Kootut harharetket

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
20.53 (syyskuun kolmaskymmenes)

Olin istunut kivellä silmät kiinni,
joki kohisi vasemmalla,
joki solisi oikealla,
ja lausunut kahdentoista kertotaulua
kuin hippopotamos,
kuin mesopotamios,
ja silloin kuu hyppäsi ylitseni
hengitti sisään,
hengitti ulos,
ja puhalsi hiukseni sekaisin.
Minä avasin silmät
ja unohdin numerot.

* * *

23.09 (lokakuun toinen)

Lapset pelasivat palloa rannalla,
hätistivät lentoon pienen linnun.
Aallot lauloivat hyvästiksi.
"Ikuisuus" ne sanoivat.
"Paluu" ne huokasivat.

Lintu seurasi salaisia merkkejä,
taivaan väkeviä virtauksia.
Tuli totisen kansan vieraaksi.
"Ikuisuus" se sanoi.
"Paluu" se huokasi.

Kuuntelin lintua, kahden meren kohinaa
ja lasten kaukaista naurua.
Uupumaton sydän pienessä rinnassa.
Ikuisuus on vain paluuta,
paluu vain aaltojen leikkiä.

* * *

00.33 (marraskuun kahdeskymmenes)

Aurinko paistoi Echoriathin vuoripoluilla

Olisin halunnut surra,
painaa otsaani kahdeksan sormea,
tuntea poskipäät peukaloiden alla
ja hengittää surun kämmeniin.

Niin olisin surrut,
kyynärpäät polvissa kiinni.
Olisin suremalla surrut
niin että kaikki näkevät:

Hän suree. Hänellä on suru.
Hän pitää surusta kiinni.
Mutta ne veivät surunkin,
ja sitten tuli balrog.

* * *

14.12 (tammikuun kahdeskymmenesyhdeksäs)

Asukkaat, asukkaat

Istun pysäköidyssä autossa
katsellen vastapäisen kerrostalon
porraskäytävän asukkaiden saapuessa
sytyttämiä valoja jotka palavat
seitsemän minuuttia sammuakseen
sitten, klik, yhdeksänkymmentäluvun
elämänmenon noustessa ajatuksiini
kuten asukkaat jotka eivät ehdi
yhdeksänteen kerrokseen ennen
kuin valot sammuvat, klik, silloinkin
minusta tuntui että joku katseli
kiipimistäni jostakin kosteasta
kulkuneuvosta tylsistyneenä
kuin jumala joka huomasi luoneensa
turhanaikaisen maailman.

* * *

14.08 (maaliskuun kahdeskymmeneskahdeksas)

Ihminen, ei kukaan

Polyfemos valitti luolassaan
sokaistuna ja häväistynä:
mitätön ihminen oli voittanut
nokkeluudessa jumalan pojan,
väkevän taistelijan,
jonka ainoa heikkous
oli yksisilmäisyys.

Lampaankaitsijan toverit
eivät olleet kunniaksi
kyklooppien rodulle,
vaan lähtivät ilkkuen,
kun onneton ei osannut
kertoa ymmärrettävästi
kiusaajansa nimeä

Jumalten suvun pelasti
ihmisten ylenkatseelta
tapansa mukaan Nemesis,
joka sokaisi voittajan
ja pani tämän ylpeänä
huutamaan jättiläiselle:
"Nimeni on Odysseus!"

Tällä tarinalla ei ole opetusta,
se on vain toteamus
kohtalon kaikkivallasta,
ihmissuvun heikkoudesta,
sen pinttyneestä tavasta
kieltää aina suuruutensa
ja lähteä harhailemaan.

* * *

00.11 (toukokuun viidestoista)

Keskiyö katsoo kahtaalle

Koodi:
Ensin luin kirjaimet sanat
sitten lauseet virkkeet,
lopulta sivuja kirjoja.
Pitivät sitä kehityksenä,
taidon viisauden kasvuna.
Totesin tänään toisin:
totuus muutti pois.
Enää luen ainoastaan
sanavälien alas valuvia 
aleatorisia valkoisia puroja.
Niiden haaroista tavailen
kieleni mieleni kuolemaa.

* * *

11.41 (kesäkuun kahdestoista)

Siinä unessa olin
joku toinen,
julma, piittaamaton,
se toinen.

En halua kertoa
tarkemmin,
olin toinen,
tietenkin se toinen.

Ja heräsin pimeään,
tietenkin pimeään.
Uni viipyi kasvoillani,
maistui huulillani.

Vieraita sanoja
puhuin pimeään,
join kylmää viiniä
kuin se toinen.

Olin julma,
piittaamaton,
olin pimeys.
Olen toinen.

* * *

12.33 (kesäkuun kahdeskymmeneskuudes)

Carmina Burana CCCC

Monstrosum est visum
prodigium;
vulgari sermone
explicetur:
kissa toi päästäisen,
hautasin sen.

* * *
 
Hmm. En yleensä itse pidä tällaisesta runoudesta (tarkoitan nimenomaan sellaista, joka nojaa vahvasti samantyylisesten rakenteiden ja samojen sanojen toistoon) mutta tämä oli kyllä ihan mukava. Se olisi saattanut olla jopa loistava, jos vain en olisi näin laiska tykkäämään tämmöisestä. :)

Ensimmäinen runo (vai puolikas?) oli aluksi aika hämärä. Jotenkin joki ja sen keskellä istuminen sekä kuu toi mieleeni vanhan juhannustaian, jossa pitää istua kivellä keskellä koskea keskellä yötä ja näkee tulevan sulhasensa. Hassuja mielleyhtymiä siis.

Hippopotamius ja mesopotamius on ilmeisesti tarkoituksella kirjoitettu pienellä, se oli aika hämärää. Varsinkin kun en tuntenut heistä kumpaakaan.

Kokonaisuutena runossa on aika unenomainen tunnelma. Se on hämärä ja jättää lukijalle yllättävän vähän tarttumapintaa - minä ainakin lähinnä liuin sanojen mukana ja ponnistelin pysyäkseni pinnalla, jotta ymmärtäisin. En ymmärtänyt. Se oli hieman rasittavaa, ehkä olisin lukijana kaivannut hieman enemmän selkeyttä tai enemmän absurdiutta. Nyt tämä jää puoleen väliin, eikä voi olla aivan varma siitä, kumpaan kategoriaan runo kuuluu. Siitä ei siis saa paljoakaan irti.

Silti, loppu oli muikea. Siinä lukija herätetään, päästetään pois unenomaisen kummeksunnan ja hämmennyksen kahleista, ja uni unohtuu. Se on konkreettinen, siihen voi tarttua. Se nostaa runon ylös ja tekee siitä erityisen. Tykkäsin.

Toinen runo (taas se puolikas?)toi mieleeni Lokki Joonatanin ja Pelikaanimiehen. Sekin on oma kokonaisuutensa, sellaisena eheä, ja varsin kaunis. Tykkäsin rakenteesta ja varsinkin ikuisuuden ja paluun rinnastamisesta. Tästä on vaikea keksiä kritiikkiä - se on yksinkertainen ja koruton, ei ehkä täysin ymmärrettävissä mutta silti sen verran käsitettävissä, että lukija ei tipahda.

Ja linnut olivat varsin ihania.
 
Kiitos hienoista kommenteista. Tuota ensimmäistä teelmystä selittääkseni: sen "minä" on nimeltään Leukonoe, hän on hassu kreikkalainen tyttö, joka koettaa päästä sinuiksi itsensä kanssa niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän pohtii usein ja kovasti sekä menneisyyttä (sekä omaansa että koko maailman että tulevaisuutta (etenkin omaansa), mutta väistämättä ja onneksi käy aina niin, että jokin pieni arkinen asia, kuten äkillinen tuulenpuuska, keskeyttää lopulta hänen teorisointinsa ja kuiskaa korvaan Carpe diem. Tiedä sitten, herääkö hän vai nukahtaa siinä vaiheessa, kun hän avaa silmänsä. Toivottavasti herää. Joka tapauksessa kaikki virtaa.

Toisessa opuksessa puolestaan lintu on lapintiira. Ehkä ei nyt kauhean pieni kuitenkaan, mutta ei niin kovin iso silti.
 
Tunne konkretisoituu hienosti (vahingoittuneiden) käsien kautta. Avuttomuus, kykenemättömyys surra haluamallaan tavalla vie raastavuudessaan kyvyn koko suremiseen. Pidin myös toisesta konkretiasta, suruun tarttumisesta. Ensimmäinen säkeistö on mielestäni onnistunein, toisessa surra-verbi toistuu ehkä sittenkin liian monesti samassa muodossa. Otsikko kiinnittää tekstin nätisti aikaan ja paikkaan, mutta ei sido liikaa, ja runo nousee mytologisesta kehyksestään yleispäteväksi.
 
0.23 (syyskuun kolmaskymmenes)

Iibis, iibis,
faraon lintu,
iibis, siipesi
ovat papyrusta
nokkasi
kuninkaan sauva;
kansa kumartaa,
ja huutaa: iibis!

hiero_G26.png


Farao on kuollut;
palatsissa kuiskitaan,
jumalat katsovat
kivisilmillään,
lintu värisyttää
sulkiaan,
papyrusrullat
kääritään kokoon,
kirjaimet unohtuvat.
Nokka. Sauva.
Faraon kruunussa
on haukka.
Kivi.
Hiekka.
Maatunut kansa.
Muukalaiset.
 
2.45 (lokakuun kolmastoista)

Lukisinko
kirjanmerkkiä?
Katsoisinko
peilin taakse?
Leikkauspiste
päätöksen ja
turhuuden

välissä
ei ole.
 


Tuuli,
elämän antaja,
siipien kantaja.

Sinun
näkymätön voimasi,
kosketus
ilman ruumista:
äidin käsivarret,
viuhuva miekka,
lesken kyyneleet.

Hetkisen olit poissa,
minne menit?

Näytit kuoleman
oikeat kasvot;
miten äkkiä
voi tyhjyys raueta
tyhjyyten.

Eilen en sitä tiennyt,
kun nauraen piirsit
hautakirjoituksesi
sihisevään hiekkaan
ja hyväilit kasvojani
kuin rakkaus
johonkin toiseen.

Tuuli,
siipeni ovat
sinun ruumiisi

風の墓
 
Joulunaluslaulu (eli: Iik!)

Tilisiirtoja,
viivakoodeja,
riihikuivia numeroita,
miinusmerkkejä,
hintalappuja.

Kiire viiltää,
viideltä viimein
piipahdan kauppaan:

sukkahousut,
deodoranttia,
uusi paitapusero.

Sovituskopissa
piipittää
kännykkä käsilaukussa,
jonossa pihistään
kiukusta: puhuisit
kotona, kadulla, bussissa.

Kännykkä kolisee lattialla,
kolikot kierivät,
huulipuna putoaa,
paitapusero on pieni.

Piru vie vissiin
perheen pienimmän,
joka odottaa
soittotunnin
päätyttyä
viisitoista minuuttia
sitten ja pidättelee
pissahätäänsä

tuulikaapissa.
 
Joko hyvää eläytymistä tai väläys perheellisen naisen arjesta. Jälkimmäisessä tapauksessa arvokas lisäys Konnun tikologiseen tietopankkiin.
 
Suomirockia kotimatkalla

Jalkakäytävä kulkee läpi tunnelin,
sade tunkee tuulen puolelta sisään.

Onko huomenna pouta?

Liikennevalot ovat menneet nukkumaan,
ei sillankaiteeseen kannata nojata.

Onhan päivä vielä huomennakin?

Pilvien kateus ravisti tähdet
joen pinnasta takaisin pohjaan.

Huomiselta toivotko enempää?
 
Tyytyväisyys - talvellakin

Pienten esineiden nimet
ja niiden entiset kantajat:

olen antanut teille sijan
lokeroissa ja seinänraoissa.

Huone on valmis hiirien tulla,
taivaalta laskeutuu hiljaisuus:

värit ovat paenneet runkoihin,
kimaltavien ikkunoiden taakse,

eikä niitä etsi kukaan ennen
kuin olen kylpenyt tarpeeksi

kuin viisas krokotiilirouva
silmiään myöten aasinmaidossa.
 
Katoamaton katoavaisuus

Kivessä
elämän viivat:
nimi ja päivät.

Hetkien
välissä hetki:
hauras kuin lintu.

Nimeni
lausuthan tuuleen:
tässä on kaikki.
 
Sen jälkeen

katujen nimet
vaihdettiin ja

vuorilla satanut lumi on
meressä, meressä.

Niin jalkani, jälkeni
kulkivat pois, minä

käännyn: huntuni
kahahtaa kuin

sypressi tai vene
rantahiekassa, mietin

ehdinkö sulattaa
kolikon kielelläni?
 
Terälehtien
viimeinen tanssi tuulen
naurahtaessa
 
Sivallukset ja väistöt
piirsivät voimattomuuteni nimen
huojuvien narsissien ylle.
Miekkani on tuulen
muisto.
 
Yhdessä mutkassa tulee outo tunne
joka kerta kun ajan siitä ja muistan
että joskus kymmenen kaksitoista vuotta
sitten kävelin paikalle metsäpolkua pitkin
vastakkaisesta suunnasta ja puhuin menninkäisistä
aivan kuin niitä olisi ollut olemassa ja se tuntuu
vieläkin aivan todelliselta, mutta juuri siinä kohdassa
ja siinä mutkassa putkahtavat esiin muistin aukot,
kiusallista kun en tiedä kenen kanssa juttelin,
oli kevättalvi, kyllä, kumisaappaat, puhuin
satuolennoista, kävelytiellä hiekkaa ja
lumisohjoa, olisinko sittenkin nähnyt
vain unta? mutta miksi se tunne
niin kuin jotakin tärkeää
piilossa mielessä.
 
Liian myöhään

Tiedän,
olisi pitänyt eilen:
pöydällä
astiat vaihtavat paikkaa,
tähdet
vaihtavat nimeä.

Olen jo vieras.

Mikä
on tärkeää, miksi
käsistä
katoaa entinen voima?
Kenelle
jätän kaiken turhan?

Kassiopeia,
sinä varoitit, kiitos siitä.
 
Kuulas päivä.
Lähdenkö tänään?

*

Peilissä näkyvät kohteet
ovat lähempänä kuin luuletkaan.

*

Viimeinen ajatus:
tämäkin vielä.

Ei muuta, ei muistoja.
Ei mitään - ja siksi
juokse, hengitä
viimeiseen asti.
 
Last edited:
12.44

Varpunen istahti orsipuulle,
kylkiluulle.

*

Vain lähtöpäivä on erilainen

*

Kauan

kannoin sinua,
hellin ja ruokin.

Tiesin

silti kannoin, hellin,
ruokin. Ruokin.
 
Ylös