Kieli ja sanonnat

Meillä on keskusteluja useista vieraista kielistä, suomen murteista, suomentamisen vaikeudesta, kirjoitusvirheistä ja rasittavista sanonnoista. Mutta en löytänyt keskustelua aivan tavallisista suomen kielen piirteistä ja sanontavoista. Joten luon tähän ketjun, jossa sopii keskustella kielellisistä havainnoistaan.

––––––––––––
Tajusin tässä, että pikkukylässä asuu yleensä enemmän väkeä kuin kylässä.
Yleensähän kylällä tarkoitetaan joko pientä asutuksen keskittymää tai yleensä asuttua aluetta ja sen erillään olevia taloja (koska Suomessa isojaon peruja talot ovat usein erillään). Puhuttaessa pikkukylästä, tarkoitetaan nimenomaan pientä asutuskeskittymää, jossa on kuitenkin yleensä on vähintään kauppa. Toisinaan, kuten Ylen otsikossa pikkykyläksi kuvataan huomattavasti suurempaa paikkaa, jota ehkä joskus olisi kutsuttu kauppalaksi. Kyseinen paikka on Laukaa, jossa (haja-asutusalueen kylät mukaan luettuna) asuu yli 18 000 ihmistä. Vaikka käytetty ilmaisu "suomalainen pikkukylä" on liioitteleva, on se silti luontevampi kuin "suomalainen kylä". Toisaalta puhuttaessa sivukylistä, jotka koostuvat vain maataloista ja muusta asutuksesta, ei tunnu luontevalta puhua pikkukylästä, koska nämä ovat lähtökohtaisesti pieniä.

Olórin sanoi:

Puhuttaessa pikkukylästä, tarkoitetaan nimenomaan pientä asutuskeskittymää, jossa on kuitenkin yleensä on vähintään kauppa.

Click to expand...

En ole hirveästi törmännyt tuohon "pikkukylä" -ilmaukseen, se on ilmeisesti lähinnä näitä median kielikukkasia tai muuten suuremman maailman näkökulmasta heitettyjä leikillisiä termejä, vähän niinkuin (vielä kielteisemmän sävyinen?)"tuppukylä".
Ainakin Laukaan tapauksessa tämän termin käyttäminen olisi ennenkaikkea tietynlainen puheakti, jossa ihmetellään sitä että jollain termin käyttäjän omaa paikkakuntaa pienemmälläkin paikkakunnalla vielä on jotain. Siis että pikkukylä ei niinkään olisi neutraalin merkityksen omaava sana, vaan että pikkukylästä puhuminen olisi eräänlainen sanonta.
(Olen itsekin syntyisin pikkukylästä siinä merkityksessä että kyseisessä asutuskeskuksessa oli vielä viime vuosituhannen puolella jopa kaksikin kauppaa.)

Oikeat kaupunkilaiset nyt kutsuu pikkukyläksi vaikka Raisiota joka on muodostunut Naantalintien ja Raumantien risteykseen joskus 1600-luvulla. Ihan typeräähän tuollainen. Nykyään taitavat monet kirkonkylät ja asemanseudut olla pikkukyliä ainakin jos suurempi taajama kunnasta löytyy. Pikkukylässä pitää olla jonkinlainen huoltohalli autolle jos se menee väärään aikaan rikki ja kesäaikaan kioski/kesäkahvila ja paikka juhannuksen viettoon, oma bensa-asema on kiva, jos möksältä halutaankin lähteä kuntakeskukseen syystä tai toisesta. Siellä saa olla kuntopolku tai muu opastettu reitti kun kaupunkilaiset ei osaa kävellä metsässä. Tää on varmaan liian pitkä määritelmä sanakirjaan.

Puolisollani ja minulla on tapana kutsua meidän mielestä suuria suloisia olentoja "muffeiksi".

"Muffe/muffemainen" -adjektiivi kattaa esimerkiksi niin isokokoiset koirarodut, kuin myös Theodor Kittelsenin peikotkin.

Edit. Olen kuullut muidenkin ihmisten joskus käyttävän muffea suurikokoisista koirista niistä äkillisesti hullaantuessaan, mutta meillä se on puolison kanssa hyvinkin säännöllisessä käytössä ilman sen suurempia ilakointeja.

”Hineetä!”
Mikkelistä kotoisin olevana ihmettelin hiukan, kun aloin kuuntelemaan Ilkka Heiskasen kirjaa ”Ilu”, jossa hän jo kirjan alussa käyttää mikkeliläistä sanaa ”hinee”. Hänhän ei ole paikkakunnalta kotoisin.
Mutta ei siinä mitään, on ihan hineetä jos tämä kelpo sana leviää muuallekin.

Onko tämä "hinee" sisällöltään vastaava kuin forssalaisten "holja", että tarkoittaa hassua/hauskaa/outoa/metkaa/kivaa kontekstista riippuen?

Itse käytin / käytän hineetä Kivan tai Tosi hyvän tai Makeeta synonyyminä.
Se on hyvä sana Etymologiasta ei haisuakaan.

Minulla on jo pitkään ottanut korvaan se, miten jotkut käyttävät ihan asiatekstissäkin, mutta puhekielessä vielä vahvemmin "olla" verbistä minun korvaani hyvin erikoista taivutusmuotoa. Tässä lainaus ihan suoraan ammattikirjoittajan blogitekstistä.

Joudun vielä tovin olla salamyhkäinen kirjaprojektin alkusysäyksen sekä kirjan sisällön suhteen

Click to expand...

Eli paikassa, jossa kyseistä verbiä (minun ymmärrykseni mukaan) kuuluisi taivuttaa muotoon olemaan se jätetäänkin perusmuotoon. En pysty muistamaan tällaista puhetapaa vaikkapa parin vuosikymmenen takaa. Onko tämä uusi juttu, vai onko se vaan yleistynyt, vai enkö ole huomannut sen käyttöä nuorempana? Onko kielitoimistolla tai muulla virallisella taholla tästä joku kanta, koska tätä tosiaan näkee välillä myös ihan ammattilaisten asiateksteissäkin? Tai onko tämä jonkun tietyn alueen murretta?
Minä olen varsin hyvä ärsyyntymään tällaisista hassuista ja tavallaan merkityksettömistä jutuista ja olen kovasti yrittänyt olla ärsyyntymättä tästä, koska se lienee vain omaksi vahingokseni. Jos ymmärtäisin vähän kyseisen taivuttamattomuusmuodon historiaa se voisi auttaa suhtautumaan siihen neutraalimmin.

Minun nähdäkseni tuo on yksikertaisesti huonoa kieliopin hallintaa ja puhekielisyyden valumista asiatekstin puolelle. Samaa näkee jatkuvasti mm. YLEn sivuilta uutisia lukiessa. Edes ammatikseen kieltä käyttävät ihmiset eivät välttämättä hallitse taivutusmuotoja tai vaikkapa moduksia. Varsinkin potentiaalia näkee jatkuvasti käytettävän aivan miten sattuu.

Infinitiivien suhteen kieli on nyt liikkeessä. Ensimmäinen merkki oli kai alkaa-verbin yhteyteen yhä useammin liitetty 3. inf. illat. Eli juuri(kin!) tuo -maan/-mään, jonka viivytystaistelun jälkeen kielenhuolto on hyväksynyt. Mutta yhtä lailla on 3. inf. illat. alkanut kadota juuri(kin!) kuvailemallasi tavalla.

Ottaahan se korvaan, mutta usko pois, ennen pitkää sekin on normikehyksen sisällä.

Syy? Voisiko sillä olla tekemistä sen kanssa, että puhekielessä päätteet rapautuvat?

Lähden soittamaan > Lähden soittaan > Lähen soittaa. Ja näin on infinitiivi vaihtunut!

Tik sanoi:

Syy? Voisiko sillä olla tekemistä sen kanssa, että puhekielessä päätteet rapautuvat?

Lähden soittamaan > Lähden soittaan > Lähen soittaa. Ja näin on infinitiivi vaihtunut!

Click to expand...

Minä en olisi varma siitä, että kehitys on kulkenut tuota polkua, ainakaan alun perin. Pidän kyllä mahdollisena, että soittaan-illatiivin leviäminen helpottaa monen kielenkäyttäjän kohdalla siirtymistä edelleen I infinitiivin perusmuotoon. (Onko se edes I infinitiivin perusmuoto? Hyvin hutera otteeni Helsingin murteeseen kuiskailee, että siitä saattaa puuttua jäännöslopuke. Se ei kai ole Helsingissä muuten tyystin kadonnut?)

Oma arvaukseni on, että soittamaan vs. soittaan on huomattavasti vanhempaa murrevaihtelua ja mä lähen soittaa ‑rakenne peräisin stadin slangin erilliskehityksestä. Olisiko täällä joku suomen kielen tutkija, joka osaisi vahvistaa tai kumota väitteeni?

Vaikka en olekaan koskaan heittäytynyt Helsingin murteen (tai nykypuhekielen tai nuorisokielen) pariin, olen tullut sitä erinäisissä yhteyksissä satunnaisesti kuulleeksi. Näppituntumalta väittäisin, että mä jouduin olla kotona ‑tyyppisiä rakenteita käytti melko suuri osa alle 20-vuotiaista helsinkiläisistä viimeistään 2000-vuosikymmenen loppupuolella; mutta miten paljon sitä vanhempi muodoste kysymyksessä on, sitä en osaa sanoa.

Jos sananloppuinen-n häviää, jäljelle voi varmaan jäädä jäännöslopuke, joka tosiaan kuuluu tuohon infinitiiviin. Ja omassa murteessa nuo n:t ovat heikkoja, joten Lähen soittaamaa on luontevin muoto. Mutta tuota Joudun olla muotoa varmaan tukevat paljon täytyy olla, on pakko olla, saa olla.

Rupesin tällä välin miettimään, keskustelemmeko me tässä oikeastaan kahdesta eri ilmiöstä. Tämä ei ole minulle helppoa, kun joudun tekemään työni niin huteran kielitajun varassa.

Kuvitelkaamme tilanne, jossa nuoret keskustelevat lähestyvästä musiikki- ja alkoholipitoisesta iltatilaisuudesta. Käytän karkeaa fonemaattista merkintää saadakseni jäännöslopukkeet kunnolla näkyviin. Osa sanalopuista saattaa realisoitua foneettisella tasolla hieman toisin, esim. /vaan soittaa/ [vaã soittaa] (n sulautuu edeltävään vokaaliin heikoksi nasalisaatioksi).

Näinkö? (Oletuksena jäännöslopukkeettomat I infinitiivin perusmuodot kaikissa vähänkin mahdollisissa sijainneissa; jäännöslopuke kuitenkin esiintyy muissa sanamuodoissa, huomaa sinnen nimenomaan.)

– /Mua ei huvittais mennä sinne. Mä kuitenki jouduv vaan soittaa ku kaikki muut dokaa./

– /No mä ainaki meen sinnen nimenomaan soittaa ja nähä kaverei./

– /Siistii et te soitatte. Mä lähen sinnev vaan olla kännis!/

Mitä lähemmäs loppua päästään, sitä epäuskottavammalta tuntuu, minusta siis.

Lisätkäämme kokeeksi kaikkiin verbinperusmuotoihin jäännöslopukkeet.

– /Mua ei huvittais mennäs sinne. Mä kuitenki jouduv vaan soittaak ku kaikki muut dokaa./

– /No mä ainaki meen sinnen nimenomaan soittaaj ja nähäk kaverei./

– /Siistii et te soitatte. Mä lähen sinnev vaan ollak kännis!/

Ei tämä vieläkään minun kielikorvaani oikein...

Kokeillaanpa ajatusta, että lähteä ja mennä järjestyvät tekeen-tyyppisellä illatiivi-infinitiivillä, josta loppukonsonantti on pudonnut pois (> tekee), ja huvittaa ja joutua taas järjestyvät I infinitiivin perusmuodolla (tehä).

– /Mua ei huvittais mennäs sinne. Mä kuitenki jouduv vaan soittaak ku kaikki muut dokaa./

– /No mä ainaki meen sinnen nimenomaan soittaa ja näkee kaverei./

– /Siistii et te soitatte. Mä lähen sinnev vaan olee kännis!/

Jäännöslopukkeitten osalta jään vieläkin epävarmaksi (meen näkeek kaverei kuulostaisi selvästi luontevammalta kuin lähen oleek kännis). Muilta osin uskaltaisin olla varma, että nyt ollaan pikku hiljaa totuuden äärellä.

Ja kas, kun viimein tajuan etsiä lähen tekeen ~ lähen tekee ‑tyyppisiä muotoja Kielitoimiston ohjepankista, mitäpä sieltä löydänkään?

Rektioita: pystyy tekemään vai pystyy tehdä? (Teksti kannattaa lukea kokonaan, sillä eri teonsanoilla on siinä eri rektioita, sekä »virheellisiä» että suositeltuja.)