Jännittääkö?

Saahan sitä jännittää, jos aivan välttämättä haluaa, mutta pakko ei ole. Muistan kun olin menossa ensimmäiseen miittiini. Otin Roborallyn ja Knightsin mukaani, koska arvelin vaikuttavani vaarattomammalta lautapelifriikkinä. Arvelin herättäväni huomiota ikäni vuoksi.
 
Toivottavasti jännitys on enemmän hyvää jännitystä :) Uusien ihmisten tapaaminen on aina jännää. Ja oikeastaan välillä vanhojen tuttujenkin. Toivon että teillä on miitissä mukavaa. Uusien kasvojen ilmaantuminen mukaan toimintaan on aina positiivinen juttu.

Minua jännittää tulevassa miitissä oikeastaan kolme asiaa.
1. Miten Spyro käyttäytyy. Hän on välillä aivan ihana ja valloittava ja pärjää tosi hienosti, mutta sitten toisinaan homma menee pelkäksi kiukutteluksi ja hän kyllä tekee selväksi jos ei ole tyytyväinen tilanteeseen. Oikea lohikäärmeen poikanen siis.
2. Uusi paikka jossa en ole koskaan ollut ja vaikka olot eivät ole ennekuulumattoman alkeelliset niin ovat ne silti alkeellisemmat mihin ollaan viimevuosina totuttu. Ja etenkin tämä yhdistettynä kohtaan 1.
3. Telttailu. Mitä jos sää on ihan kamala? Mitä jos Spyro ei suostu nukkumaan teltassa? Mitä jos ei löydetä teltalle tilaa kun se on oikeasti aika iso? Mitä jos teltasta huolimatta Spyron iltaiset ja öiset itkut häiritsevät muita?

Kaikki jännityksen aiheet liittyvät siis tavalla taikka toisella vauvan kanssa miittaamiseen. Toisaalta ajattelen että kyllä Spyrollakin on oikeus olla ja näkyä ja kuulua kohtuuden rajoissa eikä kaikesta voi jäädä pois vain siksi että pelkää mitä muut ajattelevat. Tästä lapsi miitissä aiheesta on ollut paljon puhetta ja voimakkaita mielipiteitä niin kai se jotenkin lisää paineita. Pitäisi vaan olla ylianalysoimatta ja ajattelematta asiaa liikaa ja tulla vaan. Kyllä kaikki silviää ja jos nyt oleminen olisi ihan täydellisen mahdotonta niin kyllähän sieltä poiskin pääsee.
 
Minä en ole ehtinyt vielä ihmeemmin tietoisesti jännittämään miittiä, ja koska olen sitä ennen partioleirillä, hoksaan varmaan vasta kaksi päivää ennen lähtöä, minne oikein olen menossa. Alitajunta ei tosin lepää - viime yönä näin miittipakkauspainajaista: olisi pitänyt jo lähteä, mutta tungin rinkkaani pesukoneesta märkiä vaatteita, ja soitin hädissäni Sensenille, että on vielä pakko mennä kauppaan hakemaan suklaata... :joy:

Omaa hermoiluani helpottaa Sensenin (käyttäjätilitön ystäväni) mukaan raahaamisen ohella myös se, että miittiin on tulossa muitakin ensikertalaisia.
 
Minä en ole ehtinyt vielä ihmeemmin tietoisesti jännittämään miittiä, ja koska olen sitä ennen partioleirillä,

Kliffako on kyseessä? Meidän pieni sudenpentummekin viettää siellä neljä päivää kattaen miitiä edeltävän viikonlopun. Hän juuri eilen illalla ilmaisi jännittävänsä sekä Kliffaa että The Miittiä.
 
Käytin auton tänään katsastuksen jälkitarkastuksessa ja kylläpä jännitti, vaikka vaaditut korjaukset oli tehty ja tiesin kaiken olevan kunnossa. Katsastuskonttori kuuluu selkeästi samaan osastoon kuin hammaslääkäri: kukaan ei halua sinne. Lisäjännitystä aiheutti vielä se, että ko. autolla ollaan lähdössä reissuun torstaina ja jos auto ei olisi mennyt läpi se olisi mennyt ajokieltoon ja olisi pitänyt alkaa etsiä korvaavaa ajoneuvoa. Mutta joo, tällä kierroksella läpi ilman ongelmia. Huh. Iso kivi tippui sydämeltä.
 
Katsastukseen vieminen on kyllä aina jännitystä nostattava juttu vaikka tuon ainoan kerran on ollut jotain isompaa vikaa. Toisella kerralla oli yksi polttimo sammunut, mutta sitä ei tarvinnut käyttää uudestaan. Tuli vaan merkintä paperiin että se pitää vaihtaa.
Nyt minulla on siitä onnellinen asema että kun on ihan tuliterä auto niin ensimmäisiin vuosiin ei tarvitse katsastaa. En tosin muista moneenko vuoteen... Se pitäisi ehkä tarkistaa ettei mene vahingossa ohi :p
 
Aika paljon jännitti (ensimmäisellä kerralla) myös se että mitä jos joutuu teettämään hitsaustöitä. Mulla on ollut tätä ennen kolme saman ikäluokan autoa, ja kaikissa ollut pohja laho. Kaksi oli sellaisia että kannatti korjata ja yhtä ei kannattanut. Mutta tässä ei ollut helmojen kanssa mitään ongelmaa. Luulenpa että tätä autoa on pidetty alusta asti paremmin kuin aiempia raatojani. Aikaisempia oli toki jokaista myös ajettu melkein puoli miljoonaa kilometriä, kun nykyisessä on vasta reilut 300 tonnia mittarissa. Ostin tämän vuosi sitten ja kun käytiin edellisen omistajan kanssa koeajolla niin oli heti hyvä fiilis tästä. Oli mennyt pari viikkoa aiemmin katsastuksesta läpi ilman huomautuksia. Myyjä kertoi kaikki havaitsemansa viat (mm. tuo pakoputki päästi jo silloin hänen mielestään kylmänä "välillä ralliääniä", itse aloin huomata niitä vasta pari kuukautta sitten) ja tiesin että kustannuksia tulee mm. uusista talvirenkaista koska nastoista oli pelkät tyngät jäljellä, mutta niinhän se on vanhojen autojen kanssa aina. Toivon että tämän auton kanssa mentäis pari vuotta vielä. Aiemmista autoistani poiketen tää on nimittäin ollut tavattoman luotettava käynnistymään -20 asteen pakkasillakin.
 
Kliffako on kyseessä? Meidän pieni sudenpentummekin viettää siellä neljä päivää kattaen miitiä edeltävän viikonlopun. Hän juuri eilen illalla ilmaisi jännittävänsä sekä Kliffaa että The Miittiä.

Sepä se :D Poikkeuksellisesti mua jopa hermostuttaa hiukan, koska ollaan siellä kavereiden kanssa vain typistetty aika, eikä ole vielä mitään tietoa, miten järjestämme kyydit tai mihin pesteihin menemme... Partioon osaan onneksi suhtautua siten, että nauran mahdolliselle epäonnistumiselle ja vastoinkäymisille yleensä jo parin kuukauden kuluttua :joy:.

Hyvää leiriä ja siihen valmistautumista sudarillenne! :)
 
Jännittää ihmisten tapaaminen pitkän ajan jälkeen. Olen nyt ollut "eristyksissä" tahtomattani 3vuotta sosiaalisista kontakteista ja olen huomannut olevani helpommin ärtyvä. Jos tulee jotain juttua, mitä en jaksa, niin saatan oikeasti tiuskasta, vaikka en tarkoita sillä mitään. Jännitän nykyään sosiaalista kanssakäymistä myös puhelimessa ja jopa tekstiviesteissä. Tämä ei siis ole persoonallisuuden muutos, eikä mitään sen vakavampaa, vaan tämä on puhtaasti jännitystila, minkä ylitse en ole päässyt, kun en paljoa kotoa pois liiku nykyään.
 
En ehkä pääsekään kasomaan Mahlerin 8. sinfoniaa. Jos saisin siirrettyä työvuoroja parilla tunnilla taakse päin, se onnistuisi. Mutta tilanne töissä on niin kärjistynyt että vastapuolelle esitetty pyyntö saattaa kaikua kuuroille korville.
 
Huomenna käyn ensimmäistä kertaa yksityisessä asuntoesittelyssä. On semmoinen talo, jonka haluaisin. Siinä on paljon hyviä puolia, mutta huonojakin puolia löytyy ja niiden takia talo onkin ollut jo puoli vuotta tarjolla, koska tilanne on joiltakin osin niin epäselvä ja hankala. Toisaalta se on luonut tämän mahdollisuuden äkätä talon olemassaolo ja hintakin on tullut niin matalalle tasolle, että se on budjetin puolesta ulottuvillani.

Jos hoitaisin asiat elämässä varmasti vihoviimeisen varman päälle, niin en tätä taloa harkitsisi. Olisi helppoa jatkaa vanhaan tuttuun tyyliin, vaihtaa vain vaikka asuntoa jossa on vuokralla, mutta sitten olisi edelleen tietyt kahleet. Tahtoo hiljoksiin eroon kahleista ja vuokran syömästä lovesta omaan varallisuuteen. Ja erityisesti haluaa edes hieman rauhaa esimerkiksi naapureilta.

Tämmöiset halut vain johtaa Helsingissä siihen, että pitäisi koettaa kehdata ottaa hieman riskiä. Ja sehän se jänskättää. Aika pitkään pystyin olemaan lähinnä innoissani, mutta jännitys alkoi siinä kohtaa kun sai esittelyajan sovituksi. On nämä hobitille isoja askelia ottaa.
 
Jännityksen aihe on nyt edennyt siihen, että hakee pankeilta lainaa. Yhdestä tuli jo että muuten ookoo, mutta itse taloa ei kelpuuteta vakuudeksi. Ja minen halua sotkea kenenkään toisen omistuksia tähän touhuun. Onneksi toisen pankin kohdalla pääsee jo sentään kasvoikkain tapaamiseen asti; siellä ei toivottavasti nirsoilla yhtä paljon vakuusasian kanssa.
 
Olen tässä pari viikkoa elänyt vähän liiankin jännittäviä aikoja. "Liian" siksi, että se on purkautunut mm. tiuskimisherkkyytenä ja vietävänä väsymyksenä. Toisaalta oli pari pientä vapaa-ajan projektia, jotka kasautuivat muuten vain samoille viikoille, mutta erityisesti tässä olen jännittänyt työhön liittyviä tulevaisuuden suunnitelmia. Olen hoippunut kahden tai jopa kolmen vaihtoehdon partaalla voimatta tietää, mihin suuntaan rojahdan. Kaikki kyselevät jatkuvasti, mitä seuraavaksi tapahtuu, minne menen ja mitä tekemään enkä jaksaisi vastata kuin korkeintaan "it's complicated".

Tänään tai viimeistään huomenna kuitenkin lyön lukkoon sen, minne seuraavaksi työllistyn ja milloin. Kihelmöivää ja epätodellista.

Vaan eihän se jännittäminen vielä siihen lopu. Nimesin tämän syksyn "hylsyjen odottamisen syksyksi", koska meneillään on ollut niin monenlaisia hakuja ja esimerkiksi romaanikässärin tarjoamista kustantamoille, että epätodennäköisten onnistumisten odottamista on joka kuukaudelle ihan riittämiin.
 
Huhhuh. Paljon tsemppiä ja iso hali Dracaenalle!
Minulla on seuraavan vartin sisällä koesoitto orkesteriin. Päätin koesoittoihin tulemisesta eilen..
Sen lisäksi näyttää siltä, että iltamenojen takia sahaan Helsingin ja Kauniaisen väliä lähes joka ilta. Tästä tulee aika täysi syksy. Jännittää, saanko kaikki asiat treenattua ajallaan eri kokoonpanoihin. Ja vielä enemmän jännittää, että osaanko antaa itselleni ajan ihan vain lepäämistä varten.
 
Tiedoksi väestölle: siirsin tässä ketjussa torstaina alkaneen pitkän ja ansiokkaan protuleirejä käsittelevän keskustelun Prometheus-leiri -ketjuun alkaen viestistä #160 sivun 8 - jonne tämä linkki johtaa - alalaidassa. Toivottavasti tämä sopii kaikille, hyvällähän mie.
 
Saatan siirtyä älypuhelinaikaan. Olen monia vuosia ollut todella vahvasti niitä vastaan. En halua olla jatkuvasti luurissa kiinni, en tahtoisi että puhelin on niin iso ettei mahdu taskuun ja olen kritisoinut niiden akunkestoa sekä vaikutusta tavallisten ihmisten ajan ja aivokapasiteetin käyttöön. Olen pelännyt että helposti nettiin koukuttuvana menetän kontrollin täysin jos netti kulkee taskussa.
Ja sitten ihan pyytämättä vastaan kävelee FB:ssä maininta puhelimesta joka jostain syystä (en tiedä itsekään miksi) houkutteli kysymään googlelta vähän lisää ja ensimmäistä kertaa koskaan minulle tuli halu oikeasti saada älykäs puhelin. Onnistuin perustelemaan sen tarpeen sillä että saisin lopulta 112-sovelluksen jota pidän todella hienona ja jopa tärkeänä olla olemassa, mutta en ole vanhaan puhelimeeni saanut, sillä että voisin lopulta kokeilla jo vuosia kutkuttanutta geokätköilyä sekä sillä että nykyisessä puhelimessa jumittaa 8-näppäin ja se haittaa viestien kirjoitusta siinä määrin että päädyn usein soittamaan ihan puhtaasti laiskuuttani. Niin ja siksikin että tässä myös viestin kirjoitus alkaa hidastua ja tökkiä pahasti kun merkkien määrä ylittää tietyn rajan. Ehdin kirjoittaa kaksi sanaa ennen kuin mitään ilmestyy ruutuun.
Silti epäilyttää. Tämä on yllättävän iso muutos niin omassa asennoitumisessa kuin myös arjen asioiden hoidossa. Haluanko asettaa itseni siihen tilanteeseen missä pääsen aina nettiin? Haluanko kantaa pientä tietokonetta aina mukanani? Mitä sanon niille joille olen pitkään sanonut etten suostu ottamaan älypuhelinta (noiden alussa mainittujen syiden ja muutamien muidenkin takia)? Onnistunko pitämään pääni siinä asiassa että en lataa puhelimeen mitään pelejä/opettele pelaamaan puhelimella muuta kuin sitä geokätköilyä? Pidetäänkö minua hulluna jos hankin puhelimen joka on tehty kestämään sellaisia olosuhteita joihin itse päädyn ehkä korkeintaan kerran vuodessa? Haluanko sen vain sen tuoman statuksen takia vai onko minulla oikeasti jonkunlainen tarpeeseen perustuva halu?
Eilen illalla sekä tänään aamullakin on ihan fyysisesti kutkuttanut vatsanpohjasta ajatus että saattaisin hankkia tuon puhelimen. Se on vaan puhelin, mutta silti olen pariin kertaan meinannut hätäpäissäni perääntyä koko asiasta. Ihan vaan siksi että hirvittää astua tällaiselle uudelle maaperälle. Mutta silti se on vaan puhelin! Miksi sitä pitää jännittää tällä tavalla?
 
Olet kuin Pippin, joka pyöriskelee makuusijallaan ja pystyy ajattelemaan vain jännittävää palloa, jonka syvyyksiin ehti vain pikaisesti vilkaista ennen kuin Gandalf otti sen itselleen. "Sleep" onnistuisi nyt vain roimilla miinuksilla, mutta "sneak" saisi hyvät lajibonukset... mitä tehdä, mitä tehdä?

Jos voisin kääntää kelloa taaksepäin aikaan ennen ensimmäisen älypuhelimeni hankintaa, niin päätyisinkö samaan ratkaisuun nykyisillä muistoillani ja kokemuksillani? Luultavasti, koska laite on antanut enemmän kuin se on ottanut, vaikka tietty orjuus- ja riippuvuussuhde siihen ärsyttääkin. Joku sanoi sattuvasti, että "Taskussani on koko ihmiskunnan kirjoitettu tietous. Käytän sitä foorumeilla trollaamiseen ja kissakuvien katselemiseen." Ehkei vain pitäisi olla niin kriittinen omia tapojaan ja tottumuksiaan kohtaan.
 
Ylös