Itkeminen

Itkeminen helpottaa.

Ja sen takia olenkin ylpeä että osaan itkeä.

Ja taas väärin. Tieto että itkeminen on "Sallittua" ja halu itkeä, mutta ei vain pysty. Edellisestä kerrasta on jo vuosi ja silloinkin se tapahtui surullisen kirjan kautta.

Kyyneleet kieltäytyvät tulemasta ja "paha mieli" materialisoituu rumaksi matoksi jota tuijotan. Lopulta on turha odottaa itkua vaan purkaa itsensä muulla tavalla. Mutta mieleen jää kaivertelemaan sillä itkulla saisi surut hyvin nollattua.

Miksi sitten turtua itkemisestä? Miksi oppia hyvä tapa pois? Kestää pienet asiat itkuitta ja ensi viikolla vähän suuremmat ja niin edelleen. Kohta itkun kynnys on niin korkea ettei sitä enää osaa.

Mutta tähän ainakin minulla on jonkinlainen manipulaatio auttanut: On ruvennut itkemään kirjalle tms ja sitten oman kohtalon itkeminen onkin paljon helpompaa. Toki jos itku ei tule millään niin sitten ei tämäkään auta.

Itkeminen on pop.

Lindon sanoi:

Kohta itkun kynnys on niin korkea ettei sitä enää osaa.

Click to expand...

Sen kyllä voi oppia uudelleen. Tiedän kokemuksesta.

Itkeminen on kyllä ihmeellinen asia. Olen pikkulapsesta asti ollut herkkä itkemään, mikä on elämäni aikana aiheuttanut monia noloja ja kiusallisia tilanteita. Yläasteen lopussa alkoi tapahtumaan tätä Lindonin mainitsemaa turtumista, ja olin valehtelematta varmaankin pari vuotta itkemättä.

Nykyään pystyn itkemään vain tietyssä seurassa. Muulloin ei tule tilanteita, joissa pitäisi, mutta uskoisin pystyväni itkemään, jos sopiva tilanne tulisi.

Itku on eräänlainen varoventtiili tunteille. Ihminen pystyy kerrallaan "käsittelemään" tietyn määrän kutakin tunnetta, tai oikeammin tunteen aiheuttavaa muistoa. Kun raja on saavutettu, alitajunta joko arkistoi, "hautaa", kyseisen muiston jonnekin Ö-mappiin tai purkaa sen itkuna, huutona tai muuna vastaavana inhimillisenä reaktiona. Tietyt tunteet tietysti liittyvät tiettyihin kanaviin, ja esimerkiksi turhautumista on minun mielestäni vaikea purkaa mitenkään.

Monta kertaa olen ajatellut, että nyt en kyllä itke. Usein juuri silloin niitä kyyneliä tulee. Tosin tämä voi johtua siitä, että usein, kun tällaista skarppausta tapahtuu, on tulossa niin suuri tunnelataus, että mikään estely ei auta. On kuitenkin ihmeellistä, kuinka eri ihmisten sanoilla on aivan eri suuruusluokkaa oleva painoarvo. Ja välillä on ihmeellistä, kun hirveästi tekisi mieli itkeä, mutta ei vaan voi. Vaikka yrittäisi. Sitten taas välillä tulee itku erittäin herkästi.

Ilosta itkeminen on kyllä ehkä maailman ihanin asia. Melko harvoin tätä ikävä kyllä tapahtuu, mutta on se sen verran mahtava kokemus, että usein se on odottamisen arvoista. Nimitys on kyllä väärä. Ilosta en ole koskaan itkenyt, onnellisuuden takia montakin kertaa. Onnesta itkeminen vaan tuo mieleen erään nimeltämainitsemattoman Leevi and the Leavingsin biisin, jonka sanomaa en halua näin kauniiseen aiheeseen liittää.

//Edit
Uh, olipas epäselvää tekstiä. Jos joku tuosta mitään selkoa saa, niin onneksi olkoon.

AnlaShok sanoi:

Ilosta itkeminen on kyllä ehkä maailman ihanin asia. Melko harvoin tätä ikävä kyllä tapahtuu, mutta on se sen verran mahtava kokemus, että usein se on odottamisen arvoista. Nimitys on kyllä väärä. Ilosta en ole koskaan itkenyt, onnellisuuden takia montakin kertaa.

Click to expand...

Samaa ajaa varmaankin helpotuksesta itkeminen. Pitkään joku asia pelottanut/ahdistanut ja sitten kun tilanne on purkaantunut ja sa itkeä kaiken pelon ja turhautumisen pois tietäen että se kaikki on ohi.

Itken erittäin harvoin ,jos itken olen toden näköisesti lukenut jostakin kirjasta jonkun liikuttavan kohdan tai sitten jossakin elokuvassa oli liikuttava kohtaus.
En ole koskaan itkenyt ilosta ja se kuulostaa korvassani aika jännältä. Kevät
juhlassa kun meidän luokka jätti ala- asteen ja me lauloimme meidän opettajallemme J. Karjalaisen sankarin uudellen sanoitettuna.Melkein kaikki
tytöt itkivät myös yksi poikakin, mutta kaikkein yllättävintä siinä koko tilanteessa oli se, että opettajakin itki ja kaikkein oudoimmaksi sen tekee, että kyseinen opettaja oli mies.Myös meidän tyttöjen kässän ope itki, reksi itki ja
muutma äitikin taisi itkeä siellä myös. Itse en itkenyt koska minä olin jo joskus
kolmosella lupanut itselleni, että en itke ja sitä paitsi minusta siinä tilanteessa ei ollut yksinkertaisesti mitään liikuttavaa, jos olisin kehdannut olisin hyppinyt siinä vaiheessa ilosta :mrgreen: Tämä varmaan selittää myös sen, et-
tä olin siinä tilanteessa myös hieman hämmentynyt sillä en ollut varautunut
sellaiseen itku aaltoon. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minä pitäisin jotenkin itkemistä heikkoutena tai jonakin epätavallisena asiana, kun peri suomalainen olen en ole tottunut siihen ,että niin moni ihminen itkee edessäni vieläpä niin avoimesti, kun en itsekään itke hyvin herkästi varsinkaan kenenkään nähen.
Mutta jos itkettää niin antaa mennä vaan tuskin kukaan siitä tulee sinulle valittamaan tai sanomaan nynneröksi, sillä sitähän itkeminen ei ole vaan se
on tunteitten näyttämistä ja se kertoo, että ihminen tuntee jotakin. Se poika joka itki kevät juhlassa niin minä en halveksinut häntä siinä vaan pidin häntä erittäin söpönä, niin miehetkin voivat näyttää erittäin söpöiltä, jos he itkevät :wink:

Yläasteella, ollessani koulukiusattu, olin erittäin herkkä itkeskelemään. Koska se ei ainakaan parantanut tilannettani, opettelin itsehillintää ja en itkenyt moneen vuoteen. Lukiossakaan, kiusauksen loputtua, en vain osannut itkeä liikuttaville asioille.

Viime viikolla selvisi, että osaan kyllä itkeä, kun suru on suuri. Koiramme lopetettiin ja itkin erittäin vuolaasti melkeinpä pari päivää putkeen. Jotain, jota en olisi uskonut itsestäni muutamia vuosia sitten. Joka tapauksessa, en minä ole nyt itkenyt sen enempää liikututtuani, mutta hieman sentään helpottui.

Ilosta itkeminen on minulle jotenkin vieras käsite, samoin kuin naispuolisten hysteeriset itku/nauru-kohtaukset (luokanvalvojamme muutti ja luokkamme tytöt olivat vähintäänkin mielenkiintoisen kuuloisia. Välillä itkivät, sitten naureskeltiin, ja itku jatkui)

Gandar sanoi:

Ilosta itkeminen on minulle jotenkin vieras käsite, samoin kuin naispuolisten hysteeriset itku/nauru-kohtaukset (luokanvalvojamme muutti ja luokkamme tytöt olivat vähintäänkin mielenkiintoisen kuuloisia. Välillä itkivät, sitten naureskeltiin, ja itku jatkui)

Click to expand...

Näillä ei siis ole mitään tekemistä keskenään Sellainen hekottelu, jota ilmenee usein esimerkiksi hyvin väsyneenä ollessa on aivan kauheaa, vaikka kylläkin hauskaa. Se ei kuitenkaan ole kaunista, kun taas ilosta (ja helpotuksesta, joka on IMO saman asian eri muoto) itkeminen on erittäin kaunis asia.

AnlaShok sanoi:

itkeminen on erittäin kaunis asia.

Click to expand...

Vai onko sittenkään?

Viikonloppuna olin saattamassa kaukaista sukulaistani maan sisään. Setä joka kuoli ei ollut minulle erityisen tärkeä, itseasiassa en muista koko hepusta kuin muutamia tapaamisia.

Hautajaisissa monet sukulaiset joille kyseinen henkilö oli ollut läheisempi itki avoimesti. Monet repesivät vasta arkulle seppeleitä laskiessaan mutta pääasiassa kenenkään ääni ei kovin vakaalta kuulostanut, eikä silmät näyttäneet kuivilta.
Tuntui jotenkin tyhjältä kun ei itse tuntenut yhtä massiivisia tunteita edesmennyttä kohtaan ja kaiken kaikkiaan oli outo nähdä raudanlujat sukulaiset nyyhkyttämässä.
Kuten Gandar sanoikin "osaa itkeä kun suru on suuri" pitänee paikkansa suurimman osaan ihmisistä.

Veti haikeaksi katsoa surevia ihmisiä, niin se vain aina on.

Tänä aamuna heti herättyäni sain yhtäkkiä tekstiviestin, mikä helpotti minua niin suuresti että aloin itkeä. Toista vastaavaa tilannetta ei ole ollut, huojennuksesta en ole aiemmin itkenyt. Olihan se mielenkiintoinen tapa aloittaa päivänsä.

Ilosta itkeminen on minulle ihan tuttua, tai pikemminkin jostain yllättävästä onnellisesta asiasta. Nimenomaan se yllättävyys on tärkeää. Varsinkin silloin kun olen oikein masentunut tai huonolla tuulella, yhtäkkiä tapahtuva hauska tai onnellinen asia saa kyyneleet valumaan poskille. Sitten en enää pystykään kontrolloimaan itseäni, sillä kun olen saanut jostain syyn itkeä, itken sitten oikein olan takaa kaikki murheet pois.

Koulussa olen itkenyt muutaman kerran ystävien nähden, ja yhtä lukuunottamatta kaikki tapaukset ovat olleet iloisesta yllätyksestä johtuvia. Se yksi tapaus johtui... no, en todellakaan tiedä mistä. Liian monenlaisista sisällä vellovista tunteista ehkä, ja sitten jossain välissä tulee se viimeinen pisara. Siinä tapauksessa viimeinen pisara oli se, kun selitin edellisyön painajaistani ystävilleni ja siinä samalla alkoi pelottaa ne muistikuvat, ja sitten sanat katkesivat, huimasi ja aloin vollottaa.

Yksi asia minua ärsyttää: suurin osa muista oppilaista katseli minua kaukaa kummastuneena ja huvittuneena, mikä olikin ihan odotettavissa, mutta samalla ainakin yksi ystävistäni häpesi minua. Vihjaili menemisestä vessaan itkemään. Ja pah, minähän en häpeä näyttää pahaa tai sekavaa oloani, en edes silloin kun pinnalliset trendioppilaat näkevät. Varsinkin kun oloni on purkauksen jälkeen hyvin paljon parempi, ja kaikki selkenee loppupäiväksi.

Lindon sanoi:

AnlaShok sanoi:

itkeminen on erittäin kaunis asia.

Click to expand...

Vai onko sittenkään?

Viikonloppuna olin saattamassa kaukaista sukulaistani maan sisään. Setä joka kuoli ei ollut minulle erityisen tärkeä, itseasiassa en muista koko hepusta kuin muutamia tapaamisia.

Click to expand...

Minulla oli pari vuotta sitten samantyyppinen tapaus, kun olin äidin tädin tai jonkun muun vastaavan hautajaisissa. En tuntenut koko henkilöä, liekö nähnytkään kuin pari kertaa. Olin niin välinpitämätön, että hävettää. Näinpähän siellä kuitenkin henkilön, joka oli nähnyt Hitlerin livenä Taisin muutaman sanasenkin vaihtaa.

AnlaShok sanoi:

Lindon sanoi:

AnlaShok sanoi:

itkeminen on erittäin kaunis asia.

Click to expand...

Vai onko sittenkään?

Viikonloppuna olin saattamassa kaukaista sukulaistani maan sisään. Setä joka kuoli ei ollut minulle erityisen tärkeä, itseasiassa en muista koko hepusta kuin muutamia tapaamisia.

Click to expand...

Minulla oli pari vuotta sitten samantyyppinen tapaus, kun olin äidin tädin tai jonkun muun vastaavan hautajaisissa. En tuntenut koko henkilöä, liekö nähnytkään kuin pari kertaa. Olin niin välinpitämätön, että hävettää. Näinpähän siellä kuitenkin henkilön, joka oli nähnyt Hitlerin livenä Taisin muutaman sanasenkin vaihtaa.

Click to expand...

Minäkin olen ollut hautaamassa vanhempieni tuttavaa jota en itse hyvin tuntenut. Mutta itkin silti. Minä todella itkin kuin olisin tuntenut hyvinkin

Olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä, että itkeminen on heikkous. Ja koska inhoa olla heikko en yleensä itke, mutta joskus se tuntuu pakottavalta saada jotain ulos kehostaan, mutta senkin yleensä otan mieluummin verenä kuin kyyneleinä. Ihminen on ehkä nykypäivänä liikaa kannustettu olemaan avoin ja keskustelemaan tuntemuksistaan. Ei kuitenkaan saisi koko ajan olla vetistelemässä julmaa maailmaa, kaikki pitää hyväksyä sellaisena millaisena (paskanakin) se tulee.
Saahan ihminen tietenkin itkeä jos siltä tuntuu, mutta, ainakin minulla, tulee vaivautunut olo kun joku alkaa itkeä tihuuttamaan. En osaa käsitellä itkeviä ihmisiä ja joku voisi pitää minua tunteettomana, mutta ovathan raivo ja inhokin tunteita. Ei miehenkään itkussa ole mitään vikaa, parempi se on joskus osoittaa jotain tunteita kuin olla koko ajan kuin veistettyä kiveä.
Eikö itku ole kuitenkin aika yksityinen asia. En itse ainakaan haluaisi kenenkään näkevän itkuani, jollei sitten ole kysy todella rakkaasta ihmisestä johon luotan täysin.
Elokuvissa olen valitettavan usein kokenut itkukohtauksia. Kun katson elokuvaa unohdan kaiken muun ja paneudun juoneen ja keskityn ihmisiin ja siinä tavallaan kiintyy myös heihin kun heidän sähellystään katsoo.

Loppu tulos: Itkeminen on joskus hyvästä, mutta älä tee sitä minun lähettyvilläni.

Vine Trellis sanoi:

Vihjaili menemisestä vessaan itkemään. Ja pah, minähän en häpeä näyttää pahaa tai sekavaa oloani, en edes silloin kun pinnalliset trendioppilaat näkevät. Varsinkin kun oloni on purkauksen jälkeen hyvin paljon parempi, ja kaikki selkenee loppupäiväksi.

Click to expand...

Minä kyllä koulussa menisin, ja menen, vessaan itkemään, jos itkettää, sillä muitten ihmisten seura häiritsee (ellei ne tosiaan ole hyvin läheisiä) ja yksin rauhoitun nopeammin. Minä en pitäisi sitä vessaan itkemään menoa mitenkään häpeämisen merkkinä.

En häpeä pahaa oloani, mutta olen kyllä mennyt muualle itkemään, etteivät muut näkisi. Syynä on ollut se, että olen hävennyt itkemisen aihetta, kun vielä itsekin olin sitä mieltä, että kyseinen asia ei todellakaan ollut itkemisen arvoinen, vaan siihen liittyi väsymystä ja turhautumista ja muuta, joita en olisi pystynyt selittämäänkään kenellekään. Siksi "tein muille palveluksen" ja menin muualle itkemään.

Joskus aikaisemmin jo kirjoitin, mutta tein uusia havaintoja itsestäni

En kestä katsella ihmisten riitoja, enkä sitäkään, jos minulle huudetaan tai minulle puhutaan sillä tietyllä äänellä. En huuda takaisin, tai riippuu henkilöstä, mutta vihaan yli kaiken sitä tunnetta, kun suuttumus kasaantuu kurkkuun eikä saa henkeä, ja sitten itkua alkaa pukkaamaan.
Minä en osaa vaan aina huutaa. Suutun ja itken liian helposti. Kun en osaa huutaa, täytyy itkeä. Ja jos huutaisin, tulisivat kyyneleetkin, eikä mistään tulisi mitään.

Se on kumminkin niin helpottavaa itkeä kunnolla. Joskus pelkkää huonoa oloa ja ärsyyntymistä kaikkeen. Nykyään itken varmaankin joka viikko. Ja sitä enemmän vihaan sitä, että joku näkee tai kuulee. Koska huono olo on minun oma asiani, sellainen, joka ei muille kuulu, ja niin on sitten myös itkunikin. Heikkous se on tavallaan minunkin mielestäni. Enkä tykkää olla heikko. Muiden nähden.

Olen luultavasti hieman omalaatuinen tässäkin suhteessa

En osaa itkeä sukulaisten kuolemalle. Olen ollut viimeisen kuuden vuoden aikana kummankin äitini puoleisen isovanhempani hautajaisissa, mutten kyyneltäkään päästänyt. Pikemminkin ihmisten masentuneisuus tuntui minusta ahdistavalta. En edes tuntenut yli puolia hautajaisvieraista. Kavereideni lemmikkien kuolemille olen silti itkenyt. Toisaalta minä kyllä tunsin nämä lemmikit paljon paremmin kuin isovanhempani.

[color=red:c5cd65ec70]Suuttuessani[/color] valtavasti huudan ja raivoan, lopulta itken hillittömästi. En tiedä mistä tämäkin johtuu, mutta sen tähden minun suuttumisiani ei koskaan oteta luultavasti kovin vakavasti, vaikka suutunkin melko harvoin (viimeisin tällainen huutotapaus joskus yli vuosi sitten) Itken myös kertoessani hyvin vaikeita asioita lähimmille ystävilleni. Ja vaikeita asioita tässä tarkoittavat ne, joita en olisi millään mahdollisesti viitsinyt tunnustaa edes itselleni.

itkin, kun sain kuulla kaverini muuttavan pois paikkakunnalta. Hän on ollut minulle se, jonka kanssa olen voinut puhua asioista vakavasti ja joka on minua jaksanut kuunnella.

Tietyt ihmiset, jotka tuntuvat minulle erityisen tärkeiltä, saavat suuttuessaan minut itkemään. Erityisesti en voi sietää sitä, että tunnen pettäneeni jonkun läheisen luottamuksen. Siinä kiohoavat karvaat kyyneleet silmiin kirveltämään ja täydentämään sisälle syntyvän onton tunteen luomaa katkeraa tunnelmaa.

Olen itkenyt [color=blue:c5cd65ec70]ilosta[/color], mutta aidon ilosta itkemisen olen kokenut vain harvoin. Useimmiten itken ilosta jotakin mahtavaa kirjaa lukiessani. Tai no, juuri katsahdin taivaalle ja älysin pääskyjen liitoa katsellessani itkeväni aina nähdessäni vapaana liitäviä lintuja. Etenkin kotkat ja haukat saavat silmäkulmani kostumaan. Nämä tällaiset ilonitkut eivät ole kummiskaan pitkiä, eivätkä välttämättä aiheuta yhdenkään kyyneleen valumista silmänurkasta. Niihin riittää sisällä tuntuva paisuva ilontunne ja kosteuden tuntu silmissä. :yay:

Viimeksi olen ihmisten nähden itkenyt varmaankin tuossa neljä ja puoli vuotta sitten. Kaverit eivät ole enää yhtä läheisen tuntuisia kuin ennen, tai oikeastaan he vain viettävät vapaa-aikaansa kanssani noin kahden kuukauden välein, joten en heille yksinkertaisesti viitsi alkaa itkua tuhertamaan. Harventaisivat vain entisestäänkin yhdessä viettämäämme aikaa.

No ehkäpä olen yhdeksi kerraksi vuodattanut tarpeeksi itseäni.

Talvi sanoi:

Vine Trellis sanoi:

Vihjaili menemisestä vessaan itkemään. Ja pah, minähän en häpeä näyttää pahaa tai sekavaa oloani, en edes silloin kun pinnalliset trendioppilaat näkevät. Varsinkin kun oloni on purkauksen jälkeen hyvin paljon parempi, ja kaikki selkenee loppupäiväksi.

Click to expand...

Minä kyllä koulussa menisin, ja menen, vessaan itkemään, jos itkettää, sillä muitten ihmisten seura häiritsee (ellei ne tosiaan ole hyvin läheisiä) ja yksin rauhoitun nopeammin. Minä en pitäisi sitä vessaan itkemään menoa mitenkään häpeämisen merkkinä.

Click to expand...

En häpeä minäkään sitä vessaan menemistä, yhtä hyvin voisin itkeä sielläkin jos mieleni tekisi. Tuossa tapauksessa ärtymykseni aiheena olikin vain se, että juuri yksi läheisistä ystävistäni häpesi olla itkevän minäni seurassa, kun ne muut oppilaat katselivat. Olisin toki voinut sinne vessaan mennä, mutta kun ei nyt vain pahemmin kiinnosta katselevatko ne ihmiset, joille en muutenkaan anna yhtään arvoa. Ystäväni tietää sen, mutta häpesi minua silti. Mielestäni se ei ollut kovin mukavaa, koska enhän minä mitään hysteeristä kohtausta aloittanut ja syrjässä oltiin joka tapauksessa.

Voihan minulla myös olla jokin oikea tarve näyttää itkemiseni, harvoin kylläkin. Tiedä häntä... Liekö se kovin viisasta, ihmisillä on minusta muutenkin hyvin kummallinen ja sekavapäinen mielikuva, joka takaa sen että lukioni oppilaat katsovat minua vähäsen vieroksuen. Vähänpä ne minusta tietävätkin.

Niin

Itse itken silloin kun itkettää. Joskus rupean itkemään jo ajattelemalla surullisia asioita, joskus minua ei saisi itkemään vaikka norsu astuisi varpaille.
Ei itkeminen minun mielestäni ole heikkouden merkki. Paitsi ehkä silloin jos itkee aivan pienistä asioista. Minä itken yleensä silloin kun haluan pakosti päästää tunteet pihalle.
Kyllä hyvinkin voi itkeä liikaa. Siitähän tulee aivan onneton olo jos itkee koko ajan ja kaikelle. :roll: Tai no... Ei kukaan varmaan koko aikaa itke...
Mikseivät miehetkin mukamas saisi itkeä? Tietenkin se tuntuu ja näyttää kummallisemmalta kuin naisen itku, mutta ihmisiähän hekin ovat...

Minä itken usein. Ja helposti. Joskus joudun tämän piirteen takia noloihin tilanteisiin, mutten vain kertakaikkiaan pysty aina hillitsemään itkuani. Tosin itkuherkkyyteni vaihtelee aikakausittain jonkin verran, joskus tuntuu että olen herkempi kuin jonain toisina aikoina.
Joskus nuorempana olen monesti joutunut työllä ja tuskalla peittelemään itkuani kun en ole sitä kehdannut toisille näyttää, ja itkin aina yksin. Nyt olen ehkä muuttunut sen verran, että kykenen helpommin itkemään myös julkisesti. Ja vaikka itken helposti ja suhteellisen paljon, en silti pidä itseäni heikkona ihmisenä, vaikka tietysti itkeminen on useimmiten merkki siitä, että tuntee heikkoutta.
Ilosta en ole koskaan itkenyt - ellei sitten häissä tai elokuvissa pillittämistä lasketa. Mutta varsinaisesti en ole koskaan itkenyt sen takia, että itselleni olisi tapahtunut jotain itkettävän onnellista. Sen on pakko olla hieno kokemus, toivottavasti saan vielä joskus tuntea millaista se on. Kaikkien muiden tunnetilojen takia olen kyllä varmaankin kyyneleitä vuodattanut; surun, liikutuksen, raivon, pettymyksen, turhautumisen takia... ja noidenkin asioiden takia minun on vain pakko itkeä. En joskus vain osaa reagoida muuten. Onnesta itkemistä odotellen...

Olin koko viimeviikon isäni luona ja tänään kun tulin kotiin tuli kyyneleet silmiin kun meidän koira tuli minua vastaan. Siinä vaiheessa tajusin miten ikävä minulla oli ollut kotiin.

Tulipas taas off-topicia. Hupsista.

Pienenä minä olin aina se, joka rupesi riidan aikana ensin itkemään. Tämä johtui lähinnä siitä, että olen kolmesta siskosta nuorin, ja kaksi vanhempaa osasivat perustella kantaansa paremmin. Niin että vaikka kuinka tiesin olevani oikeassa, en vielä osannut perustella miksi. Turhautuneisuus sitten johti itkuun. (Joskus siskot käyttivät myös fyysistä väkivaltaa, mutta yleensä riidat ratkaistiin äänen voimalla.)

Nykyään itken harvemmin. Paitsi viimeaikoina olen joskus itkenyt silkasta väsymyksestä, on ollut niin kauhea kiire... (itseaiheutettua, ei sais valittaa)

En ole monissa hautajaisissa ollut, isänäiti ja äidinisä kuolivat kun olin kolme. Paapan hautajaisissa itkin, kaikki ihmettelivät miten niin pieni ymmärsi muiden mielialan. Oikeasti itkin sitä, että minulla oli pissat housussa... ops:

Pari vuotta sitten setäni, jota olin nähnyt varmaan pari kertaa elämäni aikana, kuoli. Minäkin itkin hautajaisissa. Ei se siitä johtunut, että olisin setää erityisesti surrut. Hautajaisissa vain rupeaa itkettämään, kun kaikki muutkin itkevät.

Vielä yksi asia joka itkettää, nimittäin kun jokin hauska loppuu. Olin kuukausi sitten Italiassa konserttimatkalla, mukanamme oli myös Petroskoilainen esiintyjäryhmä. Melkein kahden viikon tiivis yhdessäolo ja linja-autossa istuminen loi yhteishengen, jonka jälkeen oli tosi vaikea erota... Sinä päivänä näin myös monen miehen itkevän.

Minun mielestäni itkeminen (yleensäkään) ei ole paha asia. Se todellakin helpottaa, no, ainakin minua. Kun en kehtaa itkeä, tunnen itseni hirveän kiusaantuneeksi.

Itse itken lähes joka viikko, enemmänkin. Jollen saa itkeä kertaa viikossa (tai jossain miltei yhtä pitkässä ajassa), minusta tulee ikävää seuraa, koska loppujen lopuksikin, on niin hyvä itkeä. Kun esim, olin leirillä viime kesänä, en kestänyt olla itkemättä. Tirautin sitten kerran, kun aloin nukkua ja olihan sitä pakko isollesiskollekin soittaa ja kertoa murheita.

Jos luen surullista/iloista kirjaa, saatan alkaa itkeä, joko ilosta niiden ihmisten puolesta, keistä luen, tai surusta, että joku vaikkapa kuolee. Tällä hetkellä luettavana olevan kirjasarjan alussa tosin itkin enemmän, kuin nykyään, kun olen pian päässyt sen loppuun. Johtuuko se kirjailijan kuvauksien jäykistymisestä vai omasta itsestäni, en tiedä.
Elokuvissakin itken herkästi. Olen itkenyt mm. Moulin rougen, Tsh 1:n ja Titanicin lopussa. Surkeaa :!:

Siitä miesten itkemisestä vielä... Minusta on enemmän henkisen voiman merkki, jos uskaltaa näyttää kyyneleensä, kuin se, että patoo ne sisäänsä mahdottomaksi massaksi tietämättä, miten sen sieltä enää saa pois. Itku helpottaa eikä ole todellakaan noloa näyttää tunteellisuuttaan muille.

Kysymyksenä vain: itkettekö kivusta? Tarkoitan siis fyysistä kipua.