Itkeminen

Huomasin erään kurjan seikan itkuherkkydessä: Jos yrittää keskustella vaikeista aiheista, vaikkapa sellaisista, joissa on mahdollista ruveta itkemään, niin kyllä varmana rupeaa kyyneliä valuttamaan. Ja sitten ajatukset katkeaa, menee kaikki uskottavuus ja joutuu keskittymään itkemättä olemiseen. Tämmöisen kurjan puolen olen havainnut.

Viime aikoina on ollut olo, johon itkukaan ei varmaan olisi auttanut, koska levottomuus olisi palannut aina itkun jälkeen ja sitten olisi vaan uudelleen nyyhkinyt ja niin edelleen. Toisinaan, kuten viime viikonloppuna, itken siksi, kun olo on niin voimaton: en tiedä, mitä tehdä, tai en pysty tekemään mitään. Silloin helposti itkee, vähän niin kuin isosiskojen kanssa pienenä riidellessä. :)
 
Itken, usein ja helposti. Leffat, kirjat tai TV ohjelmat joissa tapahtuu, joko jotain oikein surullista tai oikein onnellista saavat kyyneleet valumaan vuolaina poskilleni. Viimeksi itkin eilen kirjaa lukiessani.. Jos sattuu, fyysisesti tai henkisesti, itken.
Siitä helpottaako itku en osaa sanoa mitään, ehkä ei varsinaisesti itku vaan ne tunteet joita siinä samalla, pakostakin toisinaan, mielessään pyörittelee. Tunteiden käsittelystähän siinä on kyse ja se ei koskaan ole pahasta.
 
huoh.. eihän itkemisessä mitään pahaa ole - paitsi jos siitä meinaa muodostua ongelma. Minä olen tästä hyvä esimerkki, voisin jopa sanoa että itken (tai meinaan itkeä) ihan liikaa. Ehkä olen heikko, ehkä en. En osaa tarkalleen sanoa mistä itkeminen johtuu, mutta uskoisin sen ainakin osittain liittyvän huonoon itsetuntooni. Jos joku sanoo minulle pahasti, kurkkuuni nousee pala, joka ei suostu laskeutumaan vaikka kuinka yritän nieleskellä. Jos tällaisessa tilanteessa avaisin suuni, purskahtaisin varmasti itkuun. Sen takia en juuri koskaan saa sanottua vastaan kenellekään..

Jos jokin asia ei mene niinkuin olen suunnitellut/toivonut, minua rupeaa itkettämään. Riippumatta siitä missä olen. Esimerkiksi vuosi sitten: Olin tosissani yrittänyt saada 5:n liikunnasta (AMK asteikolla 1-5). En ollut pois kuin yhtenä päivänä niiltä tunneilta ja sekin johtui siitä että olin sairas. Tein tunneilla kaiken mitä piti enkä jupissut vastaan, vaikken hommasta olisi erityisemmin pitänytkään. Mutta sitten, kun pidettiin arviointikeskustelu opettajan kanssa, hän ilmoittikin etten ollut YRITTÄNYT tarpeeksi ansaitakseni vitosen.. Olin valehtelematta todella järkyttynyt, koska tiesin, että enhän minä muuta ollut tehnytkään kuin yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Sitä paitsi olin saanut kuntotestistä yms. melkein täydet pisteenkin.. Miksen siis muka ansainnut vitosta..? Kyyneleet nousivat silmiini siinä samassa vaikka kuinka yritin estää niiden tuloa.. Olisin halunnut sanoa mielipiteeni asiasta opettajallemme, mutta en saanut sanoja suustani, koska jos sen olisin tehnyt, itku olisi tullut samantien.. Oloani pahensi entisestään, että eräs tyttö, joka oli koko jakson ajan saanut melkein joka asiasta varoituksia opettajalta, sai vitosen.. Mitä sellaista hän oli tehnyt ansaitakseen vitosen, mikä minulta oli jäänyt tekemättä? En voinut ymmärtää.. Loppupäivä koulussa oli todella tuskallinen, minun ei kestänyt katsoa ketään, saati puhua kenenkään kanssa, koska itku pyrki koko ajan tunkeutumaan ulos. Vasta kotiin päästyäni uskalsin itkeä, mutta silloinkin itkin yksin, omassa huoneessani, kenenkään näkemättä. Tuo voi kuulostaa jonkun mielestä sairaalta (ja ehkä se onkin sitä), mutta uskon, että ne jotka ovat tosissaan yrittäneet joskus jotain, mutta lopulta saaneet kuulla epäonnistuneensa siinä, tietävät miltä minusta tuolloin tuntui..

Äidilleni minun on todella vaikea puhua minua vaivaavista asioista ilman että rupeaisin itkemään. Haluaisin puhua, mutta en yksinkertaisesti pysty. Jotenkin siinä käy aina niin, että kun ensimmäiset kyyneleet puskevat esille, puhekykyni lamautuu enkä saa enää sanaakaan suustani.. Silloin minä käperryn kuoreeni ja itken. Kuuntelen lohduttavia sanoja ja pyyntöjä, että kertoisin mikä minulla on hätänä, mutta en vastaa mitään. Esimerkiksi kerran, kun siskoni vahingossa näki käsivarressani olevat naarmut.. Te ette tunne siskoani, joten ette ehkä voi kuvitella tätä tilannetta sellaisena kuin se oli. Mutta yritän selittää sen parhaani mukaan. Olimme yksin kotona, siskoni, minä ja poikaystäväni, koska muu perhe oli Helsingissä kesälomareissulla. Äiti oli etukäteen painottanut, ettei meillä sitten saanut järjestää mitään bileitä tai vastaavaa. Kavereita sai tulla, mutta ei kerrallaan montaa. Mutta sitten kävikin niin, että siskoni ilmoitti, että hänelle oli tulossa "pari kaveria kylään". Nämä "pari kaveria" osoittautuivatkin sitten 11 pojaksi, jotka raahautuivat meille kaljakassit mukana! Sanoin siskolleni, että tällaisesta ei ollut mitään puhetta ja että niiden poikien pitäisi lähteä pois tai minä soittaisin äidille ja ilmoittaisin asiasta. Mutta eihän siskoni suostunut kuuntelemaan, päinvastoin! Aluksi hän nauroi minulle päin naamaa ja sanoi ettei ne tyypit olleet menossa minnekään.. Joten menin huoneeseeni, soitin äidille ja kerroin tilanteesta.. Ja ennen kuin olin saanut puhelun päätökseen, siskoni oli tunkenut huoneeseeni ja seisoi nyt oven edessä ja haukkui minua kaikilla mahdollisilla tavoilla.. Näin muutamia asioita mainitakseni hän esimerkiksi haukkui minua nipottajaksi, joka "kantelee kaikesta äidille" ja sanoi että minun maineenihan tässä menee piloille, kun olen tällainen kusipää.. ja sen jälkeen hän rupesi ilkkumaan, että eihän se mitään, kun eihän mulla mitään mainetta edes ole! Isä halusi puhua mun siskon kanssa puhelimessa ja sanoi sille, että sen pitäisi käskeä ne "kaverinsa" pois meiltä. Ja sitten isä sanoi vielä mulle, että jos ne tyypit ei lähtisi, niin mun pitäisi soittaa poliisit paikalle. Sitten lopetin puhelun ja sanoin siskolleni mitä isä oli käskenyt tehdä. Samalla kun siskoni haukkumisvyöry jatkui, hän laittoi viestin yhdelle niistä pojista.. en tiedä mitä viestissä luki, mutta epäilen että ei mitään hyvää minusta. Ainakin hän käski poikia lähtemään pois siinä viestissä, kun ei ilmeisesti riittänyt pokka mennä sanomaan sitä kasvotusten.. poikaystäväni kävi kuitenkin vielä ilmoittamassa niille pojille, että heidän pitäisi nyt lähteä ja onneksi he suostuivatkin lähtemään sulassa sovussa.. Vaan siskoni ei vielä aikonut jättää minua rauhaan. Hän alkoi huutamaan, että mitä äiti sen tekemisistä oli huolissaan, kun mulla niitä ongelmia näytti olevan ..ja ennen kuin lähti ovet paukkuen huoneestani, hän huusi: "paina ens kerralla vähän syvempään niin päästään sinustakin!" ..että näin ihana sisko minulla on. Ja jälkeenpäin sain tietää, että siskoni oli samana iltana soittanut äidille ja kertonut sille niistä naarmuista mun käsivarsissa.. Ja älkää te edes kuvitelko, että hän teki sen, koska oli minusta huolissaan! Hän halusi vain äidin raivostuvan minulle.. Vaan onneksi äiti ei sentään ole niin typerä että raivostuisi tuollaisesta. Kun he parin päivän päästä palasivat, äiti kertoi siskoni soittaneen hänelle. Ja sitten hän halusi nähdä käsivarteni. Olin jo siinä vaiheessa itkun partaalla. Eikä asiaa auttanut siskoni itsetyytyväinen ja vahingoniloinen hymy, kun hän käveli meidän ohi.. Äiti halusi tietää, miksi olin tehnyt niin ja kerroin hyvin pelkistetyn version samalla kun yritin turhaa pidätellä kyyneleitä.. Äiti sanoi, että hänellä oli mennyt yöunet kokonaan siellä helsingissä, kun hän oli miettinyt minua ja sitä mitä olin itselleni tehnyt.. Hän sanoi, että meidän pitäisi puhua tästä asiasta paremmalla ajalla kahdestaan. Minä nyökkäsin ja pakenin huoneeseeni.

Tästä tulee kyllä kauhean pitkä viesti.. mutta ehkä joku teistä jaksaa sen silti lukea.. Olisi minulla vielä vaikka kuinka paljon kerrottavaa ja sanottavaa, mutta ehkä jatkan joskus toisella kertaa.. Ja anteeksi jos viesti meni paikoittain vähän off-topiciksi.. Ajattelin vain, että olisi hyvä kertoa tarina kokonaan, että saatte siitä totuudenmukaisen kuvan.. Toivottavasti onnistuin siinä.
 
Mä itken tosi usein, en edes osaa laskea.. Mielestäni itkeminen on oikein suotavaa, varsinkin jos ei osaa purkaa pahaa oloa sanoin. Itkeminen helpottaa lähes aina, joskus tosin voi tulla olo, että minkä ihmeen takia mä vollaan tämmösestä asiasta. Tavallaan ku joku morkkis. Voi toki liikaakin itkeä, ei ole kiva jos rupeaa itkemään, siitä kun joku menee sun paikalle yms... Tiedän kyllä sellaisiakin tapauksia.

Mä itken aina elokuvissa tai jos jollekkin mun kaverille tapahtuu jotain ja se itkee. Mä itken yksinään sängyssä kun elämä heittää häränpyllyä, ja se tosiaan helpottaa. Aamulla on sellanen olo, että nyt tehdään jotain tälle elämälle, ei tää voi näinkään jatkua. Aika usein itketään kanssa ystävien kanssa yhdessä. Se lähentää suhdetta ihan älyttömästi. Joskus mä rakastan itseäni juuri sen takia, että osaan itkeä. Se on minun mielestäni aika tärkeää osata käsitellä surunsa jotenkin. Itkeminen on hyvä juttu.
 
Polecat sanoi:
Vaan siskoni ei vielä aikonut jättää minua rauhaan. Hän alkoi huutamaan, että mitä äiti sen tekemisistä oli huolissaan, kun mulla niitä ongelmia näytti olevan ..ja ennen kuin lähti ovet paukkuen huoneestani, hän huusi: "paina ens kerralla vähän syvempään niin päästään sinustakin!"

Voi Polecat-parkaa.. Olen tosi pahoillani, että pikkusiskosi käyttäytyi noin inhottavasti. Noin ei mun mielestä saisi sanoa kellekään, koska mun mielestä kukaan ei ansaitsisi sellasta.

Toisinaan sitä huomaa, miten vaikeaa on olla itkemättä jossain. Julkisilla paikoilla, kuten vaikka bussissa, minä en kehtaa, kun se vielä on täynnä vieraita ihmisiä. Kotona sitten taas kaikki pienetkin kurjat asiat saa aikaan ylenpalttisen reaktion, kun on valmiiksi epätasapainossa. On ihan kamalaa olla ihan tietämätön niin, että ihan itkettää oma "tyhmyys".
 
Erittäin herkkä olen minäkin. Itken kaikista pienistäkin asioista ja todella usein. En ehkä ihan päivittäin, mutta pari kertaa viikossa vähintään. Olen itsekin miettinyt että johtuisiko se huonosta itsetunnosta, mikä minulla todellakin on... Vai onkon se sitten vaan sitä että toiset ovat luonnostaan herkempiä kuin toiset, eräänlainen luonteenpiirre vaikka. Tai sitten elämä on vaan koulinut toiset herkemmiksi ja toiset kovemmiksi.. Itse kyllä pidän itkemistä vahvuutena enkä heikkoutena.

En itke yleisillä paikoilla yleensä. Tai ainakin yritän estää/välttää sitä. Yleensä itken yksin omassa huoneessani, illalla peitoin alla tai sitten rakkaan ystäväni luona. Pelkään että ystäväni ei jaksa näitä itkukohtauksiani vaikka hän sanookin ettei se haittaa ja että se loppujen lopuksi vaan helpottaa oloa. Silti tulee niin syyllinen olo..

Kirjat ja elokuvat itkettävät myös usein. Vaikka jos itken leffateatterissa niin tulee jotenkin nolo tunne, että kaikki vaan tuijottaisivat minua itkemässä vaikka oikesti he taitavat keskittyä enemmän itse leffaan..

En mä ehkä minään ongelma itkijänä itseäni pidä kun näin loppujen lopuksi ajattelee.. :)
 
Kun nyt tuli luetuksi taas tätäkin topicia, huomasin etten itke enää niin usein. Tai nyt kun mietin, ei se olekaan totta. Juuri eilen aloin itkeä, kun isosiskoni otti minun kännykkäni. Se saattoi johtua tosin myös siitä, että olin kipeä ja kaikkia paikkoja särki lisäpainona. Mutta itkun määrä on kyllä vähentynyt, eivät itkukerrat. Itken jos nyt oikein muistan, kerran viikossa tai useammin. Minullakin on sellainen ongelma, etten voi sanoa mitään tai kyynelet ja itku purskahtavat välttämättöminä esiin. Siis jos olen sellaisessa tilassa.

(päivän turhin juttu)
 
Minulla on entistä pahempi olla, mutta en enää itke juuri ollenkaan. Olen itkenyt niin paljon että on lähtenyt maku koko touhusta. :D

Nykyään hakkaan päätä seinään. :)
 
Minä

Minä puolestani päästän suustani sopimatonta kielenkäyttöä ja uskokaa pois ette halua kuulla. :wink:
 
Mie olen joskus kai tänne kirjoittanut, mutta samapa tuo..

Ei, minen itke fyysisestä kivusta. Sitä kuitenkin on niin paljon helpompi kestää kuin henkistä....siksi yritänkin kaiken henkisen kivun kääntää fyysisesti, olen oppinut vihaamaan itkemistä.

Mie itken aina. Aina, koko ajan, missä ja milloin vain. Ja mie vihaan sitä. Hävettää. Enkä nykyään pidä itkemistä sopivana kenenkään seurassa, en tahdo että kukaan näkee, vaikka kaipaisinkin lohdutusta.

Viimeksi itkin tänään koulussa. Sain viestin ruokalassa ollessani ja tunsin kyyneleiden nousevan silmiini sen luettuani. Siitä vaan selittämään, että pitää lähteä ATK-luokkaan, äkkiä kippaamaan ruuat pois ja itkemään käytävälle, jossa kukaan ei kiinnitä huomiota.

En mie tahdo olla näin heikko. Enkä mie tahdo purkaa kaikkea itkemällä. On muutama henkilö, joiden en (enää..) koskaan tahdo näkevän minua itkemässä, ja jotenkin voin toimia kyseisten ihmisten läsnäollessa erilaisesti. En siis itke vaikka kuinka pahalta tuntuisi ja sanon takaisin parhaani mukaan. Kummallista.

Mutta minusta on hirvittävän kaunista, kun mies itkee. On ihanaa halata ja lohduttaa omaa mössykkää, vaikka ei tietenkään tahtoisi että toisella on paha olla. Tosin, hää on täällä todennut itkevänsä paljon myös onnesta, silloin on vielä ihanampaa...
 
Minä itken aika harvoin. Jos itken, se johtuu yleensä jostain tapahtumasta, joka on ollut mielestäni surullinen ja kauhea.
Viimeksi se oli tässä joku aika sitten, kun kuulin serkkuni avovaimon kuolleen. Tämä ihminen oli todella ihana tyyppi ja pidin hänestä todella paljon. En tuntenut häntä erityisen läheisesti ja hän asui aika kaukana, mutta hän oli todella aurinkoinen ja miellyttävä henkilö, hän oli yksi hienoimmista tavaamistani ihmisistä.
Joskus muistan kivustakin itkeneeni, mutta siitä on jo kyllä aikaa, taisin olla silloin vielä ala-asteella. No, jos tarpeeksi kipeää tulee, saatan minäkin itkuun purskahtaa, vaikka en sitä usein teekään.
 
Migus sanoi:
Minä puolestani päästän suustani sopimatonta kielenkäyttöä ja uskokaa pois ette halua kuulla. :wink:

Et ole ainoa. Kiroamalla muuten voi purkaa tunteita myös, ainakin auttaa minua. Toisinaan. Mutta kun kiroaa liikaa, se menettää voimansa. Minulla ainakin. (Pitää siistiä suuni, tulee tuostakin sitten apua :twisted: )
 
Minä oikeastaan pelkään itkeä. Pelkään etten saa sitä lopetettua.
Olen niitä jotka itkevät todella helposti. Jos joku toinen itkee, minäkin itken. Se joku toinen voi olla myöskin hahmo televisiossa tai oikea ihminen vieressä. Myöskin tunnepitoiset hetket saavat minut kyyneliin kuten vaikka kun joku kertoo kuinka tärkeä ja rakas ihminen olen. Joten itken niin surusta kuin ilostakin.
Yleensä kuitenkin yritän pidätellä itkua varsinkin jos en ole yksin. Se on jotenkin noloa kun kyyneleet nousevat silmiin herkästi. Hyvien ystävien seurassa se ei haittaa, koska he tietävät että nessut ovat tarpeen usein.
 
Itkeminen on itse asiassa aika hassu juttu. Sitä tulee itkeneeksi mitä omituisimmista syistä. Varsinkin, kun on väsynyt tai kipeä (niin kuin muut ovatkin jo todenneet). Aikaisemmin itkin todella harvoin, mutta nykyisen poikaystäväni takia on tullut itkeskeltyä useinkin, mutta lähes vain positiivisessa mielessä. Muutenkin tunteiden käsittely on tullut jotenkin helpommaksi tässä viime aikoina. Itkemisestä on tullut tapa, jolla lähinnä puran epämääräistä pahaa oloa. Jostain syystä en enää osaa itkeä perheenjäsenteni nähden, tai ainakin se tuntuu erittäin ahdistavalta, mikä on todella omituista, sillä minulla on erittäin hyvät välit kaikkiin perheenjäseniini, erityisesti äitiini. Jotenkin vain tämä tunteiden avoimesti näyttäminen on siirtynyt enemmän ystäväpiiriin ja etenkin poikaystävän seurassa on helppo ilmaista tunteitaan. Tiedä sitten onko tuo jotain aikuistumista vai mitä muuta höyrypäisyyttä taas minun osaltani :)

Itse asiassa olen itkenyt vain kerran onnesta ja siihenkin syynä oli kultani. Joskus tulee vain niin ylitsevuotavan onnellinen olo, ettei sitä pysty enää mitenkään kuvailemaan, on vaan niin iso tunne, että se purkautuu väkisinkin kyynelinä. Sitä ennen en oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka itkevät onnesta. Ehkä tuokin on sellainen asia, joka on koettava, että sen voi ymmärtää.

Miesten itkemisestä juttelin tässä muutama viikko taaksepäin erään ystäväni kanssa. Mietittiin tilanteita, jossa olimme nähneet miesten/poikien itkevän (miten sen nyt ottaa noin 17-vuotiaista, poikiahan ne kai). Ja tultiin itse asiassa siihen tulokseen, että se on kerrassaan mieltäylentävää, kun mies itkee juuri minun takiani. Hieman outoa kenties, mutta.. :D Toisaalta kummankin kokemukset miesten itkemisestä (siinä tapauksessa) liittyivät siihen, että poijjaat itkivät onnesta, joka ehkä hieman pienentää sitä mahdollisuutta, että olemme ystäväni kanssa täysin kieroutuneita. Muutenkaan en missään nimessä koe sitä pahana asiana, että miehetkin itkevät. Kieltämättä on ahdistavaa, jos näkee oman isän itkevän. Mikäköhän siinäkin on? Mutta siis, minusta olisi aivan luonnotonta, jos miehet eivät muka saisi ilmaista tunteitaan vapaasti. Oma poikaystäväni itkee melko usein, on herkkä tapaus, mutta minusta se on vain hyvä. Ehkä sen takia, kun olen itsekin tällainen itkeskelijä :p
 
Minä itken, jos menetän jotakin tärkeää tai sitten jonkin iloisen, pitkään odotetun asian vihdoin tapahtuessa... Ikävä voi aiheuttaa itkemistä, samoin kaipaaminen, mutta kipu harvemmin, sitä siedän... Ja pystyn myös pidättelemään itkua kohtuu pitkään, eli jos en halua itkeä jossakin tilanteessa, en myöskään itke. Viimeksi itkin kaksi viikkoa sitten, kun sain puhelun eräältä kauan kaivatulta ystävältä... :)
 
Minä itken vähän väliä, empaatti kun olen. Kaikki kyynelet eivät ole pahasta, kuten Gandalfkin sanoo. Sitä itkee milloin onnesta ja milloin surusta. Itkemistä lisää, että tuntee empatiaa muita kohtaan, jolloin jakaa muiden iloa ja surua. Itkeminen helpottaa, ja itkemisessä on voimaa - se herättää muiden huolta ja empatiaa myös. Itkemisellä on todennäköisesti saatu monta asiaa aikaan. Kuvitelkaapa jos jossain YK:n pääkokouksessa kesken tärkeää puhetta joku tahtomattaankin tehostaisi sitä itkemällä... Vaikutus voisi olla moninkertainen. Mutta, itkeminen on tärkeää minulle, ja osoittaa mielestäni omalta osaltaan, että se joka itkee on ihminen. :cry:

Tulipa pari tippaa silmistä tätä viestiä kirjoittaessakin :)
 
Wu Mingin viesti on kuin suoraan minun ajatuksistani. :)

Itsekin olen oikea itkupilli juuri empaattisuuden takia. Tämä pätee niin oikeassa elämässä, elokuvissa, kirjoissa kuin musiikin lyriikoissakin, sillä eläydyn väkisinkin kaikkeen todella voimakkaasti. Voimakas tunnelataus ja siitä johtuva sekavuus purkautuu parhaiten itkemällä, ja parastahan olisi jo ei tarvitsisi itkeä yksin.

Viime aikoina on tullut todettua, että puran myös pahaa tai hämmentynyttä oloani itkun avulla. Sellaista kummallista surullista tai vaisua mielentilaa voi kestää tuntikaudet, ennen kuin tulee itku ja helpotus. Silloinkin on hyvä, jos vieressä on joku lohduttamassa.

Olen aina itkenyt paljon, enkä ole ikinä pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena. Ulkopuoliset voivat ehkä luulla ja uskovatkin, että itken paljon turhasta, mutta todellisuudessa itkulleni on aina jokin tärkeä syy. Eiväthän muut näekään ajatuksiini tai pysty aistimaan samaa ylitsevuotavaa tunnetta kuin minä.

Viime viikkojen ajan olen itkenyt valehtelematta lähes joka ilta, ainoastaan ikävästä. Poikaystäväni asuu niin kaukana ja pyörii mielessäni koko ajan, joten olo on jatkuvasti enemmän tai vähemmän surullinen. Sitten taas kun näen hänet, itkisin onnesta jos vain siinä hötäkässä ehtisin. Onnesta itkeminen vasta ihanaa onkin.

Hitto, minä tosiaan itken paljon. X)
 
Itkin joskus, paljonkin. Yleensä yksin, masentuneena tai sen jonkun kanssa tai ihan muutenvaan. Ja silloin kun se sattutti pahasti tai katsoin surullista elokuvaa. Eläinten kärsimys itkettää enemmän kuin ihmisten. Musiikki itkettää. Nykyään se on vaikeampaa, itkeminen, kurkkua vain puristaa ja ahdistaa, mutta kyyneleet pysyvät poissa. Parhaimmillaankin se on vain pari hassua kyyneltä vaikka olisi aivan epätoivoisessa tunnemyrskyssä. Sitä haluaisi itkeä, silloin kun itkettää. Että tuntisi itsensä ihmiseksi. Hirveintä on joskus kun toisella on paha olo ja sitä itkettää, ja itseä kuitenkaa ei. Minua jopa joskus hymyilyttää, vaikka en sillä mitään tarkoita, se tuntuu pahalta.

Olenko kovettunut sisältä, vai täysin tyhjä, pelkkä kuori? Vai onko itkua vain rajallinen määrä jokaisella ihmisellä, ja minä jo itkuni itkenyt? Ehkä olen vain vähän eksynyt, se tuntuu todennäköisimmältä. Ainakin toivon. Luulen että itkisin vielä fyysisestä kivusta, mutten tiedä. Ehkä tämä on vain väliaikaista. Anteeksi.
 
Itken melko usein, ja ymmärrän jos kaveriparkoja ärsyttää... Viimeksi itkin koulun joulujuhlassa, yhdestä mitättömästä ja täysin järjettömästä syystä. Meidän piti jakaa karkkia, ja tarkoitushan oli tietysti, että 1 tai 2 karkkia jokaiselle. Sitten jotkut, ainakin puolet väestä,tunki siihen vaan ja hamstrasi taskut täyteen, kolme kourallista keskimäärin, yksi isoveljelle, yksi itselle ja yksi pikkuautoille, ja silloin seisoin siinä vaan ihan tönkkönä ja yritin olla huutamatta paria valittua sanaa (Myönnän, minä huusin ne, pariinkin otteeseen) ja sitten kun tuli yksi vanha mummu siitä ja otti käsilaukun täyteen, minä en kestänyt sitä enää ja tungin karkkikipon lähimmän mahdollisen kaverin syliin ja ryntäsin pois itkemään. Siis ihan järjetöntä, mutta minä olen sellainen outo... Ja sitä edellisellä kerralla huusin oikein kunnolla, kun meidän marjapensaat revittiin maan tasalle. (Voi vitsi, mikä syy!) Ja sitä edellisenä kertana silloin, kun sain viimekesänä tietää, että kissanpentu, jonka olin aikeissa varata itselleni, olikin jo viety uuden omistajan luo. (Se oli tosi kamalaa, olin silloin pyörällä tallilla, ja ajoin kiltisti kaverin kanssa siitä varmaan kilometrin yhtä matkaa kotiin päin, sitten kun erosimme, menin jonkin matkaa vielä ja kaaduin siihen tienposkeen ja huusin kuin syötävä. Mahtoi ihmisillä olla ihmettelemistä..) Ja monta, monta muuta kertaa... Itkeminen on minusta helpottavaa, aina se helpottaa, edes vähän. Ihan muuten vain itken usein, kun luen jotain surullista kirjaa, minun on ihan pakko itkeä, kun katson surullista elokuvaa noin 50:en ensimmäisen kerran, minun on ihan pakko itkeä. Hullu tyyppi minä, totisesti...
 
Ylös