Itkeminen

Lauremírë sanoi:

Tajusin tänään miltä tuntuu kun itkee onnesta. :>

Click to expand...

Juu, taidanpa minäkin tietää tuon. Hassu tunne. Itse repesin nyyhkimään valtoimenaan häissämme. Juu juu, klisee mutta sehän tässä niin hassua onkin. Olo oli täysin normaali vielä kun odottelimme maistraatissa henkikirjoittajaa, mutta kun vihkitilaisuus alkoi ja vaihdoimme sormuksia, aloin yllättäen itkeä. Enkä kyllä vieläkään tiedä, miksi ihmeessä. Ensin oikein säikähdin ja yritin kovasti pitää pokkani, mutta lopulta sitten annoin vain kyynelien tulla ja taisin näyttää melko hölmöltä itkiessäni ja hymyillessäni yhtä aikaa. Tai no, minä ja äitimme mahdoimme näyttää hölmöiltä, molemmat kun nyyhkyttivät itsensä kipeäksi.

Ja minä kun olin varma, etten moiseen lankea. Mutta ei voi mitään, koko tilanne oli vain niin pakahduttava, että se sitten taisi vain purkautua itkuna. Onnellisena sellaisena.

Minä itken harvoin ystävieni nähden, vain parhaiden ystävieni nähden olen itkenyt... Ystävien nähden itkeminen on jotenkin vapauttavaa... Sitä on vaikea selittää..!
Mielestäni itkeminen ei osoita heikkoutta! Se osoittaa sitä, että ihmisellä on tunteet!
Minä itken usein elokuvia katsoessani ja myös ystävieni murheiden takia... Tällä hetkellä itselläni ei ole mitään ongelmia, joten en ole itkenytkään muutamaan viikkoon! Minä kun yleensä itken about kerran viikossa... ops:

puhuimme juuri asiasta ystävieni kanssa. en muista ikinä itkeneeni muiden nähden. pienenäkin menin kuulemma aina vähintäänkin peiton alle tai vielä kauemmas pois jos mahdollista. Ja nyt kun aloin muistelemaan asiaa, muistan itkeneeni vain kaksi kertaa. Outoa. En osaa itkeä. se voi hankaloittaa elämää. monta kertaa tuntuu siltä että itkeminen helpottaisi oloa mutta sitä ei tule. lähimmäksi itkua pääsen kun vihansekainen epätoivo kaivaa silmiin tavallista enemmän nestettä kyynelkanavista mutta varsinaista itkua ei silti tule. Se että ei osaa itkeä kuulostaa varmasti oudolta ja YritänOllaKovisJokaEiItke-henkiseltä mutta näin olen asian todennut ja se on oikeasti vaikeaa. Surun saan ylensä käännettyä agressioksi jonka saa purettua ruumiilliseen Tekemiseen. silloin on vain pakko tehdä jotain. Esimerkiksi juokseminen niin kauan että jalat sattuvaton toiminut aika hyvin. Jotenkin suru on pakko käsitellä mutta kyllä itkeminen olisi paljon paljon helpompaa...

jalokuusi sanoi:

Elokuvissa itken, mutta sitä en laske itkemiseksi. Koska se itkeminen ei pohjaudu oikeisiin tunne juttuihin.

Click to expand...

Periaatteessa näin, kun äkkiä asiaa ajattelee.
Mutta (hyvä) elokuvahan juuri vetoaa tunteisiin, ja kenen muunkaan tunteisiin kuin niihin omiin. Kyllä kaikki ihmisen tuntemukset ovat aitoja. Jos vaikka itken juutalais-päähenkilön joutuessa natsien käsiin, itken ihan aidosti. Itken kyllä fiktio-henkilön kohtaloa, mutta samalla yleisesti ottaen maailman pahuutta, mikä on ihan faktaa.
Joskus elokuvan kautta voi myös käsittellä omiakin asioita ja tunteitaan, samalla kun seuraa jonkun muun kohtaloa. Samaistuessa fiktiohenkilöön voi hänestä tai hänen kohtalostaan löytää jotain itsestään. Tai elokuvan yleistunnelmassa voi olla jotain omaan elämäntilanteeseen viittaavaa. Tämä on yksi syy, miksi ihmiset liikuttuvat erilaisista elokuvista. Jonkun mielestä elokuva, joka muita ei liikuta, voi olla kamalan surullinen ja itkettävä.

LOTRfan sanoi:

Mielestäni itkeminen ei osoita heikkoutta! Se osoittaa sitä, että ihmisellä on tunteet!

Click to expand...

No, jotkuthan nimenomaan ajattelevat, että tunteiden näyttäminen on heikkoutta. Ja kyllähän ihminen, joka ei tunne mitään, voisikin päästä aika pitkälle tässä hurmaavassa maailmassamme.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi tunteiden näyttäminen olisi heikkoutta. Vaatii aika paljon uskaltaa itkeä toisten nähden, itkiessään kun on jotenkin niin suojaton ja altis loukkauksille. Siksi kai minä en osaakaan itkeä seurassa, en kenenkään nähden.

Yksi hyvä vanha sanonta on sellainen kuin "Tosi ystävä on sellainen, jonka seurassa olet itkenyt". Se kyllä karsii ystäväjoukon aika pieneksi

Olen itse alkanut vasta lasten saannin jälkeen oikeastaan itkeä julkisesti. Kerran itkin jopa keskellä katua kun mieheni kera esitimme hieman mielipiteiden vaihtoa (tosin olin silloin erittäin väsynyt ja kettuuntunut miehen käytökseen).

Itkeminen leffassa on ihan helppoa jo, siellähän ollaan pimeässä ja muutkin luultavasti itkevät. Ainakin jotain elokuvaa ollessani katsomassa nenäliinat vain viuhuivat pitkin riviä

Myös onnettomuuksista lukiessa tai kuullessa liikutun helposti, eikä se kai ole ketään vielä häirinnyt, ja jos häiritsee niin sehän on sen ihmisen ongelma eikä minun.

squirrel sanoi:

Käsittelemätön suru jää painamaan,
niinpäs suomessakin tapahtuisi paljon vähemmän
(itse)murhia,jos kaikki itkisivät kun siltä tuntuu...

Click to expand...

"Käsittelemätön suru" on tuttu juttu. Se on aika katala asia kun luulee että jonkin asia ei vaivaa ja sitten se vaivaakin ja juuri silloin kun sitä vähiten odottaisi (tai haluaisi), se katkaisee kamelin selän ja sittten ne kyyneleet vaan tulevat. Tämä on hyvin petollista jos on menossa riita. riita jonka aikana ei vain kuuluisi itkeä. Ajattelu jonka mukaan "kyllä minä kestän" ajaa loppujen lopuksi kuitenkin ihmisen piippuun js sitten purkaminen on vielä pahempaa kuin jos olisi selvittänyt asian heti kättelyssä.

Linéwen sanoi:

Surun saan ylensä käännettyä agressioksi jonka saa purettua ruumiilliseen Tekemiseen.

Click to expand...

Löytyi sentään yksi ihminen lisäkseni, joka sanoo noin . Minä puran oikeastaan kaikki tunteeni kanavoimalla ne agressioksi ja agression kautta yleensä läheisimpään seinään... rystysteni kustannuksella.

Itkenyt en ole surusta kymmeneen vuoteen (?). Siitä on niin kauan, että en oikeasti muista. Edellinen kerta, kun muistan itkeneeni oli yläasteella. Sekin oli kivusta ja vihasta, jota en halunnut purkaa vihan kohteeseen (enkä olisi itkiessäni enää edes voinut). Enkä voi oikein sanoa, että itkin edes silloin. Se on kuitenkin viimeisin kerta, kun voin sanoa "kyynelien vierineen poskillani".

Itkeminen ei minulta vaan yksinkertaisesti onnistu. En häpeä itkemistä ja mielestäni kaikkien pitäisi itkeä aina kun siltä tuntuu. Ja nauraa ja kiroilla ja vihata ja ylipäätään näyttää tunteensa. Elokuvat, surulliset tapahtumat ja mikä tahansa saa korkeintaan silmäni hiukan vetisimmiksi. Piilolinssien käyttö ensimmäistä kertaa sai silmäni reagoimaan huomattavasti enemmän .

Haluaisin itkeä. Olen sitä yrittänyt ja olen ollut yrittämättä. Olen odottanut ja toivonut, koska luulen, että se todella auttaisi hetkinä jolloin tekee mieli itkeä (niitä on aika paljon). Jotenkin vain tuntuu, että se on fyysisestikin mahdotonta minulle. Tai sitten yksinkertaisesti en enää "osaa" itkeä. Tai olen liian suuressa tunnelukossa... ei sitä koskaan tiedä. Ehkä vain on sellaisia ihmisiä, jotka eivät pysty itkemään, ehkä minä olen yksi heistä.

Ikäväkseni pitää sanoa, että olen kateellinen ihmisille, jotka osaavat itkeä. Tuntuu, että itseltäni puutuu tärkeä taito, kun en osaa itkeä. Ehkä joskus tulevaisuudessa minäkin puran kaikki vuosien varrella varastoituneet itkut parin päivän kyyneltulvalla. Oikeastaan vain odotan milloin se ilahduttava tapahtuma alkaisi . Mielestäni ei ole liian pientä syytä itkemiseen, tai liian isoa. Jos itkettää, niin ihmisten pitäisi itkeä, mutta ei tietenkään, jos se tuntuu vaikealta tai epämukavalta.

Itkeminen ei ole heikkoutta, eikä sitä pitäisi hävetä!

Kyllä se itkeminen vain joskus hävettää vaikka kuinka sanoisi "en koskaan häpeä itkemistäni". Kuten olen varmasti monesti sanonut niin minä itken todella helposti. Ei se silloin hävetä jos siihen on edes jonkin lainen "hyvä" syy. Hyvä syy on joko todella iloinen ja onnellinen tai haikea asia taikka sitten surullinen, mutta minä saatan ikeä aivan mitättömästä asiasta jolle en välttämättä löydä hyvää syytä kun kerran olen aloittanut.
Itkeminen ei ole heikkoutta, mutta onko se heikkoutta ettei saa kyyneleitä pidettyä kurissa jos vaikka vanhempien kanssa tulee puhe Brasiliaan muutosta. Ja se on oikeasti vain puhetta että "mitäs sanoisit jos muutettaisiin vaikkapa Brasiliaan?". Minä en halua vielä muuttaa mihinkään ja jo ajatus siitä mitä kaikkea joutuisin taakseni jättämään saa minulla kyyneleet esiin. Tässä tilanteessa itkeminen (oli se sitten vain muutama kyynel) on minulle nolostuttavaa. Mikä syy siinä muka on itkeskellä? Sama kuin joku sanoisi että "mitäs jos lähden kauppaan?" siis sillä tavalla sama että asialla loppujen lopuksi ei ole merkitystä, koska tiedän ettemme ole muuttamassa mihinkään.
Haluaisin edes jonkin asteisen kontrollin tuohon kyyneleiden tulemiseen! En ole mikään todella herkkä persoona, muuten, mutta en voi estää itseäni itkemästä. Ja se oikeasti nolostuttaa joskus!

kirjoitus virheitä korjailin..

Kai sitä voisi sanoa, että itken usein: useamman kerran viikossa keskimäärin. Viimeksi tänään. Yleensä itken ihan vaan siitä syystä, että koko *piip* maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Usein laukaisiana toimii tyrannihallitsija (alias äiti), joka alkaa vaihteeksi tuhoamaan itsetuntoani ties millä, mieleeni tulee tässä välissä esimerkki kuukauden takaa, jolloin ollessamme kylässä th alkoi valittamaan minulle ruokapöydässä (lopulta pakenin eteiseen itkemään 15 minuutiksi). Yleisillä paikoilla (lukuun ottamatta elokuvateattereita) pyrin olemaan aina itkemättä, tosin välillä ei itku ole kovin kaukana. Viimeksi itkin yleisellä paikalla koulussa ala-asteella jonkin tason koulukiusaamisen yhteydessä, en vain kestänyt enää. Kun tunnen itkun nousevan, niin kiiruhdan paikalta pois ja yritän rauhoittua. Tällaisia tilanteita oli esim. silloin kun kaveri "pakotti" uhmaamaan uskontoni korkeampia voimia tai kun laitoin välini poikki silloiseen ystävääni.
Elokuvissa itken kohtalaisen usein, olen itkenyt läpi koko elämäni. Jotkut eivät katso niitä kohtia joille itken kovin liikuttavaksi ja elokuvan jälkeen ei ole kivaa alkaa selittää miksi juuri se kohta. Sama koskee musiikkia. Kaikki riippuu vain vallitsevasta elämän tilanteesta, esim. ennen en pystynyt kuulemaan Into the Westiä itkemättä, mutta nyt tilanteen muututtua en näe enää mitään syytä itkeä. Tsh:ta lukiessani lopun itkeminen riippuu siitä, missä ajassa luen Kp:n ja kuinka pätkittäistä lukemiseni on 6. kirjan aikana.
Aina kun alan itkeä, kaatu alkuperäisen syyn päälle myös muut ongelmat. Alan kirota itkemisen aiheuttajaa, josta siirryn maailman kiroamiseen ja lopulta voin kirota myös itseni. Näin mistä tahansa pienestä ongelmasta voi syntyä mielenkiintoisen näköinen kohtaus. Vielä jos päälle lisätään se, että voin alkaa itkemään huutamisesta (sekä omasta että muiden) ja joskus yritän rauhoittaa itkua satuttamalla itseäni niin, ei kuulosta enää kovin selväjärkiseltä.
Minun mielestäni itku on täysin oikeutettua kaikille. Ei ole mitään syytä hävetä sitä, eikä se ole heikkouden merkki. Tuon heikkoudenkin ovat vain miehet keksineet, koska naiset näyttävät useammin tunteensa ja naisethan ovat tunnetusti tuo heikompi sukupuoli (...niinhän te luulette). Totuus on, että on heikkoa olla itkemättä vaikka siihen olisikin tarvetta, enkä tässä nyt mitenkään sano, että itkeminen olisi rohkea, (sillä itkeminen ei yksinään ole) tunteiden näyttäminen on rohkeaa ja tärkeää, vaikka sitä ei tekisikään muiden nähden.

Taas yksi pitkä viesti, jota kukaan ei vaivaudu lukemaan kokonaan.

Aikaisemmin taisi ollakin jo puhetta siitä, miten itkuherkkyys vaihtelee. Minulla on välillä suorastaan pelottavan kyynelherkkiä kausia. Yleensä en osaa paljoa itkeä, mutta sitten tulee tosiaan kausia jolloin mitättömätkin seikat saavat minut kyyneliin. Se on hieman kiusallistakin, jokin mitä toinen sanoo tai mitä satun ajattelemaan voi liikuttaa suuresti, kirjat, elokuvat, musiikki, melkein mikä tahansa saa minut nieleskelemään kyyneleitä. Onneksi ne kaudet menevät aika nopeasti aina ohitsekin ja vaikka niitä esiintyykin säännöllisesti ovat ne kuitenkin melko harvinaisia.

Tuo on tuo biologinen rytmi niin omituinen. Nainen elää kahden biologisen rytmin varassa: toinen seuraa vuotta ja toinen kuukautisia. Syksyllä sukupuolihormoonien määrä on suurimmillaan ja naisilla ennen kuukautisia estrogeenin määrä on suuri. Uskoisin että, Guillen edellisessä viestissä mainitsemista itkuherkistä kausista suurin osa keskittyy näille ajanjaksoille, jolloin estrogeenia (joka vaikuttaa tunteiden voimakkuuteen) erittyy eniten.

Itse puran itkulla kaikkia mahdollisia negatiivisia tunteita itkemällä, myös fyysisiä. Tuo tapa jäänyt varmaankin yläasteen ajoilta. Pistin silloin välit poikki parhaimpaan ystävääni, eikä mulle jäänyt enää ketään johon olisiin luottanut ja jolle olisin purkanut sen mitä pienenssä koulukiusatun angstisen teinin pääsä liikui. Se sitten johti siihen että purkasin melkein päivittäin pahaa oloani itkemällä. En nähnyt oikein mitään muuta keinoa. Silti niiltä ajoilta on jäänyt paljon ikävää sisälle, juuri sitä "käsittlemätöntä surua". Söpöily-ystävä onkin saanut nyt paljon kuulla kaikesta siitä mitä on ollut pään sisällä, on suorastaan hämmästyttävää kuinka paljon helpottaa se että on joku joka kuuntelee. Nytkin voisin itkeä pelkästä kiitollisuudesta ops:

En ole koskaan ollut kovin hyvä ilmaisemaan itseani sanallisesti, sekin saattaa olla syy siihin että itken herkästi. Tuntuu niin vaikealta sanoa mitä tuntee, itkeminen taas on helppoa ja sen viesti jää harvoin epäselväksi. Tosin ihmiset tulevat ehkä liiankin vaivautuneeksikin kun alan itkeä, olisi helpompaa olla vielä 5-vuotias. Helpompaa olisi sitten selittää ihmisille että itkee "ku jalka on kipee ja mulla on nälkä ja mun kaikki kaverit jätti mut tänne yksin ja mun äiti vaa huutaa puhelimes". Sen sijaan 17-vuotiasta nuorta naista ei oteta kovin tosissaan jos sanoo jotain tuollaista itkemisen syyksi keskellä kirkasta päivää. Ja vaikka yritänkin välttää muiden itkemistä muiden ihmisten läsnäollessa, saatan itkeä jopa pelkästään nolostumista, tai vaikka tarpeeksi kovasta päänsärystä. Hmm, ehkä olenkin jäänyt itse-ilmaisussa 5-vuotiaan tasolle...

Mä itkeskelen aika lailla, iloista ja suruista. Niin siis justiinsa äsken vähän itkaisin...

Mulle itku ei ole negatiivinen asia, vaan samanlainen tunteenpurkaus kuin nauru. Eikä se ole noloa. Joskus vaan jotkut asiat nostaa kyyneleet silmiin. Mä saatan liikuttua vaikka jostain lasten musiikkiesityksestä tai telkkariohjelmasta tai mistä vaan... Itken melkein enemmän sellaisten liikuttumisjuttujen takia kuin surusta. Viimeksi tosiaan itkin muutama minuutti sitten, se johtuu äitienpäivästä. On ensimmäinen vuosi, kun en lähetä korttia mummalleni, hän kuoli viime kesänä. Tällä viikolla se asia on jotenkin kovasti noussut mieleen, äitienpäivähössötyksen takia. Ja äsken taas, mietin mummaani ja tadaa, nenäliinaa tarvittiin.

Ei mua häiritse, jos joku huomaa mun itkevän. Kuten ekassa Kontumiitissä, mä sain jonkun omituisen liikuttumiskohtauksen Oi Boromir-biisistä kun Konnun Pändi esiintyi. Itkin mekkoni helman märäksi - onneksi itken hiljaa ja huomaamatta, niin että yleisö sentäs kuuli Pändin esityksen. Tai perjantaina, hoppelien perhekerhossa, kun askarreltiin äitienpäiväkortteja, mä laskin montako tarvitaan. Tajusin, että yhtä vähemmän kuin ennen, ja sitten taas piti kaivella nenäliinaa ja taputella silmiä. Ei se itku tunnu pahalta, se vaan on sellainen kuohahdus.

Kamala, mä oikeasti olen karusellipää, itken ja nauran saman hengenvedon aikana...

Minäkin itkeskelen aika usein, niin ilosta kuin surusta. Minun on aina päästävä pois ihmisten edestä, ainakin, jos itken surusta. En pidä muiden itkua heikkoutena, mutta omaani kyllä. En tahdo näyttää, että minullakin on se haavoittuva puoli. Haluaisin pitää sen salassa, ja kuitenkin joskus olisi mukavempaa, kun voisi itkeä muiden nähde, niin että ihmiset ymmärtäisivät, että minustakin tuntuu pahalta.
Itken joskus kun olen todella raivoissani tai kun näen jotain pahaa/väärää tapahtuvan, mutta en tee mitään sen estämiseksi. Silloin minua itkettää oma saamattomuuteni.
Miehet saavat kyllä itkeä, sillä onhan miehilläkin tunteet ja heistäkin löytyy (toivottavasti) se herkkä puoli, jonka täytyy saada itkeä ja purkaa tunteitaan.
Minulle itkeminen on juuri tuota tunteiden purkamista. Minusta tuntuu, että jos ihmiset itkisivät silloin kun itkettää, niin maailmassa olisi paljon vähemmän esim. koulukiusaamista, sillä yleensähän kiusaajalla on ainakin yhtä paha olo, kuin kiusatulla.

Jos itkemään voi oppia, niin olen sen oppinut. On kummallista miten toinen ihminen voi saada tuntemaan olon niin turvalliseksi, että pystyy itkemään. (Tai siis kun minähän tosiaan pidin omaa itkemistäni heikkouden näyttämisenä)

Aluksi tuntui todella hassulta kun kyyneleet rupesivat nousemaan silmiin toisen ihmisen seurassa. Tietenkin yritin niitä pidätellä ja ensin siinä onnistuinkin jotenkuten. Myöhemmin kuitenkin itkun pidättäminen oli tuskallisempaa kuin itse itkeminen. Onhan se kyllä myönnettävä, että kun itkin, niin ajattelin, että jos tuo nyt minun heikkouteni näkee ja sen hyväksyy, niin olen maailman onnellisin. Samalla kuitenkin pelkäsin miten toinen suhtautuu itkuuni. Koskaan aikaisemmin en ollut niin vuolaasti itkenyt ja pelkäsin todella paljon että minut hylätään. (Onpa omituinen ajattelu taas ollut)

Se kun itkin ensimmäistä kertaa toisen ihmisen seurassa jotenkin opetti minut itkemään. Tuntuu hassulta sanoa noin, mutta niin se meni. Nykyään itken paljon helpommin ja en enää niinkään yritä pidätellä kyyneliäni. Usein mietin, että miten olisi käynyt jos itkuuni olisi suhtauduttu toisella tavalla. Olisi sanottu jotain toisin, tai tehty. Jos olisin kokenut pienenkin loukkaantumisen siinä vaiheessa, olisin aivan varmasti tunkenut itkemiseni vieläkin syvemmälle. Mutta nyt kävi näin.

En voi sanoa, että itkisin kenen tahansa seurassa, mutta hyvänä alkuna pidän kuitenkin sitä, etten enää häpeä itkemistäni ja että itken sentäs jonkun seurassa. On se muuten jotenkin kummallista, miten toisen sanoissa tuntuu olevan paljon enemmän merkitystä silloin kun itse itkee.

Minä itken ehkä... kerran kuukaudessa, joskus harvemmin. Yleensä itkuni ovat jotain surullista leffaa ajatellessa alkaneita, harvoin minkään henkilökohtaisen surun tai pelon vuoksi itkettyjä. Kauniissa kohtaa musiikissa tai elokuvassa saatan myös valuttaa muutaman kyyneleen.

Minua itkeminen ei helpota. Päätäni alkaa särkeä ja olo on tukkoinen koko loppupäivän. Silmäni punoittavat ja naama on tahmea. Silti minä pidän itkemisestä, koska se jotenkin tuntuu puhdistavan henkisesti.

Ota nyt sitten tuostakin selvää... :roll:

Itken tosi usein, enkä häpeä sitä.
Kaverit sanovat mua tosi herkäksi, sillä itken usein leffoissa, kuten viimeksi eilen kun katsoin TSH-leffat. Eniten itken leffoissa, varsinkin surullisissa. Itken myös pahaa mieltä, mutta en itke jos satutan itseni. Kai?
Itkeminen ei ole paha asia, vaan se helpottaa pahaa oloa. :wink:
En häpeä itkeä seurassa, sillä silloin saan lohtua muiden haleista.

Itkeminen.
En ole herkkäitkuinen, tai en itke niin herkästä.

Jos minulle läheinen ihminen kuolee, itken. Oikeastaan pienempänä häpesin itkeä muiden nähden.
Koulussakin aina oli sillon että "Apua, jos noi näkee että mä itken.." -ajatus aina.
Siitä ehkä se jäikin, että en ole niin herkkä itkemään.

Onnesta en ole koskaan itkenyt, en osaa itkeä onnesta.
Eikä omalle kohdalleni ole käynyt semmoista amerikkalaissarja-tyyliin, että joku perheenjäsenistä ei kuolekkaan asiaa.
En muistaakseni ole itkenyt ikinä onnesta.

Itken kivusta. Oli se sitten mikä kova ja viiltävä kipu tahansa, itken.
En tietenkään päänsärystä tai jostain muusta.
Itken kun itkettää.

Airu sanoi:

Onnesta en ole koskaan itkenyt, en osaa itkeä onnesta.

Click to expand...

Onnesta on ihana itkeä! Se tuntuu ihanalta, kun vaikkapa joku hyvä ystäväsi on sanonut miten tärkeä olet hänelle ja tietää että toinen oikeasti tarkoittaa sitä. Kyyneleet tulevat jos ovat tullakseen. Itken melko helposti onnesta, tai siitä kun huomaan muiden välittävän minusta. Tuon huomion osoituksen ei tarvitse olla iso eikä ihmisen joka sen sanoo tarvitse olla mitenkään muuten tärkeä, kunhan hänen sanomisillaan vain on minulle jokin merkitys.