Kauhuelokuvat

Itse joudun valitettavasti toteamaan että en ole kauhuelokuvien suurkuluttaja enkä ystävä. Tämä ei johdu niinkään siitä että ne olisivat liian pelottavia (kauhuleffan kuuluukin olla pelottava), vaan lähes poikkeuksetta kauhuelokuvat ovat elokuvina melko surkeita. Tietysti voi myös erottaa kauhuelokuvat omaan arvostelukategoriaan missä niitä ei arvioi elokuvina (eli juoni, näyttelijäsuoritukset jne.) vaan käyttää mittarina pelottavuutta ja jossain tapauksissa myös uskottavuutta. Pelottavia kauhuleffojakin olen nähnyt aika vähän, mutta ehkäpä juuri ne teinejä vilisevät, varmasti allekirjoittaneelta katsomatta jäävät elokuvat ovat sitten niitä kaikkein pelottavimpia. Oma lukunsa on sitten huumoria vilisevät, kieli poskessa tehdyt splätterit, jotka saavat yleensä kauhuelokuvan leiman vain, koska niissä on verta tai zombeja. Tässä kategoriassa on yleensä kauhuleffoista ne parhaat, vaikka ne eivät olekaan pelottavia.

Sitten jos lyödään muutama nimi tiskiin:

HYVISTÄ kauhuelokuvista mieleen tulee:

Frankenstein (1931)
Haute Tension
Hitcher (Liftari) nimenomaan se alkuperäinen eli vuodelta -86
Ils (Uhka)
Wicker Man (Uhrijuhla) jälleen se alkuperäinen vuodelta 1973

Ja hyviä SPLATTEREITÄ ovat:

2001 Maniacs
Planet Terror
Shaun Of The Dead
Zombieland

Ja loppuun vielä tärkein pointti: Tämä on vain minun mielipiteeni :)
 
Hitcher (Liftari) nimenomaan se alkuperäinen eli vuodelta -86

Rutger Hauer on usein laatua.

Tämä ei johdu niinkään siitä että ne olisivat liian pelottavia (kauhuleffan kuuluukin olla pelottava), vaan lähes poikkeuksetta kauhuelokuvat ovat elokuvina melko surkeita. Tietysti voi myös erottaa kauhuelokuvat omaan arvostelukategoriaan missä niitä ei arvioi elokuvina (eli juoni, näyttelijäsuoritukset jne.) vaan käyttää mittarina pelottavuutta ja jossain tapauksissa myös uskottavuutta.

Tuntuisi myös omituiselta että vertaisin musiikkia X musiikkiin Y teknisenä suorituksena, vaikka en osaa soittaa ja suhtaudun faniuteen suunnilleen yhtä vakavasti kuin sirkuksen hattarakoneeseen ja marakatteihin. On myös ihmisiä jotka pitävät kaikkea spekulatiivista fiktiota esimerkiksi elokuvissa turhana, koska "ei sellaisia asioita voi olla oikeasti olemassa" ja kieltäytyvät ymmärtämästä jos joku kuluttaa aikaansa sellaiseen roskaan. Useat kauhuelokuvat vaikuttavat surkeilta, koska vaikkapa teinikauhun juuret ovat eksploitaatioelokuvissa. Joku joskus viisaasti totesi että "minulle kyllä saa syöttää valkokankaalla pajunköyttä, jos siinä on avaruusaluksia".
 
Se on silti häijyä kaatsoa vaikka painajainen ennen joulua ja nähdä se uudestaan1000 kertaa pelottavampana en pysty vieläkään edes sitä muumi jaksoa jossa tiuhti ja viuhti pelkää mörköä :( (ja minäkö olen lähes teini-ikäinen "friikki" gootti anime hullu?)
 
Onnekseni en ole ainoa, joka kieltää itseltään kauhun. En pidä niistä, varsinkaan kun välillä mieli poukkoaa sinne tänne kehitellen kaikkein traagisimpia asioita, mutta ne ei tapahtu. Reaktio: "No ei!" tai jos tapahtuu: "Mä tiesin!" Eli ne ovat joko ennalta-arvattavia, tai tylsiä kun ei tapahdu mitä ajattelee.

On olemassa niitä yliluonnollisia, jotka menevät niin yli, etten tajua. Otetaan esim. Kauna. Katsoin sen kesämökillä illalla, kuumehoureessa ja väsyneenä. Voitte jo arvata, mitä tapahtui. Kyllä, ennen kuin menin nukkumaan, näin portaissa sen sinisen pojan tuijottamassa! Olin ihan paniikissa: "Mitä jos se tulee tänne?"

Äääh.... Realistinen menee, kuten Dog Soldiers, jossa ihmissudet tulee ja hyökkää. Siitä tykkään, koska se on selitettävä juttu tapahtumalle... Mutta yliluonnolliset... Ei mene.

Onnekseni en ole ainoa, joka kieltää itseltään kauhun. En pidä niistä, varsinkaan kun välillä mieli poukkoaa sinne tänne kehitellen kaikkein traagisimpia asioita, mutta ne ei tapahtu. Reaktio: "No ei!" tai jos tapahtuu: "Mä tiesin!" Eli ne ovat joko ennalta-arvattavia, tai tylsiä kun ei tapahdu mitä ajattelee.

On olemassa niitä yliluonnollisia, jotka menevät niin yli, etten tajua. Otetaan esim. Kauna. Katsoin sen kesämökillä illalla, kuumehoureessa ja väsyneenä. Voitte jo arvata, mitä tapahtui. Kyllä, ennen kuin menin nukkumaan, näin portaissa sen sinisen pojan tuijottamassa! Olin ihan paniikissa: "Mitä jos se tulee tänne?"

Äääh.... Realistinen menee, kuten Dog Soldiers, jossa ihmissudet tulee ja hyökkää. Siitä tykkään, koska se on selitettävä juttu tapahtumalle... Mutta yliluonnolliset... Ei mene.
 
Itse en aikoinaan paljoa kauhuelokuvia katsonut eikä kyllä annettukkaan, no ikää 15v. Mutta nykyään niitä tulee jonkin verran katsottua. Kauhuelokuviin on huomattavasti helpompaa lähteä mukaan aloittamalla parodioista ja komediakauhusta, kuten Scary Moviet ja Screamit, tämän jälkeen on toimiva siirtyä esimerkiksi pan´s labyrint tyylisiin elokuviin (olihan pan´s labyrith se elokuva jossa, se tyttö sai ohjeita taruolennolta, samallakun espanjalaiset surmasivat partisaaneja tai jotain sinnepäin).

Mutta kyllä itseltäkin jää katsomatta manaajat, kaunat ja ties mitkä paranormal activityt. Osittain takana on vanha mutta silti olemassa oleva pelko pimeään ja mielikuvitusta kuvitella kaikkea "ihanaa". Aikoinaan katsoin pätkän ensimmäistä manaajaa ja sen jälkeen ei ole saanut pitkiin aikoihin unta kun scary mazet jaa muut pilavideot muistuttavat siitä kokoajan. Joskus on vain pakko illalla vetää peitto korviin, kun joku kauhea asia elokuvasta tai vastaavasta palaa mieleen.

Ja kun mennään kirjallisuuden puolelle, niin aikoinaan kun isä luki ääneen tarusormusten herran kun ikää oli noin 7-vuotta niin kyllä yöllä oli välillä fiilis että, klonkku jonka ennen elokuvien näkemistä ajatteli kahta kauheammaksi pomppaisi huoneen pimeästä nurkasta. Nyt kun kirjan on lukenut itse neljä kertaa ja nähnyt elokuvat niin mielikuva pelottavasta klonkusta on jo kadonnut.

Huomen illalla varmaankin katsellaan tyyöystävän kanssa scary movie kakonen, kun ei sitä jaksa aleksanteri innostaa.
 
Olen herkkäsieluinen tyttö, joka ei kykene katsomaan K18- elokuvia, vaikka ikärajan olen ylittänytkin kaaaaaaauan sitten.
Vampyyri- ja ihmissusileffoista tykkään. Hammer Horroria diggaan. Klassikot kuten Omen ovat hyviä. Mutta liiallinen väkivallalla ja okkultismilla mässäily on pienelle päänupilleni liikaa.
Dario Argentoakin olen katsellut. Ihan taiteellista näkemystä häneltä löytyy, vaikka mieltymys ötököihin vähän etookin.
Kasarikauhusarjoista olen kahlannut Halloweenit ja Elm Streetit, kaikkine jatko-osineen. Hellraiseria olen katsonut vain vilkuillen, liian goreista minun makuuni.
Pan´s labyrinth on mielestäni fantasiaa, ei kauhua. Todella hyvä leffa! Samoin tällaiset mystiset rainat kuten The Others uppoavat minuun.
Jotkut kevyemmät King-filmatisoinnit ovat varsin viihdyttäviä. Mutta Uinu, uinu lemmikkini ja Hohto ovat aiheuttaneet jälkikäteen pitkäaikaisia painajaisia -niin kirjoina kuin elokuvina.
 
Me katsottiin joskus 10-11-vuotiaina kaverin synttäreillä Naapurissa kummittelee, ja se aiheutti allekirjoittaneelle sellaiset traumat, että lupasin ja vannoin etten ikinä katsoisi kauhuleffoja (tosin nyt sitä leffaa miettien, aika huono se taitaa olla. 10v. pennulle vaan vähän turhan mielikuvitustavillitsevää).
Lukiossa sitten tapasin nykyisen parhaan ystäväni, ja hän rakastaa kauhuleffoja, joten pitkin hampain suostuin "Horror Nightiin", eli katsottiin pienellä porukalla jotain huonoja/ei-niin-pelottavia kauhuleffoja. Hohto, Saw I-III, Kauna, One Missed Call, Uinu uinu lemmikkini, Texasin moottorisahamurhaaja, Orpokoti. One Missed Callin puhelimen soittoääni nostaa karvat pystyyn vaikka itse leffa aika huono olikin, Texasin moottorisahamurhaajan jälkeen olin loppupäivän aika säpsynä, mutta pakko myöntää, lopussa tullut se "perustuu tositapahtumiin" ja että "juttu on ratkaisematta" olivat melkein kauhistuttavampia kuin itse leffa :D

Sellaisen (ikävän) piirteen vaan löysin itsestäni, että kun katson jotain, ja fiilis on sellainen että kohta säikähdän, kohta tulee säikäytys, niin kun siinä leffassa sitten se säikäytys tulee niin minä huudan, ja kovaa. Ystäväni valitti säikähtävänsä enemmän minua kuin itse leffaa...
 
En pysty katsomaan liian pahoja kauhuleffoja, mutta on pari,jota katon vaikka viis kertaa putkeen:) esim. Yks on tappaja hai ja sit tykkään kaunasta sekä ottolapsesta:grin:
 
Mikä noissa tietyissä leffoissa on sellaista että pystyt katsomaan niitä vaikka et muita pysty? Miksi joku kauhuleffa on sinusta pahempi kuin toinen? Mikä on se pahin kauhuleffa?
 
Minä en katso kauhuleffoja. Paras nuoruudenkaverini piti kauhuleffoista, mutta emme koskaan katsoneet niitä yhdessä. En vain halunnut, en edes ystävyytemme tähden. Kyseessä ei ole varsinaisesti pelko, vaan pelkkä puhdas vastenmielisyys koko genreä kohtaan. En voinut kuvitella pahempaa ajanhukkaa kuin kauhuleffojen katsominen. Toisaalta minua ei myöskään häirinnyt ystäväni into niihin. Mutta ehkä se onkin sitä syvintä ystävyyttä, että hyväksyy toisen toisenlaiset kiinnostuksen kohteet ja erilaiset mielipiteet.
 
Minä periaatteessa pidän kauhusta, mutta en halvasta säikyttelystä. Minua on toisaalta aika helppo säikytellä, joten ainakin sillä saralla melkein mikä tahansa kauhuleffa toimii, mutta harva osaa oikeasti pelottaa. Kivaa kauhua on sellainen joka onnistuu pelottamaan suunnattomasti säikäyttämättä. Sellainen on vaikeaa, mutta mahdollista niin elokuvissa, kirjoissa kuin peleissäkin.

Etenkin kauhukirjat ovat vaikeita (ja onnistuessaan suurenmoisia), koska niissä ei voi halvasti säikytellä vaan kirjailijan on ollut pakko osata oikeasti rakentaa pelottavaa tunnelmaa. Tälle aiheelle voisi vaikka tehdä oman ketjun tuonne kirjapuolelle.
 
Mulla ei pää kestä kauhua yhtään. On meinaan hieman liian vilkas mielikuvitus. Aloin kerran katsomaan Manaajaa ja lopetin kahden ekan minuutin jälkeen kun alkoi jo ahdistaa. Tämä tuntuu kulkevan suvussa, sillä tätini katsoi nuorena Manaajan ja nukkui seuraavan kaksi kuukautta valot päällä. Psykossa se muumioitunut tyyppi oli aivan kamala, näin siitä teininä pahoja unia. Uhrilampaan (josta sinällään tykkäsin kovasti) loppuunkatsominen nyt aikuisena on multa ihan huippusuoritus, ja se ei ole edes kauhua.

Itse asiassa sama juttu on väkivallan kanssa. Nuorempana pystyin tosin sitä katsomaan jonkin verran, mutta sitten aloin tajuta että oikeassa elämässä väkivalta sattuu, enkä voinut enää suhtautua väkivaltakuvauksiin samalla tavalla kuin ennen. Esim. Gladiaattori on aivan mahtavan hieno leffa, mutta jotkut kohtaukset ovat mulle jo aika rajalla. Eikä kyseessä ole aiheestaan huolimatta edes mikään ultimate-väkivaltainen pätkä.
 
Minäkin inhoan säikyttelyä, elokuvissakin. SamKarpalosuon kommentti pelottavuudesta ilman säikyttelyä on paljon mielenkiintoisempaa, kuin pelätä taas kohta säpsähtävänsä ilmaan. Säikyttelyelementtien takia katson usein kauhuleffoja puoliksi sormien välistä, käytännössä usein kämmenten alitse, jotta pystyy seuraamaan edes tekstitystä. Psykologinen kauhu on sen sijaan mielenkiintoisempaa, vaikka voikin jättää inhan tunteen päälle.

Psykon muumiosta on Huskyn tavoin minullakin traumoja. Näin ensinnäkin leffan aivan liian nuorena, jotain 12 v, mutta vanhempien seurassa telkkarista (miten ne päästikin mut sitä katsomaan, tosin tykkäsin silloin kovasti Hitchcockin leffoista, kun niitä näytettiin useita). Mutta suurin ongelma ei tosiaan ollut itse tarina ja psykologiset kauhuosuudet (eihän sitä kuuluisaa suihkukohtaustakaan näytetä kuin viitteellisesti, leikkausten avulla), vaan juuri tuo kellarissa majaileva muumio, joka onnistui säikäyttämään minut perinpohjin. Mielenkiintoista kyllä tästä kokemuksesta oppineena en ole tainnut uskaltaa vieläkään katsoa Hitchcockin Lintuja, vaikkei siinä ehkä ihan samantapaisiin tilanteisiin törmätä.

Pahaksi säikyttelyksi minulle riittää usein jo seikkailuelokuvien jostain yllättävästi tupsahtavat luurangot ja pääkallot tms. (Ei Linnanmäen kummitusjunaakaan mielellään, kiitos.)

Jollain vinksahtaneella tavalla kauhu kiinnostaa kuitenkin, kai se on jonkinlaista omien rajojen testaamista. Pyrin kuitenkin katsomaan lähinnä vain laatukauhua, mutta sitäkin äärimmäisen vähän muuhun elokuvatarjontaan verrattuna. Stephen King -filmatisoinnit, vaikkeivat olisikaan järin onnistuneita (kuten usein on käynyt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta), kiinnostavat ihan alkuperäismateriaalin vuoksi. Kingiä siis kyllä kykenen lukemaan, kauhukirjallisuudessa ei tosiaan pelata halvalla säikyttelyllä. King-filmatisoinneista yksi kiintoisa esimerkki on Carrie, joka leffana on hyvä, eikä kirjan tavoinkaan muistaakseni säikyttele, lukuunottamatta loppukohtausta (
se käsi haudasta
), joka ei edes kirjaan kuulunut. Sellainen säikyttely ei ole kivaa, imho.
 
Kauhuelokuvia olen katsonut vuosien mittaan valtavia määriä ja helmiäkin on löytynyt. Sivistin itseäni ja yleistietoani katsomalla Hellraiserin, ensimmäisen siis. Oli hieno kokemus!
 
Eilisiltana tuli katseltua "The Thing", vuoden 2011 uudelleenlämmitys tai oikeastaan esiosa John Carpenterin alkuperäiselle vuoden 1982 kauhuklassikolle. Olen nähnyt tämän uudisversion kyllä kerran ennenkin joten se että pidin sitä uudelleenkatsomisen arvoisena, todentaa ettei se ihan huono ole. Ei se kuitenkaan pärjää alkuperäiselle. Vuonna -82 olin vain 8-vuotias natiainen mutta muistan kyllä jo siltä ajalta nuo leffan mainosjulisteet, jotka pistivät lapsen mielikuvituksen lentämään (ja pelkäämään).

thing.jpg

Ja vaikka olin jo hyvän matkaa yli kolmekymppinen ennen kuin ko. leffan vihdoin katsoin niin se ensikatsominen pysyy kyllä aina muistoissa.

Lapsena ja nuorena en kärsinyt juuri ollenkaan katsoa kauhuleffoja. Seuraava yö oli taattua pelkäämistä jos niin tein. Oikeastaan jo "kovemmat" toimintaleffat kuten terminatorit ja vastaavat aiheuttivat sydämentykytystä ja kämmenten hikoamista. Osasyynä oli varmaan myös aika ankara TV-kuri kotona. Ei väkivaltaisia toimintaleffoja. Sittemmin toimintaleffoihin on "turtunut" ja niistä on tullut suosikkiviihdettänikin mutta vaikka olen jonkun verran siedättynyt myös kauhulle, en vieläkään sitä kovinkaan usein katso. Joskus kuitenkin tulee tarve katsella joku kauhuleffa vaikka tiedänkin että se edelleen saa minut jossain määrin "hermostuneeksi".
 
Ah tosiaan. . . . kauan, kauan sitten, pimeällä ja sumuisella 80/90-luvulla. . . .

Kun ne muovin, irto..karkkien? (ja jonkin kolmannen, tunnistamattoman..) sekoitukselta lehahtavat videovuokraamot olivat vielä hengissä. . . . (hengittämättä. . . .)

Silloin pituusnatiaisena, niille VHS-kansitekstien tarinoille itsensä altistaen ja kotona illan pimetessä sohvalla jännittäen, jonkin hiipiessä ahtailla käytävillä (tai SÄNGYN ALTA kurkottaen... saaden päähahmon perääntymään hitaasti, hyvin hitaasti selkä edellä kohti vaatekaappia.... PAHAA AAVISTAMATTA!) sitä ei tosiaan tainnut tuntea elokuvan jälkeen minkäänlaista helpotusta, vaan pikemminkin... niitä pimeän yöllisen makuuhuoneen.. varjoja? sekä aina päivän, parin viiveellä olkapäätäsi kohti kurottavan käden tavoin yllättäviä Unia "innokkaasti" odottava uhri ainoastaan eksyneensä siihen ainoaan oikeanlaiseen kauhupätkäkulttuuriin. . . .


7e5397_a3453e8c7a2b40d0bfdd6fc5c5a89474~mv2.jpg



;)
 
Last edited:
Ylös