Jaahas ja nakki napsahti.
Jännitys tulee aaltoina. Kuvittelen häähunnussa rautaesiripun takana seisomista, pikapukuvaihtoja ja soolobiisejä. Sydän hakkaa, kädet hikoavat. Iltapäivällä pukusovituksessa oli jotenkin maagista. Tässä minä nyt sitten olen. Ihan oikea näyttelijä. Valtavan isolta tuntuvan tehtävän edessä. Pukuja pitää pidentää minulle. Hääkruunua suurentaa. Morsian nuorentui lähes parillakymmenellä vuodella oikeasta näyttelijästä
Jostain syystä eniten juuri nyt pelkään sitä, että yön aikana joku muu sairastuu ja koko näytös perutaan. Se olisi valtava pettymys, ei ollenkaan helpotus kuitenkaan. Huomenna aamulla laulutreeneihin, siitä kohtausharjoituksiin. Pitää muistaa syödä, tänään unohdin. Pahinta on odottaminen. Tiedän, että kun huomenna saavun teatterille, olo on parempi kuin nyt. Tuntuu että muistettavia asioita on ihan hirveästi. Repliikit, laulut, iskut, kaikki asemat, koreografiat, tässä kohtaa haen kannun ja mukin, tässä kohtaa siirrän huopikkaita niin, että ne eivät jää kangaspuiden alle. Niin ja sitten se näytteleminen. Johannan tarina. Huomenna ensimmäistä kertaa menen lavalla naimisiin ja ensimmäistä kertaa myös kuolen näyttämöllä.
Tämä on aivan mielipuolinen työ.
Tiedän, että ainoa vaihtoehtoni on uskoa, että pystyn ja millekään muulle ei saa olla tilaa. Mokia tulee taatusti, suurinta osaa niistä kukaan ei huomaa, ja moka on lahja. Kun läheinen ystäväni pikapaikkasi toista roolia ensi-iltaviikolla, sanoin hänelle monta kertaa "me ollaan täällä yhdessä" ja "tässä ei voi käydä kuin hyvin". Siihen ei auta kuin uskoa. Tiedän, että yön pimeinä tunteina iskee kauhu, mitä olenkaan tekemässä, mutta ehkä parempi jos en ihan tarkalleen tiedä.
Tässä ei voi käydä kuin hyvin.