Jännittääkö?

Olen saattanut kerätä liikaa hommia itselleni jaksamiseeni nähden, ja nyt tietysti jännittää miten selviän niistä. Tähän liittyy myös levottomuus, joka tahtoo torpata pyrkimykset työskennellä järkevästi päämäärän eteen. Apua! Tulipalo! Vedenpaisumus! Marsilaisten hyökkäys! Roolipeli-ilta!
 
Jälleen roolipelipäivä, tällä kertaa minulla on vedettävänä HarnMaster-kampanjani tähänastinen huipentuma, jossa on odotettavissa takaa-ajoa ja kova taistelu mahdollisine miestappioineen jopa pelaajahahmojen joukossa. Katsotaan miten kaikessa käy, voi olla että olen kasannut vähän liikaa liikkuvia osia tähän sessioon, erityisesti todennäköisessä taistelussa on varmasti liikaa ei-pelaajahahmoja. Mutta ainakin olen tehnyt ajan saatossa melko paljon pohjatyötä, jotta seikkailu sujuisi kaikesta huolimatta. Kaksi tuntia h-hetkeen... 😨
 
Lainaan itseni melkein viiden kuukauden takaa:

Firma, jossa olin töissä 8 vuotta sitten ennen omille teilleni (eli yrittäjäksi) lähtemistä, hakee uutta työntekijää tehtävään, joka on jotakuinkin sama jota tein silloin. Nyt rekryfirma, jonka kautta hain töitä ihan muualle 2 vuotta sitten (yrittäjähomman loputtua, ja ihan eri duuniin) soitti kun etsii tekijää just tähän. Ovat säilyttäneet kahden vuoden takaisen hakemukseni (johon toki pyysivät silloin luvan). Pikkusen tuli puskista! Pyysin muutaman päivän miettimisaikaa ja sovittiin että sieltä soitetaan ensi viikon puolenvälin jälkeen. Oon tässä nyt ihan paperilla käynyt läpi nykyisen ja mahdollisen tulevan työn plussia ja miinuksia. Katotaan nyt mitä tapahtuu ja miten käy. Mulla ei sinällään ole mitään hävittävää, kun mulla on jo vakiduuni.

Huomenna olis tämän projektin seurauksena viimein työsopimuksen allekirjoitus. Ja maanantaina sitten se mikä jännittää, eli irtisanoutuminen. Oon irtisanoutunut monta kertaa, mutta aina se tuntuu yhtä ikävältä. Tuntuu aika kaoottiselta, että mulla on nykyisessä paikassa tästä hetkestä eteenpäin enää 16 työpäivää ja töitä enemmän kuin ehdin siinä ajassa saada valmiiksi. Tuntuu surulliselta jättää nykyiset kivat työkaverit. Tuntuu jopa - ja tiedän että tää on todella typerää! - vähän syylliseltä, kun tiedän miten hullu kevät nykyisessä mestassa on töiden suhteen tulossa enkä ole enää kantamassa osaa taakasta, etenkin kun olen tiennyt jo pitkään että olen kohta häipymässä, mutta koska en ole tiennyt aikataulua olen joutunut esittämään muuta.

Olen tässä vakuutellut itseäni siitä, että työpaikkoihin liittyvissä asioissa olen ihan ensisijaisesti vastuussa omasta elämästäni (etenkin kun tarjottu työsopimus on sellainen että siitä kieltäytyminen olisi silkkaa idiotismia) ja ettei pitäisi ajatella muita, mutta prkl kun tunteet yrittää tunkea mukaan. Tuo irtisanoutuminen on nimenomaan se pahin rasti. Tiedän että vikan työpäivän jälkeen helpottaa, ja joskus toukokuun alussa en tätä enää muistakaan kun on jo solahtanut uusiin kuvioihin.
 
Kuopus on lähdössä huomenna Kuopioon osallistuakseen ylihuomenna alkavalle tanssileirille, ja nyt jännittää ihan hillittömästi. Olemme nimittäin lähettämässä 12-vuotiaan omin nokkineen viiden tunnin junamatkan päähän kaupunkiin, jossa hän ei ole koskaan käynyt, yöksi ihmisten luo, joita kukaan meistä ei ole koskaan tavannut (ovat kuorokaverin perhettä, joten ihan luotettavia ja turvallisia kyllä), ja sieltä suunnistamaan seuraavana aamuna julkisilla omin nokkineen ensin Kuopion keskustaan aamupalalle ja aikaa kuluttamaan ja sitten keskustasta sille koululle, jolla leiri pidetään. Hän on "big boie" ja reipas partiolainen ja varmasti pärjää, mutta silti näin äitinä jännittää tällä hetkellä todella paljon.
 
Olen aivan paiseissani huomenna alkavasta käyrätorven mestarikurssista Lieksan Vaskiviikolla. Pari vuotta sitten olin ihan oikeassa paikassa siellä, mutta etenkin pandemian aikana soittotaitoni on taantunut, ja pelkään nyt nolaavani siellä itseni tai vähintäänkin haaskaavani opettajien aikaa, kun minulla ei naaman soittokunto kestä tai trööttäilen muuten vain mitä sattuu. Olen tosi huono kestämään sitä, että olen porukan huonoin asiassa, joka on minulle tärkeä.

Samaan aikaan jännitän, tuleeko Lieksasta lähtö kotiin, jos koiran vointi heikkenee (juuri nyt se voi ihan hyvin, mutta yllättäviä käänteitä on kesään mahtunut...) ja/tai miten sujuu telttaelämä yksin leirintäalueella viikon ajan.
 
Ihanaa vaskiviikkoa Raseena!! Musiikinopettajana mikään ei oo antoisampaa, kuin sellaisen ihmisen auttaminen, joka tauon jälkeen tulee innoissaan ja motivoituneena takaisin asian äärelle. Saa myös jännittää. ❤️
Ja suuri tsemppi koiran tilanteeseen!
 
Jännittää aika lailla, koska minulla on sovittu huomiseksi yksityinen näyttö juuri sellaiseen kämppään, jonka haluaisin vuokrata. Se täyttäisi kaikki toiveeni sijainnin, vuokran ja mukavuuksien osalta. Tuntuu, että jos edes kirjoitan tämän ja postaan, niin se tuo minulle epäonnea. Ei hemmetti! :D Olen toiveikas mutta jännittää.
 
Lähden tänään tai oikeammin ensi yönä kohti Norjaa. Herätessä potkaisi pikku paniikit mutta otin beetasalpaajan ja voin nyt taas ihan hyvin. Vähän sieltä silti tuntuu kuplivan angstia esiin, mutta luultavasti ne loppuvat sitten kun olen hetken aikaa ollut perillä. Huomenna olen Tromssassa joskus puoli kasilta, ja pääsen siitä kätevästi toisella bussilla kämpille, ja latasin lippusovelluksenkin jo valmiiksi. Suurin osa tavaroista on jo rinkassa. Ärsyttää vähän kun jännittäminen menee yli paniikiksi, mutta onneksi on kunnon apteekki mukana.
 
Olen ekaa kertaa elämässäni menossa myymään tavaraa siivouspäivän kirppikselle - tai ylipäätään kirppikselle - ja jännittää vähän. Toisaalta tsemppaan itseäni sillä, että olen tehnyt asiakaspalvelutyötä jo 14 vuotta, joten ei tämän kauhean vaikeaa pitäisi olla. Eväät kuitenkin unohdin lähtöä tehdessäni kun keskityin varmistelemaan, että kaikki myyntitavarat on pakattu, mutta täysi vesipullo sentään on mukana.
 
Tämä viikko on ollut yllättävän raskas eikä voimia ole riittänyt kaiken hoitamiseen suunnitelmien mukaan. Kuitenkin ensi viikon pitäisi olla vielä selvästi koettelevampi. Sitä odotellessa on varsin jännittynyt olo, vaikka aamu alkoikin rennoissa merkeissä kahvia juoden ja Warbandia pelaten. Lautapelailua on ohjelmassa tänään vasta puoli neljästä alkaen, mutta mihin uskallan ryhtyä sitä odotellessa; liiallinen tekeminen voisi kostautua voimien palautumattomuutena, toisaalta olisi hyvä saada ajatuksia edes tilapäisesti pois ensi viikosta.
 
Minä täällä taas! Tänään minun täytyy ajaa pakulla Espoosta itäiseen Helsinkiin ja takaisin. Moottoripyörää isompia ajoneuvoja vieroksuvana ja vieraissa kaupungeissa ajamista pelkäävänä voin sanoa, että todellakin jännittää. Siellä itäisessä Helsingissä on kuitenkin halpa ja tyylikäs ulkoruokailuryhmä, jonka haluan terassille. Onneksi ei tarvitse ajaa ruuhka-aikaan ja ison osan matkasta voi huristella jotain isoa väylää tai kehää.
(Olen ennenkin ajanut pakulla ja olen kerran ajanut PK-seudulla, joten ehkä tämä ei ole täysin kauhuskenaario muuten kuin omassa päässäni.)
 
Tuntuu, että viimeiset pari kuukautta olen vain hypellyt jännityksen aiheesta toiseen, sydämentykytykset, unettomuus ja kauhuskenaariot ovat tulleet tutuiksi. Sain aamulla viestin näyttelijäystävältäni, jonka understudy olen nykyisessä produktiossa, ja hän on sairaana. Nyt odotan, mikä tuomio huomenna tulee, millä kokoonpanolla esitetään, parantuuko toinen sairastupalainen ajoissa, ehditäänkö paikkausharjoituksia järjestää, perutaanko esitykset, vai teenkö pikapaikkauksena pääroolin ammattiteatterin lavalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Epävarmuus on pahinta, jos mahdollisuus tulee, otan sen ilolla vastaan ja teen parhaani. Huhhuh, toivotaan parasta.
 
Jaahas ja nakki napsahti.

Jännitys tulee aaltoina. Kuvittelen häähunnussa rautaesiripun takana seisomista, pikapukuvaihtoja ja soolobiisejä. Sydän hakkaa, kädet hikoavat. Iltapäivällä pukusovituksessa oli jotenkin maagista. Tässä minä nyt sitten olen. Ihan oikea näyttelijä. Valtavan isolta tuntuvan tehtävän edessä. Pukuja pitää pidentää minulle. Hääkruunua suurentaa. Morsian nuorentui lähes parillakymmenellä vuodella oikeasta näyttelijästä :grin:

Jostain syystä eniten juuri nyt pelkään sitä, että yön aikana joku muu sairastuu ja koko näytös perutaan. Se olisi valtava pettymys, ei ollenkaan helpotus kuitenkaan. Huomenna aamulla laulutreeneihin, siitä kohtausharjoituksiin. Pitää muistaa syödä, tänään unohdin. Pahinta on odottaminen. Tiedän, että kun huomenna saavun teatterille, olo on parempi kuin nyt. Tuntuu että muistettavia asioita on ihan hirveästi. Repliikit, laulut, iskut, kaikki asemat, koreografiat, tässä kohtaa haen kannun ja mukin, tässä kohtaa siirrän huopikkaita niin, että ne eivät jää kangaspuiden alle. Niin ja sitten se näytteleminen. Johannan tarina. Huomenna ensimmäistä kertaa menen lavalla naimisiin ja ensimmäistä kertaa myös kuolen näyttämöllä.

Tämä on aivan mielipuolinen työ.

Tiedän, että ainoa vaihtoehtoni on uskoa, että pystyn ja millekään muulle ei saa olla tilaa. Mokia tulee taatusti, suurinta osaa niistä kukaan ei huomaa, ja moka on lahja. Kun läheinen ystäväni pikapaikkasi toista roolia ensi-iltaviikolla, sanoin hänelle monta kertaa "me ollaan täällä yhdessä" ja "tässä ei voi käydä kuin hyvin". Siihen ei auta kuin uskoa. Tiedän, että yön pimeinä tunteina iskee kauhu, mitä olenkaan tekemässä, mutta ehkä parempi jos en ihan tarkalleen tiedä.

Tässä ei voi käydä kuin hyvin.
 
Yleensä en hermoile mistään pienistä puhumistilanteista, mutta hämmentää kun pitää olla keskiviikkona puhumassa vaihtoonlähtijöille Norja-kokemuksista ja en nyt välttämättä tahtoisi heti ensimmäisenä kertoa että joo meinasin seota täysin ennen vaihtoa mutta jos mielenterveys on kunnossa niin antakaa mennä vaan! Ehkä teen diaesityksen vain sen takia, etten ala randomisti avautua liikaa.
 
Sain kuulla, että eräs kaikkien aikojen lempimusikaaleistani (onneksi näitä on niin paljon ettei kukaan arvaa) on tulossa meille tänne. En ole pitkään aikaan reagoinut mihinkään niin autenttisesti ja filtteröimättömästi :p huusin MITÄ niin lujaa että toinen säikähti. Yleensä en uskalla markkinoida itseäni, mutta tämä on sen kaliiberin unelma, että on pakko ainakin yrittää, muuten kadun ikuisesti. Lisäksi olen kerran bondannut kapellimestarimme kanssa siitä, että rakastamme molemmat tätä teosta ja myin jo silloin itseäni hänelle siihen ja hän sanoi "jos on musta kiinni niin, ehdottomasti" joten kyseessä ei ehkä ole aivan lapsellisen toivoton yritys??? Hän ei varmaan kyllä tätä edes muista, vaikka minulle luonnollisesti kyseessä core memory. Nyt jännittää, aion huomenna lähettää hänelle viestin ja vähän udella (ja tietenkin onnitella että hän sai ideansa läpi). Minun ei pitäisi tietää koko jutusta, joten siksi ja muutenkin jännittää. Tämä olisi maailman paras ja hienoin juttu ja haluaisin edes mahdollisuuden hakea.
 
Kuopus tuli syksyllä valituksi koulunsa Erasmus-reissuun lähtevään ryhmään ja kyseinen reissu alkaa ylihuomenna aamuyöstä. Mukana on kaksi kokenutta opettajaa ja retkellä on heidän paimennettavinaan vain kahdeksan osanottajaa, mutta silti nyt vähän jännittää. Tämä on ensimmäinen kerta, kun meidän "vauvamme" lähtee ulkomaille ilman vanhempia, ja määränpäänä on vielä Kypros eli paikka, jossa kukaan perheestä ei ole ennen käynyt, eli emme voi myöskään omaan kokemukseen nojaten antaa mitään neuvoja tai ylipäätään aavistella, millaista siellä tulee olemaan.

Onneksi lapsi itse on avoin ja sosiaalinen olento, joka tulee yleensä hyvin juttuun kaikenlaisten ihmisten kanssa. Lisäksi retki on tosiaan kokeneiden järjestäjien suunnittelema ja sen pääpiirteittäinen ohjelmakin on meillä tiedossa, joten eiköhän kaikki suju ainakin pääosin hyvin. Infotilaisuudessa toinen opettaja vielä rauhoitteli sekä matkaan lähteviä että meitä vanhempia toteamalla, että ainahan joka reissulla jotain menee pieleen, mutta sehän on yleensä jälkeenpäin se hupaisin muisto.

Silti jännittää.
 
Ylös