Eilonwy, Pimeä nousee -sarjan nimiosaa ruodittiin
Lukutuvassa pari vuotta sitten. Käy ihmeessä lukemassa ja kommentoimassa silloisia pähkäilyjä, keskustelu kun jäi silloin harmillisen vaisuksi.
Itse suosittelen
Brandon Mullin sarjaa
Myyttihovi, alkukieliseltä nimeltään
Fablehaven. En olisi moiseen itse tarttunut, ellei Pikku-ukko olisi painostanut, mutta koukkuunhan minä sitten jäin. Nyt pähkäilen, odotanko kolmatta seuraavien osien ilmestymistä suomeksi vai porskutanko eteenpäin englanniksi. Viimeksi mainittu vaihtoehto kun edellyttäisi kirjojen ostamista, ja ihan niin innoissani en sentään tästä sarjasta ole.
Sarjan idea on lyhykäisesti se, että maailmassamme elää ihan oikeasti laumoittain satuolentoja, mutta ensinnäkään ihmiset eivät yleensä kykene näkemään niitä ilman maagista apua (esim. kentaurit näyttävät hevosilta ja satyyrit vuohilta, jos ei ole varustettu erikoiskyvyillä tai ole nauttinut tiettyjä taika-aineita) ja toisekseen niistä suurin osa on koottu suljetuille suojelualueille. Ja sellaisilla suojelualueilla kirjasarjassa - tai ainakin sen kolmessa ensimmäisessä osassa - enimmäkseen liikutaan. Päähenkilöt ovat esiteinejä, ja sen ikäislle kirjatkin kai pääasiassa on suunnattu, mutta jonkinasteista realistusuutta matkassa on kuitenkin mukana. Vaikka päähenkilöiden voikin olettaa selviytyvän tiukoistakin paikoista, taikuus ja taikaolennot ovat kaikkea muuta kuin turvallisia, eikä keskeistenkin henkilöiden vammautumisilta ja kuolemilta vältytä tarinan edetessä. Puhumattakaan siitä, että melkein kuka tahansa voi osoittautua petturiksi ja pahimpien demonien vapaaksi laskemista (ja sitä kautta nykyisenlaisen maailman tuhoamista) havittelevan pahisjoukon jäseneksi.
Henkilökohtaisesti arvostan näissä kirjoissa sitä piirrettä, että edes ikänsä suojelualueilla työskennelleet ihmiset (edes harmaat papat =)) eivät ole mitään kaikkitietäviä ja -osaavia puolijumalia, jotka aina lopulta pelastavat tilanteen kuin tilanteen, kunhan heidän nuoret suojattinsa ovat ensin saaneet turvallisesti kokeilla siipiään. Moni tapahtuma tulee heillekin täysin puun takaa, hekin joutuvat pulaan, ihmettelevät ja epäilevät itseään, ja pelastuksia suoritetaan puolin ja toisin. Pidän myös päähenkilöistä, niin ärsyttävä kuin Seth-poika mielestäni onkin. Se ärsyttävyyskin kun kumpuaa siitä, että hän on minun mielestäni hyvin uskottava rämäpäinen, seikkailunhaluinen, ajattelematon ja tottelematon poika ja käy myös siskonsa Kendran hermoille. Ja Kendraan minun taas on alusta asti ollut aika helppo samastua: varovainen, haaveilevainen tyttö, noudattaa sääntöjä, opiskelee ahkerasti, pitää kauniista taikaolennoista ja kavahtaa kaikenlaista kammottavaa ja ällöttävää. Toisin kuin Seth, joka on kateudesta vihreä, kun ei päässyt esim. ruokkimaan zombeja tai katsomaan, kun jättiläinen söi biisonin elävältä.
Toinen hauska nuortenfantasiasaraja, johon olen Pikku-ukon myötävaikutuksella tutustunut ja koukkuuntunut, on
Angie Sagen kirjoittama
Septimus Heap. Siitäkin olen lukenut vain suomennetut viisi osaa ja odotan innolla kahta seuraavaa. Tässä sarjassa minun kannaltani katsottuna erityisen kiehtovaa on mainioiden, omaperäisten ja elävästi kirjoitettujen henkilöhahmojen lisäksi se, että tarinoiden maailma on vähän kuin oman maailmamme keskiajan maaginen rinnakkaistodellisuus, mutta joistain viitteistä päätellen ollaan itseasiassa kaukana tulevaiuudessa. Pidän myös siitä, etteivät pahikset (jotka tietysti käyttävät Pimeää taikuutta) ole yksiselitteisen ja peruuttamattoman pahoja, vaan usein esim. heikkoja, laiskoja, katkeroituneita tai vain niin mukavuudenhaluisia, että hakevat tavoitteidensa saavuttamiseen apua kyseenalaisista taikakeinoista. Ja todella pahoja asioita tehnyt ihminenkin voi kasvaa, ymmärtää, ettei entisellä tiellä kannata jatkaa ja pyrkiä parantamaan tapansa - vaikkei voisikaan enää palata entiseen elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Lapsille suunnatuiksi kirjat haistaa paitsi päähenkilöiden iästä (kirjan alussa esim. Jenna-tyttönen täyttää kymmenen vuotta) ja siitä, ettei kellekään tärkeälle henkilölle koskaan käy peruuttamattoman huonosti, myös siitä, että tapahtumat etenevät suorastaan hengästyttävää vauhtia. Tuntuu kuin Sage olisi halunnut varmistaa, etteivät heikommin kehittyneellä keskittymiskyvyllä varustetutkaan lapsukaiset pääse pitkästymään ja jätä lukemista kesken, vaan jatkuvasti sattuu ja tapahtuu. Langat pysyvät kuitenkin kirjoittajan käsissä, joten lukukokemus on vauhdistaan huolimatta viehättävä.
. Kirjassa hahmot olivat vieläkin inhimillisempiä kuin tv-sarjassa, vaikkakin sarja kiitettävän orjallisesti kirjaa seurasikin. Valitettavasti aika on nyt kortilla ja oikein polttelee päästä lukemaan seuraavaa osaa!
