Kotina Kontu: Virranvarsi

Jaamar

Hyykäärme
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Lue pelin ohjeet täältä.

Kontuwiki sanoi:
Virranvarsi (engl. Bywater) oli kylä Konnun Länsineljännyksessä Virranlammen rannalla.[1] Se sijaitsi Hobittilasta muutaman virstan päässä kaakkoon.[2] Hobittilasta Virranvarteen ja edelleen Idäntielle kulki Virranvarren tie.[3]

Virranvarren tien varressa sijaitsi Vihreän lohikäärmeen majatalo.[4] Kylässä asui myös Isäntä Tolli perheensä kanssa, johon kuului hänen tyttärensä Roosa Tölli.[5] Sormuksen sodan jälkimainingeissa käytiin Virranvarren taistelu Sarkun miesten ja Konnun hobittien välillä.
 
Rowan Boffin (yleisesti tunnetaan lempinimellä Ropposen ukko), yksi Rollo Boffinin useista jälkeläisistä Raapii harmaantuvaa päätään ja katselee hämmentyneenä perunamaataan. Keskellä Perunantaimia pistää maasta ihan selvästi kaalinpää. Vanha hobitti ei voi kuolemakseenkaan käsittää miten kaalinpää on joutunut perunamaahan. Tällaisia pikku kommelluksia oli sattunut viime aikoina melko usein.

Boffinien suku on kotoisin Hobittilan puolelta, mutta Rowan päätti jo vuosia aikaisemmin muuttaa Virranvarteen mukavan lähelle majataloa. Myllyä vastapäätä virran kupeessa on pieni kolo. Vain tilavahko tupa, pieni työhuone, makuuhuone ja säädyllisen kokoinen ruokakomero (ja tietenkin pesuhuone ja suuri vaatehuone). Tuvan ja työhuoneen ikkunat avautuvat tielle ja mäen muodon vuoksi myös makuuhuoneessa on ikkuna josta on maisema virralle.
Puutarha oli se johon Rowan ensiksi ihastui kun tuli aikoinaan ostoaikeissa koloa katsomaan. Etupihalla kasvaa suuri pihlaja (viittaa Nimeen Rowan) ja kolon sivulla on suuri hedelmätarha, jota reunustaa pensasaita. Pihassa on myös pieni kasvihuone ja kasvimaa jossa saattaa kasvattaa perunoitaan ja kaalinpäitään. Tien suunnalta pihan rajaa vähän vinksallaan oleva lauta-aita jossa on nariseva portti. Sen voisi tietty rasvata, mutta portin narinasta Rowan tietää aina jos on vieraita tulossa. Kolon takana on vielä pieni metsikkökin, jossa loikkii oravia ja pesii paljon lintuja.

Rowan oli aikoinaan mennyt naimisiin Malva Hiesulin (entisen myllärin pikkuserkun) kanssa ja olivat he saaneet kaksi lastakin, mutta toinen heistä oli muuttanut Bukinmaahan ja toinen konnun puhdistuksen jälkeen ihan Briihin asti. Mistä lie saaneet moisen hurjapäisen luonteen. Konnun puhdistuksen aikaan niin malva kuin Rowankin olivat päätyneet umpikoloihin ja valitettavasti Malvan vanha sydän ei ollut sitä kestänyt. Nyt Rowan asuu yksin, pitää puutarhansa siistinä ja tekee paljon kävelyretkiä kylällä. Lähtipä vanha hobitti mihin suuntaan hyvänsä niin useimmiten retki päättyy kuitenkin Vihreään Lohikäärmeeseen. Monesti ukolla on mukanaan tuohiropponen johon poimia sieniä ja marjoja. Hän on erityisen taitava valmistamaan ropposia ja siitä kai lempinimikin, Ropposen ukko. Muita harrastuksia on lusikoiden veistely ja onkiminen. Rowanilla on oikein oma pieni laiturinpätkäkin, missä istua aamuvarhaisella onkimassa.
 
Smisco Jalojalka asteli jokea myötäilevää kärrytietä eteenpäin päässään vihreä lakki, jonka sivulta törrötti kaksi valkoista sulkaa - hän oli konnavahdistoa, rajamiehistön upseereita. Sarkun joukkojen karkotuksen jälkeen näitä oli vahvistettu entistä sotilaallisempaan suuntaan, kun oli käynyt ilmeiseksi että kaikenlaista pahantahtoistakin väkeä liikkui Konnun ympäristössä. Tällä nuorella hobitilla oli harvinaisen kotkamaiset piirteet: suuri terävä nenä, kulmikkaat poskipäät ja voimakas leuka. Tukka oli kuitenkin hänen väkensä tapaan kihara, ja vaikka se olikin leikattu aika lyhyeksi, oli siinä ruskea, maanläheinen sävy. Hän huomasi kasvimaalla päätään raapivan ukon ja hihkaisi: "Mikäs pellossanne on vialla, isäntä? Ei kai veljeni ole käynyt taas varkaissa?"

Kaksoset Smisco ja Smiibo olivat olleet pienestä pitäen kilpailuhenkisiä ja nahistelleet vähän väliä, vaikkei varsinaisesta vihanpidosta ollutkaan kysymys. Ulkoisesti he olivat kuin kaksi marjaa, mutta olivat valinneet eroavat polut, sillä Smisco oli pienestä pitäen haaveillut konnavahtina toimimisesta, kun taas Smiibo oli tehnyt kaikenlaisia kepposia ja näpistyksiä ajautuen epämääräisiin porukoihin. Tällä hetkellä Smiibo oli kuitenkin ilmeisesti Briimaassa erään kulkukauppiaan apulaisena, eikä Smisco epäillyt oikeasti häntä tälla kertaa.

Kotkamainen konnavahti nautti kotikylässään Virranvarressa suurehkoa arvonantoa. Sarkun tyrannian aikaan hän oli vastustanut uusia lakeja ja pakkotoimia, minkä seurauksena neljä ihmismiestä oli tullut pidättämään häntä. Lyötyään nuijalla maahan kaksi roikaletta hän pääsi pakenemaan loppujen perääntyessä ja jättäessä takaa-ajon. Tukit ottivat hänet suojiinsa, ja myöhemmin seuranneiden taistelujen koittaessa Smisco ei jäänyt kenenkään varjoon mitä tuli sisukkuuteen. Konnavahdiston uudelleen järjestämisen yhteydessä hän sai nuoruudestaan huolimatta korkean aseman, koska oli puolustanut uskollisesti Konnun perinteisiä arvoja ja osoittanut taistelukentällä pärjäävänsä isoillekin ihmisille.
 
Rowan Boffin Smiscolle
"Tietääkseni veljesi ei koskaan ollut erityisen hyvä puutarhan hoidossa eikä siksi varmasti olisi erottanut kaalinpäätä perunasta, mutta eipä hän olisi myöskään varmasti osannut istuttaa kaalia juuret alaspäin. Ei, luulenpa että syyllinen on hajamielisyys". Ukko katseli kaalinpäätä päätään raapien, vilkaisi sitten konnavahtiin ja kysyi, "maistuisiko siemenkakku? Tein tuossa aamutuimaan. Minulla on myös hiukan viimevuotista omenasiideriä jäljellä. Et varmaan töiltäsi ehdi istahtaa, mutta voin antaa eväspäketin."
 
Smisco Rowanille
"Eipä täällä ole tarvinnut paikallaan juosta sitten Sarkun päivien, joten voisin vaikka hetkeksi istahtaakin! Rajoilla tilanne on pysynyt pitkään rauhallisena, ehkä tässä on vähän maalailtu piruja seinille kaiken sen jälkeen mitä Konnulle pääsi tapahtumaan. Kuulin tuossa vasta, että Yksinäisen vuoren ja Sinivuorten kääpiöiden välillä on jonkinlaisia liikeneuvotteluja, ja sen takia näitä liikkuu nyt Konnunkin alueella. Huhutaan, että aikovat avata kaivoksen jonnekin tuonne pohjoiseen Hämyveden ympäristöön, se on tämä Veljekset Sothjard -yhtiö asialla ilmeisesti. Oletteko itse kuulleet tästä?"
Smisco katsahti Ukkoon toiveikkaana ja hipelöi vasemmalla kädellään kessupussinsa nyörejä hyväntuulisena. Pieni tauko tekisi nyt väsyneille jaloille hyvää.
 
Rowan Boffin Smiscolle
"Istu alas ja sytytä piippusi. Tulin juuri puolisen tuntia sitten Lohikäärmeestä. Siellä tosiaan oli aika kasa kääpiöitä. No tervetuloa vaan. Kunnon väkeä ne pääasiassa on vaikka viettävätkin varsin epävakaata elämää. Kannattaa muuten vähän varoa sitä penkkiä. En ole vielä ehtinyt korjata sitä. Se notkuu. Ehkä teenkin sen tänään. Niin, olisihan se jo korkea aika korjata tuokin rotisko".

Ukko katoaa kolonsa ovesta, joka jää raolleen. Pöydällä on tuore ja vielä hiukan lämpöinen siemenkakku. Hän leikkaa viisi palaa ja pistää yhden niistä samantien suuhunsa. Neljä hän jakaa tasapuolisesti kahdelle lautaselle. Sitten hän hakee pari tuoppia, kaataa niihin viimiset siiderinpohjat kannusta, asettaa lautaset tuoppien päälle ja lähtee tasapainottelemaan kantamuksiaan ulos. Ovi pitää potkaista auki.
Pihalla hän ojentaa toisen tuopin lautasineen Smicolle. "Kakun pitäisi olla hyvää ja vielä hiukan lämmintä. Sääli ettei ollut enää hunajaa. Toivottavasti siideri on hyvää. Ne on viimiset viimevuotiset. Mutta kunhan saisin jonkun apulaisen palkatuksia niin voisin päästä tekemään uutta erää. Omenoiden valmistelussa on niin iso työ etten enää tahdo selviytyä siitä yksin. Käytteleminen käy sitten kyllä melkein itsestään ja pullottaminen on oikein mukavaa hommaa."
 
Mirima

Hän hiippailee tien vieressä, ei aivan tiellä, ei aivan sen ulkopuolellakaan. Tumma viitta, tukka takussa, iho naarmuilla. Mirima ei oikein tiedä missä on. Laivansa hän hukkasi jonnekin, joskus hyvin kauan sitten. Hevonen karkasi, säikähti jotakin, tuhansia vuosia aiemmin. Asevalikoimansa hän hukkasi hitaasti mutta varmasti, nuolet taisivat jäädä suonsilmään, veitset jonnekin. Hän ei muista. Perheensä hän kyllä muistaa, mutta ei kaupunkia. Isänsä hän näki muutaman kerran, mutta pääosin Mirimalla ei ole mitään tietoa siitä missä perhe on nyt. Saleissa kai. Siellähän kaikki tuppaavat olevan, näinä aikoina. Jotenkin hänen menneisyytensä liittyy isoon, synkkään metsään. Mutta mihin niistä? Jotakin sotkua joistakin jalokivistä oli myös, joskus. Turhaa länsimaista hapatusta, hän ajattelee. Nostaa nyt semmoinen meteli joistain kiiltävistä kivenkappaleista.

Mirimaa väsyttää. Ei jaksaisi ajatella, jalka toisen eteen, yksi, kaksi. Mirimaa mietityttää, sillä kaikki vaikuttaa olevan muuttunut. Kun vain muistaisi, mikä. Ja mihin suuntaan. Hän pysähtyy. Missä hän oikein on? Mukavan näköinen tie, kivoja puita. Mutta uusia. Nuoria puita. Pelkkiä lapsia. Ilma tuntuu lämpimältä. Mirima tuntee tähtien tuijotuksen, ne vaativat häntä katsomaan ylös. Hän tuhahtaa, epämääräisesti. Turhaan siellä tuijotatte. Ei teillä ole vastauksia, ja vaikka olisikin, en minä niitä halua.

Hän jähmettyy. Hän kuuli jotakin. Edestäpäin kuuluu puhetta, astioiden kilinää. Mirima ei mieti, hän livahtaa varjoihin. Luultavasti se ei ole vaarallista, mitä todennäköisemmin ei, mutta jos. Jos. Käsi hipaisee saappaanvartta, ei mitään. Veitsi on poissa, on ollut jo kauan. Äänet kuulostavat rauhallisilta, ystävällisiltä. Mirima uskaltaa hiipiä hieman lähemmäs. Hän kurkistaa varovaisesti pensaikosta, ja siellä, puutarhamaan luona, istuu kaksi olentoa. Pieniä, kiharapäisiä. Lapsia? Jotka polttavat? Ei varmasti. Niitä puolituisia. Pakko olla. Hän tajuaa, että on nähnyt sulkahattuisen aikaisemmin. Hän ei muista milloin, mutta on kuitenkin nähnyt.


Mirima vetäytyy takaisin varjoihin, ja niistä tielle. Hankaa viitalla naamaansa, selvittelee tukkaa sormilla, yrittää lettiä. Tunkee tukan selän puolelle. Lopulta hän tuskastuu takkuihin, ne ovat virttyneet yhteen. Antaa olla. Nappaa maasta kepinpätkän, saa aikaan sotkuisen nutturan. Hän ei näytä haltian perikuvalta, ei ollenkaan, mutta ainakin hän yritti. Ulkonäkö ei ole ollut hänen mielessään hyvin pitkään aikaan. Miriman on muistutettava itseään useaan otteeseen, että puolituiset eivät ole vaarallisia, eivät samalla tavoin kuin jotkin muut samankokoiset olennot. Hän yrittää ystävällistä hymyä, kokeilee sitä kasvoileen. Kohauttaa olkiaan. Kävelee tielle, puolituisia kohti. Hän pysähtyy vähän matkan päähän.

"Anteeksi, onko täälläpäin majataloa?"
 
Rudigar Tervaneva, Briin hobitti

Rudigar puhkuu entistä suurempaa intoa poistuessaan Vihreästä Lohikäärmeestä. Hän irrottaa puomista poninsa, joka kaukalon nestepinnan alenemisesta päätellen on saanut ainakin riittävästi juodakseen. "No niin Assi, lähdetäänpä eteenpäin", hän juttelee ponilleen.

Takauma. Hän osti Assin jokunen vuosi sitten edullisesti hevoskauppiaalta, joka halusi päästä lauman ainoasta ponista eroon ("luulevat hevosiani kitukasvuisiksi kun tuo pyörii mukana", oli kauppias jupissut). Rudigar ei vieläkään tiedä mitä ajatella kauppiaasta, joka oli alun perin antanut ponille omasta mielestään ilmeisesti hyvinkin vitsikkään nimen Ahteri - sillä kun on valtava vaalea tähden muotoinen kuvio keskellä mustaa takalistoa. Briin taikauskoiset asukkaat pitivät tähtikuviota kuka hyvänä, kuka pahana merkkinä, mutta kukaan muu ei suostunut ponia ostamaan. Rudigarista se oli ihan käsittämätöntä. Ostettuaan elikon hän nimesi sen välittömästi uudelleen Assiksi. Kaunis nimi lempeälle ponille.

Majataloon valuu pikku hiljaa lisää väkeä, ja Rudigar kiittelee itseään siitä että ymmärsi varata huoneen jo ennen lähtöään. Kaikki saapujat eivät taatusti ole paikallisia, sillä kääpiöitä on tullut jo useampi.

Noustuaan ponin selkään hän lähtee ratsastamaan kohti Repunpäätä. Sen pitäisi olla aivan lähellä Hobittilaa, jonne tie on viitoitettu. Etsittyään pormestarin tai sen Gamgin ja saatuaan (toivon mukaan) sovittua kolonäytön hän palaa takaisin majataloon syömään, kylpemään ja lepäämään (ei välttämättä tässä järjestyksessä).

Matkalla hän ihastelee kaikessa rauhassa kumpuilevaa maisemaa. Lapset leikkivät pihoilla ja juoksentelevat kiljuen teillä, aikuiset leikkaavat ruohoa, polttavat piippua tai - mikä parasta - syövät toista lounasta. Majatalon lammasvarras näytti erinomaisen hyvältä, ja Rudigarille tulee nälkä.

Äkkiä hän näkee kaukana edessään oudon näköisen muukalaisen. Tämä on pitkä (varmasti lähemmäs neljän kyynärän mittainen), laiha ja hieman ruokkoamaton - kuin olisi vaeltanut Erämaassa viikkoja. Oudointa on muukalaisen käytös; hän sipisee itsekseen, piileksii pensaassa ja hapuilee saappaanvartta kuin jotain etsien. Yhtäkkiä tämä ponkaisee pihalle, jossa kaksi hobittia on ilmeisesti juuri aloittanut lounaan (numero kaksi) ja sanoo jotain, jota Rudigar ei kuule. Hobittien reaktio on välitön: he pomppaavat säikähtäneen oloisina pystyyn, toinen heistä vetäytyy taaksepäin, sulkahattuinen taas nappaa pihalta haravan, heristää sitä ja huutaa olevansa konnavahti, kuningas Elessarin nimeen.

Rudigar ei oikein tiedä mitä tehdä. Hän ei ole tullut tänne etsimään hankaluuksia (ajatuskin kauhistuttaa), ja hän miettii hankkiutuisiko vuorostaan pusikkoon piiloon.
 
Last edited:
Mirima

Hän jähmettyy. Nostaa kämmenet rauhoittavasti rintakehän tasalle. Mirima katsoo sulkahattuista haravanheiluttajaa. Se vahti. Hän on se vahti. Mirima muistaa missä on nähnyt tuon puolituisen aikaisemmin: etsimässä jälkiä metsistä, vahtimassa maansa rajaa. Mirima kiersi hänet kaukaa, ei halunnut jäädä selittämään. Hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, vain hatara muistikuva nimestä.
"Rauhassa, olkaa hyvät." Mirima sanoo, yrittäen kuulostaa rauhoittavalta. Nuo kaksi pelkäävät. Enemmän kuin minä. "Kysyin vain, miten löytäisin majatalon" Hän miettii, jättäisikö kaiken ja perääntyisi metsään. Mirima liikahtaa hieman tielle päin, mutta kuitenkin katsoo yhä kahta puolituista. Yrittää olla katsomatta silmiin. Kuuliko hän jotain? Onko tuolla takana joku? Miriman päässä alkaa vilistä toimintasuunnitelmia. Hänen on pakko päästä pakoon, nyt. Takana voi olla kuka tahansa, mikä tahansa. Väijytys? Onko Morgoth saanut minusta vihiä? Mirima kääntää päätään hieman tien suuntaan, ei erota erityisesti mitään. Silti, vaisto kertoo että siellä on joku. Vaisto ja erityisesti kokemus. Esitä, että et kuullut mitään. Viivytä, jos pystyt.
"Ja kuka on tämä kuningas Elessar josta puhut?"
 
Rudigar Tervaneva, Briin hobitti

Rudigar ratsastaa hiljaista käyntiä hieman lähemmäs nähdäkseen paremmin. Pitkän muukalaisen elekieli kertoo, että ainakaan välitöntä vaaraa ei ole. Mutta mitä ihmettä? Tuolla pihassahan on se vanha hobitti, jonka kanssa hän juuri äsken keskusteli majatalossa. Ja tämähän jäi pöytään istumaan hänen poistuessaan. Miten ihmeessä tämä on voinut ehtiä jo hänen edelleen? Rudigar jää puiden alle seuraamaan tilannetta.
 
Last edited:
Rowan Boffin
Juuri kun Rowan haukkaa ison suullisen viimisestä kakkupalastaan pelmahtaa joku suuri ja todella ruokkoamattoman näköinen olento. Rowan vetäisee keikahtaa penkiltä, vetäisee kakkua väärään kurkkuun ja pärskien ja köhien, silmät vettä vuotaen hän kömpii pystyyn ja painautuu tiiviisti seinää vasten. Siiderin loppu valuu tuopista heinikolle. Otus jonka Rowan arvelee haltiaksi, mutta ei voi olla ihan varma käyttäytyy kuin pelästynyt eläin ja Rowanille tulee mieleen se kerta kun hän löysi peuran puutarhastaan sotkemasta ja yritti ajaa sitä ulos. Hän kuulee kyllä että tuo muukalainen puhuu jotain mutta ei ole varma johtuuko se järkytyksestä vai puhuuko tämä vierasta kieltä, mutta Rowan ei tajua sanaakaan. Hän on jähmettynyt säikähdyksestä sekä hämmästyksestä niille sijoilleen.
 
Mirima

Ymmärtävätkö he mitä sanon? Hänen täytyy miettiä, mitä tehdä. Kukaan ei ole hyökkäämässä hänen kimppuunsa, ainakaan vielä. Mirimalla on vielä aikaa miettiä, aikaa yrittää. Hän nostaa kätensä hitaasti hupulle ja vetää sen pois päästään. Vetää hiukset korvien taakse. En halua pahaa, ja luulen, että tekään ette halua minulle pahaa. Mirima katsoo hobitteja lähes anovasti. Hän ei ymmärrä miksi he eivät näytä ymmärtävän, edes kuulevan. Mitä kieltä minun pitäisi puhua? Mitä he ymmärtävät? Yhteiskieli; puhuiko hän sitä vai jotakin muuta? Mirima ei ole varma, siitä on kauan kun hän viimeksi vaihtoi sanoja kenenkään kanssa. Hän päättää yrittää vielä hetken, sillä tilanne ei vaikuta enää niin uhkaavalta. Tiellä on yhä joku, Mirima tietää sen, mutta tämä joku ei ole tehnyt vielä mitään.
Mirima varmistaa sanan yhteiskielisyydem monta kertaa päässään. Yrittää tehdä itsensä ymmärretyksi. "Majatalo?"
 
Rowan Mirimalle
Ropposen ukko saa kaottua viimisetkin kakun murut kurkustaa, henkäisee pari kertaa syvään ja rauhoittuu. Hän osoittaa Vihreän Lohikäärmeen suuntaan.
 
Smisco

Smisco puristaa heittokeihästä tiukasti kädessään, kohottaa sen ja... Harava? Miksi minä yritän heittää haravaa? Hän huomaa sanovansa jotakin kuningas Elessarin nimeen, ei, pikemminkin huutaa. Ei, huppupäinen ei ole sormusaave, sen näkee viimeistään nyt kun tämä riisuu hupun. Takkuinen ja ruokkoamaton, mutta ei mitenkään vastenmielinen. Moni niistä Sarkun miehistä oli huoliteltu mutta ruma ja ilkeä, tämä ei ole sellainen, ei varmastikaan örkkiverta niinkuin monessa niistä. Se rauhoittelee, kysyy kuka kuningas Elessar on. Kaikkihan nyt kuningas Elessarin tuntevat! Smisco laskee haravan, antaa sen pään vaipua maahan. Olen konnavahti, upseeri, nyt tilanne äkkiä haltuun! "Majatalo", sanoo se nyt kysyvästi.

"Majatalo on Gondorissa, kuningas on Vihreä Lohikäärme, tuolla." nuori hobittiupseeri sanoo syvällä rintaäänellä.
 
Rudigar Tervaneva, Briin hobitti

Rudigar on nähnyt tarpeeksi. Joku poloinen on selvästi eksynyt eikä välttämättä muutenkaan ole ihan kunnossa. Poukkoilun ja huitomisen perusteella sitä voisi luulla lapseksi, ellei se olisi noin pitkä. Muistuttaa haltiaa, mutta ei niitä haltioita joita hän on nähnyt Pomppivassa Ponissa. Mitään hätää ei näytä olevan, mutta Rudigar ohjaa kuitenkin Assin nurmikonkaistaleelle kavioiden kopsetta välttääkseen, peruuttaa edelliseen tienhaaraan ja valitsee kiertotien kohti Hobittilaa. Nyt täytyy ratsastaa eikä vain kopsutella hiljaksiin. Hän on käyttänyt kylämaisemien ihailuun ja taivasteluun ilmeisesti paljon enemmän aikaa kuin on kuvitellutkaan, kun vanha ukkokin on tällä lyhyellä matkalla ehtinyt hänen edelleen! Ja jos sama verkkainen meno jatkuu niin hän ehtii takaisin majataloon vasta myöhään ja lammas saattaa silloin olla jo syöty, ja se ajatushan ei hänen kurnivaa vatsaansa miellytä lainkaan!
 
Mirima

Hän ei oikein tiedä miten reagoida. Mirima tuijottaa vahtia ja miettii, mitä hän tarkoitti. Kuningas on vihreä lohikäärme? Mihin hän on oikein tullut? Mirima ei jaksa ottaa asiasta selvää. Nämä kaksi puolituista näyttävät kyllä ymmärtävän, mutta kuitenkin he vierastavat häntä vähän. Toisaalta, jos itse olisin yhtä pieni ja joku isompi, tumma hahmo tulisi äkkiä kysymään tietä, minäkin olisin hämmentynyt. Mirima sanoo "Kiitos", ja lähtee toisen osoittamaan suuntaan tiellä.
Takana ollut olento näyttää häipyneen. Mirima rauhoittuu vähitellen, kukaan ei ollut suunnitellut hänen varalleen mitään väijytyksen kaltaista. Ehkä joku utelias oli vain jäänyt seuraamaan outoa tilannetta. Hän tuntee yhä tuijotuksen niskassaan, mutta yrittää olla katsomatta taakseen. Mikä paikka tämä on? Mihin minä olen tullut? Mirima pääsee jotenkuten mutkan taakse. Siellä hän livahtaa takaisin metsän puolelle. Hän ei halua kulkea tietä pitkin, vaikka se nopeampaa olisikin. Mirima nojaa selkäänsä puuhun, vetää itsensä istualleen. Polvet koukussa edessään, kädet niiden ympärillä. Tuijottaa lehtien välistä pilkottavalle taivaalle. On typerää lähteä sekoilemaan kylään ilman ainoatakaan asetta. Nuo kaksi saattoivat olla vaarattomia, mutta se ei ole oletusarvo kaikista mahdollisista asukkaista. Mirima miettii mistä saisi esimerkiksi yhden veitsen. Hän ei etsi tappeluita, mutta joutuessaan sellaiseen hän ei halua hävitä. Mihin hän jätti veitsensä? Mihin se katosi? Mihin jokainen ase jäi? Tietysti voisin etsiä jotakin myrkyllisiä kasveja ja heittää niitä mahdollisten ahdistajien naamalle. Hän pystyisi tietenkin ehkä jotenkin tekemään jonkinlaisia aseita, mutta laatu on yleensä heikkoa, ja lisäksi hänellä ei ole msteriaaleja. Ehkä pitäisi varastaa jokin terävä esine jostakin. Veitsiä on yleensä kaikkialla, mutta jos kaikki täällä ovat puolituisia, ne ovat niin pieniä että en voi käyttää niitä. Heittoveitsinä ehkä, mutta en muuten.

//takauma:
Mirima tuijottaa jossain salissa, tai pajassa, seuraamassa salaa työskenteleviä hahmoja. Jokin pidempi hahmo hioo miekkaa ja hykertelee itsekseen. Eöl se siellä tekee itselleen aseita, kääpiökavereidensa kanssa. Mirima on nähnyt heidät täällä aikaisemminkin, mutta yleensä häntä kiellettiin tulemasta tänne. Nyt kukaan ei ole huomannut. Mirima katselee ja yrittää samalla painaa mieleensä jokaisen työvaiheen. Hän muistaa että Eöl oli käskenyt hänen pysyä kaukana Vaaleista. Vaaleat: joku korkea-arvoinen haltianainen ja hänen poikansa. Eölin uusi vaimo ja lapsi. Mirima on tehnyt ohjeen mukaan ja vältellyt heitä niin paljon kuin vain pystyi. Maeglin olisi hänen ikäistään seuraa, mutta kun kerran on kielletty. Toisaalta eihän hän Vaaleiden seuraan haluaisikaan.
Kaikki alkavat lopetella työtään. Mirima on pienessä kapeassa välissä, pylväiden takana, seinäsyvennyksessä. Sieltä ei pääse pois ilman että salissa olevat huomavat, joten sinne on tultava ennen muita ja lähdettävä muiden jälkeen.
Vaaleat hiippailevat jo tervehtimään Eöliä, ja perheen jälleennäkeminen lyhyenkin ajan päästä näyttää iloiselta. Mirimaa ärsyttää. Hän puristaa kädet nyrkkiin ollakseen huutamatta jokaistaan tietämäänsä solvausta kolmikon suuntaan. Minäkin olen sinun lapsesi, sinä valehteleva, epäluotettava Melkorin opetuslapsi.//

Mirima ei uskalla lähteä majataloon, ei näin, ei ilmaan mitään turvaa. Parempi siis pysyä vielä hetki piilossa, tarkkailla tätä kylää ja vasta sitten etsiä se majatalo. Piilosta tarkkailu on aina ollut hänen tapansa hankkia tietoa, kun sitä ei ollut muuten suotu hänelle. Mirima huokaa, nousee ylös. Hän on päättänyt vastedes pysyä piilossa ja viedä kaiken aseeksi kelpaavan, sellaisen rojun jota kukaan ei tunnu erityisemmin kaipaavan. Mirima kyllä tietää että varastaa ei saisi. Olankohautus. Varastaminen on välttämätöntä, jos ei ole rahaa eikä koruja.
Mirima lähtee tiestä suoraan poispäin, välttäen kaikkia asutuksen merkkejä.
 
Smisco

Oudon muukalaisen selän kadotessa näkyvistä Smisco asettelee haravan seinää vasten ja kaivaa taskustaan tummanruskean lakatun piippunsa. Hän avaa kessupussinsa nyörit, tökkii sormellaan tummaa rouhetta piipun pesään ja iskee tuluksilla kipinän. Hiljaisuus vallitsee. Savupilven pöllähtäessä ilmoille konnavahti kääntää päänsä Ropposen ukon puoleen ja lausahtaa: "Olipas siinä erikoinen kaveri. Mitähän sillä on mielessään?"
 
Tsakarias Töyräälä, eteläneljännyksestä

Nuori herra Töyräälä (ei itse asiassa kovin nuori, mutta naimaton) on saanut suvun päämiehen hänelle määräämän liikeasioihin liittyneen kuljetuksen turvallisesti ja tavaran vahingoittumatta perille Tienristin kylään. Suvun päämies oli todennut enimpien kiireiden olevan liikeasioiden osalta tältä vuodelta ohi, ja oli suoraan sanottuna sanonut Sakariaalle, "Kun sinä kerran tykkäät hävitä viikoks'kin pois hobittien ilmoilta, nyt vois vaik hävitä pariksi viikoksi hobittien ilmoillE, tulet sitten viimeistään julenalana takaisin. Veljes ja kälys hoitaa kyllä täällä asiat. Menet katsomaan miten hobitit muualla Konnussa elävät ja pitämään vähän hauskaa".

Tähän ei Sakarias voinut vastata mitään järkevää, joten lähtö pohjoiseen oli edessä. Parhaillaan hän kävelee Idäntietä, kohti Tienristin kylässä loistavaksi kehuttua majataloa, Vihreää Lohikäärmettä, ja odottaa näkevänsä Virran, jonka ympäristöä Tienristissä myös kehuttiin kauniiksi. Kädessään hänellä on pitkä, melkein kahden hobitin mittainen sauva.

 
Last edited:
Tsakarias Töyräälä, eteläneljännyksestä

...Jaloissaan hänellä on nahkaiset saappaat. Ja selässään reppu, tottakai. Häntä hieman harmittaa se, että karavaanin kaikkien ponien piti lähteä takaisin etelään syystöihin. "Olisin kenties saanut puhuttua itselleni yhden käyttööni.", hän tuumii. Eipä silti, Sakarias on tehnyt reilun viikonkin vaelluksia aiemmin kävellen, vieläpä halki seutujen, joissa majoitus ja ruoka on ollut paljon huonompaa kuin täällä Konnun sydämessä.

Ylitettyään vielä yhden harjanteen hän näkee Virranvarren kylän, sen takana virran ja vasemmalla puolellaan suuren lammen. "Taidanpa olla perillä", toteaa hän mielessään, "täytyypä kysyä joltakulta Majatalosta, kaunista täällä kyllä on." Virran toisella puolella leviävät tilkkutäkkimäisesti vainiot ja asutuskin on tihentynyt siihen malliin, että isoon kylään ollaan tulossa.
"Anteeks, hyvä herra", hän kysyy kolonsa ulkopuolella iltapäiväistään nauttivalta vanhalta Herralta," osaisikste kertoo, mis on Vihree Lohikäärme, majataloo siis meinaan?"
"Tuossahan tuo on, tien varressa, Hobittilan risteyksestä pari taloa eteen päin. Ette taida olla täältäpäin, nuori herra?"
"Niin tietty, esittelyt, Töyräälän Tsakarias Pellavalan kylästä eteläneljännyksest. En-simmäis-tä kertaa tääl-lä-päi."
"Kyllä, arvelinkin puheesta että nyt olette kaukana kotoa.", sanoo vanha herra. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa,"Herra Töyräälä, majatalossa tapaatte varmasti muitakin matkalaisia, ja on siellä takuulla paikallisiakin hobitteja paikalla. Viime aikojen tapahtumien jälkeen täällä kuunnellaan kyllä kaukaisiakin kuulumisia. Oliko vielä jotain?"
Sakarias tajuaa että on aika hyvästellä ja kiittää kolon isäntää, "Kiitoksia, hyvä herra, jatkankin tästä matkaa majatalol."
"Eipä kestä kiittää", sanoo isäntä ja palaa iltapäiväisensä pariin.
Sakarias jatkaa matkaansa saapuen Hobittilan risteykseen.
 
Ropposen ukko/Rowan Boffin
Ukko ei heti vastaa Smicolle vaan tupruttelee piippunsa tulille. Makea tupakan tuoksu leviää nenään ja Rowan huokaa rauhoittuneena. Hän rakastaa piipputupakan tuoksua. Se on oikeastaan eräänlainen harrastuskin. Hän on varsin ylpeä tupakkakokoelmastaan, joka sisältään kessua kaikkialta konnusta, joitakin nyyttejä Briistä ja yksi jopa laaksosta asti. Hän vaihtoi sen kerran erään kääpiön kanssa tekemäänsä tuohikonttiin.


"Jaah. Näinä päivinä ei pitäisi yllättyä enää mistään. kaikenmoista matkustavaista kulkee. Vaan ei tahdo vanhan pää enää pysyä mukana." Sitten ukko alkaa nauraa. "Oli se vaan aikamoinen yllätys. Olisinpa tahtonut nähdä itseni jalat pystyssä penkin takana. Pienillä mausteilla tästä saisi ihan mahtavan tarinan. Tosin ehkä en enää tänään jaksa lähteäkään Käärmeeseen istumaan. Oli se sen verran suuri järkytys että taidan mieluummin viettää iltaa ihan omalla kololla. Kävellä puutarhassa ja sellaista.
Hei katsopas tuotakin! Hobitti kulkee kengät jalassa." Tiellä tosiaan liikkuu joku vieraan näköinen hobitti saappaisiin puettuna. Ukko tuprauttaa piippuaan, ja hymyilee itsekseen. Joskus sitä jaksoi vielä ottaa itseensä jos joku muu käyttäytyi erikoisesti, mutta ei tässä iässä enää viitsisi. Monesta on selvitty ja kaikenmaailman kummalliset muukalaiset ovat aika pieni juttu loppujen lopuksi. kunhan eivät ole vaarallisia.

"Smico kuule, joku tuli tänään Käärmeessä juttelemaan. Halusi ostaa asunnon umpikoloista. Ihan asialliselta kaverilta vaikutti. Hyvä jos ne vanhat luolat saisivat uutta elämää. Minä en niihin kyllä jalallani astu, mutta mieluummin näkisin siellä ikkunoita, verhoja, koiria, kukkia, perunaa ja jaloissa pyöriviä pellavapäisiä lapsia. Tyhjillään se on tosi synkkä paikka".
 
Ylös