Korona

Kyllä jokaisella saa olla mielipiteensä, mutta tällaisessa tilanteessa kun on kyseessä joidenkin henkeä uhkaavasta vakavasta taudista olen vakaasti sitä mieltä, että niille, jotka vapaaehtoisesti jättävät rokotteet ottamatta voi olla tiukempia rajoituksia (eli juuri sitä mitä koronapassin kanssa tehdään) ja heidän pitäisi myös tiedostaa se tosiasia, että erityisesti heidän on pidettävä todella tiukasti kiinni turvaväleistä, hygieniasta ja todella matalalla kynnyksellä pitää vapaaehtoista karanteenia. Tavalla tai toisella jokaisen pitää kantaa vastuu tässä tilanteessa.

Minä en jotenkin enää jaksaisi yhtään tätä koronajuttua. Tuntuu, että kun kuulen uutisia niin ajatukset automaattisesti blokkaavat ne. Kuulen ja jotenkin ehkä sisäistänkin, mutta se on vähän kuin selaisi somen päivityksiä ja osa päivistyksistä ohitetaan vilkaisulla ja toisiin pysähdytään. Korona olisi tässä tapauksessa niitä ohitettavia päivityksiä.
 
Itsellä taas meinaa tulla epätoivo: eikö tämä ikinä lopu?? Masentaa muutenkin :c . Haluan puolen vuoden päästä vaihdossa elää normaalisti, joten tämän kaaoksen olis paree loppua siihen mennessä. Onneksi minut on rokotettu ja varmasti Norjassakin koronapassilla pääsee, mutta silti.
 
Juttelin eilen äitini kanssa puhelimessa. Nuorempi pikkuveljeni on masentunut, koska reilun vuoden sisään on satanut hänen perheensä ylle paljon saissea ja ikävää. Noh, veljeni ei ole joutanut hakea rokotuksia ja nyt äitini epäilee että hän salaa toivoo että kuolisi koronaan ja pääsisi kaikesta hullunmyllystä pois. Surullista. Tämä on yksi näkökulma näköjään tuohon holtittomaan hommaan että ei rokottauduta. Melkoista veitsenterällä elämistä. Jos veljen mieli kulkee tuota rataa, niin hän tuskin on ainoa.
 
Kun pakkanen kiristyi, niin astman takia tulee kaikenlaisia ongelmia. Sitten arvon joka aamu: töihin vai testiin...
 
Ylen toimittaja Tommy Fränti kertoo pari tärkeää juttua itseään valveutuneina pitäville ihmisille.

tommyfranti.png
 
Yksi lääkärisetä, hyvin valittu. Ja huomatkaa, libertarian health care professional, kuten itsensä esittelee. Aina löytyy joku. Aina löytyy jotakin. Mutta laajempi kuva on jotain muuta kuin esimerkiksi nämä sote-ammattilaiset toisilleen uskottelevat:

 
Onhan tässä montaa linjaa niin asiantuntijoissa kuin hörhöissä: toiset vaativat tiukempia rajoituksia ja toiset vähättelevät niiden tarvetta. Sitten on tietysti erikseen ne, joiden mielestä koko asia on joko suuri huijaus tai muuten vain farssi. Mutta ainakin rajoitusten suhteen on koko ajan ollut (ainakin Suomessa) kiistaa siitä, milloin ja minkä verran niitä tarvitaan.

Juuri nyt tuntuu, että viikko tai parikin ollaan virallisilta tahoilta oltu niin, että odotellaan, milloin päätetään rajoittaa. Ei vielä, mutta kohta. Nyt ne ovat sitten tulossa, mutta hiukan hämmentää, miksi niitä piti viikko odotella.
 
Ihmettelen vieläkin, miten vähän tämä pandemia on haitannut ja vaivannut minua.

Toki esimerkiksi maskin käyttäminen on etenkin silmälasipäiselle melkoinen riesa, eikä tartunnan pelkääminenkään ihan vieras ajatus ole. Enimmäkseen olen voinut ottaa kaikki koronarajoitukset vastaan olankohautuksella. Etenkin nyt, kun perheessä ei enää ole vakavasti riskiryhmäläistä ja minulla on kaksi rokoteannosta otettuna, minua ei aktiivisesti pelota. Rajoitukset eivät myöskään ole haitanneet merkittävästi normaalia elämää. Minusta on ollut ihan mukavaa ja luonnollista kyhjöttää kotona ja olla menemättä ihmisjoukkoihin. Minua ei haittaa, että kaikenlaiset pikkujoulut ja muut illanistujaiset peruuntuvat. Koulujen tai ravintoloiden sulkeminen ei vaikuta minun arkeeni mitenkään. Onneksi myöskään täydet sairaalat eivät ole haitanneet elämääni.

Ja samaan aikaan on niitä, jotka joko sairastuvat tai muuten vain riutuvat tämän pandemian keskellä. Se on todella outoa. Läheisetkin ihmiset riutuvat epävarmuudesta ja pelosta. Mutta minua ei henkilökohtaisesti haittaa tällainen normaali. Se puolestaan tuntuu oudolta ja epäreilulta. Tämä on minulle outoa, ei kauheaa.
 
Kolmas rokotusaika varattu tammikuulle.
Minun elämääni tämä pandemia vaikuttaa käytännössä pääasiassa töissä ja Spyron päiväkodissa, mutta sitten on näitä, että ollaan tykätty käydä Ruotsissa kerran-pari vuodessa ja nyt ei olla kahteen vuoteen käyty ollenkaan. Siellä asuvia sukulaisia on nähty paljon vähemmän kuin ennen eikä mitään uskalla suunnitella kunnolla etukäteen, kun pienikin nuha tai köhä peruu heti kaikki menemiset ja tekemiset.
Ja sitten tietysti miitit, joita olen järjestämässä. Taas meni paljon työtä hukkaan kun vuosijuhlamiitti piti perua.
Ei minua pääasiassa ahdistaisi eristyksissä ja kaikessa rauhassa oleminen (tässä kohtaa kuitenkin mietin, miten paljon olen saanut kohtaamisilta opiskelutovereiden ja kouluttajien kanssa ja sitä, että näistä on saanut hurjasti voimaa). Viihdyn ihan hyvin kaikessa rauhassa kotona. Karanteenikaan ei ole minulle pelottava tai ahdistava ajatus. Mutta tämä jatkuva epävarmuus kaikesta. Kun välillä on näitä juttuja, joihin varautuu niin jatkuva uutisten seuraaminen, päivien laskeminen, oman olon (tai lapsen olon) kuuntelu ja asian arpominen vie hurjasti voimia. Vähän kuin yrittäisi kiiveta ylös montusta ja aina kun luulet lopulta pääseväsi perille joku tönäisee sinut takaisin ja uppoat polvia myöten maa-ainekseen syventäen kuoppaa. Saa nähdä missä kohtaa sitä lakkaa enää edes yrittämästä kiivetä ja istuu vaan pohjalla odottamassa mitä tapahtuu. Olisi paljon helpompaa tietää, ettei varmasti pääse mihinkään kuin se, että on se pieni toivo ja sitten taas pettyy.
 
Mutta tämä jatkuva epävarmuus kaikesta. Kun välillä on näitä juttuja, joihin varautuu niin jatkuva uutisten seuraaminen, päivien laskeminen, oman olon (tai lapsen olon) kuuntelu ja asian arpominen vie hurjasti voimia. Vähän kuin yrittäisi kiiveta ylös montusta ja aina kun luulet lopulta pääseväsi perille joku tönäisee sinut takaisin ja uppoat polvia myöten maa-ainekseen syventäen kuoppaa.
Tämä on juuri se, minkä periaatteessa ymmärrän, mutta jota en itsessäni tunnista. Elämäntilanteeni on varmaankin niin "helppo" ja tasainen, että minulla ei ole oikeastaan mitään syytä suunnitella mitään tai odottaa mitään erityistä. Tässä maailman epävarmuudessa ei juuri ole sellaista, joka pakottaisi minut arjessa arpomaan mitään. Ja juuri se tuntuu paitsi epäreilulta, myös jotenkin... Epäuskottavalta? Miten tämä ei voi oikeasti hetkauttaa minua?
 
Minusta arkinen ongelma on se, että tuntuuko olo hiukan kipeältä? Kurkku tuntuu aamulla hiukan kipeältä ja illallahan oli hiukan viluinen olo. Tosin eilinen oli niin väsyttävä päivä, että ehkä se johtui vain siitä. Menisikö tämä tästä päivän mittaan ohi? – Eiväthän se tunne kurkusta mihinkään katoa. Pitää varmaan siirtää se huominen hammaslääkäriaika. – Ja kappas, huominen koittaa eikä kurkkukaan tunnu enää yhtään kipeältä. Kuinka oppia tuntemaan itsensä ja arvaamaan mikä on oikein? Tietysti peruminen on harvoin väärin, mutta valitsemalla aina sen ei pääse eteenpäin. (Tietysti olisi hauskaa, jos aina muutenkin tietäisi, mikä on oikein!)
 
Olorin sanoitti suurimman ongelmani koronan suhteen tällä hetkellä. Osittain olen ratkaissut tämän käyttämällä pikatestejä. Katson myös lämpömittaria - mitä enemmän pakkasta sitä varmemmin aamuisin on kipeä kurkku, päivisin aivastuttaa ja iltaisin paleltaa. Kurkkukipu useimmiten häviää aamiaista syödessä. Jos ei - pikatesti.

Ja toki on tullut peruuttamisia sekä PRC-testejä.
 
Tunnistan myös tämän ongelman. Minulla oli lievää kurkkukipua viime viikolla, mutta minulla on yleensä aina talvella vähän joko nenä tukossa tai kurkku karhea. Jäin odottamaan mitä tapahtuu, koska kipu niin pientä, ettei sitä muistanut kuin välillä kun mietti asiaa. Seuraavana päivänä tunne samanlainen. Ei siis pahentunut, josta päättelin, etten luultavasti ole kipeäksi tulossa, koska ei pahene eikä muita oireita ole. Seuraavana päivänä yskäisin pari omalla mittapuullani todella suurta proppua kurkusta. Siihen loppui se kipuilu.
Että arvo tässä sitten joka päivä voiko lähteä vai eikö voi lähteä...
 
Last edited:
Minä en tunnista tätäkään ongelmaa, koska en ole ollut kertaakaan yhtään kipeä koko tänä aikana. :| Enkä toki muutenkaan kovin usein. Kerran minulla oli ihan pikkuisen karhea kurkku toissakesänä, ja silloin kävin testissä (negatiivinen). Silloin ei olisi ollut mitään menojakaan, eli omaksi mielenrauhaksi kävin testissä, ja se kurkun karheus oli iltaan mennessä ohi. Mutta muutoin minulla ei ole ollut kertaakaan tilannetta, jossa olisin joutunut arpomaan, olenko kipeä vai en. Koska olen koko ajan ollut oireeton.
 
Tiedättekö sen fiiliksen kun alkaa katsoa elokuvaa jonka sankari on vasta ajautumassa seikkailuihin. Hän tapaa elämänsä ensimmäisen örkin tai kauhean pikkuauton kokoisen hämähäkin. Kun sitten sankari oppii käyttämään miekkaa ja on taitava ottamaan nirriä pois örkkiläisiltä ja juoni etenee, niin kohta vaikka huone/ympäristö olisi täysi suurista hämähäkeistä tai örkeistä, niin ei tunnu missään. Alakoukku tuonne, nyrkinisku sinne ja miekansivallusta tuohon. - Siis tällä hetkellä nämä roihahtaneet koronaluvut tuntuvat sellaiselta.

Sitä on yrittänyt tilkitä turvapaikkansa ovea, ettei hämyri vain tule sisään. Nyt niitä sitten tulvii joka kolosta ja saartavat tuon turvallisen kammion. On vain ajan kysymys milloin jokin hirviö sittenkin puraisee/pistää/iskee ja sitten... jää nähtäväksi iskikö se kovaakin vai selviääkö siitä vähän vähemmällä.

Toisen rokotukseni teho on jo taatusti laskenut. Jääräpäisesti aion odottaa sen 6kk ja katsoa missä mennään. Siihen olisi aikaa nyt kuukausi. Ei millään viitsisi ottaa mitään ylimääräisiä annoksia. :wtf: Vuodenvaide meni päänsäryssä ja sahailevassa lämmössä sen kolme päivää. Tietysti kun arki koitti, tulin työkuntoon. Niinhän minä yleensä. Kotitesti näytti negatiivista.
 
Lievistä flunssan oireista kärsivän puolison kotitesti näytti positiivista. Tuntuu ihan absurdilta, että nykyohjeistuksen mukaan meidän perheenjäsenten ei kuulu jäädä karanteeniin, koska minulla on kolme rokotetta ja lapsilla kummallakin kaksi eikä meillä kellään ole oireita. Tämä on vielä erikseen varmennettu sekä minun työnantajaltani että kummankin lapsen koulun koulusihteeriltä. Tuntuu ihan rikolliselta heilua altistuneena täällä asiakaspalvelutehtävissä, olkoonkin että maskilla, käsidesillä ja turvaväleillä varustautuneena.
 
Olen ihan samaa mieltä, että tuntuu tosi hurjalta ettei altistuneita enää oteta karanteeniin. Voihan tässä olla paljon mistä tällainen maallikko ei tiedä, mutta olisi kiva jos näistä asioista puhuttaisiin kovempaan ääneen, että tieto saavuttaisi tällaiset tavan tallaajatkin eikä tarvitsisi vaan päivitellä.
Olen alusta asti kauhistellut näitä, että testiä odottavien perheen jäsenet vaan menevät töihin ja kouluun miten vaan.
 
Last edited:
Ehkä tämä on lopun alkua, että tauti kulkee nyt läpi sieltä mistä pääsee ja tartuttaa monia. Ollaan tavallaan hylkäämässä ajatus jyrkästä suhtautumisesta taudin leviämiseen. Minä en varsinaisesti moiti sitä, mutta se aiheuttaa joka tapauksessa kummallisen tilanteen. Syksyyn asti korostettiin, että taudin leviämistä pyritään rajoittamaan, vähintään periaatteessa. Sitten linja muuttui ja alettiin korostaa rokotuksia ja vakavan sairastumisen ehkäisyä niiden avulla, jotta muista rajoituksista voidaan luopua. Rajoituksia purettiin syksyn aikana, jopa silloin, kun tartuntojen määrä oli jälleen kasvanut. Siitä aiheutui se ristiriitainen olo, että kuinka pitäisi toimia.

Joulukuun alusta asti on ollut selvää, että uusi, tarttuvampi tauti leviää. Toisaalta rajoituksia on lisätty, mutta hyvin haluttomasti ja myöhään. Tunnutaan joudutun epäselville poluille selkeiden vaihtoehtojen (rajoittaa tai ei rajoittaa) väliin. Kiistellään, pitäisikö koulut sulkea. Kompromissina päädytään sulkemaan vain lasten harrastukset. Jos koulujen sulkemisesta ei pidetty kannattavana (hyödyt suhteessa haittaan liian vähäiset), onko harrastusten keskeyttäminen samoilla mittareilla kannattavaa, vai oliko se vain poliittinen kompromissi? Mietitään pitäisikö nyt sulkea ravintolat kokonaan. Miksi juuri nyt, miksei jo kaksi viikkoa sitten? Ei kai tämä kehitys ole voinut olla mitenkään yllätys. Karanteeneista ja kattavasta testauksesta joudutaan käytännönsyistä luopumaan taudin levittyä, mutta samaan aikaan vielä keskustellaan, pitäisikö viikon päästä ottaa jotain uusia rajoituksia.

Erityisesti minua on häirinnyt jo toissa syksystä asti se, että kaikki tuntuu tulevan hallinnolle yllättäen. Kun vaaditaan uusien toimenpiteiden käyttöön ottoa, sanotaan, että niiden valmistelu vie vielä pari kuukautta. Rajoitukset ovat ymmärrettävästi ikäviä. Mutta miksi nyt halutaan ottaa rajoituksia käyttöön ennemmin liian myöhään kuin liian aikaisin?

Tavallaan ymmärrän, että rajoituksista on jossain vaiheessa luovuttava ja siirryttävä tavallisempaan taudin hoitoon. Silti häiritsee tämä yhtäkkinen muutos, ettei taudin leviämisellä nyt tunnu oikeasti olevan mitään väliä, vaikka joitain rajoituksia vielä harrastetaankin.
 
Ylös