Seuraa häpeilemättömän pitkä romaani joulusta ja elämästä. SIsältää lihansyöjän höpötystä suomalaisesta ruoasta.
Tätä edeltävät neljä joulua ovat olleet kohdallani ahdistavia. Niitä ei oikeastaan ole ollut. Vuoden kiertoni on mennyt oikeastaan pääsykokeet - muu aika -jaottelulla, eikä ajatus ole riittänyt minkään juhlimiselle, ainoastaan itsensä piiskaamiselle.
Mutta nyt viimeinen puoli vuotta on ollut kaiken sen takaisin ottamista korkojen kera, mitä on jäänyt välistä. Toisessa topikissa mainitsemani työmahdollisuus meni ohi, joku toinen otti sijaisuudet, ja olo helpotti. Sitten alkoi tapahtua!
Armas sulhoni sai odottaa minua eilen parisen tuntia, kun huolellisesti tein kauppalistan kaikista joululaatikoiden aineksista ja määristä. Soitin ihanalle äidilleni, joka on auttamattoman hellyyttävä ja jääräpäinen, ja joka on tänä(kin) vuonna tehnyt laatikoita 30 litraa neljän hengen perheellemme. Hän kertoi minulle laatikoidensa salaiset reseptit, ja tuokion kuluttua menimme hankkimaan kaiken kaupasta.
Tänään minulla oli työhaastattelu, jonka jälkeen tulin kotiin. Olisin kuvitellut, että lähden laiskasti liikenteeseen enkä saa mitään aikaiseksi jännittävän haastattelun jälkeen, mutta kuorin porkkanat ja lantut hujauksessa. Keittiössä myös sattui ja tapahtui. Sinappipurkki hyökkäsi jääkaapista ja iski itsensä jalkapöytääni, ja kotvan kuluttua lantut tekivät samoin kun pussi ratkesi pohjastaan. Mustelmilla selvittiin. Roiskautin vahingossa kiehuvaa vettä päälleni. Osan näistä "hups"-hetkistä sai todistaa myös vierailulle tullut
@Incánus , jota toilailuni ilmiselvästi myös huvitti.
Kun sain peruna- ja porkkanalaatikot tehtyä, laitoin ne molemmat ajatuksissani 60-asteiseen uuniin, vaikka vain perunaloodan tarvitsee imeltyä. Sen jälkeen aloin tehdä lanttulaatikkoa. Lanttulaatikko on lapsesta asti ollut ehdoton lempilaatikkoni, ja sitä olen syönyt vuosittain useamman rasian. Aivoni olin jättänyt puolittain narikkaan, sillä kippasin kahden kilon lanttusatsiin 250 grammaa voita. Eipähän tarvinnut erikseen suolata. Muuten oli ihana käyttää suomalaisia juureksia ja suomalaisten meijerien ja munakuntien tuotteita. Joulu on itselleni tärkeä tapa osoittaa tukea kotimaiselle ruoantuotannolle. Ostimme myös kaupasta kahden kilon suomalaisen luomukinkun, onneksi. Tänään luin klikkiotsikon, jossa lopulta kerrottiin että tanskalaisesta joulukinkusta oli löytynyt MRSA-bakteeria.
Olemme hobittimieheni kanssa aloittamassa myös ihka oman jouluperinteen: aiomme ostaa joka joulu jonkun ruukkukuusen, jonka aiomme istuttaa säiden salliessa ja kuusen kestäessä keväällä puutarhaamme. Ihanaa, ettei tarvitse katkoa kuusta, vaan sen elämän voi antaa kasvaa. <3 Haemme kuusen varmaan nyt torstaina, sillä huomenna tulee melkoinen myräkkä, ja eteläiseen Suomeen se saapuu vetenä. Huomisen voi pyhittää joulukinkun paistamiselle. Yleensä kinkun paistamisessa olen suosinut sitä, että pistän uunin niin koville lämmöille kuin lähtee, ja käristän ulkopinnat kiinni. Aikaa tähän menee ehkä joku viisi minuuttia. Sen jälkeen laitan uuniin johonkin 120 asteeseen ja kypsennän kinkun hi-taas-ti 74,5-asteiseksi, jotta mehut jäävät kinkun sisään ja jotta kinkku ei murenisi niin helposti. Sen jälkeen suurin osa kuoresta ja myös rasvoista pois, ja ohuen makukerroksen päälle laitan sinappikuorrutteen, korppujauhon ja neilikat. Paistan kuorrutteen kellanruskeaksi. Ensimmäinen kinkkuviipale nautitaan aina seisaaltaan uunin ääressä Turun sinapin kanssa.
Olen myös todella iloinen, että sain piparitaikinan aikaiseksi tänään. Taikina on nyt ulkona yön yli, ja sen pitäisi olla huomenna (tai ylihuomenna) oikein hyvässä leipomiskunnossa. Tänä vuonna ajattelin tehdä piparitalon hyvin edellisvuosista poikkeavalla tavalla: leivon vain yhden ison levyn, jonka laitan uuniin. Suunnittelen mittasuhteet niin, että voin tehdä ikkunoille jo valmiiksi reiät, johon pistän hiukan tomusokeria. Sokeri sulaa uunissa, ja kappas, ikkunoilla on lasit. Leikkaan jättipiparin taloksi samantien uunista otettuna, jolloin pipari on pehmeää ja hyvin leikattavissa. Olen aivan onneton leipomaan talon osia niin, että saisin ne pellille vääntymättöminä. Talossani on ollut useina vuosina melkoisia rakennusteknisiä ongelmia taikinaseinien vanumisista johtuen. Josko tämä korjaisi sen.
Olen onnellinen siitä, että kotikylääni näyttää tulevan kunnon valkoinen joulu täksi vuodeksi. Joulusauna ja hankikylpy ovat minulle erottamaton osa jouluaaton viettoa. Ja on ihanaa muutenkin päästä kotiin hektisen syksyn jälkeen. En tiedä, mitä isälleni on tapahtunut, mutta sen jälkeen kun hän liittyi whatsappiin viime kesänä, hän on oppinut käyttämään sydänhymiöitä ja mikä hienompaa, hän uskaltaa lähettää niitä tyttärelleen joka murehtii vanhempiensa lahjoja. Seuraavanlaisen viestin sain: "Hei muru, ei sun tarvitse käyttää vähäistä opiskelijabudjettia meidän joululahjoihin. Minulle isoin lahja on, että pääset jouluksi kotiin. <3" Sydän tässä sulaa. Josko tästä joulusta tulisi sellainen, etten räjähtelisi stressipäissäni kenellekään ja osaisin rauhottua joulun viettoon.
Jouluun rauhottuminen on minulle todella tärkeää, ja tie sinne menee yleensä positiivisen jouluhössötyksen kautta. Ehkä aivoilla on vaikeuksia sopeutua ymmärtämään syyslukukauden jälkeen, että joulu on muutaman päivän päästä. Jos en hössötä, en osaa jotenkin valmistautua rauhottumiseen. Joulusta intoilu auttaa itseasiassa täyttä lepäämistä ja laiskotteluakin enemmän siirtymään juhlan tunnelmaan. Ja ehkä siinä piilee vanha viisaus siitä, että jos haluaa kohottaa jonkun juhlapäivän arjen yläpuolelle, siihen valmistaudutaan ennakkoon. Vaikka kaupat ovat nykyisin aina auki, minulta kaupassakäynti veisi varmasti pois osan joulun rauhasta. Kaupassa käyminen on niin arkinen ja usein kiireinen, jopa stressaava tapahtuma, että jätän sen mielelläni väliin kun tarkoitus on ihmetellä joulun salaisuutta ja levätä.
Joulusiivouksia en ole edes ajatellut vielä. Keittiössä vallitseva puuhaajan kaaos pitää selvittä ensin. Lapsuudenkodissani luututaan lattiat, pestään sauna ja kylpyhuone ja vaihdetaan liinavaatteiden likaisuudesta riippumatta kaikki kodin lakanat, käsipyyhkeet ynnä muut. Yleensä vaatehuoneesta otetaan myös siistit matot joulua varten. Nyt onkin hassua, kun elämäntilanne muuttuu ja on kaksi kotia. Lapsuuden idylliä ei voi mitenkään saada takaisin, mutta ehkä osan voisi jotenkin siirtää etelän kotiin.
Isäni on nyt useamman vuoden ajan yrittänyt saada aikaiseksi perinnettä, jossa joulukuusi katsottaisiin jo edeltävänä kesänä ja käytäisiin vain kaatamassa ennen joulua. Siskoni ja minä emme ole suostuneet hyväksymään tätä perinnettä.
Kuusenhakuun kuuluu, että rämmitään metsässä umpihangessa ja metsästetään kuusta. Sehän nostattaa paljon enemmän tunnelmaa, kuin jos kuusi käytäisiin vain katkaisemassa. Nyt etelän kodissakin on joulukuusiperinne. Toivon, että vielä joskus olisi oma tupa ja oma metsä, ja omat takat, puuhellat ja leivinuunit. Silloin voisi tehdä tunnelmallisia lapsuuden jouluja ja siirtää perinnettä eteenpäin. Mietinnässä on myös ollut itselleni aika jännittävä vaihtoehto, joulun viettäminen jossain muualla ja muulla seurueella, kuin lapsuudenkodissa. Olen miettinyt, miten tällaista aihetta uskaltaa sohaista. Tiedän että vanhempieni ensireaktio on jota kuinkin nykyään: "mikäs siinä, sinä olet aikuinen ja saat itse päättää," mutta kyllä sen näkee, että ajatus ottaa koville. Avoimimmin kantansa on ilmaissut siskoni, joka haluaa ehdottomasti viettää joulunsa vain perhepiirissä. Päätänkin romaanini kysymykseen siitä, ovatko muut kontulaiset viettäneet jouluja esimerkiksi hotelleissa tai lähteneet lomamatkalle jonnekin. Onko joulu ollut sidottuna tiukasti yhteen paikkaan, ja onko mielikuvaa "yhdestä oikeasta" joulunviettotavasta saanut murrettua?