Jännittääkö?

Minun mielestäni perusluterilaisuus on lähinnä verrattavissa johonkin addiktoivaan pikkupaheeseen kuten kahvinjuontiin ? Itselleni kirkkoon kuuluminen ja hengellisyys on ihan oikeasti tärkeää, vaikka olen kuitenkin juuri sellainen perusluterilainen ja tapakristitty. Käyn kirkossa kerran vuodessa, siis jouluisin (ellei ole häitä tai muita juhlia). Kavahdan kaikenlaista ääriajattelua tässä(kin) asiassa.
 
Kummilapsestamme kehittyi seurakuntanuori, ja hänen ateistivanhempansa vitsailivat, että sen täytyy olla meidän huonoa vaikutustamme. Suvussa on muitakin Jeesuksen lampaita, mutta ihan fiksuja sellaisia onneksi.

Omista luokkakavereistani ainakin yksi totesi ykskantaan ryhtyneensä isoseksi vain siksi, että isosena saa palkkaa siitä, kun pitää viikon verran hauskaa pelailemalla futista ja korista vuotta nuorempien kanssa.
 
Last edited:
Enpä ole koskaan jännittänyt näin paljon. Huomenna on eka koulupäivä, ja tiedän, sydämeni pohjasta, että illalla kirjoitan ilonaihetopikkiin sellaisen iloisten tapahtumien vyörytyksen. Mutta nyt jännittää niin paljon, etten haluaisi edes mennä kouluun. Tai sitten jännitän koulunaloituksen lisäksi arkea: sitä, onnistunko hoitamaan kaikki asiat itsenäisesti ja edistymään opinnoissani. Kaikki kaverini ovat varoitelleet minua siitä, että yliopisto on todella itsenäistä puurtamista. Ja eniten minua jännittää, saanko lukujärjestyksistäni sellaisia, että saan kaiken pakollisen ja itselleni mieluisat syventävät kurssit mahtumaan. Ja sitä, saanko jatkaa samalla piano-opettajalla.
Eli oikeastaan jännitän aika montaakin asiaa. Se on varmaan ihan okei ja luonnollista, ja onneksi meillä on omistautuneet tutorit, jotka vastaa kysymyksiin ja ohjaa eteenpäin. Ehkä minä selviän.
 
Elä pelästy, jos minä huithapelien huithapeli onnistun selviämään yliopiston itsenäisistä niin siihen kykenet kyllä sinäkin. c: Kaikki vaan kalenteriin ja sitten kerrot jollekin kaverille että tähän mennessä teen tämän niin on vaikeampi luistaa aikatauluista.
 
Hakemus jatko-opintoihin on lähetetty. Olen jo yli vuoden haaveillut siitä, että ainakin kokeilisin polkua filosofian tohtoriksi. Vuosi sitten hain liian kiireessä enkä päässyt. Keväällä unohdin, että haku on maaliskuussa eikä huhtikuussa. Nyt sitten panostin kunnolla.

Lokakuuta ja päätöstä odotellessa...
 
Isilmírën viestin jälkeen omat jännityksenaiheeni tuntuvat melko vaisuilta, mutta: kauan odottamani hindinkurssi alkaa huomenna! Olen odottanut todella pitkään mahdollisuutta opiskella jotain intialaista kieltä yliopistolla, ja nyt se tapahtuu. Lisäksi näen Wagnerin Das Rheingoldin huomenna ensimmäistä kertaa livenä, mitä olen odottanut jo vuosikausia.

Miten tässä nyt malttaa mennä nukkumaan...
 
Jännittää miten jaksan tämän viikon riehua tutorina pitkin kylää kun kaikkea muutakin tärkeää tuntuu olevan koko ajan tapahtumassa. Koko ajan pitäisi olla skarppina, paikalla, auttamassa, tietämässä ja osaamassa sekä vielä lisäksi hoitaa omia opintoja ja muita sen sellaisia. Olen sosiaalinen tapaus mutta välillä hajottaa aika reippaastikin se että tahtoisin omien outojen kaverien seuraan enkä koko ajan olla jossain fuksien kanssa, jotka tuntuvat kaikki niin tavallisilta nuorilta aikuisilta. Ei sinänsä, että siinä olisi mitään pahaa. Jännittää siis se miten pahoja hajoiluja on tiedossa, koska pari itkuväsykohtausta on jo ollut siinä kohtaa kun raahautuu ylitäyden vartin tarkkuudella aikataulutetun päivän jälkeen kotiin. Kyllä jaksan kunhan kerkeisin nukkua jossain välissä. Miitti tulee sinänsä huonoon saumaan, juuri tutorkaaoksen jälkeen, joten ensimmäinen vapaa rauhallinen omassa rauhassa vietetty viikonloppu/parin päivän kolo odottaa vasta kolmen viikon päästä. Tämä on olotila kahden tutorpäivän jälkeen siis. Vasta kahden.
 
Tuntuu että kuluneet 12 tuntia ovat olleet mielensisäisesti erittäin aktiivisia, ja alitajunta on hyrrännyt niin valveilla kuin unessakin. Nyt aamukahvia nauttiessa tuntuu taas melko rauhalliselta, joten tämä pysyy varmaankin hallinnassa. Kuitenkin elämän varrelta löytyy psyykkisiä romahduksia, joten aina on mahdollista että tilanne kriisiytyy. Onneksi minulla on joka tapauksessa edelleen psyykelääkitys päällä ja terapia jatkuu, joten kevään 2009 tai kevään 2014 tapahtumat tuskin toistuvat.
 
Tuplapostaan tähän perään, että ilmoitin eilen vapaaehtoistyöpaikkaani jääväni sinä päivänä pois työvuorosta. Sen jälkeen olo normalisoitui aika pian, ja viimeiset 22 tuntia ajatuksenjuoksu ja tunnetilat ovat olleet hyvin tavanomaisia. Vaikuttaakin, että olen selvinnyt ainakin toistaiseksi.

Ja koska ketjuun ei saa postata ilman jännityksenaihetta, mainittakoon minun johtavan jälleen roolipeliä maanantaina, ja illan juonimenun pitäisikin olla siihen mennessä jokseenkin valmis. Kevyttä painetta siis siihen suuntaan.
 
Olen reilun vuoden ollut työttömänä ja nyt laitoin ensimmäiseen oikeasti kiinnostavaan paikkaan hakemuksen. Hakuaika päättyy jo tämän viikon sunnuntaina ja kaikkiin hakijoihin ollaan yhteydessä, pääsi jatkohaastatteluun tai ei. Jännittää kyllä, pääsenkö edes jatkoon, työkokemukseni ja ammattiosaamiseni kyllä puhuu puolestaan ja haluaisin mahdollisuuden haastikseen.
 
Jännittää hirveästi, kun nyt tajusin näytelmän ensi-illan olevan oikeasti totta. Kirjaimellisesti sydän kurkussa olen jutellut sellaisten ihmisten kanssa, etten olisi ikinä kuvitellutkaan. Nyt minuun otettiin yhteyttä näytelmäkirjailijaliitostakin asian tiimoilta. Jännittää ihan kamalasti, kun olen kuitenkin vain harrastajateatteritaustainen, mutta nyt on ihan eri tilanne olla käsikirjoittajana lavallakin, kun en halunnut itselleni juuri tuota roolia vaan ohjaaja valitsi sen.
 
Puhun kokemusasiantuntijana poliisiopiskelijoille/kokelaille tänään, edelliskeikka siihen koulutusohjelmaan oli syksyllä 2018, ja se on edelleen koke-historiani raskain toimi. Että kyllä on pikkaisen perhosia vatsassa nyt. Konstaapelien Yrmy ja Jermu pikkuveljet ovat varmaankin yleisön joukossa.
 
Viiden päivän päästä mennään hakemaan koiranpentu tulevaan kotiinsa. En millään malttaisi odottaa, että saan uuden perheenjäseneni tänne. Toisaalta vähemmän innoissani odotan vahinkopissejä lattialla ja ikävävikinän häiritsemiä yöunia. Vaikka kuinka hyvin luulee valmistuneensa, niin eiköhän se karvainen vekkuli kohta ole järsinyt jotain, mitä se ei olisi saanut...

Jännittää myös, kuinka hyvin jaksan jutella ohikulkijoiden kanssa, jotka pysähtyvät ihailemaan pentua ja kysymään, mitä rotua se on. Sitä kuulemma tapahtuu paljon. Todella paljon.
 
Ylös