Kaikki mulle nyt heti -asenne

En äkkiseltään löytänyt aiheesta keskustelua, joten päätin perustaa
sellaisen. Jos löytyy, konnavahdit/ylläpitäjät tietävät, mitä tehdä. Tosin
en ole aivan varma, pitäisikö tämän sittenkin olla Kulmikkaassa...

Heräsi siis päässäni ajatus. Nykyisin nuoria ja varsinkin teini-ikäisiä
syytetään usein sellaisesta kaikkimullenytheti -asenteesta. Olen
käännellyt ja väännellyt asiaa pienessä mielessäni ja tullut siihen
tulokseen, että eivät nuo syytteet täysin perättömiä ole. Ehkä moni
meistä on ollut itse joskus syytettynä tai syyttäjänä tässä asiassa.

Nyt tahtoisinkin kuulla mietteitänne asiasta. Ovatko syytökset
perättömiä, vai onko tällaiseen ajatteluun todella aihetta? Vaativatko
nuoret kaiken heti itselleen? Oletko itse vaatinut? Mistä tämä tällainen
asenne oikein johtuu? Mikä on taustalla? Vanhemmat? Kotiolot?
Kasvatus koulussa? Vai voiko syyttää peräti yhteiskuntaa? Entistä
helpompaa elämää, jonka (tieto)koneet mahdollistavat?

Itse kirjoitan mietteitäni myöhemmin, kunhan saan ajatuksiani
paremmin järjestykseen.

Tervetuloa markkinavoimien ja huomiotalouden maailmaan, jossa raha on uskonto, Sarasvuo ylipappi ja tehokkuus mantra. Mitä muutakaan voi odottaa? Nykyisin työntekijän on ihan oikeasti oltava valmis antamaan kaikkensa, jos työskentelee vähänkin suuremmassa yrityksessä. Ja voi hyvänen aika sentään, jos yritys on vielä kansainvälinen...

Hieman perinteisempien alojen firmoissa meininki on onneksi rauhallisempaa kuin näissä innovatiivisissa edelläkävijöissä. En menisi Microsoftille töihin kuin vain sellaiseen asemaan, jossa firman aikataulut tehtäisiin sen mukaan kuinka minulle sopii. Muuten saisin tehdä koko elämäni aikataulut niin kuin firmalle sopii. Tietysti firman asenne tarttuu työntekijöihinkin, mutta tuossa tilanteessa "kaikkimullehetinyt" -suhtautuminen on vähän pakkokin, koska muutakaan ei ehdi.

Nuoriso on sitten asia erikseen. Keinotekoisia tarpeita (kännykät, iPodit, kahdensadan euron lenkkitossut, viidensadan euron farkut...) tyrkyttävät isot firmat ovat tähdänneet tähän tilanteeseen tarkoituksella. Mutta eivät he pahoja ole, nuorison muuttaminen ylimieliseksi, epäkohteliaaksi ja ahneeksi ei ole ollut itse tarkoitus - ainoastaan pääsy heidän isiensä rahoihin.

Siitä, että lankeaa joihinkin Coca-Cola Zeron tai Nokian NSeries-puhelinten mainoksiin, saa kukin sitten syyttä itseään sitä mukaa kuinka tarvetta on. Kaipa nuoriso vain on tyhmää. Itse taidan olla siinä mielessä outolintu, koska tuon tyyliset mainokset ovat herättäneet minussa ainoastaan syvää vastenmielisyyttä. Asennevamma pelasti minut luonnevammalta. Käy se näinkin.

Olisi hauska kuulla, mitä tämä ko. asenne nyt alun perin tarkoittaa. Miten se siis määritellään? En itse tunne yhtäkään teiniä kovin hyvin, joten vaikea sanoa, millaisia teini-ikäiset ovat noin ylipäätään. Ja eivätkö teinit kaikkina aikoina ole halunneet merkkivaatteita ja kaikkea, mitä muillakin on? Mikä tekee tästä ajasta erilaisen?

Jotenkin tuli tästä keskustelusta mieleeni isäni joskus siteeraama ajatus: "Jos kasvattaa lapsistaan sellaisia, että ne oikeasti tulevat menestymään tässä maailmassa, niin niistä tulee sellaisia pikku k***päitä, ettei niitä kukaan kotonaan kestäisi." Taidan olla samaa mieltä.

Epäilen, että tämä asenne ei rajoitu pelkästään nuoriin. Voi olla myös ihmisiä, jotka on nuorena kasvatettu nöyriksi ja sävyisiksi, mutta jotka vanhemmiten muuttuvat äkäisiksi ja vaativiksi. Onko tämä sitten yleisempää nykyään kuin ennen, en tiedä. Ainakin nykyään luulisi olevan (suomalaisten enemmistolle) helpompi saada nopeasti monia haluamiaan asioita kuin vaikkapa 1940-luvulla. Ilman jääminen tai odottaminen on siksi ärsyttävämpää kuin ennen, se tuntuu ehkä jotenkin erityiseltä epäoikeudenmukaisuudelta.

Tapakulttuurin normit ovat myös höltyneet (kenties jopa enemmän kuin keskivertokäyttäytyminen). Ajatus siitä, että esimerkiksi oman lapsen tai koiran käyttäytymistä julkisella paikalla pitäisi jotenkin hillitä, näyttää olevan monelle nykyihmiselle aika vieras. Ennen ehkä jyrkkää hierarkiaa lasten ja aikuisten, eläinten ja ihmisten välillä pidettiin selvempänä, epäonnistumista tämän hierarkian ylläpitämisessä jotenkin aikuisen ihmisen arvoa alentavana. Nykyään taas ehkä lapsi tai koira nähdään enemmän oman persoonan jatkeena, johon ulkopuoliset eivät saa kohdistaa mitään rajoituksia.

Eräs asia, jossa väitetään muutoksen näkyvän sukupolvien välillä, on käyttäytyminen työnhakutilanteessa. Parikymppiset (nimenomaan menestyville aloille koulutetut "osaajat") esiintyvät kuulemma työhaastattelussa keskimäärin selvästi vaativammin ja itsetietoisemmin kuin minun tapaiseni, laman keskellä työelämään tulleet (tai siinä epäonnistuneet) varhaiskeski-ikäiset. Nuoret ovat ilmeisesti kuulleet tulevaisuuden työvoimapulasta!

Uskallan sanoa tuntevani pari nuorta, jotka kärsivät tuollaisesta asenteesta. Kaksikymppinen poika ja 18-vuotias tyttö, molemmat tahoillaan rikkaasta perheestä. Tavaraa löytyy molemmilta joka lähtöön, on kannettavat tietokoneet, stereot, iPodit, merkkivaatteet ja uudet autot. Kovin paljon työtä niiden eteen ei ole tehty. En ala syyttämään keinotekoisia tarpeita luovaa mediaa, koska jos sellaisia tarpeita joutuu hetkenkin miettimään, niiden järjettömyyden huomaa kyllä. Ongelmia alkaa syntymään siinä vaiheessa, kun kaiken haluamansa saa yksinkertaisesti pyytämällä (tai käskemällä). Molemmille on kehittynyt sietämättömän vaativa luonne, kaikkia muita paitsi itseään kohtaan.

Mikä kumma ajatus on se mikä saa vanhemmat ajattelemaan, että lapsille täytyy antaa kaikki mitä he haluavat? Yritetäänkö siinä ostaa lapsen rakkautta? Eikö kukaan todellakaan ymmärrä, että se ei aiheuta kuin hämärtyneen kuvan rahasta ja sietämättömän luonteen? Onko kaikille nyt selvää, ketä minä tästä tilanteesta syytän?

Tuollaisten tapausten pohjalta on tietysti helppo vetää yleistyksiä, mutta eihän me kaikki tuollaisia olla. Suurin osa tuntemistani nuorista (minun ikäisista) on ainakin suht vastuullisia tapauksia. Suurin osa osaa käsitellä rahaa oikein, vaikka sitä olisikin paljon (useinmitenhan sitä on tässä iässä vähän). Joten lienee väärin syyttää kaikkia nuoria "kaikkimullenytheti-asenteesta".

On ehdottomasti iso yleistys sanoa että kaikki nuoret toimivat kaikkimulleheti-asenteella, ja ennen kaikkea on tyhmää syyttää siitä nimenomaan nykynuoria. Itse henkilökohtaisesti ei tule mieleen, juuri nyt ainakaan, yhtään henkilöä tuttavapiiristäni, joka olisi yli kahdeksan vuotias, ja joka kärsisi kyseisestä asenteesta. Peruskoulussa on aina ollut ja luultavasti aina tulee olemaan painetta olla samanlainen kuin muutkin, minkä seurauksena kersat saattavat kitistä kotona uutta puhelinta tai jotain muuta vastaavaa, mutta on tyhmää nimittää sitä uudeksi ilmiöksi tai pistää sitä asenteen piikkiin. Voin kokemuksella sanoa, että ei ole mukava erottua massasta peruskoulussa kännykän puuttumisen takia, ja ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka sen paineen uhreina käyvät kinumaan vanhemmiltaan kännykkää. Itse asiassa ymmärrän niitä ihmisiä melkein paremmin kuin itseäni, joka en kinunut, ja sain sitten kärsiä siitä (tämänhetkinen puhelimenikin on kaverini 6 vuotta vanha, jonka sain häneltä ilmaiseksi).

Mutta entäs sitten se toinen ääripää? Jokainen meistä varmasti tuntee ihmisiä jotka ovat raataneet koko ikänsä kasaten omaisuutta, perhettä ja uraa ja eläneet eläkepäiviä varten. "Sitten eläkkeellä ehtii harrastaa/matkustaa/lukea kirjoja/käyttää rahaa tuollaiseen turhaan". Voi olla että moraaliselta kannalta heidän touhunsa näyttää mullenytheti-joukoa terveemmältä, mutta entäs sitten kun 10 vuotta ennen eläkeikää menee terveys/avioliitto/työpaikka/henki?

En nyt ole erityisesti puolustelemassa tässänytheti-asennetta, enkä varsinkaan sen kulutushulluuteen liittyvää puolta. Tarkoitan vain, että ymmärrän hyvin sen takana mahdollisesti kiehuvan levottomuuden: "jos en koe tätä nyt, uutta tilaisuutta ei ehkä tule". Tuolla aiemmin mainittiin jo yhteiskunnan hektinen meininki. On selvää, että maailmassa jossa työsopimus voidaan irtisanoa koska tahansa ja ihmissuhteet ovat aiempaa lyhyempiä ihmiset myös toimivat lyhyemmällä vieterillä.

Kaikkimulletässänytheti-asenne on eri asia kuin tartu hetkeen. Esim. itse yläasteella olevana edellä mainittu on hyvin tuttu kun tytöt valittavat että isä toikin työmatkalta Burberryn paidan eikä Lacosten. Tämän on tämän hetken meininki. Ei haluta pelkästään tuotetta vaan myös kallis merkki jotta kaikki muut näkevät kenen isä tienaa eniten. Nuoret eivät halua matkustaa tai kirjoja vaan he haluavat uuden laukun koska se sopisi paremmin heidän takkiinsa kuin vanha. On vaikeaa olla erilainen ja käyttää kaksi talvea samaa takkia kun joka puolelta kuulu kuiskauksia vanhan muodin vaatteista ja sinuun luodaa katseita. Paineet olla samanlainen ovat kovat. Toiset eristetään ryhmästä erilaisuuden takia, sen takia ettei halua olla pinnallinen. Se on nykypäivää yläasteella, ainakin omassa koulussani.

Kaikkihetimulle-asenne ei välttämättä koske pelkästään tavaroita ja merkkivaatteita.Eräs tuttuni on hyvä esimerkki tästä.Hän halusi aikoinaan lasta ja hankki sen 16-vuotiaana.Koko asiaa hän ei tuntunut ajatelleen sen pidemmälle,hänen vaan oli pakko saada oma vauva heti.Jälkikäteen on sitten itsekin myöntänyt,ettei olisi pitänyt niin nuorena.
Nyt hän haluaa naimisiin.Ja tottakai on pakko saada hienot,isot ja tietysti kalliit häät.Kun itsellä ja sulhasella ei vielä ole talous ihan vakaalla pohjalla,niin vanhemmat maksaa.
Suorastaan pöyristyneenä olen välillä katsellut tuota meininkiä vierestä.Aina on pakko saada jotain asiaa sen pidemmälle ajattelematta.Mielestäni tällainen kaikkihetimulle-asenne on vielä pahempaa kuin pakko-saada-merkkitavaroita-meininki.Tuollaisella elämänmallilla voi olla tosi ikävät seuraukset muillekin kuin pelkästään itselle...
Ei sillä,eipä tuosta tavarameinigistäkään hyvää seuraa.Se on sitä kulutusyhteiskunnan meininkiä,minkä kai "pitäisi" nykyään olla ihan normaalia.Yleinen viesti tuntuu olevan,että tottakai pitää ostaa,ostaa ja kuluttaa,kuluttaa.Se on normaalia,niin ihmisen kuuluu elää.Hulluksi on maailma mennyt...

Minä näen tämän kaikkihetimulle -asenteen enemmänkin siinä, että itsekkyys ja muiden huomiotta jättäminen tuntuu lisääntyneen tai ainakin tulleen avoimemmaksi, kun selviytymistä on alettu korostaa ja itsestään avoimesti huolehtimisesta on tehty sallittu asia. Jatkuvasti törmään eri harrastuksissa sekä muuallakin ihmisiin, jotka vilpittömästi uskovat, että maailma on rakennettu ainoastaan heitä ja heidän mielihalujaan varten. Muut ovat vain joko tiellä tai valjastettavissa omien tarpeiden täyttämiseen. Välillä tuntuu, että epäitsekkyys ja muista huolehtiminen ovat jääneet unholaan, toisaalta taas niitä tunnutaan arvostavan nykyisin eri tavalla, kun ne ovat harvinaisempia.

Itse sanoisin, (kun nyt tässä sitä teini-ikää lähestytään jossei sillä olla jo) että yhä useampi alkaa OIKEASTI olla ylimielinen ja laiska; aletaan vetää röökiä, kaljaa ja muuta hölmöä, jolla pilataan tulevaisuus. Sitten niitä, jotka ahertavat koulun ja harrastusten eteen, pidetään "vitsin nipoina" ja "outoina", kuten olen itsekin saanut kokea. Kiroillaan aikuisille ja valitetaan, kun aikuiset eivät aina tee heidän oman mielensä mukaan. Vilpittömyys on kadonnut ja omaa etua tavoittelevat niin aikuiset kuin lapsetkin. On eri asia yrittää saada paljon rahaa antaakseen läheiselleen jotain hienoa kuin yrittää saada paljon rahaa omaan iloon, kuten vaikka uuteen, "ihkuun" paitaan, joka ei loppujen lopuksi olisi edes välttämätön ostos.

Välillä tuntuu, että epäitsekkyys ja muista huolehtiminen ovat jääneet unholaan, toisaalta taas niitä tunnutaan arvostavan nykyisin eri tavalla, kun ne ovat harvinaisempia.

Click to expand...

Tässä olen koko lailla samaa mieltä. Itse tosin yritän tosi usein, en ehkä ihan aina ja kaikkia ihmisiä kohtaan, olla vilpitön ja auttavainen. Vilpittömyys on se sana, jota nykyajan ihmiskunta käyttää mielestäni liian harvoin.

Idrilin (anteeksi, en osannut taivuttaa sitä niin että ~merkki olisi ollut mukana) esille tuoma näkökulma on mielenkiintoinen. Nykynuoriso tuntuu esimerkiksi lukiossa ajattelevan, että niitä hyviä arvosanoja pitää vaan tulla, ja jos opettaja sitten tömäyttää todistukseen seiskan, seistään paikoillaan kuin hoomoilaiset ja ihmetellään, että kylläpäs opettaja nyt oli pölvästi ja ******. Pointtinani on se, että nykyään yhä enemmän pitäisi saada juurikin mitään tekemättä, vaivaa näkemättä. Töihin pitisi päästä, vaikka ei ole sen suurempia taitoja. Ehkä amis on käyty läpi, mutta hutaisten. Sama yliopiston kanssa, vaikea tajuta, että siellä pitäisi oikeasti lukea sun muuta.

En silti sano, että itse olisin puhdas pulmunen. En usko, että kukaan meistä on. Varmasti kaikille tulee niitä "kaikki-mulle-heti-nyt"-hetkiä, mutta lienee totta, että osalle ne ovat voimakkaampia. Tai no, voimakkaampia näkyvien asioiden suhteen. Luulen, että pienessä mielessään useakin ajattelee, että hitsi vie, kun vain saisin tuon ja tuon ja tuon ja epistä että tuo sai tuon ja tuon ja tuon, se olisi kuulunut mulle. Eikä se taida olla enää pelkästään nuorison ongelma.

Telimektariin viitaten, nyky-yhteiskunna korostaa sitä, että yksilö on tärkeä, yksilö on voimavara, yksilö on vahva. Tiettyyn pisteeseen asti se on hyvä, mutta jossain vaiheessa, kun kaikkeen hehkutukseen alkaa uskoa, oman arvonsa kohottaa liian korkealle ja unohtaa sen tärkeän asian, että aina on olemassa parempia ihmisiä kuin minä, ja jotta pääsisi eteenpäin, on tehtävä työtä ja maltettava odottaa.

[Oho. Kommentti. Eikös tämä aihe muuten kuuluisi Pyöreään?]

Edit: Legba, oletko nyt onnellisempi?

Vehka se kiroilee ja tuumii heti perään, että olisi hienompaa nähdä räävitöntä tekstiään Pyöreässä Pöydässä. *steriskilla kirjaimen k*rvaaminen ei riitä, koska oikea sana on a*vattavissa.

Nerwen sanoi:

Mutta entäs sitten se toinen ääripää? Jokainen meistä varmasti tuntee ihmisiä jotka ovat raataneet koko ikänsä kasaten omaisuutta, perhettä ja uraa ja eläneet eläkepäiviä varten. "Sitten eläkkeellä ehtii harrastaa/matkustaa/lukea kirjoja/käyttää rahaa tuollaiseen turhaan". Voi olla että moraaliselta kannalta heidän touhunsa näyttää mullenytheti-joukoa terveemmältä, mutta entäs sitten kun 10 vuotta ennen eläkeikää menee terveys/avioliitto/työpaikka/henki?

Click to expand...

Toinen ääripää lienee äärimmäinen epäitsekkyys. Esimerkkinä rouva, joka itse jäi osattomaksi koulutuksesta ja rikastumisesta ja uhrasi kaiken lapsilleen ymmärtämättä, että kun hän ei enää pärjäisi itsekseen, niin eivät lapset häntä ristikseen ottaisi. Siellä hän käveli vanhainkodin käytävillä lempeästi hymyillen (milloin ei kulkenut käsikkäin toisen mummon kanssa ja supissut toinen toisensa harhoja ruokkien oudosta miehestä eli minusta). Yksityisen vanhainkodin tosin, joten eivät lapset häntä aivan heitteille jättäneet vaikkeivät halunneetkaan ottaa asumaan ydinperheen lisukkeeksi.