Koskettavimmat kohdat TSH-elokuvissa

  • Keskustelun aloittaja Lil'Arwen
  • Aloitettu
Koskettavimpiin kohtiin mielestäni taitavat kuulua Gandalfin kuolemaan liittyvät kohtaukset. Se hiljaisuus mikä niissä on kaiken toiminnankin keskellä. Se epätoivo josta on vain pakko nousta kävi miten kävi.

Jotenkin minua kosketti myös kohtaus Vihreässälohikäärmeessä. Kun seikkailu on ohi ja hobitit istuvat tutussa pöydässä katsellen toisiaan ja tietämättä oikein mihin ryhtyä. Veikkaan että heillä oli yhtälailla tyhjä kuin helpottunutkin olo.
Ja miten hiukan vaisu tunnelma laukeaa yhtäkkiä nauruun kun Sam lähtee kosimaan Ruusaa.
 
Re: Paras kohta trilogiassa???

Fuinur sanoi:
Minas Tirith on luhistumassa ja Gandalf rohkaisee miehiä ja sitten kuuluu Rohanin torvien toitotus ja Théoden saapuu ratsastajineen. Se kohta saa aina ihoni kananlihalle. Sitten rohirrim ratsastaa torvet soiden Pelennorille ja syöksyy örkkien sivustaan. Se on mielestäni yksi trilogian hienoimmista kohdista.

Allekirjoitan ehdottomasti! kylmät väreet vaan riipii selkää, ja hyvä ettei tule tippa linssiin kun se ratsuväen voima on niin pysäyttämätön. Se toivo, minkä se herättää, on kaunis. Sama tulee kahdessa tornissa, kun kirjan vastaisesti haltiat tulevat apuun. Tulee vaan sellainen olo, kuin joku olisi vastannut rukoukseen, jota ei koskaan uskaltanut edes ääneen lausua, kun piti sitä mahdottomana. Ja se musiikki. Etenkin silloin, kun se musiikki paisuu haltioiden sotamarssiksi, siitä hentoisesta hyminästä.

Lathron
 
Re: Paras kohta trilogiassa???

Lathron sanoi:
Fuinur sanoi:
Minas Tirith on luhistumassa ja Gandalf rohkaisee miehiä ja sitten kuuluu Rohanin torvien toitotus ja Théoden saapuu ratsastajineen. Se kohta saa aina ihoni kananlihalle. Sitten rohirrim ratsastaa torvet soiden Pelennorille ja syöksyy örkkien sivustaan. Se on mielestäni yksi trilogian hienoimmista kohdista.

Allekirjoitan ehdottomasti! kylmät väreet vaan riipii selkää, ja hyvä ettei tule tippa linssiin kun se ratsuväen voima on niin pysäyttämätön. Se toivo, minkä se herättää, on kaunis. Sama tulee kahdessa tornissa, kun kirjan vastaisesti haltiat tulevat apuun. Tulee vaan sellainen olo, kuin joku olisi vastannut rukoukseen, jota ei koskaan uskaltanut edes ääneen lausua, kun piti sitä mahdottomana. Ja se musiikki. Etenkin silloin, kun se musiikki paisuu haltioiden sotamarssiksi, siitä hentoisesta hyminästä.

Lathron

Olet oikeassa Lathron. Haltioiden apuuntulo tosiaan on mieleenjäävä kohta. ---> kylmiä väreitä!!!
 
Suurin osa taitaa olla sanottu jo, mutta mä ainakin alan vollata aina seuraavissa upeissa kohtauksissa:
- Boromirin viimeinen taistelu.
- Rohanin ratsastajat huutaa kuolemaa.
- Pipinin laulu + taistelukuvaus.
- Helmin syvänteen taisteluun valmistautuminen, kun kuvataan lapsia jotka saa aseet ja niitä luolassa piileskeleviä tyyppejä.
- Se kun Arwen näkee näyn lapsestaan.
- Samin puhe tarinoista ("The stories that really matters..."), kun näytetään kuvia taisteluista yms.
...ja monet muut.

Kaiken kaikkiaan leffoissa on useita taiteellisesti valtavan hienoja kohtauksia, ja kaikki sodan tuoma inhimillinen kärsimys on kuvattu todella hienosti - ei mitenkään iltalehtityylisesti mässäillen, vaan niin että siihen todella eläytyy.
 
Koskettavin kohtaus itselle oli jostain syystä se Pippinin laulu kolmannessa leffassa. ;_; En tiedä miksi, se vain on niin. ._. Vaikka paljon noissa oli niitä huokauksia ja nyyhkyjä aiheuttavia, niin se vaan jotenkin erosi edukseen joukosta ja jäi jotenkin kokonaisuudesta irrallisena mieleen.
 
Ei voi listata kaikkia, mutta mitä nyt ensimmäisinä mieleen juolahtelee, niin kohtaus, jossa Gandalf ratsastaa hakemaan Gondorin sotilaita nazguleiden armoilta ja väläyttää sauvastaan kirkkaan valon joka häätää pimeän pois.
Ja sitten toki kokkojen sytyttäminen. Leffateatterissa kun näin sen kohtauksen, toivoin että se olisi kestänyt ja kestänyt ja kestänyt ja että olisi ollut kaukosäädin, jolla kelata kohtaus takaisin uudelleen katsottavaksi.
Kohtaus Morian kaivosten loputtomien tunneleiden ja Balrogin kohtaamisen ja Gandalfin putoamisen jälkeen... Se totaalinen uupumus ja epätoivo!
Ihan liikaa kirjattavaksi kaikkia!
 
Koskettavia kohtauksia leffat ovat täynnä, iloisia ja surullisia. Boromirin lähtö oli hyvin liikuttava niin kirjassa kuin leffassakin. Kuninkaan paluun lopussa on kaksi kohtaa, jotka saivat veden kihoamaan silmiin: Se, kun Frodo tapaa muun Saattueen Ithielinissä, ja harmaat satamat. Tuomionvuoren viimeinen epätoivoinen taival saa minut samaistumaan niin Frodon kuin Saminkin osaan.
 
FotR:issä koskettavimpia kohtauksia olivat ilman muuta Gandalfin katoaminen Moriassa, Boromirin kuolema ja Samin melkein-hukkuminen. Aika perinteiset valinnat, mutta minkä sille mahtaa.

TTT:ssa taas saan aina räpytellä tiuhaan, kun haltiat saapuvat avuksi, ja Haldir kuolee... Hassua miten minä aina onnistun kiintymään niihin hahmoihin, jotka sitten kuolee... ja usein ne ei edes ole mitään päähenkilöitä, vaan tällaisia sivuhahmoja. Joka tapauksessa lohduttaudun aina sillä, että OIKEASTI noin ei käynyt :D

Ja RotK:issa murheellisia kohtia ovat mm. se, kun Pippin laulaa Denethorille. Minä löysin vasta äsken sen laulun englanninkielisestä Fellowship of the Ringistä ja kauhuissani katsoin kaapuhemmosta käännöksen. Se ei koskaan ollut vaikuttanut surulliselta, mutta nyt minua itkettää aina kun kuulen tai luen sen!
Toinen hyvin murheellinen kohta on Harmaissa Satamissa.

Varmasti näitä on muitakin, mutta en nyt vaan saa niitä päähäni... Ei kun joo! Se kohta, jossa Frodo ja Sam puhuu tarinoista, ja Frodo sanoo, ettei olisi selvinyt ilman Samia. Se on niin kauniisti sanottu.
 
Koskettavinta oli kunkin rainan päättyminen. Siinä joutui lähdes pidättelemään ilonkyyneliä; "nyt se on nähty, enää ei tarvitse koskaan katsoa uudelleen tätä huttua". ;b

Toisaalta tämä elokuvien lopullisesta editiosta velitettavasti poistettu kohtaus jaksaa aina koskettaa. Jos ei muuta niin nauruhermoja.
 
Isilmírë sanoi:
Koskettavinta oli kunkin rainan päättyminen. Siinä joutui lähdes pidättelemään ilonkyyneliä; "nyt se on nähty, enää ei tarvitse koskaan katsoa uudelleen tätä huttua". ;b

Ihan kiinnostuksen vuoksi kysäisen, mikä on saanut noin vastakarvaan?

Itselle elokuva oli ensi katsomalla parempi kuin pelkäsin, mutta vuosien saatossa ärsyttävät kohdat ovat alkaneet pistämään silmään yhä pahemmin.

Ja jottei menisi ihan offiksi, niin koskettavin kohta itse elokuvassa minulle oli se Faramirin ja kumppaneiden lähtö toivottomaan taisteluun. Sen jälkeen vaan tuppaa naurattamaan, kun näin lisämateriaaleista miten "Faramir"-David istuu tynnyrin päällä, kun ei osaa ratsastaa.

Mutta kuten olen toisessa topikissa mainostanut, niin kaikkein koskettavinta on elokuvan lisämateriaali ja elokuvan teossa ollut yhteishenki, jonka tunnistan itse eräältä entiseltä työpaikaltani.
 
eowynofmay sanoi:
Ihan kiinnostuksen vuoksi kysäisen, mikä on saanut noin vastakarvaan?

Minä olen puristi: Frodo on liian nuori ja liian kiiltokuvapojumainen, Aragorn näyttää ja kuulostaa dorkalta cowboylta eikä samoojalta, Arwen on lehmämäinen eikä haltiamainen ja huitoo miekan kanssa kahlaamolla Glorfindelin paikalla, Faramir on ristiverinen eikä tumma, Eomerilla on ruskeat silmät, Rohanin hevoset ovat kaikenkirjavia kimojen sijasta, kunigas Theoden on keski-ikäinen eikä vanha, näyttää syöttöporsaalta ja pukee levyhaarniskan päälleen ilman minkäänlaista alle tulevaa gambesonia, Gimlistä on tehty yksi iso vitsi, Legolas näyttää ihan itsetyytyväiseltä teinilarppaajalta ja on blondi, ylhäisestä Denethorista on tehty ällö possu ja tarinaan on lisäilty kaikenlaista roskaa kuten cowboy-Aragornin loiskahdus jokeen, velhojen verinen tappelu Orthancissa ja Sormuksen viejän koukkaus Osgiliathin kautta, kun Faramir ei ollutkaan yhtä jalosydäminen kuin kirjassa. Tässä muutama syy, saatan muistaa lisääkin jos tarve on. Tiivistettynä voisi sanoa, että aivan liian monet asiat ja henkilöt näyttävät minusta leffoissa väärältä ja tapahtuvat väärällä tavalla.
 
Gondorin kokkojen sytyttäminen on hienon näköinen kohtaus, ehkä suosikkikohtani, ja muita samantapaisia voisi palautua mieleen. Sen sijaan useimmat trilogian kohdat joissa näyttelijät ovat face-to-face vuorovaikutuksessa keskenään ovat minusta jotenkin kiusallisia.

Minä en ehkä niinkään karsasta sitä että Lotr-elokuvien tyyli eroaa Tolkienin kirjojen tyylistä (sen se väistämättä joutuu tekemään), vaan sitä että näiden elokuvien tyyli edustaa (minun makuuni) erittäin mielenkiinnottoman filmityypin, pseudohistoriallis-pateettisen "eeppisen elokuvan" tyyliä. ("Sword and sandal", "ison budjetin b-elokuva" jne.). New Line Cineman idea on minusta ollut erittäin selvä: aina kuin on ollut mahdollista poiketa Tolkienin kirjojen hengestä ja valita "Ben Hur", "Titanic", "Gladiator", "Braveheart", "Troija" -elokuvia muistuttava ratkaisu, näin on myös tehty.
 
Tarussa Sormusten Herrassa on liikuttavin kohta Kuninkaan Paluun lopussa, kun Frodo, Gandalf ym. lähtevät Harmaista Satamista, pois Keski-Maasta. Ja sitten on TSH:n kirjassa oleva laulu Lothlórienissa Gandalfin muistoksi.
 
Koskettavimpia kohtia Haldirin kuolema, ja koko trilogian loppu. Niin ja se kun Puuparta kehotti suosikkihahmojani Merriä ja Pippiniä menemään kotiin.

Mieleenpainuvimpia kohtia ehkä haltioiden saapuminen Helmin Syvänteeseen ja se kun Gimli hyppäsi Balinin haudalle ja huusi että Moriassa on vielä yksi kääpiö jossa henki pihisee.
 
FOTR:ssa kohtaus jossa Frodo aikoo lähteä yksin Mordoriin ja Sam melkein hukkuu. Mahtava kohtaus, jossa Frodo auttaa Samin ylös veneeseen!

TTT:ssa itselleni se kun Puuparta näkee hävityksen Rautapihassa ja kutsuu paikalle kaikki entit joiden kanssa hän sitten lähtee sotimaan. Jotenkin se tunne minkä tästä kohtauksesta saa on uskomaton. Musiikki on puolet tästä kohtauksesta.Aivan mahtavaa!

ROTK:ssa Gandalfin ilme kun hän huomaa että Frodo on saanut Sormuksen Tuomiovuoreen ja tietenkin loppu jossa Frodo ja Gandalf lähtevät pois :S
 
Boromirin kuolema oli kieltämättä koskettava, vaikken hänestä hahmona pitänytkään. Boromir vaikutti minusta liian ylimieliseltä, ja sitten se vielä yritti viedä Frodolta Sormuksen. Mutta silti, sellaista urheaa kuolemaa ei voi olla kunnioittamatta. Boromir taisteli viimeiseen hengen vetoon asti, eikä luovuttanut heti ensimmäisen nuoleniskun jälkeen. Itkettihän se.

Gandalfin kuolema itse ei ollut ihan niin koskettava, mutta Morian ulkopuolelle päästyttyä kun kaikki surivat pienen hetken, se kosketti. Nähdä toisten suru, niin...

Freedomer sanoi:
TTT:ssa itselleni se kun Puuparta näkee hävityksen Rautapihassa ja kutsuu paikalle kaikki entit joiden kanssa hän sitten lähtee sotimaan. Jotenkin se tunne minkä tästä kohtauksesta saa on uskomaton. Musiikki on puolet tästä kohtauksesta.Aivan mahtavaa!
^täysin samaa mieltä! Jotenkin se Puuparran suru/tuska, mikä syntyy kun hän näkee millaista tuhoa siellä on saatu aikaan. Miten hänelle tutut puut ovat joutuneet "uhreiksi"..

ROTK:n lopussa itkin lähes koko ajan. Kaikki oli vain niin koskettavaa. Se, kun Sam ja Frodo on väsyneinä siellä tulivuorella, loppuunrasitettuina mutta helpottuneina muistelevat rakasta Kontuaan. Siinä tuli itsekin muisteltua ja kuviteltua sen kaiken, ja jotenkin se oli minusta niin koskettavaa.
Sitten kun Frodo herää kauniista valoisasta huoneestaan ja näkee ensimmäisenä Gandalfin tutut kasvot. Koko kohtaus on niin tunteita täynnä, kun kaikki nauravat ja syleilevät toisiaan iloisena. Se jälleennäkemisen riemu.. etenkin kun Saattueen jäsenet tulevat yksitellen ovesta sisään. Ja viimeisenä Sam. Se on hienosti tehty, kun heidän kohtaaminen ei ollut sellainen samanlainen "raju" iloitseminen, vaan hiljainen ja rauhallinen katseiden/hymyjen vaihto, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kaikki se välittäminen ja yhdessä koetut tapahtumat välittyy siitä niin selvästi... (rupeaa itkettämään jo pelkkä kohtauksen ajatteleminen)

Ja lopuksi, kun Frodo, Bilbo ja Gandalf lähtevät pois. Kun Gandalf kehottaa Frodoa kertomaan poislähtö-suunnitelmistaan, ja kuinka kaikki neljä hobittia itkevät yhdessä halaillen. Sekin on niin kamalan koskettavaa, ettei kyyneliltä voinut säästyä.
 
Kaikki ei ehkä ole nähnyt TSH elokuvien pidennettyä versiota, mutta minusta oli aivan iiiihana kohta, kun Eowyn ja Faramir puhuivat Minas tirithissä jotain hempeää hölinää ja lopuksi halasivat. Faramirilla oli todella söpö ilme silloin... Ja toinen *nyyh nyyh* oli viimeinen kohtaus, jossa Frodo ja Bilbo lähtevät harmaista satamista. Ja kun Frodo sanoo että "me lähdimme pelastamaan Kontua, ja se on pelastettu - mutta ei minua varten", niin meikäläinenhän rupesi melkein ulvomaan. Mutta kaunis kohtaus kaikesta huolimatta.

Olen muuten samaa mieltä, että Haldirin kuolema oli liikuttava kohta - mutta niin oli Boromirinkin. Ja se, kun Brego löytää rannalle ajautuneen Aragornin, niin se on niin ihana. Ja kun Bil -poni jätetään morian ovilla. Ja kun Legolas ja Aragorn ja Gimli luulevat, että Merri ja Pippin on kuollut. Ja kun - oho. Nyt riitti, vaikka kokonaisuudeltaan noin yhdeksäntuntisessa elokuvassa riittääkin ihania ja surullisia ja romanttisia kohtauksia. Tässä oli minun mielipiteeni, joku voi olla toista mieltä, mutta minä ajattelen näin. Toivottavasti se riittää.
 
Mä alan pillittää aina siin kohtaa kun Boromir kuolee.. tai kun Denethor ''hylkii'' Faramiria. Sekin on koskettavaa kun Frodo, Gandalf, Bilbo janiinedelleen lähtee Harmaista Satamista.
 
Minä pidin siitä kohdasta, kun Aragorn ja Frodo ovat hetken kaksin siellä mikä-se-nyt-oli-kukkulalla ja frodo luulee, että aragorn aikoo ottaa sormuksen häneltä. Ja aragorn polvistuu ja katsoo frodoa silmiin ja sanoo jotain ihanan koskettavaa, en nyt kunnolla muista mitä... Ihana kohta. :)
 
"Frodo?"
"It has taken Boromir."
"Where is the Ring?"
"Stay away!"
"Frodo! I swore to protect you."
"Can you protect me from yourself? Would you destroy it?"
"I would have gone with you to the end, into the very fires of Mordor."
"I know. Look after the others, especially Sam. He will not understand."


Mielestäni enemmän kuin mitkään noista lopultakin sangen yksinkertaisista* sanoista kohtauksessa kaikkein koskettavinta ovat Aragornin eleet.

* Enkä nyt käytä termiä yksinkertainen mitenkään kritisoivasti, itse asiassa tekstissä päästään silti erittäin tehokkaasti useammankin asian ytimeen.
 
Ylös