Kehu kirjaa / löydä luettavaa

Moi kaikille.Olen uusi henkilö täällä ja myönnän heti suoraan, että en ole varsinaisesti Tolkienisti ja harrastan satunnaisesti muun fantasian ja sci-fin lukemista.SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!!!
Mä suosittelen lukemaan Orson Scott Card nimisen miehen kirjan Seventh Son eli se on Suomennettu nimellä Seitsemännen Pojan Seitsemäs poika ja kuuluu Alvin kirja- sarjaan.Niitä on kirjoitettu muutama teos, ja kahta viimeistä ei ole Suomennettu, ja niitä en ole kerinnyt itsekään lukemaan.Olen muut hankkinut kirjaston poisto myynnistä.Kirjassa Seitsemäs Poika kiehtoo se fiktiivinen asetelma yliluonnollisesta, joka on asetettu tapahtumaan Pohjois-Amerikkaan 1800 luvulle ja niihin aikoihin kun Amerikka oli vielä maa jolloin ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat sinne muuttivat.Perinteisesti muuten esim.Raamatun Profetiaan uskova kristitty asettaa Lopun ajan tapahtumat tulevaisuuteen, ei menneisyyteen.Kirja kertoo Alvin Miller nimisen pienen pojan elämästä, ja hänen perheensä ja kylän ihmisten ympärille sijoittuen, johon he muuttavat, liittyy paljon yliluonnollisia tapahtumia; liittyen kristinuskoon, kuin pakanuuteenkin ja magiaan.Alvin Miller on erään hänen koti kylässään olevan papin mukaan Antikristus, Ilmestyskirjan Peto.Kirjassa kiehtoo kuvaukset Alvinin voimallisesta kehityksestä juuri tuoksi henkilöksi jota pappi kuvailikin.Samalla kuvaukset hänen persoonastaan, ja se on mielenkiintoista,että Alvin on vilpitön ja aika kilttikin poika aluksi. Eli tämä osoittaa sen, että kuten todellisessakin elämässä,ihminen itse valitsee lopulta, ketä haluaa palvella, hyvää vai pahaa. Kerronta ei ole mitään tavallista kliseistä tapaa kertoa fiktiivisistä hahmoista, vaan se on pikemminkin tapa, jossa pitää olla mieli avoinna uudenlaiselle tavalle käyttää omaa mielikuvitusta lukijana.Yksinkertaisesti uskon, että tämä kirja, joka on klassikko, jakaa mielipiteet voimakkaasti kahteen leiriin.Siihen joko ihastuu tai sitten sitä ei oikein noteeraa minään.Mä kuulun henk.kohtaisesti ensimmäisiin.Alvin Miller juniorin isä on seitsemäs poika myös ja tässä kirjassa on uskomus, jonka mukaan seitsemännen pojan seitsemännellä pojalla on erityisiä yliluonnollisia kykyjä.Tästä on jo aikaa, kun olen kirjan lukenut ja en edes muista kauhean tarkkaan mitä kirjassa tapahtuu.Toivon että näitä rivejä lukevat antavat anteeksi mahdolliset spoilerit!? Luen yhtä sarjan osaa uudestaan.Mutta suosittelen kokeilemaan, ja eihän sitä muuten voi tietää tykkääkö tästä vai ei.Alkuperäis teos on vuodelta 1987 ja tämä oma kappaleeni on Suomennos vasta vuodelta 1997.
 
Suosittelen Reeta Paakkisen kirjaa Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista. Paakkinen on asunut suurimman osan aikuisiästään Turkissa ja osaa kuvailla maan ja kulttuurin sen puolen, jota harvoin lehtien palstoilla näkyy. Tarina alkaa siitä, kun 19-vuotias vaihto-oppilas saapuu istanbuliin ja isäntäperheen äiti vie hänet saman tien vaateostoksille, ettei hän nolaa perhettä vanhanaikaisilla pitkillä hameillaan ja löysillä, peittävillä paidoillaan.
 
Kirjasto oli järjestellyt englanninkielisetkin kirjat genreittäin ja sitä kautta törmäsin minulle uuteen kirjailijaan, Lynn Flewellingiin. Puolentoista kirjan perusteella näyttää tavallaan perinteiseltä fantasialta (mukana on taikuutta ja lohikäärmeitä ja sellaista) mutta mukana on myös vähän erilaisia aineksia, kuten sukupuoleen liittyvät asiat, seksuaaliset vähemmistöt ja naissotilaat.
 
Jo Walton ja Tooth and Claw. Ihanaa, janeaustinmaista kerrontaa ja hyvin samankaltaisia ongelmiakin päähenkilöillä: pitää löytää sopiva aviomies, yksi sisaruksista sotii toisen puolison kanssa isänsä perinnöstä ja niin edelleen. Ja kuitenkin asiassa on hieno, hyvin fantastinen piirre... Paikoitellen hieman graafinen (pari ikävää kohtausta), mutta onneksi myös tosi humoristinen! Suosittelen lämpimästi!!
 
Annabel Venningin Following the Drum kannattaa lukea, jos brittiarmeijan sotahistoria sen mukana kulkeneiden vaimojen ja lasten näkökulmasta yhtään kiinnostaa. Kirja on aika karua luettavaa, varsinkin rivisotilaiden vaimoilla lapsineen oli yleensä vaihtoehtoina joko elää äärimmäisessä puutteessa ja nälässä kotona tai seurata perheen miestä taistelukentille - ja kärsiä hänen kanssaan äärimmäistä puutetta, nälkää ja jatkuvaa hengenvaaraa. Useimmat valitsivat kuitenkin mieluummin viimeksi mainitun vaihtoehdon, jos se vain suinkin millään keinolla oli tarjolla.

Kirja koostuu kertomuksista yksittäisten naisten ja perhekuntien kohtaloista eri armeijakuntien mukana ympäri maailmaa 1600-luvulta lähes nykypäivään, ja varsinkin tarinat Amerikan itsenäisyyssodan ja Intian kapinan ajoilta ovat aika hiuksianostattavia. Toisaalta on fantastista lukea kertomuksia naisista, jotka ovat sitkeästi seuranneet miehiään jopa ratsuväkirynnäköihin osallistuen, ja yksi kirjassa esitelty sisukas sissi jopa etsi aviomiestään taistelukentiltä 12 vuoden ajan mieheksi tekeytyneenä nauttien sotimisesta täysin rinnoin.
 
En tiedä kuinka tunnettu kyseinen kirjailija on, mutta luin Geoffrey Huntingtonin (salanimi) Yönsiiven velhot muutama vuosi sitten. En ole ikinä oikein ollut kauhufantasian ystävä, mutta kyseinen kirja veti minut mukaansa.

Kirja kertoo 14-vuotiaasta Devonista, jolla on jostain syystä taikavoimia. Pojan huoneen komerossa on "hornankolo", eräänlainen portti manalaan ja demonit yrittävät jatkuvasti tunkea sieltä viedäkseen hänet mukanaan. Sitten eräänä päivänä hänen isänsä kuolee ja poika lähetetään Korppikartanoon, mutta sielläkään demonien hyökkäykset eivät helpota - ne vain pahenevat ja Devon päättää selvittää Korppikartanon salat ja oppia hallitsemaan omia voimiaan.

Lempihahmoni kirjassa on Rolfe; hän on ainoa aikuinen, joka ottaa Devonin tosissaan. Ja myös melko karismaattinen tyyppi. :3 (Kirjasarjan toinen osa on nimeltään Demoninoita. Viime vuonna Huntington sai valmiiksi kolmannen osan, jota ei ole vielä suomennettu.)
 
Olisin voinut laittaa tämän myös henkisesti vaikeisiin luettaviin, mutta tulin kirjoittamaan kyseisestä kirjasta nimenomaan kehuakseni sitä ja vinkatakseni moisen teoksen olemassaolosta. Eli siksi tämä topikki.
Kyseessä on Wendy Holdenin Äidiksi keskitysleirillä (Born survivors). Kirja on ilmestynyt viime vuonna, mutta en ollut törmännyt siihen missään aikaisemmin. Ensiksi typerä huomio siitä miten huonosti monet kirjojen nimet suomennetaan. Toisaalta suomennos on informatiivisempi ja nimenomaan nimi kiinnitti huomioni kirjakaupassa. Siitä huolimatta alkuperäinen nimi on vaan huomattavasti hienompi.

Pyörittelin opusta kaupassa jokusen tovin. Pohdin pystynkö lukemaan sitä ja onko liian rankka lukukokemus menetänkö yöuneni. Lopulta en kuitenkaan voinut jättää ostamatta ja nyt olen iloinen että valitsin juuri tämän kirjan kevyeksi (heh heh) kesälomalukemiseksi.
Ehkä hienointa kyseisessä kirjassa on se että se kertoo oikeiden ihmisten elämäntarinan. Kuusi ihmistä. Kolme nuorta äitiä ja heidän kolme lastaan. Joku voisi syyttää minua spoilaamisesta joten totean valmiiksi että jo kirjan saatesanoista käy ilmi että kaikki kolme lasta selvisivät hengissä. Tämä tieto tekee lukemisesta helpompaa ja herättää halun tietää miten he selvisivät ja mitä heille tapahtui sen jälkeen.
Olen katsonut useampia dokumentteja keskitysleireistä ja kun vertaan niihin niin minusta kirja on kirjoitettu hyvin. Oloja ja ihmisten kärsimyksiä on kuvattu oman näkemykseni mukaan todella raa'an rehellisesti, mutta niillä ei ole mässäilty tai lähdetty maalailemaan niistä suurempia kuin ovatkaan. Minusta kirja kunnioittaa päähenkilöitä.

Kirja tempaisi minut mukaansa jo ensisivuilla ja luin sitä kevyesti pari tuntia joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa ja vain yhtenä yönä se tuli uniini. Kirja jonka lukemista ei vaan voinut lopettaa. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus niin olisin varmaan lukenut sen yhdeltä istumalta läpi.
Minä todella suosittelen kyseistä teosta jos aihe millään tavalla kiinnostaa. Kuitenkin jokainen tietää omat rajansa ja päättää itse onko kyseinen aihe liian rankka.
 
Minuun teki äskettäin vaikutuksen Robert Galbraithin Käen kutsu. Eli se joitain vuosia sitten ilmestynyt J. K. Rowlignin salanimellä julkaisema dekkari. Se oli ensimmäinen ei-pottermaailmaan sijoittuva kirja, jonka häneltä luin. Aloitin joskus Paikan vapaana, mutta se jäi kesken.
Yleensä ajattelen, etteivät dekkarit ole minun genreni, mutta kirja sai minut tajuamaan, että dekkarit ovat syystä suosittuja ja hyvät dekkarit ovat luultavasti melkein jokaisen genre. Kuuntelin sen äänikirjana työmatkoilla ja viikonloput olivat tuskaisia, koska piti odottaa jatkoa kaksi päivää, jos ei ollut ajamista minnekään.

Teoksena kirja ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävän hyvä, semmoisen peribrittiläisen who dunnit -kirjallisuuden hyvä edustaja totta kai, mutta nimenomaan henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Niin poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, että haluaisin lukea lisää samaa sarjaa. Jokainen hahmo oli harmaa ja moniulotteinen. Kirja kuvasi ihmisiä jotenkin todella osuvasti: jokaisella on ihmisistä eri kuva ja eri ihmisiä kuulustelemalla saa hyvin erilaisia versioita tarinasta. Totuutta on hyvin vaikea kaivaa esiin.
Päähenkilötkin eli yksityisetsivä Cormoran Strike ja hänen väliaikainen sihteerinsä Robin Ellacott olivat kutkuttavia ja tykkäsin seurata heidän vuorovaikutustaan. Striken kuvaus ja kerronta oli myös minusta todella onnistunutta.

Eli kirjassa hyvää oli muistutus dekkarien viehätyksestä sekä henkilöhahmot.

Dekkari pitää automatkoilla paremmin hereillä kuin nyt menossa oleva Missä kuljimme kerran, joka ei Finlandia-palkinnostaan huolimatta ole tempaissut minua ollenkaan mukaansa ja alku suorastaan tympäisi ja ärsytti. Jos ei kohta ala tarina kiehtoa enemmän, menee äänikirja vaihtoon. (Kuuntelen kirjastosta lainaamiani levyjä eli valikoima ei aina ole paras mahdollinen.)

Tämä lukemisvuosi on alkanut siinä mielessä huonosti, etten ole ehtinyt lukea kovinkaan paljon, mutta kuitenkin suhteessa monta hyvää. Vuoden alussa Brandon Sandersonin Mistborn-kirjasarja lumosi myös ja olen odottanut, milloin ehtisin ja malttaisin lukea sarjaa eteenpäin (kaksi ensimmäistä tiiliskiveä luettu).
 
Minustakin Käen kutsu oli yllättävän hyvä. Sen jatko-osa on kyllä ollut minulla kesken ties miten pitkään, vaikka sekin on ihan hyvän oloinen.

Oletko tutustunut Kate Atkinsonin dekkareihin? Hän on suosikkini ei-genrekirjallisuudessa (erityisesti Life After Life, joka on parhaita ikinä lukemiani kirjoja) mutta myös hänen Jackson Brodie -sarjansa on hyvä. Vähän nyrjähtäneitä ihmisiä ja tapahtumia eikä rikoksella välttämättä ole kauhean suurta osaa tarinassa. Ja päähenkilö Brodie on aika mielenkiintoinen, ehkä vähän kuin toiminnallisempi ja vähemmän traumatisoitunut Cormoran Strike. Näillä kirjoilla on myös lievä Harry Potter -yhteys, tv-sarjassa pääosaa esitti Jason Isaacs. Hän on myös lukenut äänikirjaversioita.
 
Dekkareiden ja romantisoidun historian ystäville suosittelen Ellis Petersin Cadfael-sarjaa. Siihen kuuluu kaikkiaan 20 romaania, joista muodostuu isompi tarinakaari kunkin kirjan erillisen tarinan lisäksi, ja lisäksi yksi kolmen novellin kokelma, joka valottaa päähenkilön taustaa jonkin verran lisää. Tämä päähenkilö on veli Cadfael, walesilaista syntyperää oleva kuusikymppinen benediktiiniläismunkki, joka lähti nuorena asemieheksi nähdäkseen muutakin kuin oman kylän pellot, päätyi ristiretkeläisenä Jerusalemiin asti ja löysi nelikymppisenä rauhan Shrewsburyn luostarin yrttimestarina - tai ainakin suhteellisen rauhan, koska hän on luonteeltaan hyvin utelias ja seikkailunhaluinen ja onnistuu tavalla tai toisella sotkeutumaan kaikenlaisiin hämäriin tapauksiin Shrewsburyssä ja sen ympäristössä. Tätä edesauttavat kertomusten sijoittuminen 1100-luvulle, varsin levottomaan ja sisällissotaisaan aikakauteen Englannin historiassa, sekä Cadfaelin ensimmäisten kirjojen mittaa kehittyvä läheinen ystävyys Shrewsburyn sheriffin kanssa.

Oikea ja keksitty historia sekoittuvat kirjoissa varsin sulavasti, esimerkiksi Shrewsbury luostareineen on todella olemassa - tai ainakin luostarin kirkko on edelleen olemassa. Monet kirjojen henkilöhahmot ovat myös todellisia historiallisia henkilöitä, joskin Peters (tai Pargeter kuten hänen oikea nimensä kuuluu) on täydentänyt historiallisia tietoja varsin vapaasti omilla luomuksillaan.
 
Last edited:
Taisin mainita tämän jo ohimennen toisaalla, joten:

J. L. Runeberg: Hanna

(e-kirja http://www.gutenberg.org/ebooks/8669 tai alkukielellä eli ruotsiksi http://runeberg.org/hanna/)

Ihanan idyllinen kuvaus suomalaisen keskikesän luonnosta ja maaseutumiljööstä, jossa kaikki on hyvin ja kaunista, sekä rakkaustarina, jota pitäisin äärimmäisen kliseisenä ja siirappimaisena, ellei se olisi niin viattoman kaunis. Tämä jos mikä on eskapismia pahasta maailmasta, vaikka mitään fantasiaelementtejä ei olekaan. Myös kieli on kaunista sekä ruotsiksi että kaikkina kolmena suomennoksena - tämä on siis heksametriin kirjoitettu lyhyt (alle 40 sivua) runoelma, mutta sellaiseksi yllättävän helppolukuinen. Alkukielinen versio ilman suomennosta vieressä vaatisi kyllä paremmat ruotsin taidot kuin mitä minulla on.

Tarinan henkilöt voisivat hyvin olla hobitteja Konnun viattomilta ajoilta. Suosittelen, jos haluat uppoutua sinne vähäksi aikaa (tai oikeasti 1800-luvun suomalaiseen maalaispappilaan ja valoisiin kesäöihin), mutta jännitystä tai monitahoisia hahmoja täältä ei löydy.
 
Johan Egerkransin kirjoittama ja kuvittama Pohjoismaiset jumalolennot on varsin viehättävä moderni johdatus skandinaaviseen mytologiaan. Se ei ole missään tapauksessa tieteellinen vaan kansantajuinen ja nykyaikaiseen makuun kirjoitettu, mikä sopinee alkujaan suulliseen, elävään perinteeseen. Kuvitus on komeaa ja pikemminkin nykyfantasiasta ammentavaa kuin arkeologiseen tutkimukseen perustuvaa. Kiehtova tuttavuus kaiken kaikkiaan, vaikka alkuperäisille lähteille uskollisempi tieteellinen tutkimuskin aiheesta alkaa kiinnostaa.
 
Jonna Pulkkisen kirjoittama Kieltolaki. Kielletyn viinan historia Suomessa sisältää todella paljon tallennettua perintötietoa vuosien 1919-32 Pirtuajasta. Oikein on eloisaa veijarihistoriaa trokareista ja takavarikoista. Tiesittekö, että Perämerellä pirtulaivasta sai litran miestäväkevämpää 10 markalla, mutta Rovaniemellä siitä joutui pulittamaan jo 300 markkaa? Kyllä siinä oli salakuljettajalla kissanpäivät!
 
Näin ladattavissa olevien Jules Vernen kirjojen joukossa The Antarctic Mysteryn (ei suomennettu), ja Wikipedia tiesi kertoa sen olevan vastaus/jatko-osa Edgar Allan Poen kirjaan The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket (suom. Arthur Gordon Pymin selonteko 2008, Valtameren salaisuus 1915). Kuuntelin siis ensin Poen kirjan ja nyt Vernen kirjaa kuunnellessani ihastuttaa, miten sen hahmoille Arthur Gordon Pym on todellinen henkilö, joten he viittaavat tämän sukulaisiin Nantucketissa ja ryhtyvät selvittämään, miten hänelle kävi - The Narrative näet loppuu kesken ja loppuluvussa tarinan "toimittanut ja julkaissut" Poe selittää parin viimeisen luvun papereiden joutuneen kadoksiin.

The Narrative on seikkailukertomus nuoresta pojasta, joka karkaa merille, mutta seikkailusta tulee nopeasti aika synkkä, kun merellä sattuu kaikenlaista. Tarinan loppu kuulostaa tosin hiukan siltä kuin laiska kirjailija olisi todennut vieneensä sankarinsa niin toivottomaan tilanteeseen, ettei hän enää keksi siihen mitään ratkaisua tai käännettä tai edes deus-ex-machinaa, joten hän päättää jättää homman siihen selittäen, että Arthurin matkastaan kirjoittamien muistiinpanojen loppu on kadonnut. :grin:

Mutta ihan mielenkiintoinen tuo oli silti, koska kuulemma Jules Vernen lisäksi Herman Melvillen Moby Dick on ottanut siitä mallia.

Toinen viime aikoina mieleen jäänyt kirja on Louisa M. Alcottin Jack and Jill (ei suomennettu). Jack ja Jill ovat teini-ikäisiä parhaita ystäviä ja naapureita, jotka kirjan alussa loukkaantuvat pienessä onnettomuudessa. Tarina seuraa vajaan vuoden verran heidän toipumistaan ja heidän perheidensa ja ystäviensä arkista elämää. Pikku Naisissa viitataan monesti siihen, että kirjan hahmot pyrkivät kehittämään luonnettaan paremmaksi; olemaan kärsivällisempiä ja epäitsekkäämpiä, auttamaan ja ilahduttamaan muita, hillitsemään temperamenttiään, täyttämään velvollisuutensa nurkumatta ja iloitsemaan siitä hyvästä, mitä heillä on, eikä valittelemaan köyhyyttään. Jack and Jill -kirjassa tämä korostuu; hahmot ovat vähän väliä vakuuttelemassa, että he kyllä ottavat tästä vastoinkäymisestä tai virheestä opikseen ja yrittävät vastedes kovemmin olla hyviä, saattepa vielä nähdä! MuttaJack and Jill ei tunnu saarnaamiselta vaan saa pikemminkin kaipaamaan, että itsekin osaisi olla hyvä ja onnellinen kuten sen hahmot, koska kirjan tunnelma on hyvin onnellinen ja hyväntuulinen. Ei siksi, että kaikki kävisi hyvin, vaan koska kaikki ovat vastoinkäymisistä huolimatta hyväntahtoisia ja ystävällisiä toisilleen, odottavat innokkaasti tulossa olevia iloisia tapahtumia ja nauttivat niistä sitten viattomasti, ja vaikka edessä siintäisi vaikeuksia, he eivät lannistu vaan ovat toiveikkaita ja ryhtyvät yrittämään parastaan tuskailemisen ja harmittelemisen sijaan.

Ehkä kirjan maailman voi nähdä naivina ja teeskentelevänä, mutta itselleni jäi tunne, kuin olisi hetkeksi pulahtanut onnelliseen ja kirkkaan puhtaaseen maailmaan, jossa on yksinkertaisen hyvä olla. Sieltä oli todella sääli lähteä pois.[22]
 
Last edited:
Toinen viime aikoina mieleen jäänyt kirja on Louisa M. Alcottin Jack and Jill (ei suomennettu).
Vanhat tyttökirjat ovat heikkouteni :grin: Tästä en ollut kuullutkaan. Tosin nimenomaan Alcottin kirjoista en hirveästi välitä, koska niiden henkilöt ovat ärsyttävän hyveellisiä jopa kyseiseen kirjallisuudenlajiin! L.M. Montgomeryn kirjoja ja henkilöitä rakastan. Varsinkin Emiliaa. Anna on lapsena mainio, mutta harmi kun hänestä aikuistuessa tulee niin nössö. Kotimaisista tyylilajin edustajista suosikkini on 50-60 -luvuilla kirjoitettu Rauha S. Virtasen Selja-sarja (uudemmista en välitä). Osaan suurimman osan näistä em. kirjoista ulkoa, koska olen lukenut niitä lapsesta asti uudestaan ja uudestaan. Nykyään luen niitä jos on kurja tai ahdistava olo tai muuten hankalaa. Näissä kirjoissa on niin ihana rauhoittava tunnelma - sanoit @Farian sen niin hyvin:
kuin olisi hetkeksi pulahtanut onnelliseen ja kirkkaan puhtaaseen maailmaan, jossa on yksinkertaisen hyvä olla
 
koska niiden henkilöt ovat ärsyttävän hyveellisiä jopa kyseiseen kirjallisuudenlajiin!
Siinä tapauksessa et luultavasti pitäisi Jack and Jill :sta. Sen tunnelma on kuitenkin niin selvästi rakennettu puhtaan onnelliseksi (henkilöiden kotikyläkin on nimeltään Harmony), että se kiinnitti huomioni, verrattuna muihin tyttökirjoihin, joiden todellisuus tuntuu "tavallisemmalta".
 
Ovatko muut tutustuneet esimerkiksi Yuval Hararin teoksiin, tai muuten näihin ns. "populääritieteellisiin" kirjoihin? Minä tunnustan hurahtaneeni. Harari osaa "siepata" lukijan matkaansa ja teoksensa ovat ainakin minulla suorastaan laajentaneet maailmakuvaa tai tuoneet uusia perspektiivejä. Sain juuri luettua tuoreimman: 21 oppituntia maailman tilasta.
 
Osuuskumman julkaisema antologia "Murtumia maisemassa" oli koukuttavaa luettavaa. Kirja sisältää novelleja eri kirjoittajilta: yhteisenä aiheena "urban exploring". Itsekin tykkään koluta hylättyjä ja autioita paikkoja, ja minulla on vilkas mielikuvitus - aina sitä alkaa kehitellä jos jonkinlaista tarinaa paikan menneisyydestä.
 
Ovatko muut tutustuneet esimerkiksi Yuval Hararin teoksiin, tai muuten näihin ns. "populääritieteellisiin" kirjoihin? Minä tunnustan hurahtaneeni. Harari osaa "siepata" lukijan matkaansa ja teoksensa ovat ainakin minulla suorastaan laajentaneet maailmakuvaa tai tuoneet uusia perspektiivejä. Sain juuri luettua tuoreimman: 21 oppituntia maailman tilasta.
Sain juuri saman kirjan joululahjaksi, mutta vielä on ollut lukematta. Isoveljeni, joka on diplomi-insinööri, tutkija ja perheenisä, jolla lukion päästötodistuksen keskiarvo oli 10,0 on lukenut Hariria ja tykännyt.
 
Ylös