jollain tavalla luhduttaa, mutta koska itse itken niin helposti, niin tiedän että itkijä ei yleensä kaipaa sitä että joku kyselee mikä häntä vaivaa vaan vaikka vain halaa tai kuuntelee hiljaa jos toinen haluaa jotain sanoa. Mielummin itse ainakin itken yksinäni vaikka en pidäkkään itkua häpeällisenä, mutta en kestä jos joku kyselee syytä tai "hyssyttelee". Antakaa minun itkeä rauhassa tai jos tulette lähelle niin olkaa hiljaa ja halatkaa! Se oikeasti helpottaa.
 
Gordain sanoi:
Itken... jaa-a... En itke käyttänössä koskaan ehkäpä kuitenkin kerran tai pari vuodessa. Mistähän muuten johtuu että pojat itkevät niin harvoin?
Tytön saattaa joskus nähdä itkemässä julkisestikin mutta poikaa ei juuri koskaa.
8)

On sanottu, että tytöillä kyynelnesteessä on enemmän sellaista ainetta, jota erittyy silloin, kun on tapahtunut jotain ikävää. Ilonkyynelissä ja surunkyynelissä on eroja. Surunkyynelissä on juuri sitä ainetta, jota tytöillä on havaittu olevan poikia enemmän. Tiedemiehet ovat selittäneet asian kyllä paljon hienommin, mutta toivottavasti ymmärsitte.. :wink:
 
En itke usein, enkä varsinkaan muiden nähden.Viimeksi itku pääsi kodin ulkopuolella yläasteella. Vihaan itkemistä ja häpeän sitä syvästi, lienee perua lapsiajoilta.En osaa suhtautua itkevään ihmiseen, muuten kuin toivomalla, että se lopettaisi.

Hauskinta on kuitenkin sen, että saan itseni itkemään, jos haluan, vaikka olisin hyvällä tuulella.Joskus on kokeiltu, onnistuu kyllä.
 
Itken joskus. Itken kun on paha mieli tai muuten vain itkettää.
Eilen itkin vaikka en tiennyt syytä. Sitä ennen itkin kaksi viikkoa sitten kun brittikuoro lähti meidän koulusta ja olin kiintynyt siihen kovin.

Harvemmin itken muiden ihmisten nähden. Tuolloin kaksi viikkoa sitten minä ja kaverini itkimme ihan avoimesti kaveriemme edessä (toinen kaverinikin alkoi itkeä, vaikka se ei edes tuntenut niitä. ja tämä kaverini ei todellakaan itke usein). Sitä ennen kai olin itkenyt ihmisten ilmoilla syksyllä historian tunnilla. Silloinkin vain itketti eikä syytä ollut.
Usein miten itken kun olen yksinäinen tai olen angsti. Mutta en kuitenkaan kamalan usein.

Minun mielestäni itkeminen helpottaa. Ei se merkitse sitä että joku on heikko. Se vain tulee.
 
Nykyään herkistelen ehkä vähän liikaakin kaikelle. En varsinaisesti itke, mutta silmät kostuvat. Itkemisestä tulee paljas tai läpinäkyvä olo, enkä voi kestää sitä.
Olen ehkä hieman kateellinen ihmisille, jotka pystyvät paljastamaan tunteensa avoimemmin. Ei tarvitsisi häpeillä tai peitellä, voisi vaan päästää kaikki ulos, kuulostaa hienolta.
 
tervehdys

Minun täytyy myöntää, että itken aika usein. Mielestäni itkeminen ei ole heikkouden merkki. Minun tapauksessani itku tulee kun olen masentunut,suuttunut tai turhautunut. Saatan itkeä ilostakin. Sitä on käynyt monta kertaa. :lol:
Pienenä taisin olla aikamoinen itkupilli.
En tajua miksi, kun itken,niin äitini sanoo että: "no taasko sä itket!" :? Tämä on mielestäni vähän väärin,sillä itkeminen on aivan luonnollista ja joskus se ikäänkuin puhdistaa sielua.
Joskus se vain pahentaa oloa.
Esimerkiksi, jostain syystä, kun olen masentunut ja itken, minulla tulee aivan kamala päänsärky.
Ja silmäni turpoavat todella herkästi,jos itken. :(
Olen huomannut, että en ole kuin kerran nähnyt itkevän miehen. Miehet jostain syystä (useimmat miehet siis)ajattelevat että itkeminen on jotenkin nössöä. Päinvastoin.
Olen huomannut myös,että äitini itkee,jos on jonkinlaisessa kriisitilanteessa.
Minulta itku saattaa tulla aivan turhanpäiväisestäkin.
 
ei itkeminen ole heikkouden merkki. No way!

Minäkin itken aina sillon kun siihen on aihetta. Ja kun tää murrosikä nyt on menossa niin se on ihan yleistä. :wink:

Itkeminen on luonnollista. Kerran olen koulussa (3lk.) alkanut itkemään, kun opettajat pakottivat syömään verilettuja. Ei ollu kauheen kivaa.

Ja sekin ärsyttää kun äiti kuiskailee mun pikkuveljelle aina että: "taas se Tiia itkee." :(
 
Hassua.
En koskaan kuvailisi itseäni "herkäksi ja tunteelliseksi". Silti tässä lähiaikoina olen alkanut liikuttua mitä useammista asioista, kuten musiikista, kauniista asioista. Elokuvista olen yleensäkin liikuttunut helposti.
Joskus liikuttuminen tuo kyyneleet vain silmäkulmiin, joskus sitä alkaa ihan oikeasti itkeä.
Esim. tänään kirjastossa en kehdannut oikein kunnolla itkeä, vaikka liikutuinkin lukiessani Lassi Nummin uusinta runokokoelmaa...

Kivusta en itke koskaan, ei ainakaan muistu tuollaista tapausta mieleen. Ei edes lapsuusajalta. Kerran kun pienenä sain lasinsirpaleesta aika syvän viillon ranteeseen (valtimon lähelle!), äiti itki, mutta minä en.

Sitten tulee itkettyä kyllä riitojen ym. jälkeen suuttumuksesta. Ja jos tuntee itsensä loukatuksi ja kaltoin kohdelluksi. Itsesääli-itkua siis.

Minäkin häkellyn helposti muiden itkemisestä, en oikein osaa lohduttaa. Olon tuntee helposti vaivautuneeksi, eikä ollenkaan osaa sanoa, kaipaako itkijä lohdutusta vai omaa rauhaa.

Edit: TiiTuHin viestistä tuli vielä mieleen:
Minäkin joskus ala-asteella aloin itkeä, kun olin koko välitunnin yrittänyt syödä jotain kamalaa risottoa, ja sitten kello soi. Tuli varmaan paniikki, kun aika loppui. :D No, minä olinkin aivan mahdoton ruuan kanssa...
 
Hih. Hassua. Olen aina ollut kovin herkkä itkemään, ja niin pitkään, kun muistan, on itku ollut miulle eräänlainen pakoreitti ikävässä tilanteessa. Itseasiassa siinä määrin, että nykyään, kun pitäisi yrittää puhua ja varsinkin jos pitäisi sanoa erityisesti isälle vastaan menen aivan täysin lukkoon ja alan vain itkeä. [osittain tämä kyllä johtuu siitä, että pelkään isääni, ja ajatuskin poikkipuolisesesta sanasta hänelle tuntuu kammottavalta, saati sitten, että aloittaisin riidan.]

Joka tapauksessa, vaikka olenkin aina itkenyt melkoisen paljon, viime aikoina se on muuttunut. Nykyään en toisinaan kykene itkemään, vaikka syytä olisi. Esim. kun tässä vähää aikaa sitten onnistuin sotkemaan ihmissuhteitani entisestään ja tulin siinä samalla vähän nyrjäyttäneeksi tunteitani, niin sen sijaan, että olisin itkenyt litrakaupalla niinkuin ennen, mie vaan tuijotin eteeni. Ja hetken mie oikiasti yritin kaikin voimin itkeä. Mutta kyyneleet vaan ei tullu. Mutta muutama päivä myöhemmin olin purskahtaa itkuun ihan vaan sen takia, että isä sanoi, etten voi syödä kylmäsavulohta. :D

Nykyään olen myös alkanut saada hallitsemattomia itkukohtauksia. Taissiis. Hallitsemattomia siinä mielessä, että kun päästän itkun tulemaan, niin se ei meinaa loppua ei niin millään. Ja se ei ole siis pelkkää kyynelehtimistäkään, vaan eilenkin illalla pyörin sängyssä, revin väliin hiuksia päästäni ja väliin vaan huidoin ilmaa. Olisin vaan huutanutkin, mutta en saanut ääntä aikaseksi. Lopulta päädyin sitten tukahduttamaan tuon väkisin, enkä oiki tiedä, oliko se hyvä vai huono. Kun ainahan sanotaan, ettei tunteentaan saisi padota, mutta ei tuommonenkaan hauskaa ole. :)

Noh tulipas vuodatus. Jota tuskin kukaan lukee. ;)
 
Itken kyllä kauhean helposti. Liikutun todella herkästi, jos ajattelen liian pitkään jotain surullista tai näen jonkun toisen itkevän. Rasittavaa sinänsä. Itken myös, jos olen vihainen, siis sillä tavalla vihainen, että oikeastaan haluaisi huutaa ja paiskoa esineitä. Ole siinä sitten vakuuttava, kun puhe on kimitystä ja itkee koko ajan. Onneksi osaan hillitä itseni aika hyvin yleensä, etten ollenkaan joudu tuohon tilaan. ;) Siis pysyn vain tyynenä ja koleana. (Se muuten ärsyttää riitakumppania enemmän kuin mikään muu.) Turhautuessani itken myös, ja itse asiassa se on yleisin itkuni syy. Olis kyllä mukavaa osata jotenkin niellä itkunsa.
 
Jaa, viimeksi tänä aamuna yllätin itseni pala kurkusta ja silmät märkinä, tuossa kun lueskelin tätä Aamulehden Madrid-uutisointia. Sama juttu oli silloin torstaina, kun asiasta rupesi ensimmäisiä tietoja uutisissa tihkumaan. Itku kurkussa tuli niitäkin katseltua.

Olen muutenkin muuttunut paljon herkemmäksi tässä viimeisten vuoden aikana, mitä tuohon liikuttumiseen ja itkemiseen tulee. Tai en minä nyt varsinaisesti itkenyt ole - viimeksi ties koska (varmaan jotain naishuolia kun on joskus ollut - hohhoh), mutta muuten tuo pala kurkussa ja tippa linssissä -tunne on nykyisin kovin tuttu. Lähinnä ehkä elokuvissa. Osaavat ilmeisestikin kuvata nykyään liikuttavampia ihmiskohtaloita kuin ennen.

Tämä Madridin pommi-iskusta johtuva liikutus oli kuitenkin ihan aitoa surua. On tämä maailma vain joskus niin paha, että raavas mieskin itkee. :cry:
 
Tottakai itku on heikkoutta.
Mutta todellinen voima tuleekin siitä,että osaa kohdata omat heikkoutensa.
(Lukekaa vaikka Zen-filosofiaa:
Esim soturille katsottiin kolme vaihetta:
1 on kun hän ei tiedä.
Tietämättömyys tekee hänet pelottomaksi,
ja täten vaaralliseksi.
2 on,kun hän tietää.
Silloin hän on varovainen, ja vaikka hänen taistelutaitonsa
ovatkin paljon paremmat,kuin tietämättömällä,
niin tosi paikan tullen häntä painaa pelko.
3 onkin mestari,joka on hyväksynyt pelkonsa ja täten hän pääsee siitä ylitse.
)

Käsittelemätön suru jää painamaan,
niinpäs suomessakin tapahtuisi paljon vähemmän
(itse)murhia,jos kaikki itkisivät kun siltä tuntuu...
(miten yhdistät tämän tuohon aiempaan huuhaan onkin jo oma lukunsa...)
 
Anteeksi, mutta minä tipuin nyt kyllä kärryiltä. En ymmärtänyt viestiäsi squirrel.
Ensin ilmoitat että itkeminen on heikkoutta ja sitten selität jotain mikä meni minulat hieman ohi (siis lähes koko loppu viesti). Voisitko valaista hieman?
Kun siis, minä ymmärtäisin tuon sinun esimerkkisi juuri niin että itkeminen ei olisi heikkoutta. Eli jos hyväksyy itkemisen niin silloin se ei olisi heikkoutta?(oletan siis että pelko=itkua)
Eikä itku minusta ole heikkouden merkki! Onko sinusta heikkoutta näyttää tunteensa? On ihmisiä jotka itkevät helpommin kuin toiset. Minä esimerkiksi itken todella usein ja helposti (tai sellaisia kausia..), mutta en silti pidä sitä heikkoutena.
 
Itku. :cry:

Olen kai normaalisti itkuherkkä. Itken kun koskee, olen vihainen tai väsynyt. Tai kun on pahoja ongelmia. Oon nyt tässä parin päivän aikana itkenyt yhteensä varmaan puolen vuoden verran itkukiintiöstäni... Kyllä, sydänsuruja. En osaa sanoa, että helpottaako itkeminen, kyllä se varmaan. Mutta on inhottava tunne, kun yrittää pidätellä itkua ja kyynelet meinaa tulla väkisin.
Eilen oltiin mökillä kavereiden ja kultani kanssa (tai no, exhän se taitaa nyt olla :( ) ja puhuttiin sitten asioita selväksi exän kanssa. Se oli kolmas kerta, kun näin jonkun pojan itkevän tunnesyistä. Mielestäni on ihanaa, kun poika uskaltaa itkeä häpeilemättä ja ihan kunnolla. Silloin uskoin, että jätkä on tosissaan miettiny ja ajatellu asioita, ja oikeasti tuntee niinkuin sanoo.

Ja tänään sitten yksikseni itkeskelin putkeen melkein 4 tuntia. Nyt on tyhjä olo, kun ei enää itketä, mutta ei kyllä helpottanutkaan kun ihan hiukkasen vain.

Itkekää kun itkettää.
 
Tajusin tänään miltä tuntuu kun itkee onnesta. :>

Aika kiva tunne. Tavallaan siitä tuli ensin kovin ahdistuneeksi ihan luonnostaan, koska yleensä aina kyyneleeni tulevat pahasta olosta tai turhautuneisuudesta, ja oikeastaan nykyisin eniten surusta ja ahdistuksesta, toisin kuin joskus helmikuussa kun tänne viimeksi kirjoitin. Tiedä sitten tämän muutoksen syytä. Mutta sitten huomasin, että tämähän onkin iloa, tai onnea. Hassua, että ylipäätään itkin. En minä mitenkään ylitsevuotavan onnellinen ole. Mutta kai ne tunteet sitten muuten vain ovat vähän pinnassa.
 
Minulle itkeminen on melko kausiluontoista. Taitaa olla enemmän hormonitasapainolla tekemistä asian kanssa kuin luonteeni lujuudella/heikkoudella.
Viime aikoina olen ollut kovin kuivasilmäinen, mikä on ollut lähes huolestuttavaa: alanko tylsistymään elämään? Enkö koe enää ympäröivää maailmaa yhtä voimakkaasti kuin ennen, enkö saa siitä enää yhtä paljon irti, kun mikään ei tunnu laittavan minua enää kyynelehtimään?
Kenties tämä on minulle vain jokin analyyttinen kausi. Kausi, jolloin katson kaikkea tietyn etäisyyden päästä, mietin ja harkitsen asioita ja niiden eri merkityksiä niiden silloin pääsemättä minua täysin ravistelemaan...

Tunnetilojen vaihtelut ovat tietysti sidoksissa suoraan myös stressitilanteeseeni. Olen melko hyvä kestämään stressiä, mutta en toisaalta osaa purkaa sitä. Lukion viimeinen vuosi meni kasvavan ja purkamattoman stressitaakan alla, olin omalla tavallani masentunut. Tunteet heittelehtivät laidasta laitaan, onnesta suureen suruun ja ahdistukseen. Ilon puuskissanikin saatoin hiljaa ajatella, että tämäkään olotila ei ole täysin normaalia.
Kolmannen jakson lopulla alkoi sietämätön taakkani purkautua mitä pienimmistä syistä. Saatoin olla hiljaa, ulkoisesti ehkä mököttää, mutta sisäisesti yrittää pitää tasapainoa, välttelin purkausta. Siskoni pelästyikin aika kovasti sinä kohtalokkaana päivänä. Hän tuli iloisesti juttelemaan, kysyi olinko pitänyt eilisestä elokuvasta ja mikä oli paras kohtaus. Tämä kysymys oli minulle liikaa ja aloin itkeä.

Itkeminen ei ole minusta heikkous, mutta en sanoisi sitä vahvuudeksikaan. Se on yksi tapa purkaa sisältään asioita, reagoida tunneärsykkeisiin. Näitä reagointitapoja on kuitenkin monia (keskusteleminen, kirjoittaminen, joillekin liikunta...), eikä sisäisten asioiden voi uskoa järjestyvän luottamalla vain yhteen keinoon.
Toki miehen itku on tabu ja siksi se on kovin helppo mieltää luonteen vahvuuden merkiksi. Ainakin omalla kohdallani tiedän itkuisuuden olevan niin tiukasti kytköksissä ihmisen henkiseen sekä fyysiseen puoleen, etten näe edes yhteiskunnan normeja kovin suurena esteenä tällaiselle tunteenpurkausmallille...
 
Ylös