Jännittääkö?

Amrothille tsemppiä leikkaukseen. Minä jännitin pari vuotta sitten aivan sairaasti jalkaleikkausta. Kannattaa kertoa jännityksestään, minulla se otettiin huomioon jo esilääkityksessä ja kaikki meni tosi hyvin. Olin rento, ei ollut kipuja eikä myöskään huonoa oloa, jonka muistan jostain vuosien takaisista leikkauksista.

Omalta kohdaltani vastaan: Ei jännitä, ainakaan paljon. Jännitän paljon vähemmän työkeikkoja kuin vuosi sitten. Kun on tehnyt vaativia juttuja ja selvinnyt (ainakin nipin napin hengissä), niin se on tuonut varmuutta työhön ja samalla vähentänyt jännitystä.
 
eowynofmay sanoi:
Amrothille tsemppiä leikkaukseen. Minä jännitin pari vuotta sitten aivan sairaasti jalkaleikkausta. Kannattaa kertoa jännityksestään, minulla se otettiin huomioon jo esilääkityksessä ja kaikki meni tosi hyvin. Olin rento, ei ollut kipuja eikä myöskään huonoa oloa, jonka muistan jostain vuosien takaisista leikkauksista.
Click to expand...

Kiitos tsemppauksesta eowynofmay!:) Kai minusta löytyy rohkeutta kertoa jännityksestä hoitjalle tai lääkärille.
 
Pikkasen jännittää, kun työpaikalla otetaan huomenna käyttöön uusi ohjelma/ohjelmisto. Koulutusta on toki ollut, mutta siinä on ehditty raapaista vain pintaa. Todella paljon jää oman opettelun varaan, vaikka ollaan työkaverit samassa veneessä kaikki ja saamme varmasti toisiltamme tukea. Enemmän jännittää asiakkaat, joilla on on hermot jo valmiiksi kireänä, ellei heidän asiansa hoidu sukkelaan. Ja varmaa on, että heidän asiansa tulevat viivästymään, ennekuin kuin tuo tietokonesysteemi tulee käyttäjilleen tutuksi.
 
Jännittää ihan järkyttävästi ja samalla ärsyttää se, miten paljon sitä voikaan jännittää pieniä asioita. Kuten puhelimen käyttöä. Olen teini-iästä asti kärsinyt ihan kamalasta puhelinkammosta. Vihaan vieraille ihmisille soittamista enkä mieluusti soittele tutuillekaan, jos asian pystyy hoitamaan viestittelemällä tai kasvotusten. Huomenna olisi pakko hoitaa useampi puhelinsoitto, joita olen lykännyt pakokauhuisesti jo viikkoja. En tajua, mikä siinä voi olla niin pelottavaa. Toki jännitän monia muitakin sosiaalisia tilanteita, mutta ei minua mikään muu saa samalla tavoin lamaantumaan kuin tämä puhelinhomma. Raivostuttavaa.
 
Sûlwen Niniel et ole ainoa puhelinkammoinesi. Mitä hankalammasta virallisesta asiasta on kyse, sitä helpommin olisin lykkäämässä puhelua tai mieluummin käyn vaikka asioimassa paikanpäällä, jos siihen vain on mahdollisuus.
Tänä syksynä meni useampi kuukausi ennen kuin sain hammaslääkäriajan varattua, (hammaslääkäriaika nyt on muutenkin oma ongelmansa, mutta) olin saanut kaupungin hammashuollosta maksusitoomuksen ja nivaskan numeroita, että valitse tästä yksityinen. Aikoinaan ensimmäinen yritys psykoterapiaan kilpistyi juurikin tuohon, soittele puhelimella terapeutit läpi, onneksi sain tuupittua itseni toisella yrityksellä muutaman vuoden päästä soittamaan. Toinen hankala ongelma puhelinkammossa on, etten uskalla soittaa mahdollisille työnantajille, niinpä työttömänä tässä ollaan, pelkät avoimet hakemukset kun ei oikein ota tulta.
Eipä sitä ystävillekään ole aina helppoa soittaa, usein epäilee että ajankohta on huono.

Edit: korjattu muutama ärsyttänyt kirjoitusvirhe.
 
Minäkin olen aika puhelinkammoinen, tai ainakin olen ollut. Aivan samat ongelmat kuin Lehtokuusamalla, hammaslääkärin varaaminen oli kauheaa (minulla meni varmaan puoli vuotta kun sain ilmoittauduttua tarkastusjonoon) ja mahdollisille työnantajille soittaminen on ajatuksenakin mahdoton. Olen kyllä päässyt siitä vähän eroon, valitettavasti siihen tuntuu auttavan vain se että soittaa, kun sitä tekee tarpeeksi paljon niin se ei tunnu enää niin kamalalta. Olen toistaiseksi töissä, joissa puhelinsoitot ovat tärkeitä ja se on parasta apua siihen. Työroolissa soittaminen on paljon helpompaa, tosin aluksi sekin oli aivan kauheaa, minulla oli tarkka käsikirjoitus jota seurasin mutta nykyään suurimmaksi osaksi selviydyn siitä kohtuullisesti ja ilman (suurta) paniikkia vaikka joudun joka viikko soittamaan vähän hankaliakin puheluita. En ole viime aikoina juurikaan joutunut soittamaan henkilökohtaisia hankalia puheluita mutta minusta tuntuu siltä että olen ainakin vähän parantunut siinäkin, tosin en vieläkään kehtaisi soittaa työnantajille.
 
Puhelinkammoon taitaa liittyä mieletön itsekritiikki, joka saa soimaamaan itseään puhelun jälkeen jokaisesta takeltelusta ja epäselvästä sanasta. Ankara introspektio ei suinkaan auta rentoutumaan ennen seuraavaa puhelua. Näin muistelisin, enkä nykyäänkään erityisemmin nauti pizzapuheluista, varsinkaan jos langan toisessa päässä ei hallita kaikkia suomen kielen nyansseja. Töissä olen joutunut soittamaan pahimmillaan 15 puhelua putkeen kun sädehoitokone on prakannut ja on täytynyt ilmoittaa potilaille ajan peruuntumisesta. Ammattirooli toki suojelee ja takeltelun antaa itselleen kerkeämmin anteeksi, kun tietää tekevänsä vain työtään. Viimeksi radiologin sairastuttua menin oma-aloitteisesti töihin sunnuntai-iltana perumaan puhelimitse muutaman ultraääniajan. Mikään pakko ei olisi ollut; osastonsihteeri olisi voinut tehdä sen maanantaiaamuna, mutta suurella kiireellä ja se olisi ollut potilaillekin epämukavampaa turhine paastoineen. Tunnen vieläkin tiettyä ylpeyttä uhrautuvaisuudestani.
 
Itseasiassa, mielenkiintoista kyllä, minä suoriudun todistettavasti kunnialla itse puheluista, kummemmin takeltelematta ja kuulostamatta jännittyneeltä. Paitsi tietenkin jos hoitamani asia menee päin honkia, jolloin äänen korkeus alkaa kohota ja pala tulee kurkkuun ja puhelun päätteeksi parun aikani. Mutta se puhelimeen tarttuminen... Aina tulee mietittyä, ketä tulisi kysyä, onko ajankohta sopiva, onko tavoittelemani henkilö paikalla, vai onko nyt ruoka- tai kahvitauko. Entä jos se onkin ties missä kokouksessa. Voi jäädä yrittämättä toiseen kertaan, kun se ensimmäinenkin puhelu on voimain koitos. Itsekritiikki on minulla ennakoivaa, mikä tuottaa suhteettoman korkeita esteitä puhelimen käytölle.
 
Minäkin olen ihan hyvä puhumaan puhelimessa ja jos joku soittaa minulle niin minulla ei ole mitään vaikeuksia. Ehkä eniten pelkään sitä häiritsemistä. Olin joskus teininä ihan kohtuullisen normaali puhelimen kanssa mutta lukion jälkeen olin tilanteessa jossa minun piti löytää itselleni joku harjoittelupaikka (kun en päässyt opiskelemaan) ja siitä jäi traumoja kun soittelin firmoihin ja minua yhdistettiin ympäriinsä ja palautettiin taas samoille tyypeille ilman, että tajusin sitä ja sitten sain aina kielteisen vastauksen. Luulen että se laukaisi pelon. Olen kyllä ujo (siihenkin tuo työ on auttanut, vähän) ja aloitteen tekeminen on vaikeaa. Jos joku puhuu minulle olen avoin ja sosiaalinen mutta jos minun pitää tehdä itse aloite olen mykkä.

Tajusin että minua jännittää itseänikin. Pitäisi kysyä siitä voinko olla jouluna poissa ylimääräisiä päiviä, mikä on ihan normaali kysymys kai normaaleille ihmisille, mutta meillä on minun lisäkseni vain yksi ihminen mikä saattaa tehdä poissaolot hankaliksi (ja tuo toinen tyyppi ei ollut pitänyt viime kesää ennen lomaa kahteen vuoteen).
 
Vajaan parin tunnin kuluttua minun pitäisi olla eräässä päiväkodissa itseäni kehumassa harjoittelupaikan saamiseksi. Puhelinsoitot eivät vielä tuntuneet missään, mutta nyt alkaa jo jännittää pikkaisen...
 
Toivotan parhainta onnea Kointähden hankkeeseen!

Minua vähän jännittää, kun kaverini tulee tänään kylään. Kaveriani sinänsä en pelkää, mutta tajuntaani vaivaavat esimerkiksi ruokavarantojeni mahdollinen puutteellisuus ja eräät muut seikat. Toisaalta hän käyttää kotiani ilmeisesti lähinnä yöpymispaikkana, joten ehkäpä on turha tästäkään hirveästi paineita ottaa. Minulla vaan on niin harvoin ketään vierailijoita, etten ole tottunut mokomiin. [22]
 
Minäkin ilmoittaudun entiseksi puhelinkammoiseksi. Pääsin kammosta pikkuhiljaa, kun vain oli tartuttava luuriin. Vieläkin vähän jännittävät ne tilanteet, jos joudun hoitamaan työpuhelun niin että työkaveri on kuulemassa. Tänään tuli vastaan yksi työpuhelu, jota en lainkaan etukäteen osannut arvata niin vaativaksi. Mitä tehdä kun asiakas alkaakin lähes itkeä tilannettaan puhelimessa. Välillä on kommentoitava väliin, että ilmaisee kuuntelevansa ilman että alkaa puolustella tai selitellä. Puhelu jatkui hyvän tovin, enhän voinut olla töykeä ja lopettaa puhelua tuosta vaan. Siinä sitten kuuntelin ja toistelin muutaman kerran samaa asiaa. Jos saan "vihat päälleni" muistutan itselleni että edustan puhelun aikana työpaikkaani.

Jotkut asiat on kyllä pakko päästä hoitamaan kasvokkain. Puhelin ei vain tunnu oikealta kanavalta.
 
Yksi puhelinkammoinen täälläkin. Koetan lykätä kaikki viralliset tai tuntemattominen ihmisten kanssa käytävät puhelinkeskustelut mahdollisimman pitkälle, ettei niitä tarvitsisi käydä. Mutta vaikka sitä vain lykkää, niin silti se takoo koko ajan siellä takaraivossa että pitäisi soittaa... Jo itse puhelun ajattelu saa kädet hikoamaan. Puhelun suunnittelu tai asian/kysymysten kirjoittaminen paperille ei helpota asiaa yhtään, päinvastoin se ehkä pahentaa. Kaikista helpointa on soittaa sellaisella ajankohdalla jota ei ole suunnitellut, eikä puhelinta pyöritellyt kädessä etukäteen.
Mieluiten antaisin viralliset asiat muiden hoidettavaksi tai lähettäisin tekstiviestin, mutta se ei olisi ollenkaan korrektia. Luultavasti tämä johtuu ujoudesta ja siitä, etten osaa jutella tuntemattomienkaan ihmisten kanssa. Olisi hienoa osata vain jutustella kevyesti tuntemattomienkin kanssa.
Tälläkin hetkellä minun pitäisi soittaa tulevalle työharjoittelupaikan antajalle työpäivistä, mutten saa vain aikaiseksi. Tai toisinsanoen en vain halua.
 
Minun pitäisi ensi vuonna päästä musiikkilukioon, mutta sinne on pääsykokeet, joita hermoilen älyttömästi. On todella pelottavaa seisoa opettajien edessä, ja soittaa ja laulaa. Hermostuttaa niiin älyttömästi, vaikka koetilaisuuteen on vielä puoli vuotta! Entä jos menen lukkoon tilaisuudessa? Siellä on myös pieni haastattelu, ja kammoan sitä.... Apua! En tiedä yhtään mitä laulaisin, soittaisin, vastaisin haastattelussa.. Ja asiaa ei helpota yhtään se, että minun oletetaan olevan ja käyttäytyvän kuin hermonsa hallitsevan esiintyjän.. :( :(
 
kielo sanoi:
Yksi puhelinkammoinen täälläkin. Koetan lykätä kaikki viralliset tai tuntemattominen ihmisten kanssa käytävät puhelinkeskustelut mahdollisimman pitkälle, ettei niitä tarvitsisi käydä.
-----
Luultavasti tämä johtuu ujoudesta ja siitä, etten osaa jutella tuntemattomienkaan ihmisten kanssa. Olisi hienoa osata vain jutustella kevyesti tuntemattomienkin kanssa.
Click to expand...

Minullakin oli jossain vaiheessa todella paha puhelinkammo. Tuntui todella mahdottomalta ajatukselta soittaa jollekin tuntemattomalle ihmiselle ja esittää asiansa suurinpiirtein pyörtymättä kauhusta. Luulen myöskin tämän kammoni johtuvan siitä, että olen melko ujo. Soittopelko on kuitenkin ajan myötä helpottanut, koska on vain yksinkertaisesti ollut pakko soittaa eri paikkoihin. Välillä olen jopa yllättänyt itseni sillä, että olen kyennyt tuntemattoman, luurin toisessa päässä puhuvan ihmisen kanssa keskustelemaan vapautuneesti ilman ahdistavaa tunnetta.
Yhä vieläkin hoidan kuitenkin viralliset puheluni niin, ettei muita ihmisiä ole paikalla kuulemassa. Tulee jotenkin kauheat paineet jos joku muu vieressäni kuulee, kuinka asiani puhelimessa esitän.
 
Alkaa pikkuhiljaa jännittää, koska huomenna pitäisi lähteä Saksaan viikoksi kouluvaihtoon. Onneksi on opettajat ja muita oppilaita myös lisäkseni, niin ihan yksin en siellä joudu selviytymään :D Mutta ensimmäinen lentoni koskaan ja vieraaseen maahan, jonka kieltä ei osaa (englanniksi kommunikoidaan koululla, onneksi)) ja vielä esitelmät Savonlinnasta ja oman alan koulutuksesta (muutenkin olen hiukan esityskammoinen). Mutta onneksi on toinen puuseppäopiskelija myös sitä pitämässä. Okei, ehkä tästäkin selvitään :p
 
Jännittää miten tämä kevät tulee menemään. Olen hakemassa opiskelualalle, jonka sisäänpääsyprosentit ovat pienet.
Panoksia tietenkin nostaa se, etten vain tule jaksamaan toista välivuotta ilman mitään järkevää tekemistä tulevaisuuden kannalta,
sekä haluttomuus etsiä uutta kokopäiväistä työtä.
Ilmoittauduin valmennuskurssille monien muiden tavoin, jännittää vain tulenko saamaan siitä haluamaani hyötyä irti.
Kurssista tuli kallis lasku, mikä vain lisää isäni hönkimistä niskaan (tietty pitäisi ottaa vain motivaation lisäyksenä.....!)
Tästä keväästä tulee siis raskas ja paljon töitä vaativa (mistä saisi junalipun kontuun lepäämään ja mässäilemään...)
 
Menin ilmoittautumaan jollekin jännäkurssille jolla kaikki muut vaikuttavat olevan gradua vaille valmiita tai jotain muuta vastaavaa, ja minä pikku palleroinen olen siellä ihan yksin enkä vielä varsinaisesti edes kyseisen linjan opiskelija (tämän kevään jälkeen tosin toivottavasti kyllä) ja nyt iski paniikki. Kammoan sosiaalisia tilanteita varsinkin ilman tuttua henkistä tukea, ja vaikka ryhmätyöt olisi mahdollista suorittaa yksin, ei sekään vaihtoehto toisaalta houkuta. Ja sitten kaikki nauravat minulle kun olen nuori ja vihreä enkä osaa mitään. Angst.

Jännittää tää kevät tosin muutenkin, ohjelmassa tässä periodissa kuusi työlästä kurssia ja loppupuoliskolla luullakseni suunnilleen saman verran. Koulun oheen on vielä muutakin tekemistä.
 
Tsemppiä Antoniélle! Kyllä niihinkin paikkoihin aina joku sisään pääsee!

Minua jännittää, miten yhden työpaikan kanssa käy. Jotenkin taas huomasinkin sen, miten kova olen jännittämään. Tuntuu, että useimmat normaalit ihmiset jännittävät säädyllisellä ja järkevällä tavalla, sillä lailla että on vähän perhosia vatsassa ja enemmänkin odottaa kuin kammoaa tilannetta. Ja kyllä minäkin joskus. Mutta useimmiten jännitän paitsi aivan triviaaleja asioita myös kohtuuttoman paljon. Minulta menee yöunet ja ruokahalu ja koko ruumiini menee sekaisin, ja pidemmän päälle se käy väsyttämään.
 
Päärynä sanoi:
Tuntuu, että useimmat normaalit ihmiset jännittävät säädyllisellä ja järkevällä tavalla, sillä lailla että on vähän perhosia vatsassa ja enemmänkin odottaa kuin kammoaa tilannetta.
Click to expand...
Usko pois että useampi kuin luuletkaan jännittää ihan järkyttävän paljon ja on ihan kauhuissaan joistain tilanteista. Monen kohdalla se ei vaan näy miten hirmuinen se jännitys on. Ulospäin voi vaikuttaa ihan tyyneltä tai sitten lähinnä innostuneelta vaikka oikeasti on ihan pissat housussa. Ihmisillä on niin erilainen tapa purkaa jännitystä. Toiset rauhoittuvat, toiset sulkeutuvat, jotkut kikattavat kuin hullu ja toiset eivät voi pysyä paikoillaan.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös