Kellopelisydän

En ole lukenut loppuun (oikeasti olen vasta alussa), mutta jos en kirjaa ajatuksiani ylös niin en niitä enää muista.

Kellopelisydän on erään kontulaisen kirjoittama kirja, joka ilmestyi vasta ihan äskettäin.
Äitini luki sen ennen minua ja vertasi sitä Maameren tarinoihin. Oli kuulemma vähintään yhtä hyvä.
Aihe on mielenkiintoinen ja haastaa normaaleja ajatusmalleja. Tappaakko vai kuolla itse? Onko tappaminen oikeutettua, jos sen tekee oman henkensä pelastamiseksi?

Oma ensivaikutelmani on, että kirja on helppolukuista kieltä ja siihen olisi helppo uppoutua ja hotkaista kirja muutamalla lukemalla, jos ei olisi lohikäärmeen poikasta vaatimassa huomiota aina viiden minuutin välein. Lyhyet luvut ovat minulle tässä tilanteessa pelastus
Hahmoja (edit: tarkoitan hahmoja joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan) on paljon, ja mitä selailin vähän lukujen nimiä eteenpäin niin niitä on tulossa lisää. Yleensä menen sekaisin ja menetän mielenkiintoni, jos hahmoja on paljon (esim. Tulen ja jään laulu on minusta ihan mahdoton kirjasarja), mutta tässä kirjassa (ainakin alussa) vaikka hahmot vaihtuvat nopeaan tahtiin heidän tarinansa linkittyvät jo nyt selvästi toisiinsa ja se helpottaa perässä pysymistä. Tähän mennessä olen siis pärjännyt hyvin hahmojen kanssa.
Tarina herättää kysymyksiä, joihin haluaa löytää vastauksia ja se pakottaa lukemaan eteenpäin.
Marras on tähän mennessä suosikkihahmoni, mutta en ole lukenut vielä yhtään hänen lukuaan, joten mieli saattaa hyvinkin vielä muuttua.

Tämä oli nyt aika sekavaa pohdintaa eikä varmasti anna kauheasti hyvää infoa kenellekään, mutta keskustelu on nyt auki ja ehkä joku muu osaa tulla tänne vähän fiksumpien viestien ja ajatusten kanssa. Ja minäkin palailen kertomaan tuntemuksiani kun saan kirjan luettua loppuun.

Helsingin Sanomien arviossa 2.12.2023 kirjaa käsitellään erittäin positiivisessa hengessä.

Laitetaan tähän talteen ote tuosta yllä linkatusta jutusta, koska se on paljon informatiivisempi niille, jotka pohtivat mahdollisesti lukevansa tämän kuin minun epämääräinen avaukseni

Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän. Aula & Co. 331 s.

SUOMALAINEN fantasiakirjallisuus on voimissaan, osoittaa helsinkiläisen Vehka Kurjenmiekan (s. 1990) esikoisromaani. Merenkehrän maailmaan sijoittuva Kellopelisydän on monin tavoin genren perinteistä tietoinen: kartta asettaa tapahtumat Aava-nimisen meren ympärille, ja jokainen luku ajastetaan ennestään tuntemattomalle kalenterille ”huurrekuuhun” ja ”Lauhasateiden vuoteen”.

Tärkeintä on kuitenkin tarina ja jännittävän omaperäinen asetelma. Romaanin alussa Adele herää rinnassaan kellopelisydämen tikitys. Hänen pois leikatun sydämensä tilalle on asennettu metallinen koneisto, joka tekee nuoresta naisesta salamurhaajan: hänen on tapettava vähintään yksi ihminen vuodessa pysyäkseen itse hengissä.


Adele asuu toisten kellopelimurhaajien kanssa kellotornissa Karunkan kaupungin laidalla. Hän on kouluttautunut tehtävään jo vuosia, mutta helppoa toisen ihmisen tappaminen ei ole.

”Kehä on jatkunut niin kauan, ettei kukaan meistä tunne sen alkua. Sellaista tietoa en edes osaa kaivata. Se, joka on aikoinaan keksinyt jotakin näin julmaa, ei ansaitsekaan tulla muistetuksi.”


Vähitellen konesydän kuitenkin ottaa vallan ja Adele on yhä vähemmän Adele.


OSAN murhien kohteista tekijät päättävät itse, mutta osan määrää Akatemia, jossa opiskellaan muun muassa rohtoja, parantamista ja salaperäistä häiveenkudontaa. Adele ei ole Kellopelisydämen ainoa minä-kertoja, vaan päähenkilöitä on monia. Oman kulmansa tarinaan tuovat esimerkiksi Akatemian noviisit Eeben ja Helios, joille kuolema tulee toisella tapaa tutuksi.


Erityisen hienon rinnakkaisen tarinan tuo Helioksen kisällinmatka ajan ulkopuolelle. Autioilla Maailmanhaavojen vuorilla tutuiksi tulevat vuodenajat, ja elämän kiertokulun kautta vastaus kuolemaan. Muistot, muistaminen, tieto ja salaisuudet ovat isoja teemoja, joita Kurjenmiekka käsittelee kirkkaasti ja rauhassa.

Click to expand...

Nyt on luettu. Oli aika nopealukuinen kirja. Ja sanon tämän nyt pelkästään hyvällä, koska minulla on sellainen olo, että ns hyvä fantasia (puhun nyt aikuisille suunnatuista kirjoista) on tosi usein joko tosi isoja järkälekirjoja tai jotenkin tosi raskaslukuisia kirjoja. Olen tottunut siihen, että jos kaipaan helppolukuista fantasiaa, etsin sitä lasten ja nuorten kirjallisuudesta (esim. tulisiivet). Tämä kuitenkin oli selkeästi helppolukuinen, sopivan mittainen ja aikuiseen makuun kirjoitettu.
Peukutan myös asiaa, jonka oikeastaan pitäisi olla niin luonnollinen, ettei siihen tarvitse erikseen kiinnittää huomiota, mutta kirjassa suhtauduttiin sukupuoliin ja seksuaalisuuksiin hyvin... luontevasti. Se onko jonkun kumppani samaa vai eri sukupuolta (fyysisesti) oli kirjassa täysin luonnollista eikä sitä selitelty yhtään. Erään hahmon kohdalla myös mielsin hänet mieheksi yli puoliväliin kirjaa, kunnes joku sanoi häntä siskoksi. Maailma, jossa sukupuolien ja seksuaalisuuksien kirjo olisi niin luonteva, etteivät ihmiset enää ajattelisi toisiaan niin vahvasti sukupuolen kautta olisi niin paljon keveämpi elettävä kuin tämä nykyinen vahvasti ihmisiä jakava maailma.

Se mikä vähän harmitti oli Kaihon ja Alatin niin pian tapahtunut kasvu ja muutos. He olivat hyvin pitkälti aika etäisiä hahmoja kirjassa ja huomio kiinnittyi vahvasti muihin henkilöihin. Näitä kahta piti paljolti sivuhenkilöinä, jotka kulkevat mukana ja vaikuttavat muihin. Se oli varmasti tarinallisesti hyvä ja kiva, ettei heihin kiinnitetty niin paljoa huomiota, mutta toisaalta minulle ei ehtinyt muodostua vahvaa ja vakiintunutta mielikuvaa heistä tietynlaisina henkilöinä. En ehtinyt muodostaa heihin minkäänlaista positiivista tai negatiivista tunnesuhdetta.
No Alatin joka sai ajattelemaan hänestä aika negatiivisesti, mutta tuo tunne ei ehtinyt vahvistua ja vakiintua ennen muutosta. Siksi kasvutarina oli minulle ainakin ensilukemalta vähän hämmentävä ja ehkä vähemmän vaikuttava kuin olisi ollut, jos hahmot olisivat tulleet vähän tutummiksi. Ei tuntunut siltä, että joku, jonka luulit tuntevasi vuosien takaa muuttuu täysin. Ennemmin sellainen, että satunnaisesta tutusta paljastuukin ihan uusia vaikuttavia piirteitä. Ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa?
Tässä saattaa kuitenkin kirjan pituus tulla vastaan. Jos näille hahmoille olisi annettu enemmän aikaa, olisi tarinaa pitänyt jotenkin venyttää ja muilta osiltaan se toimi minusta hyvin tällä rytmillä. Liika huomion kiinnittäminen heihin olisi muuttanut kirjan rytmiä ja ehkä huonompaan suuntaan. Tai olisiko tämän kasvutarinan voinut jättää vielä tässä osassa hyvin avoimeksi ja vasta seuraavassa osassa tuoda heidän muuttuneet/palautuneet persoonansa kunnolla esiin?
No tämä nyt on tällaista spekulointia. Kaikkinensa kirja oli kuitenkin tosi hyvä. Nimillä "pelaaminen" ja niiden vaikutus ihmisiin oli tehty hyvin. Väkivalta oli kuvattu fiksusti mässäilemättä, mutta myös peittelemättä. Ja väkivallan seuraukset muille olivat enemmän keskiössä kuin itse teon kuvaaminen.

Viimeksi mainitsin suosikkihahmokseni Marraksen. Pidän hänestä edelleen ja ehkä nyt jopa enemmän, mutta rinnalle nousi vahvasti Helios. Hänessä on jotain, mikä vetoaa vahvasti minuun. Ja Hahmo, joka kiinnostaa ja haluaisin ehdottomasti tietää enemmän, mutta silti nautin tästä tietämättömyydestä ja nimenomaan siitä, miten vähän hänestä kerrotaan on Haaksi.

Minä luin/kuuntelin Kellopelosydämen loppuun muutama päivä sitten. Annoin Goodreadsissä kolme tähteä viidestä – minusta se oli siis hyvä mutta ei vaikuttava tai suosikkiainesta.

Tykkäsin paljon kielestä ja kerronnasta. Myhäilin kielelliselle taitavuudelle ja sujuvuudelle moneen kertaan. Pidin konseptista, monista yksityiskohdista ja elävyydestä, miljööstä. Muissa asioissa oli sitten sekä hyviä että huonoja puolia.

Jaamar sanoi:

Viimeksi mainitsin suosikkihahmokseni Marraksen. Pidän hänestä edelleen ja ehkä nyt jopa enemmän

Click to expand...

Minua Marras ärsytti koko ajan vähäsen. Minusta hän oli pikkaisen liian täydellinen ja ihailtava ja hurmaava ja hienotunteinen ja ajattelevainen ja jämäkkä, jotta hän olisi oikeasti ollut kiinnostava. Loppua kohden hänestä löytyi hieman kiinnostavuutta tulevan varalle. Mutta enimmäkseen aika njäh, vierastin hänen edustamaansa tunnelmaa koko ajan.

Sen sijaan kaikista muista näkökulmahenkilöistä pidin, Adelesta luultavasti eniten. Hän tuntui inhimillisimmältä ja hänessä se ihmisen ja kellopelimurhaajan vastakkainasettelu oli minusta kiinnostavinta ja riipaisi ihanasti. Jes!

Jaamar sanoi:

Se mikä vähän harmitti oli Kaihon ja Alatin niin pian tapahtunut kasvu ja muutos.

Click to expand...

Jooh, olisin halunnut päästä tähän kyytin, mutta tässäkin oli asia, jota vierastin loppuun asti. Muutenkin tuo lopun käänne tuli jotenkin niin, että jäin vain tuijottamaan kulmat koholla, kuvaannollisesti. Voi olla, että juuri sillä kuuntelun hetkellä oli jotain taustahäiriötä enkä keskittynyt sataprosenttisesti.

Se, mikä eniten laski arvosanaa, oli ehkä se, että olin kovin eri mieltä siitä, mikä tunnelma tähän tarinaan sopisi. Toisaalta tykkään hyvänmielen fantasiasta, jossa haudutetaan teetä, syödään hunajakakkuja, soitellaan banjoa, käydään merenrannalla piknikillä... Ja toisaalta tykkään todella armottomista ja makaabereista "kirouksista", jotka piinaavat ihmisiä. Nyt tässä oli molempia, mutta minusta ne eivät natsanneet yhteen. Kellopelimurhaajien arjen pullantuoksuisuus ei minusta toiminut kontrastina kellopelimurhaajien todellisuudelle. En ole varma, miksei se toiminut kuin ihan paikoitellen.

Alkukirjan ajan minua harmitti, etten saanut nähdä ja ymmärtää enemmän kellopelimurhaajien vaikutuksesta yhteiskuntaan ja kaupunkiin – jotenkin se tuntui liian tavalliselta ja vaivattomalta lisältä Karunkaan, vaikka omasta todellisuudesta käsin järki huutaa, että ei tuollaista instituutiota voi olla ilman, että moni muukin asia on jotenkin vinksallaan tai raiteiltaan meidän maailmaamme verrattuna. Onneksi kirjan lopussa sitä avattiin enemmän, joten ehkä tuo puoli avautuu kunnolla tulevissa kirjoissa.

Dracaena sanoi:

Minua Marras ärsytti koko ajan vähäsen. Minusta hän oli pikkaisen liian täydellinen ja ihailtava ja hurmaava ja hienotunteinen ja ajattelevainen ja jämäkkä, jotta hän olisi oikeasti ollut kiinnostava. Loppua kohden hänestä löytyi hieman kiinnostavuutta tulevan varalle. Mutta enimmäkseen aika njäh, vierastin hänen edustamaansa tunnelmaa koko ajan.

Click to expand...

Minä pidän tällaisista arkisen turvallisista hahmoista kirjoissa. Jotenkin näin sen täydellisyyden takaa myös jotain epätäydellistä, joka toivottavasti näyttäytyy vahvemmin jatkossa, jotta hahmosta tulee läheisempi. Tottahan se on, että tuollainen täydellisyydeltä vaikuttavan hahmo jää helposti vähän etäiseksi ja niin kävi tässäkin. Se ei silti muuta sitä, että pidin hänestä. Hänessä tuli esille myös liian täydellisyyden varjopuolet. En osaa pitää Marrasta tylsänä vaan turvallisena, mutta jotain väreilyä oli taustalla.
Sen sijaan Helios, joka myös oli aluksi etäinen muuttui läheisemmäksi matkansa aikana ja jälkeen. Hänessä tapahtunut muutos oli hyvä. Hän oli alussa jotenkin vähän hukassa jopa itseltään, mutta tilanne korjautui loppua kohden.

Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat on juuri julkistettu. Joukossa on myös Kellopelisydän