Kehu kirjaa / löydä luettavaa

En päässyt Taikavuoressa niin pitkälle, että vuori olisi paljastanut taianomaiset ominaisuutensa. Se taisi olla motiivini kirjan lukemiselle.

Italo Calvino kirjoitti runsaasti pohdiskelevia kirjoja. Halkaistu varakreivi on niistä selkeimpiä teoksia käsitellen äärimmäisen hyvän ja pahan ongelmaa.
 
Kiitos näistä neuvoista.
Nyt ainakin aloitetaan Halkaistu:lla Varakreivi:llä ja varmaan jatketaan Olemisen sietämättömällä keveydellä.

Tosin tuo Taikavuori Kiinnostais myös paljon.

Ja tuolle edellis sivun kyselijälle olikohan se Päärynä?
Yhdysvalloista 1700-1800-luvun aikaan, niin hyvä vaihtoehto olisi myös Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.Kertoo Eurooppalaisten raakuuksista ja alkuperäis asukkaiden sortamisesta. (Vastaus Tosin 8kk myöhässä ^^)
 
Aloitinpa taas Ian MCEwanin Sovituksen. Nyt toinen lukukerta.

Olen syvästi viehtynyt McEwaniin paitsi erinomaisena tarinankertojana ja hyvin jouhevan tekstin kirjoittajana, myös mielettömänä ihmiskuvaajana. Jos ei tämä yhdistelmä toimi niin jo on kumma. McEwanissa eräs näkyvimpiä hienouksia on hänen kirjojensa lopetukset. Kuten rakkaat äidinkielenopettajani ovat pitkin matkaa sanoneet, hyvässä tekstissä on alku, keskikohta ja loppu. Ian McEwanilla on nämä kaikki hallussa, mutta erityisesti hän panostaa siihen, että lopetukset asettavat koko tarinan uudelleen punnittavaksi. Olen lukenut erinomaisia kirjoja, joissa loput ovat olleet oikein hyviä ja kaikki vaatimustasot täyttäviä, mutta on kiinnostavaa lukea lopetuksia, jotka asettavat osan tai kaikki kirjan sisäiset totuudet kyseenalaisiksi, tai muuten vaan muuttavat asioiden merkityksiä.

Toinen asia, joka Ian McEwanissa on alkanut enemmän ja enemmän viehättää, on hänen kykynsä tavoittaa totuus. Kun hän kirjoittaa jotain, miten ihmiset toimivat tai ajattelevat tehdessään jotain, mitkä ovat hahmojen toiminnan syy- ja seuraussuhteita, voin olla varma, että pohtiessani ajatteluketjuja ja niiden logiikkaa, kykenen ymmärtämään ja tunnistamaan ne, juuri noin ihminen tekee. Tyttö antaa väärän valan, koska asiat X, Y ja Z. Viehättävintä on, että muuttujat X, Y ja Z eivät ole ilmeisimmät syyt, ne jotka toistuvat tarinankerronnan kaanonissa, vaan ne, mitkä yksilö kyllä tunnistaa itsessään, mutta jotka ääneen puhuttaessa vaihtaisi draamallisesti loogisempiin tai kauniimpiin. Mies ja nainen tapaavat vuosien ja intohimoisten kirjeiden jälkeen ja pystyvät vain puhumaan säästä.

Oma suosikkini on Sovitus, hyvänä kakkosena tulee Rannalla, kaikki tähän asti lukemani kirjat Ian McEwanilta ovat ainakin joltain osalta avanneet jotain. Minusta se on hyvä syy lukea kirjoja.
 
Minulla on tällä hetkellä lukutyön alla Nick Perumovin kirja Alvklingan. Tai siis tarkemmin sanottuna ruotsinnos hänen kirjastaan Elfijski klinok, joka aloittaa Koltso Tmy -trilogian, ruotsinnetulta nimeltään Mörkrets ring. Jos en ihan väärin ole ymmärtänyt, tätä trilogiaa ei ole koskaan englanninnettu, saati suomennettu. Näin sattumalta tuon ensimmäisen osan ruotsinnoksen kirjakaupassa ja olin takatekstin luettuani kuin puulla päähän lyöty: "jatko-osa" Tarulle Sormusten Herrasta!

Pakkohan se oli kirjastosta lainata heti kun ensimmäinen nide Helmet-tietokantaan ilmestyi, ja nyt olen kouluruotsillani tavaillut sitä jo neljänneksen verran. Tietenkään se ei ole Tolkienia, ei sinne päinkään. Tyyli on toisaalta realistisempi ja toisaalta jossain (minusta valitettavassa) määrin "eddingsimpi". Mutta ihan ilokseni minä silti luen Folco Rankkibukin seikkailuista kääpiö Thorinin kanssa Keski-Maassa, jossa kolmesataa vuotta on jo ehtinyt vierähtää Sormuksen Sodan päivistä.

Koko kirjasarjan historia on minusta vinkeä: Kirjan lopputekstin mukaan Perumov käänsi neuvostoaikana ystävilleen Tarun, joka silloin kuului kiellettyjen kirjojen listalle. Sen työn päätettyään hän kaipasi takaisin Keski-Maahan ja alkoi leikitellä erilaisilla "mitä jos" -ajatuksilla. Lopulla hän alkoi kirjoittaa niiden pohjalta omaa jatko-osaa, ihan vain omaksi ja ystäviensä iloksi, koska eihän mitään sellaista olisi koskaan voinut julkaista Neuvostoliitossa. Mutta kun kuuden vuoden kirjoitusurakka oli ohi, oli myös Neuvostoliiton aika lopussa, ja ennen pitkää Folcon seikkailut julkaistiin kuin julkaistiinkin.

Vaikkei kyseessä mikään henkeäsalpaava ja fantasiagenreä mullistava mestariteos olekaan, uskallan kuitenkin (ainakin toistaiseksi, tosiaan vain neljäsosan kirjasta luettuani) suositella sitä, jos ei muuten niin kuriositeettina. Ja jos ei itse kirjaa viitsi käsiinsä hakea, niin osoittesta http://www.ersatz.se/lasprov/lasprov_perumov4.pdf löytyy pdf-muotoinen 57 sivun mittainen maistiaispala kirjan alusta. Mutta Alvklingania lukiessa ei kannata suhtautua turhan puristisesti mihinkään, mitä siinä Keski-Maasta ja sen asujaimista kerrotaan. Kirjoittaja on kuitenkin kotoisin ihan eri kulttuurista kuin Tolkien ja ihan eri ajan lapsi. Ainakin minua auttaa eroihin sopeutumisessa myös ajatus siitä, että kolmesataa vuotta on tosiaan ehtinyt vierähtää Frodon päivistä. Se on vähän niin kuin ero Ken Follettin kirjojen Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua välillä: samassa maailmassa ja osittain samoissa paikoissa liikutaan, mutta aika paljon on muutamassa vuosisadassa muuttunut.
 
Luin äskettäin Bujoldin Kunnian sirpaleita. Se oli scifi sarjan ensimmäinen osa, mutta tuntui toimivan hyvin ihan itsenäisenä kirjanakin. Teemana siinä oli kulttuurien yhteentörmäys ja oli siinä mielessä mukavaa vaihtelua. Henkilöhahmot olivat hyvin tehtyjä ja omasivat tiettyä syvyyttä. Kirjan voi löytää Myrskykustannuksen sivuilta (http://www.myrskykustannus.fi/kirjat.html ).
 
Minuna kehuni tällä kertaa saa Jeffrey Eugenidesin kirja Middlesex. Kirja alkaa 1920-luvun Balkanilta ja kertoo erään geenin tarinan. Geeni paljastuu vuosikymmenien jälkeen suureksi elämänmuutokseksi tytölle, joka onkin poika. Hermafrodiitti on oikea sana siihen. Tarina on kaikkinensa todella mukaansa tempaava sekä sisältää monta käännettä suuntaan ja toiseen. Kirjaa on hankala päästää käsistään. Ruby suosittele
 
Isilmírë sanoi:
Minulla on tällä hetkellä lukutyön alla Nick Perumovin kirja Alvklingan. Tai siis tarkemmin sanottuna ruotsinnos hänen kirjastaan Elfijski klinok, joka aloittaa Koltso Tmy -trilogian, ruotsinnetulta nimeltään Mörkrets ring. Jos en ihan väärin ole ymmärtänyt, tätä trilogiaa ei ole koskaan englanninnettu, saati suomennettu. Näin sattumalta tuon ensimmäisen osan ruotsinnoksen kirjakaupassa ja olin takatekstin luettuani kuin puulla päähän lyöty: "jatko-osa" Tarulle Sormusten Herrasta!
Käytetäänkö ruotsinnoksessa Ohlmarksin vai Anderssonin käännösratkaisuja?
 
Kenpä tietäis sen? Minulle kumpikaan vaihtoehto ei sano mitään. Eräässä jousessa olevat haltiakirjaimet ainakin on jätetty kokonaan kääntämättä, tai siis ovat ilmeisesti alkuperäisversion mukaisesti käännettyinä kyrillisiksi kirjaimiksi =D
 
Tulin kesäkuussa "lukeneeksi" ensimmäisen kirjani kuunnellen. Lainasin Arto Paasilinnan "Hirtettyjen kettujen metsän". Tapahtumat sijoittuvat Lappiin ja sekös sopi minulle hyvin, kun olin ajamassa yksin autolla Kilpisjärveltä Rovaniemelle. Kirjassa tapahtui sopivasti juttuja ja mielenkiinto pysyi kyllä yllä. Oli hauska kokeilla äänikirjaa autossa musiikin kuuntelemisen sijaan.

Nyt minulla on luettavana John Grishamin "Etelän lait". Olen lukenut tähänastisen Grishamin tuotannon ja tämä uusin kirja poikkeaa vähän muista. Kirja sisältää 7 lyhyttä tarinaa yhden pitkän sijaan. Olen nyt lukenut kaksi ensimmäistä tarinaa ja tyyli on sitä samaa tuttua Grishamia, mitä ennenkin. Asianajajia ja linnanvenkuloita sekä asiainkiemuroita.
 
Susan Cooper Pimeä nousee-sarja
Viisiosainen sarja,kertoo Will nimisestä pojasta joka saa tietää olevansa ikuisten heimoa joka suojelee pahalta voimalta jotain vanhoja juttuja.
Ensimäisessä osassa ei tosin kerrota vielä Willistä.
Hyvä sarja.Kirjat ovat:Yllä meren alla kiven, Pimeä nousee, Viheriä noita, Kuningas Harmaa ja Hopeapuu.
 
Eilonwy, Pimeä nousee -sarjan nimiosaa ruodittiin Lukutuvassa pari vuotta sitten. Käy ihmeessä lukemassa ja kommentoimassa silloisia pähkäilyjä, keskustelu kun jäi silloin harmillisen vaisuksi.

Itse suosittelen Brandon Mullin sarjaa Myyttihovi, alkukieliseltä nimeltään Fablehaven. En olisi moiseen itse tarttunut, ellei Pikku-ukko olisi painostanut, mutta koukkuunhan minä sitten jäin. Nyt pähkäilen, odotanko kolmatta seuraavien osien ilmestymistä suomeksi vai porskutanko eteenpäin englanniksi. Viimeksi mainittu vaihtoehto kun edellyttäisi kirjojen ostamista, ja ihan niin innoissani en sentään tästä sarjasta ole.

Sarjan idea on lyhykäisesti se, että maailmassamme elää ihan oikeasti laumoittain satuolentoja, mutta ensinnäkään ihmiset eivät yleensä kykene näkemään niitä ilman maagista apua (esim. kentaurit näyttävät hevosilta ja satyyrit vuohilta, jos ei ole varustettu erikoiskyvyillä tai ole nauttinut tiettyjä taika-aineita) ja toisekseen niistä suurin osa on koottu suljetuille suojelualueille. Ja sellaisilla suojelualueilla kirjasarjassa - tai ainakin sen kolmessa ensimmäisessä osassa - enimmäkseen liikutaan. Päähenkilöt ovat esiteinejä, ja sen ikäislle kirjatkin kai pääasiassa on suunnattu, mutta jonkinasteista realistusuutta matkassa on kuitenkin mukana. Vaikka päähenkilöiden voikin olettaa selviytyvän tiukoistakin paikoista, taikuus ja taikaolennot ovat kaikkea muuta kuin turvallisia, eikä keskeistenkin henkilöiden vammautumisilta ja kuolemilta vältytä tarinan edetessä. Puhumattakaan siitä, että melkein kuka tahansa voi osoittautua petturiksi ja pahimpien demonien vapaaksi laskemista (ja sitä kautta nykyisenlaisen maailman tuhoamista) havittelevan pahisjoukon jäseneksi.

Henkilökohtaisesti arvostan näissä kirjoissa sitä piirrettä, että edes ikänsä suojelualueilla työskennelleet ihmiset (edes harmaat papat =)) eivät ole mitään kaikkitietäviä ja -osaavia puolijumalia, jotka aina lopulta pelastavat tilanteen kuin tilanteen, kunhan heidän nuoret suojattinsa ovat ensin saaneet turvallisesti kokeilla siipiään. Moni tapahtuma tulee heillekin täysin puun takaa, hekin joutuvat pulaan, ihmettelevät ja epäilevät itseään, ja pelastuksia suoritetaan puolin ja toisin. Pidän myös päähenkilöistä, niin ärsyttävä kuin Seth-poika mielestäni onkin. Se ärsyttävyyskin kun kumpuaa siitä, että hän on minun mielestäni hyvin uskottava rämäpäinen, seikkailunhaluinen, ajattelematon ja tottelematon poika ja käy myös siskonsa Kendran hermoille. Ja Kendraan minun taas on alusta asti ollut aika helppo samastua: varovainen, haaveilevainen tyttö, noudattaa sääntöjä, opiskelee ahkerasti, pitää kauniista taikaolennoista ja kavahtaa kaikenlaista kammottavaa ja ällöttävää. Toisin kuin Seth, joka on kateudesta vihreä, kun ei päässyt esim. ruokkimaan zombeja tai katsomaan, kun jättiläinen söi biisonin elävältä.

Toinen hauska nuortenfantasiasaraja, johon olen Pikku-ukon myötävaikutuksella tutustunut ja koukkuuntunut, on Angie Sagen kirjoittama Septimus Heap. Siitäkin olen lukenut vain suomennetut viisi osaa ja odotan innolla kahta seuraavaa. Tässä sarjassa minun kannaltani katsottuna erityisen kiehtovaa on mainioiden, omaperäisten ja elävästi kirjoitettujen henkilöhahmojen lisäksi se, että tarinoiden maailma on vähän kuin oman maailmamme keskiajan maaginen rinnakkaistodellisuus, mutta joistain viitteistä päätellen ollaan itseasiassa kaukana tulevaiuudessa. Pidän myös siitä, etteivät pahikset (jotka tietysti käyttävät Pimeää taikuutta) ole yksiselitteisen ja peruuttamattoman pahoja, vaan usein esim. heikkoja, laiskoja, katkeroituneita tai vain niin mukavuudenhaluisia, että hakevat tavoitteidensa saavuttamiseen apua kyseenalaisista taikakeinoista. Ja todella pahoja asioita tehnyt ihminenkin voi kasvaa, ymmärtää, ettei entisellä tiellä kannata jatkaa ja pyrkiä parantamaan tapansa - vaikkei voisikaan enää palata entiseen elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lapsille suunnatuiksi kirjat haistaa paitsi päähenkilöiden iästä (kirjan alussa esim. Jenna-tyttönen täyttää kymmenen vuotta) ja siitä, ettei kellekään tärkeälle henkilölle koskaan käy peruuttamattoman huonosti, myös siitä, että tapahtumat etenevät suorastaan hengästyttävää vauhtia. Tuntuu kuin Sage olisi halunnut varmistaa, etteivät heikommin kehittyneellä keskittymiskyvyllä varustetutkaan lapsukaiset pääse pitkästymään ja jätä lukemista kesken, vaan jatkuvasti sattuu ja tapahtuu. Langat pysyvät kuitenkin kirjoittajan käsissä, joten lukukokemus on vauhdistaan huolimatta viehättävä.
 
Khaled Hossein: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tarina nuoresta afganistanilaisesta tytöstä Mariamista, joka naitetaan itseään 30 vuotta
vanhemmalle Rashidille. Myöhemmin Rashid ottaa itselleen vielä toisen nuoren vaimon,Lailan.

Kirjassa keskitytään kuvaamaan nuoren Mariamin asemaa haramina, avioliiton
ulkopuolella syntyneenä lapsena ja itseään huomattavasti vanhemman miehen vaimona. Vaimon rooli sisältää paljon velvollisuuksia ja paljon rajoituksia: Mariam joutuu totuttelemaan burkhan pitämiseen
sekä miehensä väkivaltaisuuteen.
Yllättäen Mariam saa kuitenkin alun vihamielisyyksien jälkeen Rashidin uudesta vaimosta Lailasta itselleen ystävän.

Mielestäni kirja oli erittäin hyvä, ja se tulikin luettua nopeasti.
Kuvaus nuorten naisten ystävyydestä oli mielenkiintoisesti kirjoitettu.
Seuraavaksi ajattelin lukea samaisen kirjailijan kirjan Leijapoika.
 
Puolalaisen kirjailijan Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan tarina yllätti positiivisesti kun aloitin sen lukemisen viime kesänä.
Kirjoja alettiin suomentaa vasta äskettäin ja itsekin tutustuin Noiturin fantasiamaailmaan itse asiassa niihin pohjautuvan pelisarjan kautta, jonka tarinan pelikriitikot ovat varsinkin viime aikoina ylistäneet maasta taivaisiin.

Noiturin tarina ihastuttaa meikäläistä sopivan harmaalla ja räkäisellä keskiaikamaailmallaan, jossa ei edes yritetä päättää mikä on oikein ja mikä väärin. Sapkowski ei kompastu fantasiakirjallisuuden pahimpaan ansakuoppaan ja kliseeseen eli selvään ultimate hyvä-paha vastakkainasetteluun, (valitettavan usein sellainen tekee kirjassa tarinasta ja henkilöistä ärsyttävän tekopyhiä) vaan kiertää sen suhteellisen kaukaa.
Viimeisestä toivomuksesta lähtevän tarinan salaperäinen päähenkilö Noituri Geralt ei totisesti edusta tyyliltään fantasiakirjallisuuden sankarien enemmistöä. Mies on kyyninen ja tunnekylmä ammattimies, jonka elämäntehtävä on metsästää ihmisiä uhkaavia hirviöitä ja tienata sillä elanto siinä sivussa. Häntä on pienestä pitäen koulutettu mahdollisimman tehokkaaksi tappoaseeksi erityyppisiä hirviöitä vastaan
[/size]
 
Puolalaisen kirjailijan Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan tarina yllätti positiivisesti kun aloitin sen lukemisen viime kesänä.
Kirjoja alettiin suomentaa vasta äskettäin ja itsekin tutustuin Noiturin fantasiamaailmaan itse asiassa niihin pohjautuvan pelisarjan kautta, jonka tarinan pelikriitikot ovat varsinkin viime aikoina ylistäneet maasta taivaisiin.

Slaavilaisesta mytologiasta ja eri kansansaduista inspiroitu Noiturin tarina ihastuttaa meikäläistä sopivan harmaalla ja räkäisellä keskiaikamaailmallaan, jossa ei edes yritetä päättää mikä on oikein ja mikä väärin. Sapkowski ei kompastu fantasiakirjallisuuden pahimpaan ansakuoppaan ja kliseeseen eli selvään ultimate hyvä-paha vastakkainasetteluun, (valitettavan usein sellainen tekee kirjassa tarinasta ja henkilöistä ärsyttävän tekopyhiä) vaan kiertää sen suhteellisen kaukaa. Kirja ei vältä vaikeitakaan aiheita ja vaikeiden paikkojen aikana se ei onneksi ala ratkomaan niitä sieltä mistä aita on matalin. Oikeita valintoja harvoin on. Tarinan rumin hirviö on harvoin se tarinan todellinen roisto.

Viimeisestä toivomuksesta lähtevän tarinan salaperäinen päähenkilö Noituri Geralt ei totisesti edusta tyyliltään fantasiakirjallisuuden sankarien enemmistöä. Mies on kyyninen ja tunnekylmä ammattimies, jonka elämäntehtävä on metsästää ihmisiä uhkaavia hirviöitä ja tienata sillä elanto siinä sivussa. Häntä on pienestä pitäen koulutettu mahdollisimman tehokkaaksi tappoaseeksi erityyppisiä hirviöitä vastaan
ja altistettu mutaatioille, jotka ovat tehneet tästä supervoimaisen ja alkeelisen taikuuden omaavan lisääntymiskyvyttömän albiinon kissansilmäkummajaisen, jonka moni kiertää kaukaa. Toisin sanoen noiturin; Hirviönmetsästäjän, joiden lukumäärä on pahasti pienenemässä hirviöidenkin harvennettua maailmassa.

Suomeksi tähän asti ilmestyneet teokset, Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka olivat kumpikin novellikokoelmia eli sarja päällisin puolin irrallisia pätkiä Geraltin elämästä, joista muodostuvan kokonaisuuden muodostaminen jää lukijalle. Sapkowski ei ota itseään liian vakavasti kirjoittaessaan ja taitaa oivasti kuivan huumorin ynnä mielikuvitusta herättävän kirjoituksen taidon, mutta osaa silti yllättävän hyvin täyttää Noiturin vakavan haikealla tunnelmalla. Melankolinen, itäeurooppalaiselta kulttuurilta ja välillä jopa Grimmin saduilta tuoksahtava keskiaikafantasia herää mukavasti henkiin Sapkowskin otteessa.
 
Sanontaan nyt, että en varsinaisesti kehu kirjaa, mutta luinpa hiljalleen roolipelipiireistä tunnetun Mike Pohjolan uuden romaanin Ihmisen poika. Varsinaisia kirjallisia ansioita teos ei sisältänyt, vaikka potentiaalia siihen olisi ollut jos kirjailija ja kustannustoimittaja olisivat ottaneet lisäajan. Nyt tuntuu, että kirjan julkaisemisella oli ollut kova kiire.

Pohjolan teos on kuitenkin lukemisen arvoinen, jos sattuu olemaan joitain yhtymäkohtia suomenkielisen roolipelikulttuurin synty- ja kulta-aikaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Kyseessä on nimittäin ennen kaikkea sukupolviromaani, joka puhuttelee 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa syntyneitä nörttejä. Kirjaa lukiessa on hauska muistella omia pelikokemuksia, lapsuuden ja varhaisnuoruuden vaiheita tai minkälaisen vaikutuksen aikoinaan TSH teki.

Kirjoitin pidemmän arvostelun tänne.
 
Tulinpa tännekkin kehumaan Brian Sandersonin Mistborn- kirjaa. Kirjassa nuori varas/huijarityttö pääsee mukaan suurenluokan vallankaappaushankkeeseen ja tutustuu sekä itseensä että kirjavaan joukkoon muita "lahjakkaita" lainsuojattomia.

Toisaalta kirjassa on perinteinen hyvä-paha asettelu, toisaalta mitä syvemmälle kirjasarjassa päästään, sitä harmaammaksi käy asettelu, se minkä tiesi hyväksi ja oikeaksi onkin ehkä vähän vähemmän oikein ja taas paha ei ehkä olekaan niin paha. Sandersonilla on mielenkiintoinen joukko henkilöhahmoja, jotka omaavat kaikki inhimilliset paheet siinä missä hyveetkin ja perinteinen sankari-asetelmakin tuottaa yllätyksiä tässä kirjassa/sarjassa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Tv-sarjan innoittamana tartuin Game of Thrones:n englanninkieliseen pokkariin ja kädestä sitä ei voinut laskea ennenkuin lopussa (mitä nyt toisella kädellä syötti lapset ja vaihtoi nuorimmaisen kuiviin ;) . Kirjassa hahmot olivat vieläkin inhimillisempiä kuin tv-sarjassa, vaikkakin sarja kiitettävän orjallisesti kirjaa seurasikin. Valitettavasti aika on nyt kortilla ja oikein polttelee päästä lukemaan seuraavaa osaa!
 
BTW, kirjailija on Brandon Sanderson, ei Brian. Sama jätkä nimittäin kirjoittaa Ajan pyörä -sarjan loppuun, kun Robert Jordan on kuollut.
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, olisiko Mistborn-trilogia lukemisen arvoinen, AP:n kautta olen ollut jokseenkin kiinnostunut. Olen joitakin kehuja kyllä kuullut, Sanderson on tietääkseni ihan arvostettu fantasiakirjailija, joskaan ei Suomessa tunnettu. Onkohan yhtään hänen teoksistaan edes suomennettu?
 
No mutta niinpäs onkin, mikä lienee hetkellinen mielenhäiriö ollut tuota kirjoittaessani.
 
Ylös