Itsepuolustus-, kamppailu- ja taistelulajit

Hokutoryu ju-jutsun peruskurssi tuli suoritettua pari vuotta takaperin, mutta en sitten jaksanut jatkaa keltaisella vyöllä terveydentilan takia. Sitten kun olen paremmassa kuosissa, niin olen ajatellut vaihtaa defendoon. Tulevassa ammatissakin yhtenä osana on voimankäyttö, vaikka se hyvin vähäinen osa koko ammattia. Ja ei, en hae poliisikouluun.

Turva-alalleko olet lähdössä? Ainakin defendo kuuluu lukkopainin ohella olevan laji, jota vartijoille ja muille turvaihmisille suositellaan. Ja tietysti puhejudo.

Voimankäyttöä voi harjoittaa myös Tampereen Tammelassa, vaikka on vaikea kuvitella ammattia, jossa se olisi vähäistä (eikä olematonta tai jatkuvaa, kuten Tammelan Voiman portsarina).

Puhejudosta kuulisin mielelläni enemmänkin. Totti Karpelan luentoa siitä olin kertaalleen kuuntelemassa.

Turva-alalle joo. Tosin pidän nyt taukoa opiskelusta jonkin aikaa (yhden vuoden jo turvallisuusvalvojaksi opiskellut).

Aloitin aikidoharrastuksen syksyllä 2008 ja sain samaan jouluun mennessä alimman eli 6. kyun vyöarvon. Jatkoin harjoittelua vaihtelevan aktiivisesti jonkin aikaa, mutta ongelmaksi muodostui epäluottamus omiin kykyihini. Monissa harjoitustilanteissa edistyneempi toveri ilmoitti minun tekevän liikettä väärin, minkä seurauksena niveliä voisi rikkoutua, eikä harjoittelu tuntunut enää turvalliselta: en halunnut taitamattomuuttani vahingoittaa harjoituskumppania. Mitenköhän olisin soveltunut lajeihin, joissa vastustajaa potkitaan päähän?

Tänä yönä valvoessani tutkailin vanhan seurani nettisivuja. Harjoitukset aloittelijoille alkaisivat ensi viikolla. Tässä vuosien varrella olen miettinyt sellaistakin, että voisi jatkaa uudelta pohjalta niin, että etenisi varoen oman osaamisen pohjalta eikä miettisi sitä, mikä on keskivauhti oppimisessa. Olisi vaikka kymmenen vuotta aloittelijoiden vuoroilla, jos tarve niihin ei vähenisi. Mutta hieno lajiympäristö se olisi ainakin oman kokemukseni pohjalta.

@Kointähti , terveen kuuloinen asenne. Tuo on se periaate, jolla minäkin harjoittelen Bujinkan Budo Taijutsua. Siis että en stressaa edistymisestä, vaan etenen omaan fysiikkaani ja muuhun elämääni sopivaa vauhtia. Meidän lajissamme se onkin aika helppoa, koska mitään kisoja ei järjestetä vaan joka iikka treenaa vain itseään kehittääkseen. Lajin virallisiin periaatteisiinkin kuuluu, että jokainen harjoittelee omista lähtökohdistaan, omien edellytystensä mukaan ja omaan tahtiinsa edeten.

Tietty on vähän hupaisaa, että yksikin ihminen, jolle pääsin opastamaan jotain perusasioita hänen ollessaan aloittelija, on jo mustavöinen. Vaan enköhän minäkin sen mustan vyön vielä tässä elämässä ehdi itselleni ansaita. Jos ei ennen, niin sitten vaikka eläkkeellä.

Tausta: 14 vuotta judoa, ruskea vyö, kisoja kolunnut. Kipinä hiipui ennen dan-koetta, kun koin että en enää kehittynyt ja palloilulajit (salibandy 15 vuotta, jenkkifudis 3 vuotta, näissä myös kilpaillut) alkoivat kiinnostaa, enkä enää nähnyt tärkeäksi treenata vain saadakseni erivärisen vyön. Viimeksi tatamilla 2002. Muita kokeilemiani lajeja matkan varrelta: karate, paini, capoeira, kuntonyrkkeily, ja tietysti alati mukana roikkuva punttisali. Vahvasti ryhmätreeni- ja kontaktiorientoitunut siis.

Nyt parin vuoden aikana liikuntaharrastukseni ovat hiipuneet yhteen valmennuskertaan viikossa (salibandy), ja kaipaan menoa ja mäiskettä. Kunto ei ole yhtään entisellään, koska olen laiska treenaamaan aerobista kuntoa yksinäni. Puntilla käyn mielelläni, juoksemista inhoan. En myöskään ole ihan varsa enää. Katselin erilaisia vaihtoehtoja, ja ajattelin osallistua viiden viikon kuntonyrkkeilykurssille ihan vaan nostaakseni kuntoa nopeasti. Aiemman kokemukseni mukaan nimenomaan nyrkkeilyssä se onnistuu. Judoon paluukin on vähän poltellut, mutta tässä iässä kaikkien noiden lajien jälkeen alkavat polvet pistää vastaan; en mielelläni ota riskiä pieleen menneistä jalkakampeista tai polvipyöristä. Niinpä olen vähän katsellut brasilialaisen jujutsun kursseja. Brassijutsussahan pääpaino on vahvasti mattopainissa, ja judotaustalla alkeiden oppiminen saattaa olla hieman helpompaa kuin muuten, tosin tämä ei ole ratkaisevaa vaan rakkaus mattopainiin. Judossa ollessani olin nimenomaan mattospesialisti. Aikoinaan judossa tuli myös todettua, että mattopaini on ehkä maailman parasta funktionaalista voima- ja liikkuvuusharjoittelua. Ihan mahtava kamppailumuoto kaikessa hikisyydessään, oikein tunnen miten veri alkaa kohista kun ajattelenkin koko asiaa.

Pitkä alustus, mutta kysymys: kontulaisten kokemuksia brassijutsusta?

Kohta kaksi kuukautta nyrkkeilyä takana. Treenikertoja viikossa kolme, näistä kaksi lajitreeniä ja yksi lihaskuntoa ja -voimaa. Kunnon nousua on vaikea havaita treenitilanteessa (koska edistymisen myötä tietysti treenataan aina hieman kovemmin) mutta enää en meinaa läkähtyä jo alkulämmittelyssä, eivätkä lihakset kipeydy vaikka tuntuvatkin harjoitusten jälkeisenä päivänä väsyneiltä. Tänä maanantaina kuitenkin tajusin että jotain on todella tapahtunut: lihaskuntotreeneissä tehdään usein mm. harjoitetta, jossa 30 sekunnin ajan hypitään rekan renkaan keskeltä ylös renkaan kehälle ja takaisin keskelle. Ensimmäisellä kerralla jaksoin hypätä kuusi kertaa ja olin aivan kuollut jo ensimmäisen sarjan jälkeen. Tällä viikolla tein kolmannessa sarjassa ennätykseni, 18 toistoa.

Ryhmämme on astetta lähempänä "oikeaa" nyrkkeilyä kuin kuntonyrkkeily, joten treenit ovat tekniikkapainotteisia ja sisältävät paljon varjonyrkkeilyä ja pariharjoittelua. Se ei tarkoita että läpsyteltäisiin, lähinnä päinvastoin. Tempo on kova. Myös kevyttä sparria ilman kovia osumia otetaan. Ihan parasta on kuitenkin säkkitreeni! Aivan älyttömän hauskaa päästä tanssimaan säkin ympärillä ja takomaan osumia niin kovaa kuin sielu sietää. Kun vedetään säkkitreeniä 4x2 minuuttia, niin tietää treenanneensa

Aloitin tänä kesänä tosiaan jōdon ja iaidon, ja koska tulin mukaan aikana, jolloin virallista peruskurssia ei järjestetä, olen tehnyt muutamia etikettivirheitä, ja käytöksessäni sekä tekniikoissani on epäjohdonmukaisuuksia kun vaan hyppäsin avoimen tason tunneille. Viimeksi eilen tein yhden, ja nyt sunnuntaina menen kuunteluoppilaaksi vieraalle dojolle, ja pelkään kuollakseni että saan jollain ilveellä senpaiden tai sensein menettämään kasvonsa. Sensei ohjeisti minua äsken viestitse siitä, mitä dojo-etiketti sisältää. Nyt omaksun kaiken sitten kahdessa päivässä, jotta osaan käyttäytyä. Jännittävää.

Hauskaa kirjoittaa kaksi ja puoli vuotta myöhemmin samaan topikkiin samasta lajista.
Harrastin molempia taistelulajeja aktiivisesti vajaan vuoden, ja totesin että kokonaiskuormitus kasvoi vaan liian suureksi, että olisin jaksanut käydä säännöllisillä viikkotunneilla ja sen päälle leireillä.
Kun sitten aktivoiduin taas ja tein vyökokeen, onnistuin siinä reväyttämään huonon tekniikan takia peukalon ojentajalihaksen. Pääsin onneksi Suomen parhaalle käsikirurgille, joka käski laittaa käteen peukalotuen, ja kielsi salilla käymisen, pianonsoiton ja kaiken muun kahdeksi kuukaudeksi. Hän myös sanoi, että toinen tuollainen virhe ja et enää koskaan soita.
En uskaltanut sen jälkeen enää palata lajien pariin, vaikka niistä sinällään pidänkin.
Mutta toinen, ehkä jopa painavampi syy olla jatkamatta löytyy seuramme kilpailukulttuurista. Olin alun alkaen huojentunut kun kuulin, että näissä kahdessa kamppailulajissa voi tehdä vain vyökokeita. Harrastus tuntui oikeasti harrastukselta ja kehittyminen olisi tapahtunut ainoastaan itseäni varten. Seuramme samanaikainen kilpailumenestys kuitenkin johti siihen, että aloimme kaikki kokea epämääräistä painostamista osallistua kilpailuihin, tai sitä ainakin suuresti toivottiin. Sanottiin että riittää että kerran kokeilet.
Kun olin alusta alkaen tehnyt selväksi, että haluan kisata ainoastaan itseäni vastaan, en halua muiden huomiota, koska taustani takia kilpailen jo aivan tarpeeksi. Sen jälkeen kun olin selkeästi ilmaissut toiveeni siitä, ettei minua painosteta, kehtasi ohjaajamme kokeilla kepillä jäätä ja yritti vielä kerran puhua minua ympäri. Hän teki typerästi. Menetin makuni molempiin lajeihin.
Toukokuussa tosin menen kouluttamaan maajoukkuerinkiä, tosin teen sen äänenkäytön ammattilaisena, ja puhun ainoastaan kiaista eli taisteluhuudosta.

Huomasin, että paikallinen dojang sijaitsi vain 350m päässä kotiovesta, joten päädyin harrastamaan taekwondoa pitkästä aikaa.
Viimeksi harjoittelin taekwondoa suomessa noin 14 vuotta sitten ja saavutin seitsemännen Kup:in arvon.
Aloitin täällä taas alusta, mutta menin ensimmäiseen vyökokeeseen jo kahden viikon treenien jälkeen. Vaikka aivot eivät muista kaikkien liikkeiden nimiä ym. niin jonkinlainen lihasmuisti on selkeästi. Treenaamassa käyn kaksi kertaa viikossa.

Treenit ovat olleet aikalailla samanlaisia, kuin Suomessakin. Tosin erona täällä seinällä roikkuvat sekä Tanskan- että Etelä-Korean liput,
joille kumarretaan treenien aluksi ja lopuksi (en tiedä onko tämä kulttuuriero, vai ihan vaan siksi, että Suomessa treenipaikkana toimi koulun liikuntasali, joten sinne ei oikein voinut ripustaa lippuja pysyvästi).

Treeneissä on ollut tosi mukava käydä ja ohjaajat ja treenikaverit ovat tosi hyvin ottaneet huomioon sen, että välillä minulle
pitää selittää asioita englanniksi (tanskaa ymmärrän jo aika hyvin, mutta välillä seassa on koreankielisiä termejä ja toisinaan ohjaajalla on todella vahva pohjoistanskalainen aksentti.)

Tavoitteena olisi saavuttaa vähintään punainen vyö (2nd Kup) jossain vaiheessa.

(Hyvin jännää, kun on oikeasti motivaatiota Tehdä Asioita. )

Vampirelady sanoi:

Treenit ovat olleet aikalailla samanlaisia, kuin Suomessakin. Tosin erona täällä seinällä roikkuvat sekä Tanskan- että Etelä-Korean liput,
joille kumarretaan treenien aluksi ja lopuksi (en tiedä onko tämä kulttuuriero, vai ihan vaan siksi, että Suomessa treenipaikkana toimi koulun liikuntasali, joten sitten ei oikein voinut ripustaa lippuja pysyvästi).

Click to expand...

Mahtavaa että olet löytänyt paikan jatkaa harrastusta!

Tavat voi varmaan poiketa toisistaan maasta ja lajista riippuen. Harrastin aikoinaan kilpamielessä judoa, ja samalla dojolla oli myös aikido- ja karatetreenejä. Judon ja aikidon perustajien kuvat roikkuivat seinällä (ja näin oli myös muilla dojoilla joilla joskus vierailin) ja niiden suuntaan kumarrettiin kunnianosoitukseksi lajin alkuperää kohtaan, mutta mitään lippuja ei minkään seuran seinällä tuolloin ollut. Suomen lippu taisi olla paikalla lähinnä SM-kisoissa ja 6.12. pidetyissä itsenäisyyspäivän kisoissa.