Klassinen musiikki / länsimainen taidemusiikki

Ihan alkuun sananen otsikosta: koska termin 'klassinen musiikki' käyttö johtaa (liian) usein tympeisiin väittelyihin sen täsmällisyydestä, päätin laittaa sen rinnalle myös vähän neutraalimman vaihtoehdon. Eli kyse on siis klassisesta - ei pelkästään klassismin tyylikauden - musiikista.

Minä hurahdin klassiseen musiikkiin noin kolme vuotta sitten - enkä puhu mistään pilipali-innostuksesta, vaan täysin totaalisesta musiikkimaun muuttumisesta. On ollut sinänsä ihan mielenkiintoista muistella oma musiikkimakua tuota muutosta edeltäneeltä ajalta - en ollenkaan muista mitä kuuntelin silloin. Aika moneen "kuka on sun lempiartisti/mikä on sun lempibändi?" -kysymykseen tuli vastattua ympäripyöreästi "kuuntelen kaikenlaista musiikkia." Jotenkin muistelen, etten kuunnellut musiikkia vapaa-ajalla melkein ollenkaan, mitä nyt radiota silloin tällöin.

Kunnes aloin kuunnella klassista YouTubessa. Pakko nyt vähän mainostaa sitä yhtä artistia - jonka olen täällä Käärmeessä jo monesti maininnut - jonka ansioksi lasken minun käännyttämiseni klassisen pariin. Kyseessä on Valentina Lisitsa. Todellakin kuuntelemisen arvoinen pianisti. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on ihan oikea idoli ja ihailun kohde - sisäinen fanboyni heräsi eloon.

Olen soittanut pianoa kymmenenvuotiaasta lähtien, mutta uskaltaisin väittää, että kyseisellä harrastuksella ei ollut kovinkaan suurta vaikutusta tähän innostukseeni. Itse asiassa minä inhosin klassista musiikkia sen tylsyyden ja epämääräisyyden takia pitkän aikaa - soittelin pianotunneilla lähinnä elokuvamusaa. Vasta löydettyäni klassisen musiikin toden teolla internetin avustuksella aloin myös soittaa sitä valtavalla innolla, joka jatkuu edelleen.

Olen yrittänyt tutustuttaa itseni mahdollisimman laajasti perussäveltäjiin ja heidän teoksiinsa, ja minulle alkaa pikku hiljaa muodostua käsitys siitä, kuka sävelsi mitäkin genreä ja missä määrin. Klassisen musiikin kenttä on oikeasti ihan valtava, täysin oma universuminsa... Mitä enemmän kuuntelee, sitä enemmän tajuaa sen miten kauhean paljon on vielä kuuntelematta.

Konserteissa olen käynyt sen verran, mitä Kajaani on minulle pystynyt tarjoamaan (= ei kauhean paljon). Valentinaa kävin katsomassa Helsingissä viime helmikuussa (ja samalla tuli tsekattua uusi Musiikkitalo!) sekä Lontoossa viime toukokuussa Royal Albert Hall -resitaalidebyytissään. Kainuussa on onneksi Kuhmo ja sen mahtava kamarimusiikkifestivaali joka kesä - siellä on huippuja konsertteja, joita olen nyt kahdesti käynyt katsomassa. En millään malta odottaa vuodenvaihdetta, jolloin muutan Vantaalle (lue: pääsen elämään täysillä Helsingin ja pääkaupunkiseudun musiikkielämää)! Ja kyllä, käytän vähäiset sivaripäivärahani/-ruokarahani [huomautus: unohdinko mainita täällä Käärmeen puolella, että vaihdoin intistä sivariin? Minulla oli hieno luonnos pitkästä viestistä inttikeskusteluun, mutta taisin ehkä poistaa sen. Noh, josko kirjoittelisin ko. aiheesta joskus vähän myöhemmin...] mieluummin konsertteihin kuin ruokaan.

Toivottavasti joku jaksoi lukea koko tämän viestin. Onko Konnussa muita klassisen musiikin ystäviä? Lempisäveltäjiä, lempiartisteja, lempiorkestereja, lempikonserttisaleja, ajatusksia genren elinvoimaisuudesta nyky-yhteiskunnassa? Katsotaan syntyykö keskustelua! Ja hei, jos hyvin käy niin saattaisi löytyä porukkaa jonka kanssa käydä konserteissa. Yksin on niin tympeää käydä - ja sitä paitsi minua häiritsee olla ainut innosta pomppiva outolintu kaikkien hienosti pukeutuvien, samppanjaa väliajalla siemailevien hienojen ihmisten seassa...

Ai niin, lempisäveltäjäni on Rachmaninoff. Bar none.

Minäkään en nuorempana pitänyt klassisesta musiikista juurikaan. Itse asiassa olen alkanut pitämään siitä ja kuuntelemaan sitä vasta parin viimevuoden aikana. Tämä juontuu varmaankin siitä kun aloin itse soittamaan kitaraa ja satuin löytämään Per-Olov Kindgrenin musiikkia, sekä omia sävellyksiään, että versiointeja muista kappaleista. Hän siis soittaa klassista kitaraa, mutta hänen löytämisensä myötä olen alkanut kuuntelemaan jonkin verran, en vieläkään paljoa, näitä kuuluisimpien säveltäjien, Mozart, Beethoven jne., teoksia orkestereidenkin esittäminä.

Jotenkin se oma soittaminen on helpottanut ymmärtämään sitä klassisen musiikin hienoutta. Kun ennen piti sitä jollain tavalla tylsänä, eikä oikein onnistunut saamaan juonesta kiinni, niin nykyään osa klassisesta musiikista tuntuu jopa mukaansatempaavalta.

Amerikkalaiset elokuvat melkein pilasivat klassisen musiikin minun korvissani. Kun kuuli aina samat sinfoniat toinen toistaan järjettömimmissä kohtauksissa, niin itse musiikkikin alkoi kuulostamaan tympeältä.

Kunnes sitten tuli sattumalta kuunneltua vähän muutakin kuin niitä paria leffojen kierrättämää kipaletta, ja tajusin että valtavan hieno genrehän tämäkin on ja täällä on vaikka mitä, mistä voisin tykätä. En osaa puhua musiikkitermeillä, enkä tunne alan nimiä, joten sanotaan nyt näin junttimaisesti että tykkään villeistä ja dramaattisista melodioista, uhkaavistakin, sellaisista jotka kuulostavat myrskyn pauhulta ja maailmanlopulta ja eeppisten hahmojen ponnistuksilta.

Murrosikäisenä tykkäsin kovasti Vivaldin Vuodenajoista. Aikuisempana olen kokenut kyseisen sävellyksen kärsineen inflaatiosta, vaikka saman säveltäjän Stabat Mater putoaa edelleen. Uskomaton koloratuuritenori solistina, luulin levyn ostaessani mezzosopraanoksi!
Mozartiin tykästyin niin ikään murrosiässä. Silloin elokuva Amadeus oli hitti. Rakastuin ikihyvikseni etenkin Requiemiin. Suuri unelmani toteutui viitisen vuotta sitten, kun pääsin mukaan sitä laulamaan.
Bachista tykkäsin jo lapsena pianoa soittaessani ja tykkääminen sai uusia ulottuvuuksia, kun nelikymppisenä kuoron riveissä pääsin laulamaan Matteus-passiota.
Beethoven, Sibelius, Stravinski ja Mussorgski ovat miellyttäneet minua niin ikään nuoresta lähtien. Aikuisena olen tykästynyt myös Dvorakiin, Tsaikovskiin, Berlioziin ja Rautavaaraan (Einojuhaniin, ei Tapioon ).
Pidän klassisen musiikin "maisemallisuudesta". Jos se saa minut näkemään musiikin kuvina, ei ihme, jos se inspiroi elokuvantekijöitä.

Círdani sanoi:

Olen soittanut pianoa kymmenenvuotiaasta lähtien, mutta uskaltaisin väittää, että kyseisellä harrastuksella ei ollut kovinkaan suurta vaikutusta tähän innostukseeni. Itse asiassa minä inhosin klassista musiikkia sen tylsyyden ja epämääräisyyden takia pitkän aikaa

Click to expand...

Kuulostaa jokseenkin tutulta. Aloitin huilutunnit yhdeksänvuotiaana, ja muistan joskus 13-kesäisenä kitisseeni oman opettajani äitiysvapaasijaiselle, etten tykkää klassisesta musiikista yhtään. Se mies vain nauroi hereästi ja kysyi, miksi ihmeessä sitten soitan huilua.

Tosiasiassa en inhonnut niinkään klassista musiikkia sinänsä kuin soitonopettelun tylsiä mutta välttämättömiä peruspalikoita: sormiharjoituksia ja etydejä. Varsinaisia musiikkikappaleita sen sijaan soitin välillä hyvinkin mielelläni, erityisesti Mozartin kynästä lähteneitä. Pidän edelleen Mozartin musiikista paitsi kuultuna, myös itse soitettuna ja laulettuna. Se mies osasi jotenkin tehdä todella muusikkoystävällistä tavaraa, jota on iso ilo kääntää nuoteista korvin kuultavaan muotoon. Hänen oopperoistaan suosikkejani ovat Taikahuilu ja Figaron häät, tosin lähinnä siksi, että ne ovat tutuimpia soitto- ja lauluopintojen kautta.

Pidän myös Círdanin mainitsemasta Rachmaninovista - erityisesti hänen toisen pianokonserttonsa ensimmäisestä osasta. Ja Rhosgobellan tavoin pidin teini-ikäisenä kovasti Vivaldista. Pidimme ystäväni kanssa musiikkitiedon peruskurssin esitelmämmekin "Il Prete Rossosta" ja piikittelimme siinä sivussa Bachiin hurahtanutta opettajaamme sillä väitteellä, että Bach otti itse asiassa todella paljon vaikutteita Vivaldilta. Ei kyllä ollut vaivan arvoista, se kun innosti opettajan vain selittämään, miten on itse asiassa vaikea sanoa tarkkaan, kumpi vaikutti kumpaan ja mikä vaikute matkasi mihinkin suuntaan näiden kahden herran välillä.

Varsinaista suosikkisäveltäjää minulla ei nykyään ole vaan pidän monen eri tekijän töistä monesta eri syystä. Jo edellä mainittujen lisäksi voisin nostaa esiin vaikkapa Vaughan Williamsin, jonka musiikki saa minut jotenkin kokemaan valon vähän samalla tavalla kuin William Turnerin maalaukset, Tsaikovskin, jonka kynästä syntyi satumaista balettimusiikkia kuten Joutsenlampi (Prokofjevin Romeo ja Julia -balettiin säveltämä musiikki, varsinkin taistelukohtauksessa ensin Mercution ja Tybaltin, sitten Romeon ja Tybaltin välillä, on kyllä myös mainitsemisen arvoinen), Brahmsin, jonka teos Ein Deutsches Requiem saa ihastuksen väreet nousemaan iholle, Debussyn, jonka ihanat impressionistiset sävellykset ovat mystisen tunnelman kyllästämiä, ja Puccinin, jonka muinaiseen Kiinaan sijoittuvaa Turandot-oopperaa olen rakastanut siitä asti kun sen ensi kertaa teini-ikäisenä kuulin.

Klassisen musiikin elinvoimaisuuteen nyky-yhteiskunnassa(kin) uskon vakaasti. Se on niin monipuolista, että jokaiselle löytyy jotakin, ja musiikinopetus ja muusikkojen koulutus on maailmanlaajuisesti niin vakaalla pohjalla, etten usko klassisen musiikin minnekään katoavan. Se vain muuttaa muotoaan ajan ja uusien sävellysten ja tulkintojen mittaan, mutta elää aina ja edelleen.

Muoks

Sibelius! Miten saatoinkaan unohtaa oman säveltäjätähtemme. Häneltä voisin mainita yhtenä suosikkinani vaikkapa Karelia-sarjan. Ja Eino Juhani Rautavaarakin pitää kyllä nostaa esille ihan jo itkettävän kauniin Cantus Arcticuksen takia.

Muoks muoks

Ei se ollutkaan se taistelukohtaus, jonka musiikista Prokofjevin baletissa erityisesti pidän, vaan Tybaltin kuolinkohtaus. Muisti ei ole enää entisensä

Rhosgobella sanoi:

-- Stravinski

Click to expand...

Minäkin pidän Stravinskista. En ole kauhean perehtynyt herran sävellyksiin, mutta ainakin Petruška, Tulilintu ja Kevätuhri ovat päässeet lempisävellysteni joukkoon. Myös hänen viulukonserttonsa on mainio.

Mitä mieltä olette Franz Lisztin sävellyksistä? Minua ainakin ärsyttää suunnattomasti monien ihmisten snobimainen suhtautuminen hänen musiikkiaan kohtaan - tottahan se tietysti on, että Liszt sävelsi paljon bravuramusiikkia pianolle, mutta kyllä hänen kokonaistuotannossaan on runsaasti "syvällisempääkin" [en tykkää käyttää tuota sanaa musiikista puhuttaessa, mutta menkööt nyt lainausmerkeillä varustettuna] musiikkia, esimerkiksi Anneés de pèlerinage pianolle. Ja on ne virtuoosikappaleetkin hienoja!

Isilmírën etydivihaa osittain ymmärrän ja osittain en - pianolle on sävelletty niin paljon erilaisia etydeitä, että niitä on aika hankala niputtaa yhdeksi joukoksi. Esimerkiksi Chopinin, Lisztin ja Rachmaninoffin etydit ovat musiikillisestikin niin jännittäviä ja mielenkiintoisia, että kuuntelen niitä ihan mielelläni (ja soitan niitä mitä kykenen...). Toisaalta taas esim. Czernyn pianoetydit ovat juuri sellaisia harjoittelun pakkopullia, että en pitkällä tikullakaan kuuntele/soita niitä.

Oletko Isil kuunnellut Rachmaninoffin muita pianokonserttoja? Ne ovat kaikki imho pianokonserttorepertuaarin jalokiviä - Beethovenin, Brahmsin ja Prokofievin konserttojen rinnalla. [Pakko mainita, etten pidä Prokofievin pianokonsertoista 4 ja 5 erityisemmin. Onneksi 1-3 ovat loistavia. =)]

Suomalaista musiikkia olen kuunnellut suorastaan häpeällisen vähän. Sibeliuksen teoksia tunnen viulukonserton ja Finalandian lisäksi todella vähän. Sinfonioitakaan en ole yhtä ainutta kuunnellut. Kyllä minä joskus vielä...

Sellaiset pentuna soitettavat etydit joissa ei juurikaan ole musiikillista sisältöä olivat kyllä ihan tuskaa. Konserttietydit ovatkin sitten ihan oma lukunsa, rakastan esimerkiksi Chopinin Vallankumousetydiä ihan yli kaiken (niin soittaessa kuin kuunnellessakin).

Oma suhtautumiseni klasarimusiikkiin on vaihdellut aika paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana. Minäkin kävin alunperin soittotunneilla enkä ollut juuri missään määrin kiinnostunut soitettavasta materiaalista, toisaalta liekö se ihmekään kun eivät ne ensimmäisten vuosien kappaleet ihan mitään hirveän inspiroivaa tarjonneet. Sitten joskus yläasteelle mentyäni tapahtui paljon kaikenlaista; soitonopettaja vaihtui ja ylipäänsä tunneilla käyminen oli mielekkäämpää, soitettava mielenkiintoistui ja musiikkimaku alkoi muutenkin ylipäänsä muotoutua johonkin suuntaan. Siitä alkoi astetta kiinnostuneempi kausi.

Nykyään en kuuntele klassista mitenkään merkittävän paljon, ja suhtaudun siihen positiivissävytteisen neutraalisti: toisinaan kuuntelen mielelläni, koskaan en juokse karkuun. Teininä tutustutin itseni enimmäkseen sellaiseen perusohjelmistoon, niihin kaikkien tuntemiin beethoveneihin ja sibeliuksiin, kun samalla piti soittaa ja kuunnella myös muuta musiikkia niin kauhean syvällisesti ei tullut tutustuttua mihinkään. Nykyään ongelmana on kai se, että olen hirveän huono kuuntelemaan klassista, esimerkiksi pianomusiikki voi olla äärettömän jännittävää itse soitettuna, mutta kuuntelemalla saan itseni useimmiten lähinnä nukahtamaan, enkä siksi tunne edes kaikkia oman soittimeni suuruuksia. Orkesterimusiikissa on usein enemmän tarttumapintaa, mutta olen ylipäänsä enemmän valloittavien ja selkeiden teemojen kuin hienovaraisten sävyjen ystävä, ehkä siis liian yksinkertainen täysiverisesti arvostamaan kaikenlaista klassista.

Mitä nyt siihen omaan soittamiseen tulee, niin erityisesti olen tykännyt Bachista ja erinäisistä romantikoista, mutta muutaman kappaleen perusteella on aina vaikea sanoa mitä mieltä on säveltäjän laajemmasta tuotannosta. Mozartiakin etupäässä inhoan, mutta kuitenkin rakastan Requiemia jota olen itsekin päässyt laulamaan. Kuoroharrastuksen kautta puolestaan olen tutustunut esimerkiksi Eric Whitacreen, jonka sävellykset ovat ihanan virtaavia.

Minun ja soitnopettajan etydimaut kai vain poikkesivat liikaa toisistaan, ja soittovihkothan ostettiin aina hänen ohjeidensa mukaan. Aikuisena laulutunneilla sen sijaan tykkäsin (ja tykkään edelleen) vähän etydejä vastaavasta Vaccaista, jossa käydään läpi laulukiemurat perusintervalleista kaikenlaisiin appoggiaturiin ja muihin koristuksiin. Erityisellä lämmöllä ajattelen ihanan paatoksellista resitatiiviharjoitusta, jossa ylistetään isänmaata ja tähdennetään, miten kansalainen on kaikesta velkaa sille

Minäkään en nykyään kuuntele klassista tai ylipäätään musiikkia paljon, koska perheessä on kolme muuta jäsentä, joiden musiikkimaku on hyvin erilainen kuin omani. Suosikkini ovat siis pitkälti peräisin teinivuosiltani, mutta kyllä ne vain vieläkin ovat ihania, kun niitä joskus pääsee kuulemaan.

Voi että minä inhosin klassista musiikkia. Voi että inhosin.
Onneksi en enää. Musalinjalaisille pakollinen länsimaisen taidemusiikin historian kurssi käänsi pääni. Klassinen on ihanaa! Se on niin erilaista, muttei sitten kuitenkaan ole. En osaa edes selittää miten tämä omituisuus pääsi tapahtumaan, mutta minä todellakin pidän klassisesta. Erityisesti pidän Vivaldin Vuodenajoista, Händelin Messias-oratoriosta (pääsin jopa laulamaan Hallelujaa kirkossa!!) ja Bachin Airista.

Herätellääs tätä aihetta vähän. Itsekin kuuntelen ja soitan länsimaista taidemusiikkia. Taustalla ovat pianon ja kitaran opinnot (jotka halusin pienenä lopettaa, kiitos äiti kun et sitä sallinut). Minäkään en aina pitänyt klasarista, innostuin sitten joskus teini-ikäisenä oikein kunnolla kun pääsin itse tutkimaan eri aikakausia ja säveltäjiä vähän laajemmin. Ja toisaalta, eipä niiden etydien kautta tyyliin hirveästi sisään pääse.

Suosikkisäveltäjiä on aika monelta eri aikakaudelta; nykymusiikista ehdottomasti eniten Eric Whitacren teokset puhuttelevat, varhaisemmasta päästä 1500-luvulta suosikkejani ovat englantilainen John Dowland ja saksalainen Michael Praetorius. Barokista ehdottomasti Bach ja Silvius Leopold Weiss. Klassismin ja romantiikan taitteesta Beethoven on suosikki. Lukemattomia jää mainitsematta, mutta en tahdo tehdä mitään älyttömiä luetteloja. Moni mainitsi erikseen Vivaldin vuodenajat; sekin oli teini-iässä (ovat myös edelleen) niitä teoksia mitkä viitoittivat tietä.

Koen, että rajaus länsimaisen taidemusiikin ja esimerkiksi elokuvamusiikin ja pelimusiikin välillä on joskus äärimmäisen keinotekoinen ja turha. Siksi lisäisinkin näihin suosikkisäveltäjiini paljon peli- ja elokuvamusiikin säveltäjiä kuten Howard Shore, Jeremy Soule, Mark Griskey, John Williams, Hans Zimmer, James Newton Howard, Alan Silvestri, Ramin Djawadi ja paljon muitakin keitä ei nyt juuri tule mieleen.