Jännittääkö?

Olen sopinut vetäväni ylihuomenna Harn-seikkailua roolipeli-illassa, ja juuri hetki sitten alkoi äkisti voimakas jännityksen tunne. Ehkä tilanteeseen nähden yllättävänkin voimakas, sillä olen kuitenkin tehnyt jo paljon pohjatyötä ja tässä on vielä 56 tuntia jäljellä. Eikä minulla ole myöskään mitään velvoitetta onnistua. Mutta ehkä ihmismieli on sellainen, että on hyväksi jos välillä jokin jännittää, ja jos ei ole oikeita asioita jännitettäväksi, niin sitten niitä täytyy hakemalla hakea.
 
Minulla olisi mahdollisuus lähteä Japaniin vaihto-oppilaaksi, mutta esteenä ovat tällä hetkellä oma henkilökohtainen opetussuunnitelmani, jonka pistemäärät pursuavat aika paljon, ja yliopiston määrärahat. Japanissa opiskelu on unelmani, toivottavasti se toteutuu. Hakuprosessi on kuitenkin nyt laitettu alulle.
 
Siskonpoika lähtee Jaappaniin vaihto-oppilaaksi. Hänen oli tarkoitus asua japanilaisen tyttöystävänsä luona avosuhteessa, mutta naisen (arkkitehtiopiskelija) vanhempien vanhanaikaisen varautuneisuuden ja joidenkin muiden tekijöiden vuoksi heistä tuleekin aviopari viikon päästä suomalaisessa maistraatissa. Itse hääjuhlat järjestetään kummassakin maassa parin vuoden sisällä.
 
Kävin pari viikkoa sitten työterveyslääkärillä yhden pieneltä vaikuttaneen jutun takia. Hän lähetti minut erikoislääkärille missä paljastui että ehkä minulla onkin kolme vähän isompaa ongelmaa ja hänkin lähetti minut eteenpäin. Nyt jännitän parin viikon päästä olevaa vastaanottoaikaa Naistenklinikalla. Vielä jännittävämmän asiasta tekee se, että kyseessä on opetusvastaanotto ja mukana on kandeja. Se on tietysti tärkeää ja mielelläni olen auttamassa heidän koulutustaan mutta se ei tee jo muutenkin hermostuttavaa gynekologista tutkimusta yhtään helpommaksi.
 
Joo, tuntuu kuin pienenpieniä muurahaisia kiipeilisi pitkin poikin jalkojeni lihaksia. Minulla on tänään ensimmäinen työhaastattelu moneen vuoteen. Luulin pystyväni suhtautumaan siihen kuin johonkin arkipäiväiseen tapahtumaan, mutta en näemmä sitten. The Cellin kiihkeä alku kuvastaa hyvin tunnettani, mutta nyt sen kuunteleminen ei rauhoita, vaan saa entistäkin levottomammaksi. Parin minuutin päästä suljen luukun ja alan valmistautua kotimatkaan ja etäyhteydellä suoritettavaan haastatteluun. Vaimoni vinkkasi, että taustalla kaapinovien päällä roikkuvat pyyhkeet kannattaa korjata sivuun. Olisivat halunneet haastatella livenä, mutta tänään olin suunnitellusti yksin töissä, joten se ei käynyt millään päinsä. Tämäkin järjestely tekee tiukkaa.

Into The Fire.
 
Tänään oli tuo jännittävä lääkärilläkäynti, joka oli lopulta aika mukava. Lisää jännitettävää kyllä tuli, sain ajan helmikuulle kohdunpoistoon. En ole ollut sairaalassa potilaana sen jälkeen kun synnyin niin tulossa on kaikenlaista jännitettävää.
 
Jännittää enkä saa unta, koska mietin tulenko kipeäksi huomisesta toisesta ruttopiikistä. Ehkä kannattaa varulta käydä ostamassa pitsaa pakkaseen, siltä varalta että en jaksa kokkailla tulevina päivinä. Eka rokote aiheutti vähän kuumetta ja palelukohtauksen, saa nyt nähdä miten tämä toinen menee.
 
Minulla olisi huomenaamulla (tai jos taksi lentokentälle lasketaan niin aamuyöllä) vihdoin muutto Japaniin edessä. Yli vuoden riepottelun ja lykkäysten jälkeen jännittää edelleen, meneekö jokin kuitenkin viime metreillä pieleen - jos joku kaikista lomakkeista onkin väärin täytetty, jos laukut onkin liian painavia, jos lennot ei pääsekään lähtemään... Mutta tällä hetkellä lähtö näyttää kuitenkin suhteellisen varmalta. Seuraavaksi sitten kaksi viikkoa karanteenissa Tokion liepeillä, toivottavasti eilinen maanjäristys oli ainoa laatuaan 😅
 
Hienoa Otak - vihdoinkin! Toivotaan että viihdyt mainiosti...

Tervetuloa myös taas etälukupiireihimme, jos kaipaat välillä suomalaisseuraa ja olet hereillä siihen aikaan. Saisimme ainakin ennätyksen lukupiirin maantieteellisessä laajuudessa :) (ota kirja mukaan jos kiinnostaa ja sinulla on)
 
Aion mennä tänään hiihtämään ja jännittää, koska en tykkää yhtään tehdä mitään urheiluhenkistä silleen, että joku näkee. Eniten ahdistaa kävellä tuonne ladunvarteen kämpältä se 150 metrin matka, koska Minut Voidaan Nähdä siinä. En myös ole mitenkään erityisen hyvä hiihtämään, ja välillä huvittaa kun kaiken maailman mummot ja papat menevät ohitseni mutta yleensä myös hymyilevät rohkaisevasti. Eniten kammoan kilpahiihtäjän näköisiä heeboja jotka hiihtävät täyttä vauhtia ohi alamäessä ihan älyttömän läheltä, he eivät välttämättä säikähdä ja kaadu mutta minä voin pelästyä ja kaatua, pitää varmaan teipata varoituskolmio selkään :D
Oikeastaan en tykkää tehdä mitään, missä en ole hyvä, silleen että joku voi nähdä tai kuulla tai edes tietää asiasta. Tahtoisin oppia soittamaan kitaraa, ehkä hommaan itselleni jonkun käytetyn kitaran ja opettelen sen kanssa ja laitan sen vaatekaappiin piiloon aina kun joku tulee kylään. Ehkä eniten kammottaa ajatus soittaa huonosti, kun ammattimuusikon tasoinen äitini on kuuntelemassa, (joka suhtautuisi kyllä kannustavasti), onneksi asun omassa kämpässä ja saan mokailla rauhassa. Jotenkin kaikki harrastukset ovat minulla tasoa "joko pyritään ammattitasolle tai ei edes yritetä". En tiedä mistä tämmöinenkin ajatusvääristymä on tullut, eihän kukaan voi osata mitään, kun ensi kertaa yrittää.
 
Aion mennä tänään hiihtämään ja jännittää, koska en tykkää yhtään tehdä mitään urheiluhenkistä silleen, että joku näkee. Eniten ahdistaa kävellä tuonne ladunvarteen kämpältä se 150 metrin matka, koska Minut Voidaan Nähdä siinä. En myös ole mitenkään erityisen hyvä hiihtämään
Minulla on vähän sama tunne (paitsi että täällä ei vielä ole lunta), ja silti minustakin on hassua ajatella niin - mistä ihmeestä tulee sellainen kummallinen ajatus, ettei saisi harjoitella jos ei osaa. Mutta oma ratkaisuni on ollut hiihtää pimeän aikaan: talvella se ei ole edes kovin myöhään, eikä hiihtotaitoni ole (vieläkään) niin hyvä, että jaksaisin kuitenkaan hiihtää montaa tuntia kerralla...

Joskus olen myös tehnyt oman pienen ladun ja hiihtänyt sitä muutaman kierroksen.
 
En ole hiihtänyt moneen vuoteen, koska tarvitsisin hiihtämistä varten uudet erä/metsäsukset, mutta sellaiset ovat uusina aika hintavat eikä niitä käytettyinä ole järin paljon tarjolla. Laduille en suostu menemään, se on umpihanki tai ei mitään.

Pihanurmella olisi kätevä harjoitella ukemeita kesäisin, mutten kestä ajatusta, että kukaan näkee kömpelöä vyörähtelyäni. Ei siis liene yllätys, etten vieläkään osaa tehdä kunnolla edes pehmeitä ukemeita, saati sitten kovia, vaikka aika monta vuotta budotreeniä on jo takana.
 
Minulla olisi mahdollista saada virka kapellimestarina.

Kyllä, luitte oikein. Tultiin oikein hihasta nykäisemään ja kannustettiin laittamaan CV ja hakemus ja lisäkysymykset reksille.
Eihän tämä jännitys vedä vertoja Siban pääsykokeille (tuskin mikään vetää kun kokeet olivat niin monella mittarilla tärkeät) mutta läheltä liippaa.

Voi hyvä Eru. Haluan sen työn. Siinä saisi olla lasten ja nuorten kanssa ja kuitenkin taiteellinen johtaja. Kaikenlainen tsemppailu on erittäin tervetullutta.
 
Hei vau!! Tuo taide ja kulttuuripuoli on minulle aika vieras, mutta eilen sain kunnian kuunnella kun asiaan vihkiytynyt opiskelutoverini puhui kaikesta siitä mitä tekee ja miten saa vaikuttaa tekemisensä kautta ja miten on opiskelujen myötä tehnyt ison tietopaketin ympäristökasvatuksesta kulttuuripuolella ja se palo ja into mikä hänessä loisti oli jotain ihanaa katsottavaa. Se raotti minulle vähän sen maailman verhoa.

Upea mahdollisuus Lindelle päästä tekemään työtä jota selvästi rakastaa. Pidän peukkuja ja toivon parasta. Ihan koko sydämestäni ja Linde jos joku tietää, miten paljon sinne on varastoitunut positiivista energiaa jaettavaksi ympäristööni, joten jos toiveilla pystyisi vaikuttamaan asioihin niin ei olisi epäilystäkään ettetkö saisi paikkaa. Olet Linde hurjan tärkeä ihminen minulle ❤
 
Mitä tällaiseen voi enää sanoa??
Kiitos, ja samoin ihana Lohikäärme :heart: olet tärkeä!

Kuulostaa siltä että keskustelu kulttuurialasta ja ympäristökasvatuksesta on ollut hyvin mielenkiintoinen! Ja itseasiassa Akatemialle siitä ollaan perustamassa aiheen tiimoilta joku työryhmä. Tästä voisi vaihtaa enemmänkin ajatuksia yksärein. :)
 
Vanhojentanssit lähestyy ja harjoituksissa alkaa tulla kiire. Menin lupautumaan, että opettelen omaa tanssia varten muutamat askelkuviot ja nyt minun pitäisi ilmeisesti opettaa tanssit myös muulle porukalle. Osaan kyllä itse tanssit vaikka unissani, mutta kun en tunne kurssilaisista ketään hyvin enkä yhtään osaa puhua isolle ryhmälle. Eikä paikalla tule olemaan ketään ohjaajaa tai opettajaa, vaan itse pitäisi kai vetää koko tunti. Hirvittää kauheasti! Kyllä minä sen teen, pakkohan se joskus on opetella puhumaan, mutta en ole varmaan koskaan ennen ollut tilanteessa, missä pitäisi näin reilusti ylittää itsensä enkä yhtään tiedä miten se tulee menemään.:knockout: Ja tämä siis ihan parin tunnin päästä.
 
Tässä parin kuukauden sisällä olen muuttamassa poikaystäväni kanssa yhteen yhteiseen asuntoomme, ja siinä samalla pitäisi yrittää myydä hänen nykyinen asuntonsa ja löytää vuokralainen minun asuntooni.

Hän muuttaa vain toistakymmentä kilometriä, minä (ja koira) kolmisensataa kilometriä. Aikamoinen elämän muutos etenkin minulle, vaikka onkin ihanaa saada oma piha, oma sauna, erillinen työhuone, valtavasti säilytystilaa, ja ihan vain uudenlainen elämänjärjestys yhdessä.

Jännittää, miten näistä nykyisistä asunnoista päästään eroon, miten muutto järjestyy ja mitä kaikkea tässä pitäisi ottaakaan huomioon. Ja huh tätä rahanmenoa heti alussa! Tilini tulee parkumaan kauhusta, kunnes tilanne asettuu. Lopulta yhdessä asuminen tulee halvemmaksi, mutta juuri nyt tunnen itseni erittäin köyhäksi...
 
Ylös