Koirat (ja ongelmakoiranomistajat)

Minunkin piti hetkonen etsiä, että löysin nappulan joka käy (Pure Natural, grain free pork).
Se vielä piti sanoa, että kokeiltiin tuota samaa, koska sitä oli monet kehuneet, ja koska Mustissa ja Mirrissä oli myös makutakuu, jolla säkin olisi voinut palauttaa, jos se ei kelpaakaan koiralle, kunhan säkissä oli vähintään puolet jäljellä, ja saada rahat takaisin. No, maistui koiralle ehkä kaksi päivää ja sitten alkoi nirsoilla sitäkin. Valitettavasti olin hukannut sen säkin kuitin, joten enpä saanut palautettua...
 
Minulla on nyt todella iso huoli meidän koirasta ja jatkosta sen kanssa. Kosti on jo ehkä vuoden pelännyt hurjasti kohdata hihnassa ollessa ihmisiä tai muita koiria. Kerran se on erästä napannut sormesta kun tämä tuli tarjoamaan kättä vaikka koira selvästi haukkui, että älä tule. Siinä ei käynyt mitään. Tänään sitten juttelin kaverini kanssa kun kaverin äiti tuli pyörällä paikalle. Kosti oli aika kierroksilla valmiiksi ja haukkui tulijaa. Minun moka, että keskityin jutteluun, enkä koiraan. Kaverin äiti (jonka koira on tavannut ennenkin) tuli pyöräilylasit päässä ja nojautui koiraa kohti tarjoten kättä ja Kosti nappasi ranteesta kiinni niin, että kaverin äiti päätyi päivystykseen tikattavaksi.
Olen laittanut kasvattajalle viestiä tapahtuneesta ja pyytänyt apua ja neuvoja. Kosti ei ole agressiivinen kun sillä on tilaa tulla ja mennä ja tarvittaessa perääntyä. Nyt en kyllä enää uskalla luottaa, että ehdin väliin esimerkiksi suljetulla terassilla tai sisätiloissa, vaikka nytkin tilanne oli se, että olisin varmaan tajunnut koiran viestit paremmin, jos se ei olisi jo valmiiksi haukkunut vähän kaikelle mikä liikkuu (kauempanakin ja pois päin meistä) enkä olisi ollut niin väsynyt ja uppoutunut keskusteluun. Toisaalta vika oli myös lähestyjässä, joka nojautui koiraa kohti vaikka koira piti meteliä, mutta silti päävastuu tapahtuneesta oli minun.
Meillä jäi Kostin sosiaalistaminen vähän kesken kun korona esti suunnitellut vierailut ja junareissut yms. ja tuo käytös on alkanutkin oikeasti vasta tässä vuoden sisään.
 
Joillakuilla ei ilmeisesti ole itsesuojeluvaistoa, jos he menevät varta vasten tunkemaan kätensä räyskyttävän koiran hampaisiin. Vai uskovatko he olevansa jonkinlaisia luonnonlahjakkuuksia koirien käsittelijöinä? Minuakin huvittaa joskus rapsutella koiria, mutta harkitsen kyllä missä ja milloin.
 
On uhkaavaa haukkua ja pelkohaukkua, mutta pelkäävääkään koiraa ei ole turvallista lähestyä, koska se voi reagoida ahdistavaan tilanteeseen puremalla.

Lähitalossa asuu emäntänsä kanssa kaksi isoa koiraa, joiden kanssa olen hyvää pataa, mutta kerran tulin väärästä suunnasta, ilman omaa koiraa ja väärä päähine päässä ja koirat haukkuivat minua. Ehkä sillä hetkellä ei ollut kaikkein fiksuinta kumartua portin ylitse ja tarjotta kättä haisteltavaksi, mutta niin minä kuitenkin tein. En tullut purruksi, vaan minut tunnistettiin.
 
@Jaamar, ymmärrän hyvin, että tiedät ja koet olevasi vastuussa koirastasi, mutta haukkuvan koiran lääppiminen on todella typerää ja vaarallista – siinä mielessä pureman uhri on myös itse syyllinen. Vaikka omistaja tavallaan onkin vastuussa, koira on silti itsenäisesti ajatteleva ja toimiva olento, ja minusta kuuluu aikuisten ihmisten sivistykseen, että koiraa ei vain joka tilanteessa tule lähestyä, piste. Koira varoitti haukkumisella lähestymästä, ja tämä ihminen lähestyi silti.

Pagba on toisaalta oikeassa siinä, että haukkua on erilaisia, ja jos todella tunnistaa, mitä koira haukun sävyllä viestii ja uskoo hallitsevansa tilanteen, niin (omalla vastuulla) varmasti voikin kokeilla rikkoa jäätä.

Samastun Kostin tilanteeseen siinä mielessä, että koronan takia oman koirani sosiaalistus jäi herkimmässä pentuvaiheessa aika vähäiseksi, mikä näkyy nyt siinä, että Sysi ei anna kuin muutaman ihmisen koskea itseään vapaaehtoisesti. Aggressiivisuutta ja pelkoa ei varsinaisesti ole, mutta eihän sitä tiedä, mihin ujo käytös vielä kehittyy.

Tähän mennessä moni kärsivällinen ihminen on auttanut opettamaan Sydelle, että sitten kun se on valmis lähestymään ihmistä, siitä seuraa hellää rapsuttelua, hauskaa leikkiä ja makoisia herkkuja, aina koiran ehdoilla.

Toisaalta moni ymmärtämätön yrittää lähestyä Syttä ennen kuin Sysi on valmis, ja ne hetket ovat niitä pelottavia. Mitä jos joskus Sysi kokeekin, että väistäminen ja haukkuminen ei riitä pitämään lääppijöitä loitolla? Minä kyllä aina varoitan vieraita, että Sysi on kyllä kiltti ja utelias, mutta se ei halua, että sen lähelle tullaan tai sitä yritetään koskea, ja tarvittaessa vien koiran pois tilanteesta. Mutta tämän luonteisella koiralla vaarallinen ja epäsosiaalinen arkuus ei välttämättä ole kaukana.
 
Pienellä ja vaalealla Iineksellä on vähän rasistisia piirteitä, eli se ei pidä isoista, mustista koirista paria poikkeusta lukuun ottamatta. Vieraita isoja koiria se haukkuu, mutta ne eivät useinkaan hauku takaisin, koska ne tunnistavat pelkohaukun. Kun se oli pentu, isot koirat saattoivat vain nojata eteenpäin häntä heiluen ilmaisten koko olemuksellaan "haluan tutustua sinuun" kun toinen haukkui pelkoaan ja piiloutui ulkoiluttajan jalkojen taakse. Ne eivät olleet ongelma, mutta liian innokkaat isot koirat ovat vieläkin sitä. Ne hyppivät ja ryntäilevät ymmärtämättä, että suurempina, painavampina ja vahvempina ne voivat saada aikaan ikävää jälkeä, vaikkeivät tarkoittaisi mitään pahaa. Iines tykkää hyvin rauhallisista poikakoirista, jotka eivät pahastu alistamisyrityksistäkään eli hartioiden kohdalla takatassuille nousemisesta.

Aapo on suunnilleen Iineksen kokoinen poikakoira. Sillä on kultainen, tuuhea turkki ja ihmisiä se tapaa tapittaa suoraan kohti pitkiä aikoja. Kun ojennan sormeni sille haisteltaviksi, olen kyykyssä ja ojennan kättäni takaviistoon, koska Aapo on hyvin arka ja sellainen lähestymiskulma taitaa tuntua siitä turvallisemmalta. Viimeksi sain hieman rapsuttaa sen kaulaakin ja olin kuulemma vasta toinen perheen ulkopuolinen, joka niin sai tehdä; Aapo taitaa pehmetä vanhetessaan. Iineksen kanssa se viihtyy hyvin kun lenkeillä kohdataan.
 
Toisaalta moni ymmärtämätön yrittää lähestyä Syttä ennen kuin Sysi on valmis, ja ne hetket ovat niitä pelottavia. Mitä jos joskus Sysi kokeekin, että väistäminen ja haukkuminen ei riitä pitämään lääppijöitä loitolla?
Tässä on sekin mitä arvelin ja kasvattaja vahvisti, että jos koira kerran pääsee puremaan niin kynnys purra uudestaan on paljon matalampi. Siksikin sitä ensipuremaa kannattaa välttää.
Meillä lähdetään nyt siitä, että ostetaan Kostille kuonokoppa niihin tilanteisiin, missä tiedetään, että voi tulla lähikontaktia. Normaaleila lenkeillä tuolla maantien varressa kontaktit tulevat melkein poikkeuksetta tien vastapuolella ja siksi ajattelen niin, että koppaa ei tarvitsisi välttämättä pitää ainakaan koko lenkkiä päässä, mutta otan sen mukaan (meillä pääosan matkaa näkee jo todella kaukaa jos joku on tulossa vastaan), että voi tarvittaessa pukea tai vaikka kouun ohi mennessä laittaa varoiksi. Myös ketainen nauha lisätään hihnaan.
Kohtaamisissa otan Kostin aina niin, että jään itse Kostin ja vastaantulijan väliin. Minä suojelen koiraa, eikä koira minua. Katsotaan miten näillä menee ja tarvittaessa matalala kynnyksellä otetaan yhteys ongelmakoirakouluttajaan. Tuo termi kuulostaa jotenkin pahalta. Joku koiraterapeutti tai terapiakouluttaja olisi mukavampi termi. Koska usein ongelma on lopulta kuitenkin omistajassa eikä koirassa.
 
Voisiko Kostilla olla jotain kipuja tms joka näkyisi tuollaisen käytöksen kautta? Tai jotain hermostollisia juttuja? En tiedä, olen nähnyt Kostin vain kerran (ja silloin oikein ystävällinen ja reipas tapaus), joten arvailen.
 
En usko. Esimerkiksi se, että lapset tulevat välillä todella vauhdilla ja turhan paljon päälle (ollaan puututtu tähän aina ja edelleen) ei aiheuta mitään merkkejä agressiivisuudesta vaan ainoastaan pienistä eleistä ja merkeistä voi päätellä ettei Kosti nauti. Minusta suora syy ei ole epäselvä. Kosti tuntee tarvetta puolustautua/puolustaa.
Se, mistä tuo puolustamisen/puolustautumisen tarve on lähtöisin onkin sitten epäselvä. Pelko itsensä puolesta? Pelko minun puolestani? Ja mistä pelko johtuu?
 
Pienellä ja vaalealla Iineksellä on vähän rasistisia piirteitä, eli se ei pidä isoista, mustista koirista paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Mun hoitokoirani arastelee mustia koiria. Kerran pikkupiskiä lenkittäessäni juttelin yhden mustan koiran omistajan kanssa, ja kun tämä tuli siinä puheeksi hän kertoi että se ei ole mitenkään hirveän harvinaista. Hänen mukaansa muiden koirien saattaa olla vaikeaa erottaa mustan koiran ilmeitä eivätkä ne näin osaa tulkita mitä vieraalla kaverilla on mielessä.
 
Varmaan tuon ^ takia monilla koirilla on kehittynyt "valesilmät", eli vaaleat laikut silmien yläpuolelle. On välillä veikeää seurata kun hämärässä liikkuu vaan kaksi pistettä kun koira nostelee silmäkulmiaan ja kääntää katsettaa 😁 Täm,ä on siis ihan vaan veikkaus, ei mikään varma tieto.
 
Varmaan tuon ^ takia monilla koirilla on kehittynyt "valesilmät", eli vaaleat laikut silmien yläpuolelle. On välillä veikeää seurata kun hämärässä liikkuu vaan kaksi pistettä kun koira nostelee silmäkulmiaan ja kääntää katsettaa 😁 Täm,ä on siis ihan vaan veikkaus, ei mikään varma tieto.
Tästä tuli mieleen asia joka on jo täysin offia, mutta Vesku Loiri kertoi jossain että Uunon hahmon silmien yläpuolella olevat mustat täplät on lainattu koirilta, syytä en enää muista, oletan että se liittyi söpöyteen tms. Ja toden totta, monilla koirilla on silmien päällä semmoset mustat laikut.
 
Voin mustan koiran omistajana vahvistaa, että monet koirat pelkäävät mustia koiria. Olen myös kuullut tuosta, että ilmeiden erottamisen vaikeus on osasyy, ja ehkä myös se että tumma vaikuttaa isommalta? Sysi ei onneksi ymmärrä, että sitä saatetaan pelätä. Ja onhan se itse seksisti, koska vihaa lähtökohtaisesti kaikkia miehiä...

Sydellä on myös muuten mustassa naamassaan ruskeat täplät silmien yläpuolella, ja niitä ihastellaan harva se viikko.
 
Toinen mainitsemistani lähitalon isoista koirista on dalmatialaisnarttu Sissi. Tutustuin siihen kun se oli ennakkoluuloton pentu: se ryntäsi aidan viereen rapsutettavaksi. Olen suunnilleen ainoa mies sen elinpiirissä ja hyvänä esimerkkinä siitä, että miehiltäkin voi saada ystävällisyyttä osakseen.

Kerran kiertelin yksikseni lähiseudulla ARG-tarkoituksissa ja kohtasin koiraa ulkoiluttavan vanhan rouvan. Koira nuuhkaisi sormiani, mutta perääntyi, kun yritin rapsuttaa sen kaulaa. Rouva kertoi, että koira oli kiertänyt omistajalta toiselle ja hän oli ehkä seitsemäs omistaja. Kun koira oli hiljattain tullut hänen taloonsa, pinkaisi se aina sängyn alle piiloon jos joku mies tuli taloon. Siitä päätellen aiemmat miespuoliset omistajat olivat yrittäneet kasvattaa koiraa väkivallalla. Niinpä minun sormieni nuuhkaiseminen oli koiralta aikamoinen myönnytys. Sillä ei ollut mitään syytä uskoa, etten minäkin yrittäisi satuttaa sitä kasvattamisen ja kurinpidon varjolla.

Lain edessä eläimet ovat tavaroita, joskin hellävaroen käsiteltäviä tavaroita. Niiden pahoinpitelyä ei ole kriminalisoitu yhtä tehokkaasti kuin lasten kurittamista. Väkivallan pitää olla raakaa ja jatkuvaa, jotta se herättäisi viranomaisten huomion, kuten suojelukoirakoulutuksen kohdalla äskettäin kävi (VAROITUS: linkki vie sivulle, joka pyörittää automaattisesti järkyttäviä kohtauksia salaa kuvatulta videolta). Kuusi vuotta sitten samoja koulutuksia järjestävän Palveluskoiraliiton edustaja höpötti yksittäistapauksista, eli järjestelmällinen väkivalta on saanut jatkua näihin aikoihin saakka kenenkään siihen puuttumatta. Ihmiskoirana pidän sitä erityisen tuomittavana toimintana.
 
Minun nyt reilu 4v koirani jäi alle 1vuotiaana takaa tulevan polkupyörän yliajamaksi. Pyörä tuli kovaa vauhtia takaamme, ei soittanut kelloa eikä mitään ja ajoi koiran yli ennenkuin ehdin tekemään mitään. Koiralta murtui toinen etujalka. Jalka leikattiin ja koira toipui fyysisesti hyvin.

Korvien väliin jäi kuitenkin ajatus siitä, että polkupyörä on paha asia. Olemme vuosia työstäneet koiran kanssa tätä polkupyöräpelkoa, osittain myös kaiken takaa tulevan pelkoa (esim. lenkkeilijä). Nyt reilu 3vuoden jälkeen olemme siinä pisteessä, että paikallaan oleva pyörä tai pyörä jota talutetaan ei aiheuta rekatiota. Lenkillä jos minä näen lähestyvän pyörän, ja ehdin valmistautua kaivamalla namin taskusta, niin pääsemme pyörän ohi hyvin. Jos minä en näe pyörää ja koira ehtii alkaa haukkua sitä, niin "jätä" käsky ja superherkkupalkka toimii useimmiten. Tähän pääsemiseen on mennyt tosiaan se 3 vuotta ja töitä on tehty joka päivä. Yksikin epäonnistunut kohtaaminen aiheuttaa takapakkia. Me olemme käyttäneet ongelmakoirakouluttajaa, yksityistunteja ja vaikka mitä keinoja; niistä oli apua alkuun pääsemisen kanssa, jotta saatiin työkalut ja selkeät toimintamallit mitä tehdään. Varsinainen työhän tapahtuu joka tapauksessa arjessa. Kosti on onneksi nuori, vois ajatella että sinnikkäällä ja johdonmukaisella työllä häneen voisi istuttaa parempia käytösmalleja, ennen sitä kuonokoppa on varmasti turvallisin ratkaisu.

Muista koirista:
Meidän koiralla on hyvin selkeästi naapurustossa tietyt koirat joita ei voi sietää.
- vihollinen numero 1 on viereisen talon kolmijalkainen kiinanpalatsikoira
- viereisen talon samanrotuinen, kastroimaton nuori uros. Viha on molemminpuolista, taustalla lienee suurten egojen kilpailutilanne
- Alakerran räksyttävät jackrusselinterrieri-urokset

Kaikki kastroimattomat, nuoret urokset on syytä kiertää kaukaa. Koirapuistossa varmistan aina, että paikalla on vain narttuja - emme koskaan puistoile muiden urosten kanssa (paria tuttua, kastroitua urosta lukuunottamatta jotka tiedän turvallisiksi).
Mielestäni on luonnollista, että nuoret urokset eivät tule toimeen keskenään. Luonnossa se toinen uros on kilpailija joka pitää voittaa - ei se sohvalla lötköttävä karvakasa ole geneettisesti niin kaukana sudesta etteikö reaktioita voisi tulla.
Rölli on kastroitu viime lokakuussa eturauhasongelmien vuoksi, kastrointi tasasi luonnetta mutta tapahtui sen verran vanhempana että urosmainen käytös muita uroksia kohtaan on vielä jossain määrin jäljellä, vaikka onkin vähentynyt. Kaikki nartut ja monet kastroidut urokset kelpaavat kyllä leikkiseuraksi, samaten alle puolivuotiaat urospennut, jotka eivät vielä haise urokselta.
 
Pitäisi aina pyöräillessä ilmoittaa kellolla edessä samaan suuntaan menevälle ihmis-koira-parille, että täältä tullaan, mutta kellon käyttämiselle on aika korkea kynnys. Tavallisesti sitä soittamalla vaatii "väistäkää, kelvottomat!" ja leveänä rintamana kävelleistä ja vastahakoisesti muodostelmaansa tiivistäneistä nuorista joku aina huutaa perään jotain painokelvotonta ohituksen tapahduttua. Ketuttaa kun pitää soittaa kelloa ja ketuttaa kun on soittanut kelloa. Palkitsevaksi sitä ei siis voi sanoa, joten se hillitsee rimpautuskättä kun pitäisi toimia, vaikka koiranomistajat harvoin huutavat mitään perään.

Koirat eivät pidä yllätyksistä, joten soittokelloa kannattaa käyttää hyvissä ajoin. Ulkoiluttaja ehtii siten reagoida, vetää flexiä lyhyemmäksi ja ehkä seisauttaa koiran kuonosta kädellä pitäen ihan tienlaitaan, jos se tapaa rynnätä haukkuen kohti pyöräilijöitä.
 
Last edited:
Minä en ole koiraihminen, en millään tavalla vihaa koiria (joitain saatan pelätä) mutta en ota erityisesti kontaktia koiraan jos niitä tapaan. Isäni ja äitipuoleni ottivat koronan aikana kaksi koiraa ja tapasin ne ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Toinen on hämmentävä karvakasa, joka ei tunnu välittävän mistään mutta toinen on aika hermostunut kaikenlaisen uuden ja tuntemattoman suhteen. Eikä mikään ihme, se on ollut nyt uudessa kodissa alkuvuodesta mutta sitä ennen se oli ehkä viidessä hoitopaikassa eikä se ole vielä vuottakaan. Yritin olla vain mahdollisimman rauhallinen sen lähellä vaikka haukkuva koira hermostuttaa minua ja se palkitsi minut nukahtamalla pää jalkani päällä.
 
Aiheesta koiran sairastaminen... Ihan erityisen stressaava ja epävarmuutta lietsovaa.

Laitan eritejutut spoilereihin, joten ei ole pakko lukea jos ällöttää.

Koirani Sysi oli tosiaan viime viikolla vaikuttanut vähän väsyneeltä ja haluttomalta. Mietin, että olisi ehkä hyvä käydä lääkärissä lähiaikoina, varmuuden vuoksi.

Viime sunnuntaina
koiralla oli koko päivän ripuli. Ei mitään dramaattista tai sinänsä huolestuttavaa, koska koira joi ja söikin vähän.
Silloinkin koira oli väsynyt, mutta ajattelin, että joskus koira on tällä tavalla pipi, ei siinä mitään.

Maanantaiaamuna
Sysi oksensi vatsahappoja, mikä ei ollut kovin poikkeuksellista, koska Sysi välillä oksentelee, jos sen vatsa on pitkään tyhjänä.
Ensimmäinen kunnon varoitusmerkki oli aamulenkillä, kun koira ei olisi halunnut lähteä kävelemään, vaan istuutui monta kertaa pihalle ja katsoi vetoavasti, että eikö mentäisi takaisin sisään.

Soitto eläinlääkärille johti kutsuun vastaanotolle, varmuuden vuoksi. Saattaisi olla vain viaton pöpö ja ohimenevää, mutta koska koirat eivät osaa kertoa, mikä on pielessä ja miten pahasti, hyvä oli tarkistaa.

Kävi ilmi, että Syden verensokeri oli todella alhainen. Huojennuin siitä, että onneksi lähdettiin sinne päivystykseen ja onneksi en ylireagoinut! Syytä selvitettiin ja huoli oli kova, mutta ainakin olin ottanut yhteyttä eläinlääkäriin, kun muutos koiran olossa ja käytöksessä herätti epäilyksen.

Päivän huolen ja tutkimuksen jälkeen selvisi, että koiralla on luultavasti epätyypillinen Addisonin tauti, johon hoito on elinikäinen lääkitys. Koira pääsi kotiin ja lääkitys kohensi sen oloa nopeasti. Pari päivää oltiin iloisia, että reipas koira oli palannut. Lääkitystä pitäisi vielä säätää, seurantaa olisi säännöllisesti ja niin edelleen, mutta koira voi hyvin.

Kunnes keskiviikkoiltana koira alkoi yllättäen läähättää ja vapista. Se oli jo dramaattisempi oire, joten heti taksilla päivystykseen. Koiralle nousi nopeasti korkea kuume ja tulehdusarvot olivat taivaissa. Sysi jäi teholle ja ennen kotiin lähtöä käytiin läpi elvytykseen ja hätäeutanasiaan liittyvät luvat. Jälleen kerran olin kiitollinen itselleni, että olin nopeasti todennut, että tämä ei ole normaalia vaan Sydellä on varmasti todella paha olla, ja viivyttelemättä lähdettiin polttamaan rahaa eläinsairaalan palveluihin. Samalla pelkäsin, että mikä mysteeritulehdus koiralla on ja saadaanko se kuriin.

Onneksi saatiin ja koira pääsi eilen kotiin antibioottikuurin kanssa. Syy ei ole vieläkään selvillä, ehkä se Addisoniin määrätty kortisoni tai muu kriisi laukaisi tavallisen lenssun rajumpana, tai kenties kytevä lenssu aktivoi Addisonin oireilemaan vahvemmin. Emme tiedä. Nyt joka tapauksessa Sysi saa vatsansuojaa, kortisonia, antibioottia ja maitohappobakteereja, joten kaikenlaista kurjaa herttaiselle koiralle kestettäväksi.

Mutta miten iso osa huolesta oli sitä, kun ei tiedä, mikä on hätänä ja mihin sattuu, ja sitä, kun ei voi selittää koiralle, että kohta helpottaa ja ei sinua ole hylätty vaan olet vain hetken hoidettavana. (Onneksi Sysi on todella kiltti vieraiden käsiteltävänä ja alistuu hoidettavaksi auliisti...) Aina olen kantanut huolta, että mitä jos koiran hätää ei tunnista, koska se kätkee oireet, tai mitä jos menen päivystykseen tuhlaamaan hoitajien aikaa jonkin ihan turhan ja harmittoman asian takia. No, nyt ainakin molemmilla kerroilla oli hyvä syy mennä ja myös hyvä hetki mennä, ennen kuin tilanne ehti pahentua.
 
Heh, tuon yllä kuvatun episodin jälkeen tuli vielä vaikka mitä vaivaa – epätyypillinen Addison mm. laajeni tyypilliseksi Addisoniksi, Syttä puri kyy, hammas lohkesi ja piti poistaa, vaikka mitä. Nyt syksyn ja talven koira on voinut enimmäkseen hyvin. Addisonin hoitotasapaino on ollut koko ajan hyvä eikä huonoa tuuria ole ollut enempää.

Tulin tänne topikkiin jakamaan vinkkejä pillereiden antamiseen! Näitä niksejähän on netti täynnä, mutta joskus tuntuu, että koira tietää tasan tarkkaan, mitä sen kanssa yritetään. Nyt kun puolisen vuotta koiralle on antanut kahdesti päivässä pillereitä, niin tekniikkarepertuaarikin on kasvanut. (Molemmin puolin...)

Sysi on kehittynyt erittäin lahjakkaaksi mutjuttelemään pienet pillerinpuolikkaan suustaan, vaikka ne olisi mihin ihanuuteen kätketty tai sotkettu. Lisäksi koira on nirso eikä todellakaan halua joka kerta ottaa vastaan nameja, joiden sekaan pillerit voisi piilottaa. Joskus pillerit on vain pakko työntää syvälle Syden suuhun ja pidellä sen suuta kiinni, kunnes ne nielaisee riittävän uskottavasti.

Toistaiseksi paras tapa on ollut tällainen: otan kämmenelleni pieniä nameja (Woolfin kuutiot menee useimmiten) neljästä kuuteen kappaletta. Sitten laitan pillerit kämmenelle namien viereen, osan namien alle. Sitten ojennan kämmenen koiralle niin, että pillerit ovat namien ja koiran välissä, pillerit siis koiran puoleisella laidalla kämmentä. Painan reunimmaisia nameja toisen käden peukalolla kämmentäni vasten pitäen niitä paikallaan. Kun koira siis alkaa nuolla nameja suuhunsa, sen on pakko lipaista ne lääkkeetkin namien edestä. Koska pitelen osaa nameista paikallaan, koiran on pakko nuolla ponnekkaasti monta kertaa, jolloin pillerit päätyvät suuremmalla todennäköisyydellä suuhun ja mahaan. Namien eteen työskenteleminen yleensä myös innostaa koiraa ja saa sen ponnistelemaan entistä enemmän niiden saavuttamiseksi, jolloin se ei muista mutjutella pillereitä pois suustaan.

Voi olla, että parissa viikossa Sysi on päässyt tästäkin juonesta jyvälle ja taas pitää keksiä uusi tapa saada ne pakolliset, kahdesti päivässä otettavat lääkkeet koiran järjestelmään... Mutta toistaiseksi iloitsen, että löysin jonkin tavan, johon ei kuulu minkäänlaista pakottamista! Välillä pitää siis edelleenkin vain pakottaa, koska ilman niitä tiettyjä hormoneja sen kroppa ei vain toimi kunnolla ja kurjuutta koittaa, joten se kurkkuun tungettu lääke on lopulta pienempi paha...
 
Ylös