"Mitä minä sanoin? Häh? Hullu-Heluna puhuu taas omiaan, vai? Näkee omiaan, vai? Juu, kyllä minä näen välillä hammajaisia, mutta ei sekään tarkoita sitä, ettei niitä olisi olemassa. Jaa, jaa, tietäisittepä vain, mitä minä olen nähnyt näillä silmilläsi, siis silmilläni. Olen nähnyt rynnäkköalukset tulessa Orionin olkapäillä, olen katsellut pimeydessä leiskuvia c-säteitä Tannhäuserin Portin luona. Mutta, mutta. Kaikki nuo (köh) hetket hukkuvat aikaan kuin kyyneleet (kröhhöh) sateeseen. On aika -- Mutta mitä minä höpisen? NYT ON AIKA PÖTKIÄ PAKOON! Tuo on hiivatin hirmusuuri sotalaiva, ja se jyrää meitin, eikä edes huomaa sitä tehneensä. Ajaa yli, eikä edes vaivaudu lataamaan tykkejä. Kuulkka, kuulkka kaik! Ja on siälä sitä amisjooniakin, joo. Oh, maxi big da force...
Niin, että, tuota, saanko ehdottaa suunnaksi vaikka 42 Wallaby Way, Sydney. Eli: HÄLYTYS! HYÖKKÄYS! HÄLYTYS! Lyhyesti sanottuna: IIIIK!"
(Helena liukuu alas märssykorista ja painuu kannen alle. Meneekö hän painamaan päänsä pensaaseen [kuvaannollisesti sanoen, laivassa ei tiettävästi ole pensaita in corpore] vai etsimään aseita? Sitä emme voi tietää, ehkä hän ei tiedä itsekään. Mutta järkyttynyt hän on. Päin puskeva sotalaiva oli sentään kauhea Yllätys. Helena toivoisi olevansa tällä hetkellä jossakin toisella Maailman laidalla, vaikkapa Galápagos-saarilla leikkimässä laavaleguaanien kanssa, tai kotona Oxfordissa kuuntelemassa naapurissa asuvan hörökorvaisen Shane-pojan esittämiä irlantilaisia kansanlauluja. Mutta ei, täällä hän on, SV KingReilyllä, jonka miehistö hupenee päivä päivältä murhien & teloitusten noidanpyörässä, laivalla, jossa mellastavat goleemit, rottazombiet, natata-apinat ja sisällissota. Eipä käy kateeksi, ei niin.)