Update edelliseen. Nyt on sitten koekuvauksissa käyty. Hetken sen jälkeen, kun lähdin, olin sitä mieltä, että meni ihan hyvin. Sitten aloin käymään läpi kaikkea, minkä koekuvauksesta muistin ja panikoimaan. Vastasinko nyt fiksusti ja teinkö hyviä ratkaisuja cold readissa (=luetaan täysin uusi ja outo kohtaus toisen henkilön kanssa ja yritetään sitten siinä lukiessa samalla tulkita, reagoida, ottaa kontaktia ja tehdä päätöksiä. Hirvittävä koekuvausmuoto monen mielestä), muistinko olla kohtelias, vaikutinko siltä, että olin aivan pihalla, otinko ohjeita hyvin vastaan.... The list goes on and on. En mielestäni tehnyt mitään kauheita virheitä (paitsi jos kaikissa niissä pätkissä mitä en muista, unohdin miten puhutaan, nukahdin tai näytin ohjaajalle keskisormea.) On oikeasti kamalaa, kun ei tiedä yhtään, miten itsellä meni. Minä en tiedä, ketä he hakevat. Tottakai toiveajattelu lähtee samantien liikkeelle, mutta yritän pysäyttää sen sikseen. Tämä olisi aivan liian hyvää ollakseen totta. Oikea rahallinen työpaikka näyttelijänä! Ei, ei, ei, ei. Parin viikon päästä sieltä taas tulee, että "Valitettavasti emme valinneet sinua. Kiitos osallistumisesta!". Paljon armollisempaa ajatella niin.
Mutta olisivatko he kysyneet, pääseekö koulustani kuvauksiin, jos minulla ei olisi pienintäkään mahdollisuutta? Varmaan. Olin kuulemma myös ensimmäinen monologivideon lähettäjä, josta tuli kuulemma "hyvä vaikutelma". No olisin kyllä yllättynyt, jos joku olisi ehtinyt ennen. Alle kaksi päivää sivun mittaisen monologin opettelemiseen ja kuvaamiseen on aika lyhyt aika, varsinkin kun aikaa on 10. Plus, mitä tarkoittaa "koekuvataan vielä muutama"? Onko se 3, 13 vai 30? Okei nyt lopetan tämän.
Anyways, pitäkää lohikäärmeenhäntiä pystyssä minulle. Mitä tahansa voi tapahtua.