Itkeminen

Sen voin sanoa vaan että mä itken siis melkein joka viikko ja ihan sikana. Leffojen aikana purskahdan itkuun melkein aina herkän kohdan tullessa. Esim. aina kun katson Taru sormusten herrasta:Sormuksen ritarit ja silloin kun Boromir kuolee, niin silloin rupee itkettää. Saatan myös ruveta itkemään huonon päivän jälkeen kotona yksin.

Äiti sanoo aina, että itkeminen puhdistaa sielun ja auttaa näkemään omat tunteensa. Itkeminen ei ole koskaan ollut miun mielestä heikkouden merkki, se vaan on hyvä tapa ilmasta tunteensa, jos ei sanoin niitä pysty kuvaamaan. Julkisesti en ole varmaan neljään vuoteen itkenyt, äidille tosin kyllä sitäkin enemmän.
Kivusta en paljon itke, puren vaan huulta niin että veri vuotaa.
Itkeminen on minulle älyttömän tärkeää, se vaan tuntuu hyvältä. Minulle tulee tunteet pintaan todella helposti, enkä näe mitään syytä estää itkua tulemasta, kun se kuitenkin tulee sitten entistä pahempana.
 
Kuulun siihen ryhmään, joka ei tykkää tai uskalla itkeä julkisesti. Ei kukaan minua ole ikinä pilkannut, tai mitään, siitä, jos muiden edessä olenkin itkenyt, mutta vaikeaa se minulle silti on. Ahdistun ja tunnen itseni joskus typeräksi. Enkä ehkä halua, että muille tulee vaivaantunut olo liikutuksestani.

Elokuvia katsellessa/kirjoja lukiessa herkistyn tosi helposti vähänkin koskettavammassa koohdassa. Mutta jos joku siinä vieressä istuu, nielen itkun. Yksin ollessani itken melko usein, varsinkin jos olen vähänkin allapäin tai väsynyt.
 
Ennen itkin lähinnä, jos vaikkapa kaaduin pahasti, tai tapahtui jotain surullista(lemmikin kuolema tms.), en niinkään itkenyt leffoille tai kirjoille, paitsi muutamia vuosia sitten Maameren tarinoissa otakin kohtalolle ja Feeniksin killassa Siriuksen kuolemalle, olin kovasti tykästynyt noihin hahmoihin, vaikka ensin mainitulla olikin kohtuullisen pieni rooli. Ainiin, ja itkin joskus sille komedialeffalle "Hiiri jota ei saatu hengiltä" :'D

Nykyään itken paljon helpommin! Osittain se varmaan johtuu teini-iän hormonimyllerryksistäkin, en muuten ymmärrä miten onnistuin itkemään Leijonakuningas 2. alulle! Liian suloinen(en keksi nyt parempaakaan sanaa) kohta liitettynä musiikkeihin ilmeisestikin...
Joo, nyt sitten lukiessani kirjoja tai katsoessani monenlaisia elokuvia, rupeaa itkettämään. Yleensä jos olen yksin, minua itkettää helpommin, jos olen porukassa, en sitten varmaan eläydy yhtä helposti.
Kivulle itken jos tarpeeksi sattuu, ja tietysti jos tapahtuu jotakin surullista itselle läheiselle asialle...

Sen vielä sanon, että minunkaan mielestäni itkeminen ei ole heikkouden merkki, se nyt vain on osa useimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan.
 
Kuten niin monen muunkin, saavat jotkut leffat ja kirjat minut itkemään. Harvemmin kuitenkin seurassa, esimerkiksi kaveriporukassani on sellaisia henkilöitä, jotka katsovat leffoja todella kriittisin silmin, jolloin leffaa katsoessa ei vain voi keskittyä niin täysillä. Myös surulle ja kivulle itken, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Esimerkiksi kosmetologilla viheliäinen gouda-rauta (vai kuin kirjoitettane tuo?) saa erittäin helposti kyyneleet silmiin.
Joskus pari vuotta sitten olikin aika, jolloin en vain yksinkertaisesti kyennyt itkemään. Mikään ei liikuttanut minua millään tavalla. Otan nyt siis kyyneleet ihan mielelläni vastaan.
Eräs itkemistä "vaikeuttanut" asia on itselläni ollut myöskin erittäin herkät nenäverisuonet. Kun vähäisinkin tunne-elämys on aiheuttanut massiivisen verenvuodon, on ollut pakko opetella hillitsemään tunteita hiukan. Esimerkiksi hautajaisissa oleminen on kaiken muun ohella vielä tukalampaa, kun nenästä vuotaa kunnolla verta. Nyt toisen puolen verisuonet poltettu, eikä ongelma ainakaan vielä ole palannut entiselleen. Parin kuukauden päästä toinen puoli, ja oletettavasti "vapaa tunne-elämä".
 
Hahaa löysin tämmöisen kivan vanhan ketjun tästä aiheesta!

Ennen noin kolmeatoista ikävuotta en itkenyt elokuville koskaan, en ikinä. Itkin keskimääräistä enemmän kaikelle muulle, mutta lähes ylpeänä sanoin ihmisille, että minä en elokuville itke. En sitten tiedä ihan tarkkaan, että mikä on muuttunut, mutta nykyään itken joka ainoalle elokuvalle. Toimintamässäilystä rakkaushömppään, löydän kaikista elokuvista jotain, mikä on emotionaalisesti minulle vaikeaa vastaanotettavaa. Pikkuveljeni pyöräytteli silmiään, kun itkin ensimmäisen Harry Potterin kohtaukselle, jossa Harry näkee vanhempansa Iseeviot-peilistä. Osaan vielä itkeä artsysti silloin, kun katson elokuvia jonkun kanssa. Mutta kun olen yksin niin sitten lähtee. Seeking for a friend for the end of the world-elokuvan viisi viimeistä minuuttia itkin ääneen yksin omassa huoneessani joskus kahden jälkeen yöllä ja toivoin, etten herättäisi ketään. Äsken katsoin elokuvan Deep impact (enkä voinut muuten olla nauramatta kohtaukselle, jossa arviolta 15-16 vuotias Elijah Wood menee naimisiin) ja kyllä olin taas iloinen, että olin yksin kotona.

Minua kiinnostaisi tietää, mikä minussa on niin radikaalisti muuttunut, että itkutottumukseni ovat kääntyneet päälaelleen. Nykyään itken elokuville, enkä oikein millekkään muulle. Mutta onneksi itken, koska se on varsin terapeuttista!
 
^Minäkin aloin yllättäen itkea elokuville yläasteen alkupuoliskolla! Kuvaus kuulostaa hyvin tutulta, pienempänä en itkenyt tuollaisille ollenkaan, mutta sitten yhtäkkiä ihan _kaikki_ elokuvat saivat jossakin vaiheessa tunteet pintaan. On suhteellisen naurettavaa, että ensimmäinen elokuva, jolle muistan itkeneeni, oli komedia Hiiri jota ei saatu hengiltä. :D Toisaalta, jyrsijät ovat kyllä heikko kohtani muutenkin...

Nykyään en vollota ihan yhtä useille leffoille kuin teini-iässä, mutta kyllä se oli silti selvästi pysyvä muutos itkutottumuksissani. Aika helposti menen tunteikkaaksi nykyäänkin.
 
Minä kuulun siihen ihmisryhmään, joka itkee lähes kaikissa tunnetiloissa, jos ne ovat tarpeeksi voimakkaita. Olenpa sitten surullinen, onnellinen, ahdistunut tai vihainen, kyyneleet kihoavat silmiini. Voin valehtelematta sanoa, että itken lähes päivittäin. Se on todella absurdi ajatus minulle, että jotkut ihmiset eivät itke lähes koskaan!:?:joy:Ja totta kai itken myös elokuvien, sarjojen ja kirjojen takia. Viimeksi itkin kun katsoin Kuninkaan paluun loppuun. (Ja itkin kyllä myös lukiessani sen loppuun.) Itken myös helposti, jos joku toinen ihminen alkaa itkemään. Minuun vetoaa se, jos ihmiset uskaltavat näyttää herkän puolensa, ja itkeä. Varsinkin miehet, koska valitettavasti on vielä vallassa se ajatus, että miehiset miehet eivät itke, mikä on täysin typerä väittämä. Silti minua itseäni hiukan nolottaa itkeä ihmisten edessä, varsinkin jos itkun aiheuttaja on joku ei-niin-tärkeä asia. Silti, en osaa pidätellä itkua esimerkiksi elokuvia katsoessani. Voin ehkä hieman vähentää sen määrää, mutta en pysty kokonaan lopettamaan sitä. Haluaisin osata hallita itkuani paremmin, koska esimerkiksi riidellessä minulle tulee todella typerä olo, kun alan itkemään. Sen takia minun on hankala sanoa riidoissa ihmisille vastaan, koska silloin alan varmasti itkeä. Yleensä pysyn vain mahdollisimman puhumatta, koska silloin pystyn juuri ja juuri pidättämään itkuani. Allekirjoitan lausahduksen "on sekä lahja, että kirous kokea kaikki niin voimakkaasti" täysin.:grin:Täytyy kyllä sanoa, että jollakin kierolla tavalla myös nautin itkemisestä, ja sen takia saatan joskus vain "huvikseni" katsoa esimerkiski surullisia tai muuten vain liikuttavia videoita elokuvista tms. ja itkeä yksikseni. Tulipa syvällinen teksti, ohopsis.:D
 
Last edited:
Olen itkenyt omaa pahaa oloani tässä 1,5vuoden aikana niin paljon, että olen alkanut tekemään sitä jo pelkästään lukiessani jotain minkä tahansa tunteen vallassa. Minulla on useimmiten itkeminen ollut se puhdistava asia, jonka jälkeen on helpompi hengittää. Näin kosinnan tässä yksi päivä joen rannassa, kun olin kävelyllä ja aloin itkemään liikutuksen vallasta. Suvussani on tapahtunut muutamia huolestuttavia asioita esimerkiksi sairastumisia, joista pelkästään jo ajatus itkettää. Olen jotenkin nyt tajunnut näiden 10ihmisen menetyksen aikana, että mikään ei ole ikuista ja kohta kaikki on poissa, mutta tämä on kuulunut jo pitkään tähän masennuksen huonoon puoleen. Olen nyt jo päässyt ns. niskan päälle masennuksen kanssa, mutta huonoina hetkinä itkin melkein joka päivä. Monien ystävien kanssa olen itkenyt usein, kun heillä menee huonosti ja ainut asia mitä voin tehdä, on olla läsnä. En osaa sanoa mitään, mutta olen kuitenkin läsnä heidän surussaan ja itkuissaan.

Myös epäreiluus ja huonosti käyttäytyvät ihmiset ovat aiheuttaneet minulle itkutilanteita, kun mietin, että miksi juuri minä näistä joudun kärsimään. Epäreilusta puhun siis siinä kohtaa, kun tiedän muutaman ihmisen taustat ja he ovat päässeet nykyisiin tilanteisiinsa valehtelemalla oman historiansa. Kuinka väärin se on heidän kanssa olevia ihmisiä kohtaan ja tiedän heidän joutuvan isoihin vaikeuksiin, kun nämä asiat selviävät, mutta en halua niihin edes puuttua. Minulla on aina ollut todella voimakas oikean ja väärän taju, joka aiheuttaa herkästi konfliktitilanteita, koska en välillä suostu tähän ns. harmaaseen alueeseen, tai siihen, että joku käyttäytyy minua kohtaan erittäin väärin ja selviää siitä pelkällä ilmaisulla: "noh, pojat on poikia" -meiningillä, vaikka oikeasti heidän tulisi pyytää anteeksi minulta. Olen joutunut usein ihmisten hampaisiin, jotka ovat ymmärtäneet tekoni tahallisina ja kiusantekona, vaikken ole todellakaan niin tarkoittanut, sillä haluan kaikille ihmisille vain hyvää, mutta myös oikeudentajua. En osaa oikein enää puhua sellaisten ihmisten kanssa enää ja herkästi ahdistun siitä niin paljon, että yksikseni esim. automatkalla itken, kun taas olen joutunut tilanteeseen, vaikken ole mitään paha tarkoittanutkaan. Se ei ole siis mitään heikkoutta, mutta silti useimmiten minut ymmärretään väärin ja hommat lähtevät menemään nopeasti väärään suuntaan.

Olen myös alkanut itkeä esimerkiksi muutaman ihmisen kohtaloa, että miten heille on tapahtunut niin pahoja asioita ja verrattaen niihin itseäni, olen jotenkin ihmeellisesti kietoutunut heidän suruunsa, vaikkeivät he edes tiedä jonkun toisen surevan heidän tilanteita.

Tänään esimerkiksi itkin tätä kirjanpitoa, koska tarvitsisin ammattilaisen apua tai jonkun vähän kokeneemman, mutta sattumoisin oma auttajani on tuolla pilvenreunalla. Kaipaan häntä joka päivä, joka asiassa ja useissa tilanteissa, kuten esim. itken nyt sitä, etten voi kysyä häneltä neuvoa.

Itkeminen on minulle hyvin luonnollista, mitä se ei ole esimerkiksi omalle puolisolleni, jonka kotona ei näytetty tunteita julkisesti. Ei pahaa oloa, ei hyvää oloa, ei rakkautta niin selkeästi, ei kiitetty, ei pyydetty anteeksi, ei sanottu ole hyvä tai itketty. Itkettiin kuulemma piilossa. En tätä voi ymmärtää ja siksi olenkin puolisoni kirjaimellisesti opettanut tunteisiin ja käyttäytymiseen kuuluviin perusteisiin. Olen myös surullinen tästä, että hän ei ole saanut sellaista kasvatusta kuin minä, joten moni minulle tuttu asia on hänelle täysin vierasta. Tämä on johtanutkin silloin tällöin suuriin kyyneleisiin, kun olemme joutuneet vastakkain näihin tilanteisiin. Hänellä ei ole ollut suhteemme alussa ns. tunnetajua, eikä ymmärtänyt, miksi itken. Hänen äitinsä kanssa olemme olleet usein tilanteessa, jossa minua on itkettänyt ja olen kirjaimellisesti lähtenyt piiloon itkemään, koska anopille en halua näyttää, että hän on minua satuttanut sanoillaan. Hänen edessään pitää näytellä, hänelle ei saa sanoa tiettyjä asioita, koska muuten hän kertoo niistä asioista eteenpäin ja näin joudun pilkan kohteeksi muualla. Itku tullut monta kertaa, kun en voi olla oma itseni anopin nähden.

En tiedä menikö aiheen vierestä, mutta itkulla on niin monenlainen merkitys minulle. Olen niin usein ollut tilanteessa, missä joku muu itkee, etten voi edes sanoin kuvailla, miltä tuntuu esimerkiksi nähdä oman sukulaisensa itkevän muistisairaana omaa kohtaloaan. Olen tätäkin kirjoittaessani itkenyt niin monta kertaa, että lopetan tämän tähän ja jatkan joku toinen kerta.
 
Ylös