Kalevala ja runolaulu

Lindëalda

Kontulainen
Opin tänään kalevalalaisen runonlaulun ja-kielen perusteet. Suomalaisessa runonlaulannassa on aivan tietynlainen tekniikka (ja paljon sääntöjä) joilla säkeitä muodostetaan. Runonlaulantaan kuuluu myös aivan oma murresanastonsa, jonka mukaan sanat taipuu.
Säkeidenmuodostuksen prosessissa hassuinta on ehdottomasti se, että kaikki on tavallaan hurjan loogista, koska laulusäännöt perustuvat suomen kieleen. Mutta sitten kuitenkin, se ei ole missään tapauksessa itsestään selvää tai helppoa.
Pää on vielä melkoisen pyörällä kaikesta, mutta olipa mystisellä tavalla voimakas olo kun kajautti Kalevalan alkusäkeet laulaen, ja toiset vastasivat. Kurssi kestää onneksi koko vuoden, ja sen jälkeen varmaan taidotkin on sellaisia, että voisi jotain yksinkertaista pajaa vetää vaikka miitissä.
 
Kannattaa toki muistaa myös se, etteivät runolaulajat aikoinaan tienneet tai välittäneet mistään säännöistä, kunhan lauloivat menemään suunnilleen nelipolvisen trokeen rytmillä, siihen hyvin istuvilla sanapainoilla ja omaa korvaa miellyttävillä alkusoinnuilla. Säännöt ovat myöhempi luomus, kansanrunouden tutkijoiden hahmotelma siitä, millaisten raamien sisällä runolaulajat noin suurin piirtein aikoinaan operoivat.
 
Juuri näinhän se on, ja siksi se on oleellista tyylin säilymisen kannalta, että sääntöjä noudatetaan.
Sääntöjä ei varmasti missään taiteenlajissa tarvitsisi opettaa, jos taiteenlaji olisi yleisyydessään sitä luokkaa, että se läpäisisi kaikki ikä-, yhteiskunta-, jne. Luokat. Mutta aika harva asia on nykyään niin yleinen, että se menee sen takia intuitiolla.
 
Kalevala ei itsekään noudata vanhojen kansanrunojen mallia yksi yhteen. Lönnrot oli esimerkiksi ilmeisen ihastunut toistosäkeisiin (siis siihen, että kaikki sanotaan kahteen kertaan mutta eri tavalla, esim. "mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi") ja sepitti niitä mielellään niihin osiin Kalevalaa, jotka ovat hänen itsensä alkuperäisaineiston tilkkeeksi ja yhdyssiteiksi luomiaan. Vanhat runolaulajat käyttivät toistoa lähinnä tehosteena, mutta Lönnrotin ansiosta Kalevalasta saa helposti sellaisen kuvan, että sen jatkuva käyttö kuuluisi asiaan.
 
Kalevalahan on Lönnrotin yritys yhdistää suullinen kansanperinne jokseenkin kokonaiseksi tarinaksi. Ja hän korjasi laitosta jälkikäteen moneen kertaan.
Tunnilla kuuntelimme pätkiä viimeisistä runonlaulajien taidonnäytteistä - harmillisesti niitä ei ehditty tallettaa kovin paljoa, sillä runonlaulua hallitsevat sukupolvet hiipuivat pois suunnilleen samoihin aikoihin kun äänitysteknologia kehittyi vielä. Opettaja osoitti meille pätkiä Kalevalasta, ja kuuntelimme sitten "vaihtoehtoisia" versioita suoraan nauhalta, kirjan tekstiin verraten. On hienoa, että Lönnrot säilytti myös raakamateriaalia lähdeaineistona, jolloin Kalevalan tueksi löytyy erilaisia versioita. Kaikki versiot tukevat myös runonlaululle tyypillistä pitkää estetiikkaa, jossa samaa asiaa kerrotaan uudelleen monin sanoin ja pienin muutoksin sekä lyriikassa että musiikissa.
Kaikenkaikkiaan on hienoa, että meillä on sekä Kalevala (ja Kanteletar) että ääniesimerkit ja muu lähdeaineisto. Näen kaikkien näiden tukevan runonlauluperinnettä, jonka perusperiaate on kutakuinkin "teema jota varioidaan loppumattomasti" tai "elävä musiikillinen aihe." Populaarimusiikki on niin usein selkeää muotoa, alkua ja loppua, ja ihminen päättää, alkaako musiikki vai ei. Opettajani totesi mielestäni ihanasti aiheeseen liittyen, että kansanmusiikki on jotain millä ei ole muotoa (alkua, keskikohtaa ja loppua), vaan jotain mikä on koko ajan olemassa. Siihen voi sukeltaa, ja sitten nousta pintaan, mutta matkustaja ei ole musiikki vaan laulaja itse. :heart:
 
Se mitä lähinnä hain on ettei sääntöihin kannata hirttäytyä. Niihin on hyvä suhtautua kuten lukiomme kuvaamataidon opettaja aikoinaan neuvoi meitä suhtautumaan opettamiinsa sommittelusääntöihin, värioppiin jne: säännöt on hyvä tuntea, jotta niitä voi sitten rikkoa harkitusti. Jos niihin alkaa suhtautua orjallisesti, käy niin kuin vaikkapa suomalaisille kansallispuvuille: koko touhu kutistuu elitistiseksi sääntöhifistelyksi, jossa on hyvin vähän tilaa persoonallisuudelle tai luovuudelle. Runolaulu todennäköisesti eli ja muuttui läpi kaikkien niiden vuosisatojen, jolloin se oli elävää perinnettä. En näe mitään syytä, miksi sitä pitäisi nykyaikanakaan harrastaa vain tiukasti museoituna siihen muotoon, jossa se juuri Lönnrotin ajan karjalaisille oli luontaista.

Lönnrotin työssä hienoa oli paitsi siihen aikaan vielä laulettujen runolaulujen muistiin merkitseminen myös se, että hän oli samalla keräämässä kattavaa suomalaista sanavarastoa. Vielä 1800-luvulla ns. sivistyneissä piireissä eli vahvana se ajatus, ettei suomen kieli kelpaa kuin rahvaan arkipäiväiseen kommunikointiin, ja ajatuskin niin köyhän puheenparren ulottamisesta sellaisiin korkeakulttuurisiin käyttötarkoituksiin kuin tiede ja taide oli naurettava. Lönnrot oli osaltaan osoittamassa, että suomen kieli on sanastoltaan kaikkea muuta kuin köyhää ja taipuu vaikka minkälaiseen käyttöön.
 
Ehkä olisi pitänyt laittaa heti aloitusviestiin sivuhuomio siitä, että luonnollisesti ymmärrän että säännöt ovat vain viitekehys jonka sisällä ja lähimaastossa kuljetaan. Mutta koska vasta opimme runonlaulun perusteet, on mielestäni aivan normaalia että niihin "hirttäydytään." Säännöt ovat, kuten missä tahansa tieteen tai taiteen opissa tai teoriassa, kokoelma havaintoja alan ilmiöistä, eikä mitään muuta. Säännöt ovat aina alisteisia käytännölle, vaikka ainakin musiikin kohdalla ihmiset tuntuvat pitävän teoriaa käytännöstä erillisenä mörkönä. Runonlauluunkin kuuluu kolme tai neljä eri aikakautta, joilla ei ainoastaan ole omia tarinoita, vaan myös soitin- ja tanssityylinsä. Mutta niistä opimme vielä lisää myöhemmin.
Mutta kuten varmasti ymmärrät, jostain pitää aloittaa, kun runonlauluperinnekin on ollut olemassa jo yli tuhat vuotta.
Minulle oli muuten uutta, että koko Suomi on laulanut runoja toisilleen, ja yleinen harhakäsitys runonlaulun karjalaisuudesta johtuu siitä, että perinne hävisi ensin läntisistä kauppasatamista, jossa kulttuurin murros tapahtui nopeammin kansainvälisten kulttuurivaikutteiden kautta.
Lönnrotin merkitys suomen kielelle on kyllä kiistaton. Kalevalaa laulaessakin havahtui pitkästä aikaa siihen, että käyttää tarpeettomia anglismeja, vaikka olisi oma kaunis, suuhun istuva kieli, jota vaalia.
 
Folkloristiikan perusopintoihin aikoinaan sisältyneeltä Kalevalan ja kalevalaisen runouden kurssilta on tuohon "koko Suomen alueella harjoitettiin runolaulua" liittyen jäänyt mieleen se kutkuttava tosiseikka, että vaikka Karjalan alueelta kerätyt runot olivat pitkälti muokkautuneet oman ympäristönsä kielelle, niissä on kuitenkin säilynyt länsimurteiden sanoja. Karjalaiset laulajat eivät ole välttämättä edes ymmärtäneet niiden tarkkaa merkitystä, mutta koska runoja on opittu toistamalla edellisten sukupolvien laulamaa, jotkin vieraammatkin sanat ovat saaneet pitää sijansa niissä.

Toki vanhojen runojen tuntemus ei tyystin ollut hävinnyt muualtakaan Suomesta, Karjalan korvissa se vain oli säilynyt läntistä Suomea paremmin suojassa uudemmilta muotivirtauksilta. Suomen kansan vanhat runot -kokoelmassa (joka siis sisältää suunnilleen kaiken arkistoihin tallennetun kalevalaisen runouden, jos joku ei tiennyt) runot on jaoteltu mm. keruupaikkakunnan mukaan, ja niitä on kyllä saatu ihan joka puolelta Suomea. Kokoelmaan voi nykyisenä digiaikana sukeltaa ihanan kätevästi verkossa, ei tarvitse mennä enää kirjastoon kääntelemään fyysisiä kirjanlehtiä kuten vielä 90-luvulla. https://skvr.fi/

Se mainio seikka pitää toki vielä mainita - jälleen siltä varalta ettei joku vielä tiennyt - että suomen sana runo on samaa juurta kuin ruotsin sana runa eli riimu, ja molempiin sisältyy ilmeisesti alkujaan ajatus salatusta tiedosta. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että runolaulajat olivat niin mahtavaa sakkia, että nykysuomen sana sankari juontuu suoraan vanhasta ruotsin sanasta sangare, laulaja.
 
Nyt oli kyllä kerrassaan herkullista uutta tietoa! Pitääpä mennä heti penkomaan tuota nettiarkistoa! :heart:
 
Välillä miekin koitan jotain trokeemittaan kirjoittaa, mutta mitään "virallisia" sääntöjä en ole opetellut. Kahdeksan tavua riville ja välillä toistoa peräkkäisille riveille ja sit syötetään trokeemankeliin ja sitten se herjaa että tavut on väärän mittasia nouseviin tahi laskeviin runojalkoihin, jotka ei sano miulle mitään. Sitten vaihdetaan muotoja tai sanavalintoja, kunnes ei herjaa. Murtosäkeetkään eivät sano mitään, mutta niiden prosenttimäärä tuolla kerrotaan myös. Entä mitä tarkoittaa nelipolvinen trokee, jonka @Isilmírë mainitsi?

Sitten on vielä sekin että minkä verran esim Kalevalaan päätyneistä runoista on kulttuurista omimista karjalaisilta. Tästä käydään väittelyä ja ylipäätään väiteestä, että tuo "kalevalamittainen" runolaulanta olisi vain suomalaista sulkien pois muita suomalais-ugrilaisia kansoja. Aiheeseen liittyen voi lukea lisää esim näistä blogeista (huom ne sisältävät myös viestejä mm. liittyen tähän nettisarjakuvaan, jossa myös käytetetään runolaulua loitsuihin). Tosiasia kuitenkin on että runoja on kerätty eripuolilta rajaa.
 
Nelipolvisen trokee on sama asia kuin kalevalamitta. Wikipediamääritelmän mukaan se on "eräs trokeisen tetrametrin muoto". Runojaloista ei minullakaan ole aavistustakaan. Se vain on jäänyt mieleen, miten folkloristiikan professori kalevalamitan säännöt läpi käytyään huomautti, etteivät vanhat runolaulajat mistään säännöistä tienneet eivätkä vanhat runot niitä aina ihan puhtaasti noudatakaan.
 
Last edited:
Ylös