Itkeminen

Itku puhdistaa ainakin miun mielestä. Itse itken useimmiten silloin kun olen oikein väsynyt. Raskas päivä takana ja sitten raahautuu viimein kotiin ja huomaa saman raskaan päivän jatkuvan. Aaargh. Ja silloin muistaa kaikki ne pahat asiat mitä on sattunut ja itkettää vain entistä enemmän :cry:
Mutta sitten helpottaa...viimeistään seuraavana aamuna :wink:

Elokuvissa aloin itkeä ihan vasta viime vuosina. Mutta leffassa pitääkin sitten olla oikeasti joku voimakkaita tunteita herättävä kohta, että alkaa kyyneleet valumaan.

Alx kirjoitti:
Kipua en muista itkeneeni. Joskus kuukautisten aikaan kun maha on tulessa ja olo oikein karmea, sitä tulee itkuinen olo. Uskon kuitenkin että kyseessä on myös kuukautisten tunneherkkyys.

Kääk, muistan kerran kun oli kuukautiset ja kivut hirveät, niin istahdin sohvalle tuijottamaan ostostv:tä ja johan rupesi itkettämään :grin:
 
Viime viikkoina on tullut itkettyä aika paljon. Viimeksi eilen. Koitan nyt välillä olla itkemättä, koska vaikka se saattaakin oloa helpottaa, niin se myös väsyttää. Ainakin mun silmät on usein itkemisen jälkeen väsyneet, enkä pysty välttämättä tarkentamaan katsettani kunnolla myöhemmin illalla, tai en vain jaksa tehdä sitä.

Eilen meinasi tulla itku, kun en päässytkään käymään kaupassa, koska se oli jo ehtinyt mennä kiinni ja siksi eilen kotiin palanneet vanhemmat ei saaneetkaan aamiaisella sitä mitä olin niille jo luvannut. Ja se vielä oli jotain niinkin luksusta kuin maustamaton jugurtti ja kahvi... Olisin saanut jos olisin mennyt aiemmin kauppaan.

Toisaalta en kyllä tosissani itke mm. tuon kauppajutun takia, vaan siksi että on muuten paha olla. Yksinäinen ja valitettavasti hyödytön ja turha olo. Koitan kovasti piristyä, etten kiusaa itseäni turhaan millään itkettävillä ajatuksilla ja vielä kenties masennu. Siihen en suostu. Minähän en hitsi vieköön tule masentumaan!

Välillä on hyvä itkeä ja välillä on hyvä olla itkemättä.
 
Ikeminen ei minusta ole heikkouden merkki! Itse itken pahan olon tuntuessa. Esimerkiksi silloin minua alkaa itkettää jos minua kiusataan (ja sitä tehdään koulussa joka päivä) tai jos minua moititaan jostain ja jos minua sattuu. Ja myös silloin jos olen tehnyt jotain väärää. (Silloin hävettää ja itku tulee) :cry: En vain voi sille mitään, että olen herkkä ihminen. Yleensä vain yritän taistella vastaan... Mutta jos se tulee niin silloin se tulee... Eipä mahda mitään... :)
 
Hmm. Itkeminen osoittaa että ihminen pystyy näyttämään tunteensa ja purkamaan ne ulos tavallaan. Itse olen itkenyt koko viikon pienistäkin asioista. Suurin syy on riidat minun ja poikaystäväni välillä. Tulin viikko sitten englannista ja asiat eivät olleet päässeet etenemään. Olen vain niin väsynyt sisäisesti, etten muuta pysty tekemään kuin itkemään. En haluaisi itkeä kultani nähden, mutta mutta..
En vain ymmärrä. Miksi ihmisen pitää itkeä? :ouch:
 
Haluaisin itkeä yksin

ja toisaalta jonkun rintaa vasten.

Itkeminen on välttämätöntä aina toisinaan ja pahinta on itkeä sisäänpäin.
Sisäänpäin se kääntyy jos ei ole ikäänkuin tilaa itkeä ulospäin.
Ja tilaa ei ole jos joku on koko ajan samassa energiakentässä kanssani.
Ympärilläni on oltava tilaa tuulen tulla ja pyyhkiä kyyneleet pois.
Jos joku on liian lähellä, se estää tuulen tulon ja kyyneleet alkavat kertyä lätäköiksi joissa sitten sikiää kaikenlaisia pikku ötököitä.

Hmm .. joo, kielikuvia, mutta onko itkemiselle tai murheelle mitään virallista kuvaustapaa edes olemassa ?
Tai sopisiko se kuvaustapa sitten jokaiselle itkijälle tai jokaiseen murheeseen ?
En usko.

Joskus on todella tuskallista itkeä ääneti, mutta useimmiten teen juuri niin.
Äänellekään ei ole tilaa.
Huudan kyllä ääneti, niin ettei se ole kovin paha asia.

Mutta ihan viime aikoina olen huomannut tarpeen saada itkeä niin että joku ikäänkuin ottaa sen itkun vastaan.
Vastaanottaminen ei mielestäni tarkoita sitä että tarvitsisi keksiä lohdutuksen sanoja tai mitään sellaista.
Olisi vain siinä ja hyväksyisi murheeni ja sen miten se tulee itkuna pois minusta.
Ei mitään kieltoja että älä nyt, tai lopeta tai minunkin tulee paha mieli, tai sellaista, koska itkuni ja kyynelteni kieltäminenhän on sama kuin kieltäisi minua olemasta minä, ja murehtimasta mitä koen murehdituttavaksi.

En tiedä miksi tuo tarve on nyt tullut esiin, sillä en ole kokenut niin koskaan aiemmin, vaan yksin itkeminen on ollut ehdottomasti se minulle sopivin tapa päästää murhe ulos.

Mutta tärkeää itkeminen siis mielestäni on, ja etenkin ulospäin itkeminen !!
 
Itken nykyään aika usein.Illalla enimmäkseen, koska silloin rupean ajattelemaan kaikkea...(Esim sitä, että kukaan ei pidä minusta. -.-')

Kun koirani jouduttiin lopettamaan, itkin silloin aivan kamalasti.En voinut mennä kouluun ja tuntui siltä, ettei voinut lopettaa itkemistä, mutta ei se kyllä oloa helpottanutkaan...
 
Minä itken suht paljon ja aika herkästi vähintään noin kerran viikossa/kahdessa viikossa, vaikka ihmiset eivät välttämättä tiedä sitä.
Lämmin suihku on minun rääkypaikkani, jotenkin se ettei kukaan (toivon mukaan) näe minua yhdistettynä lämpimään veteen edesauttaa asiaa. Voin rentoutua ja antaa tulla. Kosteat silmätkin menevät suihkun piikkiin eikä kukaan arvaa jälkikäteen.

Itken monista syistä. Julkisesti yleensä häpeästä tai raivosta, tai kummastakin yhdistettynä. Esimerkiksi jos olen tosissani yrittänyt jotain joka sitten meneekin ihan vatuilleen, ja joku tulee siihen joko nälvimään tai säälimään tai lohduttamaan (kuin etukäteen), minä pillahdan. Se alkaa taas hävettämään minua --> pillahdan kovemmin. Sen seurauksena minua lohdutetaan joka taas ei auta asiaa.
Jospa joku kerrankin olisi vain hiljaa tai nauraisi kunnon röhönaurut mokalleni, olisin vain vihainen mutten itkisi.

Ns. puhdistavat itkut, stressi-itkut kumppaineen& itsesääli-itkut ovat sitten niitä suihkun salaisuuksia.
 
Itken paljon. Ennen en itkenyt niin kovasti, mutta lukion alettua masennuin enemmän ja enemmän jolloin itkemisen määrä lisääntyi niin, että itkin lähes joka viikko. Viimeisin kesä oli mahtava ja mielialani parani huomattavasti, olin oikeasti onnellinen. Ainoat kaverit sitten pilasi tämän ilmoittamalla etteivät halua olla kavereitani. Tai eivät edes ilmoittaneet, välttelivät vain ja piti pihtien kanssa onkia totuus. Nyt sitten itken päivittäin, viimeinen lukiovuosi jolloin kaikki hauska tapahtuu ja joudun kokemaan sen yksin. Jos voin kokea.
 
Itken nykyään joka päivä. Ja arvatkaas minkä takia? On kauhea stressi, joka päivä on kokeita ja niihin kun pitäisi harjoitella mutta kun väsyttää ja viime viikolla sain nukuttua yhteensä arkipäivinä 15 tuntia. Aikaa ei riitä nykyään edes nukkumiseen ja nyttenkin pillitän tätä kuinka hirveää on...
Koulu on pelkkä kidutuskammio ja ainakin minulta vaaditaan liikoja. Huomenna on historian koe ja pitää kirjoittaa jokin englannin aine, ja historiaan olen harjoitellut koko päivän tähän saakka ja kohta alan suunnittelemaan sitä ainetta, mutta kun olen niin surullinen ja masentunut niin mitäköhän siitäkin mahtaa tulla...??

Minä olen vasta 14-vuotias ja elämä on pelkkää h*lvettiä. Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni tämän? :(
 
Itken liikaa, koska olen herkkä ihminen (=ylitunteellinen idiootti).
Kuten olen nyt winenyt suunnilleen kaikille, niin olen itkenyt tänään ties kuinka monta tuntia, ja on vain ollut muutamia lyhyitä taukoja.
Inhottavaa, kuinka nuo itkunpuuskat aina iskevät, kun luulen rauhoittuneeni.
Itkemistä on vain (ainakin nyt) niin melkorin vaikeaa lopettaa.
Mutta yleensä itkun jälkeen on parempi olo.
Toivottavasti niin on nytkin.
 
En itke kauheen usein enkä kauheen helposti. Sillonkaan jos satutan itteni jossain, niin en itke helposti. Mitä sitä nyt pienistä itkemään.
Sillon vaan kun katon jotain leffaa / luen kirjaa, mis on joku surullinen / ihana kohta.
Tai sit jos kuuntelen jotai surullist / ihanaa biisii.
Joskus jos oon tosi tosi yksinäinen (ei sovi miulle) niin saatan itkeä.
 
Minut saa itkemään yleensä vaan silloin kun olen todella väsynyt. Stressi ja liian vähä uni aiheuttaa minulla sellaista.
Mutta jostain syystä pari Junnun kappaletta on sellaisia jotka tietyssä mielentilassa itkettävät. Elokuville tai sellaisille en yleensä itke. Enkä kirjoillekaan. Oikeastaan itken todella harvoin.
 
Yleensä itken silloin kun en vaan jaksa. Siis kaikki puskee päälle, pitäisi siivota keittiö ja laittaa pyykit kuivumaan, sitten on vielä koulutyöt ja kokeet. Se on sellaista raivonsekaista itkua, jolle ei voi mitään. TV:n äärellä herkistyminen on tapahtunut pari kertaa, ja niistäkin kerroista saan kuulla isosiskoltani. Se on kuulemma niin tyttömäistä.. [22]

En itke jos sattuu. Lyödessäni käteni todella pahasti minä vaan nauran tuskaisesti ja huudan #¤%%"¤! (Ei huono tyyli ollenkaan :p)
 
Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta joskus kun olen väsynyt, stressaantunut ja muutenkin alamaissa ja tilanne on sellainen, ettei kukaan kuule tai näe mitä teen, istun alas ja alan ihan tieten tahtoen itkeä. Kymmenen minuutin ulvonta rauhoittaa oloa kummasti, ja sitten jaksaa taas jatkaa eteenpäin.

Toki olen muutenkin itkuherkempi väsyksissä ja ahdistuneena, ihan niin kuin Jaamarkin sanoi. Ja kun tätä nykyä olen jatkuvasti yliväsynyt, on hankala esimerkiksi lukea Astrid Lindgrenin kirjoja pikku-ukolle, kun vähän väliä joutuu nielemään kyyneliä. Mutta pikku-ukko tykkää niistä kirjoista, ja minun mielestäni ainakin Ronja ryövärintytär ja Veljeni leijonamieli pitäisi ehdottomasti lukea joka muksulle, joten jatkan urheasti.
 
Olen todella herkkä ihminen, enkä yleensä itke jos joku pikku haaveri sattuu. Sen sijaan jos jotain todella ikävää tapahtuu, mielummin vain heittäytyisin sängylle itkemään pahaa oloani, kuin yhtään yrittäisin hillitä tunteen purkaustani. Ja jos olen stressaantunut, saatan purskahtaa itkuun pelkästään huomautuksesta: "Olipas taas hyvin tehty..". Pienenä minulla oli tapana alkaa itkeä, jos pikkuveljeni oli surullinen, tai jos tähän sattui.. Näin meillä päin.
 
En yleensä itke mistään, mutta viimeksi itkin hieman(tai lähinnä liikutuin) kun kuulin, että kaverini isä oli kuollut..:(
 
Huomasin, että tähän keskusteluun on osallistunut hyvin paljon kauniimpaa sukupuolta olevat henkilöt, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa omat juttuni :)

Itse itken aika herkästi onnesta tai surusta, omasta tai muiden. Mutta kuulun myös tähän miehisyyden vaalijoihin, että en näytä omaa itkemistäni. Vaikka sen joku tietäisikin, että itken, keksin aina vaikka lähteä lenkille. En siis tarkoita, että vollottelen koko ajan, mutta jos näen jonkun onnellisen kohtauksen elokuvassa lasken muutaman kyyneleen tai se vain koskettaa.

Olen viimeisen vuoden aikana saanut kunnian tutustua hienoihin ihmisiin uuden koulun myötä, ja suurimman osan heistä edessä olen itkenyt, ja olen myös saanut heidät itkemään. Mutta onneksi onnellisten asioiden äärellä.

Yleensä kyyneleet itse eivät ole pahasta vaan se mikä ne aiheuttaa. Ja jos tässä vaikeassa maailmassa saa olla niin onnellinen, että se muutaman kyyneleen poskelle tirauttaa, niin siinä ei todellakaan ole mitään hävettävää.
Ja kaikille tulee elämän aikana hetkiä jolloin ei voi olla itkemättä, ja jos se helpottaa niin se voi olla ainut asia mikä todella helpottaa.
Itse olen ollut onnekas, että vuosi on ollut täynnä niin paljon onnellisia hetkiä. Olen saanut niistä voimaa varastoon, sillä tulevina viikkoina tulen sitä tarvitsemaan...
 
Itken aina yksin

En voi kuvitella että itkisin kavereiden, perheeni tai muiden ihmisten läsnä ollessa. Itkulle nousee pato jos joku muu ihminen on läsnä. Ainoa julkinen itkuni on tapahtunut vaarini hautajaisissa 2006 jolloin itkin koko ajan, hautajaisten alusta loppuun ja silloinkin pidin päätäni alhaalla ja käsiä silmieni edessä. Jaa-a en sitten tiedä mistä tämä yksin itku on tullut tavaksi, en kai vain pidä kun toinen ihminen tulee "häiritsemään" (=lohduttamaan) itkuani ja tunkee lähelle esim. halaamaan.

Itku helpottaa ja yleensä itken olematonta isäsuhdettani öisin. Joskus myös itken elokuvia (arvaatkaapas kuka itki koko Aragornin kruunaus kohtauksen... :roll:). Kaiken helpottavin itku on se raivon ja väsymyksen sekainen itku jolloin kaikki se raivo ja väsymys pääsevät ulos.

Ja hei Círdan, ei se TV:n ääressä herkistyminen ole "tyttömäistä" :)
 
Minusta itkeminen ei todellakaan osoita heukkoutta. Päinvastoin. Oikeastaan se vain kertoo, että välittää. Että omistaa tunteet. On hienoa, jos uskaltaa itkeä muiden nähden. Vielä hienompaa on, jos miehetkin uskaltavat.

No tuota hmm, mitenkä tämän nyt sanoisi... Tavallaan itken suhteellisen paljon, mutta loppujen lopuksi en sitten kuitenkaan. Tarkoitan nyt sitä, etten itke kovinkaan usein 'maailman pahuutta' tai muuta sellaista "oikeaa" syytä. Tietysti sitä joskus tulee herkisteltyä ja ajateltua asioita, menneisyyttä ja kaikkea muutakin oikeaa, ja silloin voi tulla itku. Mutta suurin osa siitä itkumäärästä mitä on tullut viime aikoina itkettyä, on peräisin suoraan elokuvista/tv:stä/kirjoista/muuten mielikuvitusmaailmasta.

Jep, itken elokuville. Olen mahtava eläytymään kaikkeen, ja itku tulee aika helposti. On tosin elokuvia, joille itken hurjan paljon, ja elokuvia, joille vuodatan vain muutaman kyyneleen. Esimerkiksi kaikki TSH-elokuvat saavat minut itkemään tajuttomasti, niin kuin myös The Last Samurai. Ne nyt tulee ekana mieleen.
Itken myös kirjoille. HP: Feeniksin killassa kun Sirius kuolee ): Itkin sillekin ihan älyttömästi, en tiennyt että "yksinkertaiselle paperipalalle painettu vaivaton teksti" saa minut itkemään niin paljon XD

Tänään on tullut itkettyä jo 4 kertaa! jauh, ennätys varmaan ^^
1. lempisarjassani yksi hyvä hahmo lähti ):
2, 3, 4. TSH - sormusten ritarit (ei varmaankaan tartte sanoo sen tarkemmin)
 
Muistinpa juuri sen ainoan kirjan jolle olen itkenyt. Se oli se Potteri (en muista nyt nimeä) jossa Dumbledore kuoli. Itkin suunnilleen silmät päästäni.
Mutta kuten olen jo aikaisemmin sanonut niin en itke elokuville tai kirjoille juurikaan. Edes tulikärpästen hauta ei saanut minua itkemään. Mutta huomaan että sen jälkeen kun veljeni meni armeijaan olen alkanut herkistyä sellaisista kappaleista kuin vaikka Evakonlaulu

Meitä vastaan marssi nuoret Suomen soturit.
Heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit.
Moni kulki silloin elämässään viime hetkensä
päätä kohden vakaana kuin aavistaisi hetkensä.

Tai

Kirje tuli isältä, pä pääsen pien siviiliin.
Tulikin ja kirkonviereen sankarhautaan haudattiin...
...Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellonlaidalla
ja kerroin kuinka kaunis oli kerran karjala.


Muutenkin Suomen sodat ovat jotenkin aihe joka on alkanut tuntua paljon koskettavammalta. En varmaan pystyisi katsomaan noista sodista kertovia elokuvia itkemättä. En ole uskaltanut kokeilla.
 
Ylös