KTK 2022-23 #2: Tuorista ja hänen tulostaan Gondoliniin

Tarinakatkelma alkaa siitä, että Rían Huorin vaimo vaeltaa yksin erämaahan, koska on suunniltaan, kun Huorista ei kuulu mitään Nirnaeth Arnoediadin jälkeen. Miten ihmeessä raskaana ja ilmeisesti myös tilapäisesti vähän sekavassa tilassa oleva nainen päästetään noin vain yksin harhailemaan? Onneksi on haltioita, jotka keräilevät eksyneitä ihmisnaisia ja huolehtivat heidän vauvoistaan sen jälkeen, kun he ovat itse jälkeläisestään huolehtimisen sijaan päättäneet koiramaisesti kuolla isäntänsä haudalla. Tiedän, että tämä on epiikkaa, mutta silti logiikan puute on huutava heti tekstin alkumetreillä.
Seuraa kuvaus varsin venäläistyylisestä vallatun Hithlumin maan asukkaiden ryöstämisestä ja rääkkäämisestä. Kuusitoista vuotta Tuorin haltiakasvattajat kuitenkin sietävät moista menoa ja piileskelevät parhaansa mukaan ennen kuin päättävät etsiytyä rauhallisempaan ympäristöön mukanaan Tuor, joka mieluummin lähtisi tappelemaan Hithlumissa rellestäviä örkkejä vastaan. Tässä kohtaa Tuorille kerrotaan sekä Noldorin portista että Turgonin kätketystä valtakunnasta, josta Tuor heti haluaisi lähteä hakemaan apua taisteluun.

Evakkoretki kuitenkin epäonnisuu, matkalaisten kimppuun käydään ja Tuor pääsee taistelun makuun ennen kuin hänet vangitaan ja viedään itäläisten päällikön Lorganin orjaksi. Yhdeksäntoistavuotiaana hän vihdoin karkaa ja elelee yksinään Hithlumin erämaassa itäläisiä murhaten ja Noldorin porttia etsien 23-vuotiaaksi. Ulmo on asettanut Tuorin mieleen halun lähteä ja etsiä kohtaloaan, ja lopulta Tuor päätyy tämän halun viemänä esittämään laulusoolon itseään harpulla säestäen, mikä aiheuttaa maagisen puron ilmaantumisen Tuorin oppaaksi Noldorin portille – jota hän tosin ei tunnista sen nähdessään ennen kuin sen kautta ilmaantuu hänelle oppaiksi kaksi haarniskoitua haltiaa. Tässäkin kohtaa mainitaan haltioiden silmien valo, jonka tarkkaa olemusta joskus jossain keskustelussa pohdittiin. Olen edelleen sitä mieltä, ettei sillä tarkoiteta konkreettista, klonkkumaista hohdetta vaan sellaisia asioita kuin silmien kirkkautta ja katseen terävyyttä. Lampunhan haltiatkin tarvitsevat avukseen maanalaisissa tunneleissa vaellellessaan, joten tässä kohtaa mainitaan taas haltioiden ilmeisesti yleisemminkin hallitsema (mutta ehkä kuitenkin Feanorin askarteluista alkunsa saanut) taito vangita kirkasta valoa läpikuultaviin kiviin, tässä tapauksessa kristalliin. Tuor ällistyttää haltiat tiedoillaan Turgonista ja Ulmon vaikutus mainitaan taas.

Lainalyhtyä haltioilla ei kuitenkaan ole antaa, ja niinpä Tuor vaeltaa pimeydessä läpi maanalaisen käytävän ja löytää tiensä rotkoon, jonka pohjalla joki jatkaa virtaamistaan. Seuraa luontokuvauksia ja lopulta muutaman päivän vaelluksen päälle uusi laulusoolo, tällä kertaa kaikujen vahvistamana. Sen jälkeen ääneen pääsevät lokit, joita Tuor jokirotkosta pois nousten seuraa merta kohti ja pelastuu näin kuin sattumalta hukkumasta nousuveden tullessa. Lopulta hän onnistuu haahuilemaan meren rannalle asti ja on kovasti vaikuttunut näkemästään. Seuraa taas luonnon kuvailua Tuorin jatkaessa haahuiluaan ja törmätessä silloin tällöin haltiasatamien jäänteisiin. Lopulta parvi joutsenia ohjaa hänen askeleensa etelää kohti. Ulmohan se tällä tavoin johdattelee valitua sankariaan kohti Turgonin ammoista asuinpaikkaa, Vinyamarin linnaa.

Linnan valtaistuinsalista, valtaistuimen takaa, Tuor löytää hienot soturin varusteet ja aitoon eeppiseen tyyliin julistaa omikseen sekä ne että niiden mahdollisesti mukanaan kantaman kohtalon. Ilmeisesti hänet kasvattaneet haltiat ovat opettaneet, että erilaisten kamppeiden mukana voi seurata erilaisia kohtaloita, koska muuten hänen julistuksensa olisi aika outo. Joutsenten kumarrettua haarniskoidulle Tuorille ja lahjoitettua hänelle sulkia töyhdöksi kypäräänsä on aika niiden poistua näyttämöltä ja itsensä Ulmon astua tilalle. Hänelläkin on valo silmissään (jumalolennon kohdalla se ehkä voisi jopa olla konkreettista valoa?) ja hän antaa nyt selväsanaiset ohjeet Tuorille, joka on ollut vähän hidas ymmärtämään tähänastisia vinkkejä. Tuor saa myös naamioviitan, oppitunnin Valinorin asioista ja lupauksen, ettei hänen Turgonin luo päästyään tarvitse miettiä mitä sanoa, koska Ulmo tulee hoitamaan sen asian hänen suullaan. Ulmo myös vinkkaa, että Tuorin Gondoliniin lähettämisen pointti on oikeastaan Ëarendilin laittaminen alulle, mutta vinkki on niin epämääräinen, ettei sitä ymmärrä, ellei tunne tarinaa ennestään. Ulmo töräyttää lopuksi torvellaan Tuorille kauniita vesinäkyjä, kiukkuinen Osse nostattaa myrskyn ja Tuor viettää yönsä Turgonin valtaistuimella myräkältä suojassa kököttäen.

Aamulla Ulmo on kipannut Tuorille oppaaksi uuden haltian, joka pienen taivuttelun jälkeen lähtee johdattamaan häntä Gondolinia kohti ja matkan varrella valistaa häntä Turgonin puuhista sekä kuvailee näkemiään kauniita ja kauheita paikkoja maalla ja merellä. Matka on pitkä ja kurja ja sen varrella vastaan tulee niin lohikäärmeen turmelema lampi kuin Tuorin serkkupoika Túrinkin, joskaan häneltä ei omilta ongelmiltaan liikene huomiokykyä naamioviittaisen Tuorin ja piilossa pysymään pyrkivän haltian havaitsemiseen. Olisi kyllä ollut jännä käänne kummankin tarinaan, jos Tuor ja Túrin olisivatkin lyöneet hynttyyt yhteen tässä kohtaa ja lähteneet parivaljakkona eteenpäin.

Matkan jatkuessa iskee tietysti Tuima Talvi, koska eihän nyt tällaisella eeppisellä sankarimatkalla olisi lainkaan niin paljon hohtoa, jos talvi olisikin ihan tavallainen tai jopa leuto. Valtatien ylitettyään, örkkejä pakoiltuaan, kotkia nähtyään, Sirionin ylitettyään ja kuivassa joessa rämmittyään he ovat vihdoin Gondolinin nurkilla. Siellä vartio on kuitenkin haluton päästämään Tuoria elossa eteenpäin, koska "hänen silmistään näkee hänen sukunsa" eli sen, että hän on ihminen. Ei siis kaikesta päätellen minkäänlaista valoa katseessa. Tuor onnistuu kuitenkin jutuillaan Ulmosta ja Nevrastista puhumaan itsensä tästä pälkähästä, ja ongelma delegoidaan eteenpäin. Tullaan taas rotkoon, tällä kertaa tosi syvään, ja seuraa sarja portteja, jotka aikoinaan mukulana tätä tarinaa ensimmäisen kerran lukiessani kiehtoivat mieltäni kovasti, koska jokaisella on oma teemansa ja materiaalinsa, joka näkyy myös vartijoiden varusteissa, ja ne kaikki kuvaillaan varsin yksityiskohtaisesti ja kauniisti. Viimeisellä portilla Ulmo käyttää Tuoria vatsastapuhujan nukkena, mikä vakuuttaa Suuren Portin Isännänkin, ja niin Tuor astelee portista ja lumoutuu nähdessään Gondolinin ensimmäisen kerran.

Tarina on tosiaan lajityypiltään puhdasta epiikkaa ja esitysasussa vilahtelee myös suorastaan raamatullisia ilmauksia. Kuten aina Silmaa ja KTK:ta lukiessani kaipaan kipeästi hobitteja ja heidän tarinaan kuin tarinaan tuomaansa kotoisuutta ja hilpeyttä. Jos Sormusten Herrakin olisi kirjoitettu tähän sävyyn, olisi kyllä Tolkienin ja Keski-Maan fanitus jäänyt minulta tyystin väliin, vaikka hän itse kuinka piti näitä vakavia muinaistarinoita kirjallisen työnsä tärkeimpänä osana.

Lyhyenä välihuomautuksena voin todeta että eeppisen tarinan ystävät voivat tästä jatkaa tarinaa Gondolinin Tuho-kirjaan, erityisesti varhaisiin versioihin mm. Turlin and the exiles of Gondolin, ja kenties vielä Lost Tales'in vastaavan osan kommentteihin, Silmarillionia tiukasti vilkuillen. On vettä Aurassa virrannut siitä kun nuo luki, joten en kommentoi tätäkään sen enempää kuin sanomalla että tästä näkee kuinka yksityiskohtaisia asioita Tolkien halusi esiajoistakin kertoa.

Minun huomioni kiinnittyi alkupuolen kohtaan, jossa Suuren meren rannan läheisyydessä Tuor saa useampaankin kertaan ohjausta valkeilta linnuilta, jotka nyt ilmeisesti siis voitaneen katsoa Ulmon tarjoamaksi ohjaukseksi, ja joista toiset vieläpä ilmoitetaan Tuorin kasvattaneen suvun tunnukseksi. Tästä johtui mieleeni Vergiliuksen Aeneaan laulussa kohta, jossa Venuksen valkeat linnut ohjaavat Aeneasta välietapille, joka on välttämätön hänen matkallaan Manalaan. Suuren meren samaistin tässä jotakuinkin portiksi manalan hyvälle puolelle, Elysioniin, jossa sankarit jatkavat elämäänsä ajasta ikuisuteen. Ja koska Aeneaan äiti oli Venus, ovat valkoiset linnut myös hänen sukunsa tunnus, vertautuen jossain määrin Tuorin kasvattisuvun joutseniin. Vertailtavien jumaluuksien vaikutuspiirit eivät kuitenkaan tässä täsmää Ulmon ollessa nähtävästi enemmän Poseidonia/Neptunusta vastaava merenjumala tms.

Seitsemän portin läpi kulkemisesta taas tuli mieleen Danten Kiirastulessaan tekemä matka seitsemän, joka kerta lähempänä paratiisia sijaitsevan, alueen läpi. Raamatulliset viittauksethan oli aloitusviestissäkin huomioitu. Vergiliuksen tehtävä Danten johdattajana päättyy näiden seitsemän alueen jälkeen saavutettuun maanpäälliseen paratiisiin kohtuullisen samaan tapaan kuin Tuoria Gondoliniin ohjanneen haltijan tehtävä vaikutti päättyvän. Muisteluni mukaan molemmat matkat päättyvät myös samanlaisia tuntemuksia herättäneisiin kuvauksiin saavutetun loisteliaan paikan näkymistä ja sinne saapuneen päähenkilön pakahtumisesta iloon.

Tolkienin maailman asiantuntija kun en ole, niin se jäi mietityttämään, että miten tuo Gondolin nyt siis varsinaisesti pysyy piilossa sen aikaa kun se nyt pysyy. Yhdelläkin porteista oli kuitenkin kolme nelikulmaista kuparilla katettua tornia, ja niin taitavia olivat sepät olleet ettei kupari tummunut vaan pysyi aina kirkkaana ja loisteli kuin tuli ... Muistelisin tarinassa olleen kohdan, jossa mainittiin, ettei pimeyden voimilla ollut lentäviä tarkkailijoita vielä, mutten nopealla vilkaisulla löytänyt tätä kohtaa nyt enää uudestaan.

Eli lienikö Gondolin siis piilossa vain lentämään kykenemättömiltä tarkkailijoilta, ja että lentäviä ei vain tässä kohden sitten pimeyden palveluksessa ollut, vai oliko esimerkiksi tarinassa mainituilla kotkilla jokin suurempi osa asiaan liittyen? Eivätkö ihmiset siis voineet saada tietoa sijainnista linnuilta tai kommunikoida niiden kanssa muutenkaan? Pahoittelut jos pohditut kysymykset ovat alkeellisia. Ainakaan wikin Gondolin sivulla en havainnut valaisevia tarkennuksia.

Eikö Gondoliniin pysyminen piilossa ollut riippuvainen nimenomaan siitä, että kotkat vartioivat aluetta alati tarkkoina ja valmiina tappamaan kaikki tunkeilijat? Voronwëhan totesi kotkien pyörähtäessä heidän yllään jo kaukana Gondolinista, että jos he olisivat olleet örkkejä, heidät olisi jo napattu ja pudotettu korkealta kivikkoon Millään pahalla tai ylipäätään kotkien silmissä epäilyttävältä otuksella ei siis ilmeisesti ollut asiaa lähellekään Gondolinia, ei maitse eikä ilmateitse.

Tietysti joku Morgothin tapainen jumalolento olisi saattanut alkaa jossain kohtaa miettiä, miksi juuri sillä alueella oli niin suunnattoman reviiritietoisia kotkia ja yhdistää mietinnän siihen, että Turgonin valtakunta oli edelleen löytämättä. Mutta sikäli kuin muistan, Keski-Maan isot kotkat olivat ylipäätään tunnettuja siitä, etteivät suhtautuneet lämmöllä kehenkään, joka tuli lähellekään niiden asuinalueita.

Isilmírë sanoi:

Miten ihmeessä raskaana ja ilmeisesti myös tilapäisesti vähän sekavassa tilassa oleva nainen päästetään noin vain yksin harhailemaan? Onneksi on haltioita, jotka keräilevät eksyneitä ihmisnaisia ja huolehtivat heidän vauvoistaan sen jälkeen, kun he ovat itse jälkeläisestään huolehtimisen sijaan päättäneet koiramaisesti kuolla isäntänsä haudalla. Tiedän, että tämä on epiikkaa, mutta silti logiikan puute on huutava heti tekstin alkumetreillä.

Click to expand...

Ei uutisia armeijasta tarkoitti että armeija oli tuhoutunut kokonaan ja Morgoth oli voittanut. Ríanin jälkeläiset tulisivat elämään orjina. Silmarillionissa on useampia kohtia joissa päähenkilöt menettävät halunsa elää, koirat ja isännät eivät mielestäni juurikaan liity tähän. En nyt löydä suomenkielistä Silmarillionia, mutta esimerkiksi vaimonsa, lapsensa ja valtakuntansa menettäneestä Húrinista kerrotaan

But it is said that Húrin would not live thereafter, being bereft of all purpose and desire, and cast himself at last into the western sea; and so ended the mightiest of the warriors of mortal Men.

Minusta tuo Ríanin kuoleman kuvaus on lyhyydessään ja lakonisuudessaan aivan parhautta. Muita suosikkejani Tolkienilla ovat esim. seuraavat:

Thorinin kahdestatoista toverista oli jäljellä kymmenen. Fili ja Kili olivat kaatuneet puolustaessaan häntä omalla ruumiillaan, sillä hän oli heidän äitinsä vanhin veli.

Aamulla valaisi maan ensimmäinen auringonsäde päiväkausiin ja he näkivät valkoisen hahmon joka seisoi vallilla liikkumatta, yksin, sillä mustainmaalaisista kukaan ei uskaltanut lähestyä sitä. Siinä seisoi Helm kuolleena kuin kivi eivätkä hänen polvensa kuolemassakaan pettäneet.

Isilmírë sanoi:

Eikö Gondoliniin pysyminen piilossa ollut riippuvainen nimenomaan siitä, että kotkat vartioivat aluetta alati tarkkoina ja valmiina tappamaan kaikki tunkeilijat?

Click to expand...

Tismalleen. Kun Morgothin irti päästämä Húrin vaelsi kohti Gondolinia, jossa oli nuorukaisena käynyt veljensä kanssa, hän ei päässyt sinne samaa tietä kuin Tuor, sillä Pakotien portti oli tukossa, mutta "suurten kotkien vartio oli tätä nykyä kaksinkertainen" ja ne näkivät Húrinin ja kertoivat tästä Turgonille, joka ei ollut uskoa korviaan ja sanoi: "Nukkuuko Morgoth muka? Olet erehtynyt." Tähän Thorondor: "Jos Manwën kotkilla olisi tapana erehtyä, olisi sinun piilopaikkasi, valtias, ollut jo kauan turha." (Silm. 22, s. 233).

Tämä kertoo kotkien suuresta merkityksestä Gondolinin piilossa pysymiselle. Mutta Húrinin Turgonille osoittamat huudot Echoriathin juurella olivat sille hallaa: "...ja Morgoth hymyili, sillä nyt hän tiesi tarkasti missäpäin Turgon asusti, vaikka hänen vakoojansa eivät valvovien kotkien tähden saaneet koskaan näkyviinsä Ympärysvuorten takana olevia maita". (Silm. 22, s. 233-234). Silti tarvittiin vielä Maeglinin petos, jotta Morgothin sotajoukko löysi tiensä Gondolinin porteille: "hän osti henkensä ja vapautensa kertomalla Morgothille missä Gondolin tarkalleen sijaitsi ja miten sinne päästiin ja kuinka sinne voisi hyökätä". (Silm. 23, s. 249).

Minulle tulivat Ríanin käytöksestä mieleen nimenomaan sellaiset vanhat brittiballadit, jossa koirat ja haukat vartioivat uskollisesti kaatunutta isäntäänsä ja hänen rakastettunsa etsii hänet ja hautaa ja kuolee sitten itse. Niissä nimenomaan rinnastetaan "such hawks, such hounds and such leman ( = lover)", eli kaikki isännän elukat tasaveroisina osoittavat hänelle uskollisuutta kuolemassakin.

Ihmetykseni Ríanin kohdalla kohdistuu kuitenkin nimenomaan niihin, joiden kanssa hän eli: Halethin kansaan ja haltioihin. Ensinmainitut päästivät pitkälle edenneessä raskaudentilassa olevan ja ilmeisesti epätietoisuudesta sekopäisen naisen yksin erämaahan harhailemaan, toiseksi mainitut tekivät saman vastasynnyttäneelle, tällä kertaa ilmeisesti surusta sekopäiselle naiselle. En nimittäin usko, että ihan normaalissa mielentilassa oleva ihminen noin vain hylkää vasta synnyttämäänsä lasta, varsinkaan "herransa" ainoaa perillistä, mutta ilmeisesti Keski-Maan kontekstissa kuolemaan vievä uskollisuus rakastetulle on sen verran hieno juttu, ettei kukaan koe tarpeelliseksi puuttua asiaan.

Mutta kuten sanottua, tämä on epiikkaa. Tässä ei ole tilaa lyyrisen lempeille tunteille eikä nykynäkökulmasta aina johdonmukaisuudellekaan. Kiinnittipä vain huomioni moinen yleinen piittaamattomuus äitiysajan haavoittuvaisia hetkiä elänyttä naista kohtaan.

Mitä tulee Filiin, Kiliin ja Helmiin, he kuolivat taistellen, eivät isäntänsä haudalle kuolemaan paneutuen. Húrin puolestaan oli kärsinyt pari vuosikymmentä Morgothin järjestämää henkilökohtaista, julmaa kidutusta. Ei ihme, jos hänen mielensä ja ruumiinsa olivat niin risat, ettei hän jaksanut enää Morweninkin menetettyään pinnistää eteenpäin ypöyksin erämaassa ilman mitään apua. Ríanilla sen sijaan olisi ollut upouusi Huorin sukulinjaa jatkava vauva hoivattavanaan ja ystävällisiä haltioita apunaan.

Tämä menee offiksi, mutta Arwenin kohdalla olen aina pohtinut, että miksei hän vain yksinkertaisesti lähtenyt Valinoriin sukulaistensa luo Aragornin kuoltua. Tai jäänyt ikuiseksi matriarkaksi lapsilleen. Vähän turhauttaa tämä Tolkienin teema että naiset osoittavat kuolematonta rakkauttaan pistämällä maahan pötkölleen ja kuolla kupsahtamalla siihen paikkaan. Mutta toki, tämä on epiikkaa.

Noista jättikotkista olen joskus miettinyt että mitä sen kokoinen elukka oikein edes syö? Miten vuoristoisilta seuduilta löytyy tarpeeksi ruokaa kokonaiselle yhdyskunnalle kotkia? Vai oliko Keski-Maassa kotkien sieppaamien lampaiden tai vuohien epidemia? Örkkeihin sun muihin Morgothin tekeleisiin mikään Manwen itsensä luomus tuskin koskisi, ellei olisi ihan pakko.

Ainoa oikea järkevä kysymys minulla on siitä, nimittäin miksi huokausten hautaan tai mihin lie haudattiin myös noldorin ylivertaiset aseet? Miksei Morgoth ikuisena opportunistina vain napannut niitä omiensa käyttöön?

Sidhiel sanoi:

Arwenin kohdalla olen aina pohtinut, että miksei hän vain yksinkertaisesti lähtenyt Valinoriin sukulaistensa luo Aragornin kuoltua. Tai jäänyt ikuiseksi matriarkaksi lapsilleen.

Click to expand...

Arwen teki samoin kuin Lúthien aikanaan ja valitsi ihmisten osan: hän menetti haltioiden (lähes) ikuisen elämän eikä voinut lähteä Länteen. Aragorn ei tätä oikein tajunnut. Ollessaan luopumassa elämästään hän sanoi Arwenille: "...voit katua ja mennä Satamiin ja viedä kauas länteen muiston yhteisistä päivistä jotka ikuisesti säilyvät tuoreina mutta pelkkänä muistona; tai alistua Ihmisten kohtaloon." Mutta Arwen valisti häntä:

Sidhiel sanoi:

Vai oliko Keski-Maassa kotkien sieppaamien lampaiden tai vuohien epidemia? Örkkeihin sun muihin Morgothin tekeleisiin mikään Manwen itsensä luomus tuskin koskisi, ellei olisi ihan pakko.

Click to expand...

Saattoipa ollakin moinen epidemia. Tämä on kolmatta aikaa, mutta Hobitissa kerrotaan näin:


Örkkejä kotkat tuskin söivät, ei ainakaan moisesta kerrota. Tappoivat toki niitä tilaisuuden tullen, ja örkit niitä kovasti pelkäsivät:

Sidhiel sanoi:

miksi huokausten hautaan tai mihin lie haudattiin myös noldorin ylivertaiset aseet? Miksei Morgoth ikuisena opportunistina vain napannut niitä omiensa käyttöön?

Click to expand...

Tuo on hyvä kysymys. En tiedä vastausta, mutta syynä voi olla se, että örkit eivät pystyneet koskemaan haltioiden aseisiin. Tai sitten ne olivat sen verran ylpeitä, etteivät suostuneet niitä käyttämään. Tai ehkä paremminkin Morgoth ei sitä sallinut. Mutta oli miten oli, ainakaan en muista mainintoja sotasaaliin hyväksikäytöstä.

Suruun kuoleminen ei ole vain naisille.

Markin kuninkaat, ensimmäinen haara
( ... )
2. Brego. (...) Vuonna 2569 hän sai valmiiksi Meduseldin suuren salin. Juhlassa vannoi hänen poikansa Baldor lähtevänsä "Kuolleiden kulkuteille", eikä hän palannut. Brego kuoli suruun seuraavana vuonna.

Suruun kuoleminen on kuitenkin eri asia kuin se, että surusta sekopäinen ihminen päästetään yksin harhailemaan erämaahan, varsinkin raskaana tai heti synnytyksen jälkeen, jolloin ihminen tunnetusti voi olla tunne-elämältään hyvin herkässä tilassa muutenkin, kun valtava hormonimuutos laittaa elimistön melko lailla sekaisin. Bregolla ei myöskään tainnut olla elävää, vastasyntynyttä lasta, sukulinjaa ainoaa jatkajaa, vastuullaan.

Tiedän, että ihminen voi ihan oikeastikin "kuolla suruun" tai ylipäätään siihen, että menettää kaiken halun elää. Ketään ei kuitenkaan yleensä siinä tilanteessa hylätä omilleen, jos vain jonkinlainen yhteisö ympärillä on olemassa. Siksi tämä Ríanin kuvio haiskahtaa niin vahvasti niiltä balladeilta, joissa vaimo/rakastettu rinnastuu miehen kanssa kuolemassakin pysyviin uskollisiin eläimiin, ja tämä on kaikkien mielestä luonnollista ja oikein.

Luultavasti Rían pääsi vain karkuun Hadorin kansalta; kyllähän meidänkin aikanamme moni ihminen, jonka ei pitäisi harhailla yksin, katoaa kotoaan tai jostakin laitoksesta, kun "joutui hän suunniltaan". Sellaisessa tilassa olevaa ihmistä on vaikea pidätellä.

Mitä tulee Ríanin keskusteluun haltioiden kanssa, kun hän oli (Annaelin suostutteluista huolimatta) lähdössä näiden luota Itkunmäelle, hän vaikuttaa täysin rationaaliselta ja rauhalliselta perustellessaan lähtönsä syitä. Mitä haltiat olisivat voineet tehdä? Sitoa hänet? Lukita jonnekin? Ehkä he lähettivät hänen mukaansa saattajia ja toivoivat hänen palaavan nähtyään Haudh-en-Ndenginin (vaikka Rían selvästi antoi ymmärtää ettei palaisi), mutta perille päästyään hän saikin aivoinfarktin tai sydänkohtauksen, johon menehtyi. Tällaisia itse pääasian liepeillä olevia asioita ei näin tiiviissä kertomuksessa mainita.

Ja voi myös olla niin, että kuoleminen ei haltioiden mielestä ollut maailman kamalin asia, he itsehän saattoivat palata ja ihmisten kuolema oli kuitenkin lahja Erulta eikä kukaan pitänyt sitä lopullisena raukenemisena tyhjyyteen. Ehkä arvokkuuden säilyttäminen painoi enemmän vaakakupissa.

Pakkohoito on menneisyydessäkin ollut ihan todellinen asia, jopa suuremmassa määrin kuin nykyään, ja kadonneita on yleensä tapana etsiä, jos heidän hyvinvoinnilleen annetaan mitään arvoa. Mutta kuten olen jo sanonut, tämä on epiikkaa, ja onhan Kalevalakin täynnä vaikka mitä päättömyyksiä. Minua vain raskausajan ja synnytyksen herkästi aiheuttamat henkiset ongelmat ja tunne-elämän kuohut tuntevana nykyihmisenä hiertää tämä tarinan aloitus, ja lisäksi - vaikka käyttämäni koiravertaus kuinka onkin ehkä epäreilu - Ríanin kuolema todellakin vertautuu mielessäni jo mainitsemiini balladeihin, joissa nainen rinnastuu miehen (kylläkin rakkaisiin ja kallisarvoisiin) metsästyseläimiin ja osoittaa uskollisuutensa seuraamalla miestä kuolemaan, tässä tapauksessa vieläpä yleensä pikemminkin koirista kerrotuissa tarinoissa esiintyvällä "paneutui isäntänsä haudalle ja kuoli" -tyylillä. Mutta Keski-Maan kontekstissa tämä tosiaan varmaan katsottiin arvokkaaksi ja jaloksi teoksi, ja niistähän epiikassa on pitkälti kyse.

Lagrangian sanoi:

Tolkienin maailman asiantuntija kun en ole, niin se jäi mietityttämään, että miten tuo Gondolin nyt siis varsinaisesti pysyy piilossa sen aikaa kun se nyt pysyy.
... Muistelisin tarinassa olleen kohdan, jossa mainittiin, ettei pimeyden voimilla ollut lentäviä tarkkailijoita vielä, mutten nopealla vilkaisulla löytänyt tätä kohtaa nyt enää uudestaan.

Eli lienikö Gondolin siis piilossa vain lentämään kykenemättömiltä tarkkailijoilta, ja että lentäviä ei vain tässä kohden sitten pimeyden palveluksessa ollut, vai oliko esimerkiksi tarinassa mainituilla kotkilla jokin suurempi osa asiaan liittyen?

Click to expand...

Tarinan varhaisemmissa versioissa kotkat eivät vielä vartioi Gondolinin ympäristöä, vaikka tulevatkin sitten kaupungista pakenevien haltioiden avuksi. Haukat puolestaan toimivat Melkon (Morgothin) lentävinä tiedustelijoina, joita Gondolinin jousimiehet tosin pitävät loitolla (HoME II ja "Gondolinin tuho"). Tuossa varhaisemmassa versiossa Gondolin paljastuu aikaisemmin, ja Gondolinissa myös tiedetään vihollisen saaneen kaupungin sijainnin tietoonsa, mutta luotetaan lisättyihin puolustusvarusteluihin.

Jossakin olivat ne [Melkon kätyrit] kavunneet myös Ympäryskukkuloille ja nähneet kaukaa Gondolinin kaupungin kauneuden [...] mutta tasangolle ne eivät päässet sen vartijoiden valppauden ja vuorten hankalien rinteiden vuoksi. Totisesti olivat gondothlim suuria jousimiehiä [...] eivätkä he olisi pitkään sietäneet yhtäkään haukkaa leijumassa tasankonsa yllä...
(GoT, 66)

Ja tapahtui niin, että kun Eärendel oli yhden vuoden ikäinen, kaupunkiin tulivat huonot uutiset Melkon vakoojista ja siitä, kuinka ne olivat kiertäneet yltympäriinsä koko Tumladenin laakson...
(GoT, 67)

Ja tapahtui niin, että kun seitsemäs kesä oli kulunut [...] veti Melko pois kaikki vakoojansa, sillä hän tunsi nyt vuorten jokaisen polun ja loukon, mutta gondothlim varomattomuudessaan ajattelivat, että Melko ei enää hautonut pahoja aikeita heitä vastaan, koska hän oli nähnyt heidän mahtinsa ja heidän asumuksensa valloittamattoman voiman.
(GoT, 74)

Löysinkin nyt mieleeni jääneen kohdan, uusi KTK sivu 58: Noldorin lisäksi vain kotkat tietävät missä Salattu valtakunta on, ja ne vartioivat taivaita sen yllä vaikka tosin Vihollisen palvelijoita ei ole vielä nähty korkeuksissa niin ylhäällä, ... Ja tässä kohtaa on Tuor siis matkallaan kohti Gondolinia.

Haukkojen paikallaoloa Tuorin saapumisen aikaan ei näemmä siis poissuljeta. Eli ilmeisesti yhtenä vaihtoehtona eivät ole lentäneet sillä seudulla ainakaan riittävän korkealla (ennakoivasti kotkien pelossa?) saadakseen tietoonsa vihjeitä Gondolinista. Toinen kaukaa haetumpi vaihtoehto, joka tuli mieleeni olisi, että haukat ovat matalalla lentäessään jo tässä kohtaa saaneet vihjeitä Gondolinista ja ovat menossa kertomaan niitä Viholliselle, mutta eivät itse ole tajunneet näiden (pyydettyjen) merkkien viittaavan Gondoliniin, jolloin pätisi toteamus, että tieto sijainnista on vain kotkilla ja noldorilla.

Eli jos nyt haluttaisiin sitten sovittaa yhteen tämä kohta ja yllä mainitut kohdat Gondolinin tuhosta, niin tulkitsisin, että todennäköisesti Vihollinen ei tiennyt Gondolinista vielä Tuorin matkan aikana, mutta sai sen tietoonsa esimerkiksi jousiampujat välttäneiltä haukoilta ja/tai vuorille kiivenneiltä vakoojilta viimeistään seitsemäntenä kesänä (Eärendelin syntymästäkö?), tai aikaisintaan Tuorin paikalle saapumisen aikoihin. Myöhäisin vaihtoehto sen perusteella, että kaksi ensimmäistä lainausta Gondolinin tuhosta näyttäisivät mielestäni jättävän tarjolle vaihtoehdon, jossa kaikki paikan havainnet vakoojat tapetaan ennen viestin tuloa Viholliselle.

Tolkien ei tainnut koskaan kirjoittaa Ríanin kohtalosta tämän enempää? Ainakaan nopeasti selaamalla en HoMeista löytänyt muuta kuin parin virkkeen pituisia mainintoja annaaleissa, eikä Silmarillionissa näemmä kerrota Ríanin kuolemasta ollenkaan muualla kuin vasta lopun nimihakemistossa. Olisikohan tarina muuttunut, jos Tolkien olisi miettinyt sitä tarkemmin?

Jäin miettimään, voisiko tässä olla jokin yhteys esim. Aragornin "vapaaehtoiseen" kuolemaan. Mutta ehkä se ei oikein sovi, koska Rían ei ollut vielä kovin vanha. Luin juuri Kirjoituksia Keski-Maasta -kirjan esseetä (osa III luku XI), jossa Tolkien kertoo númenorilaisten eliniästä mm. että yleensä vähän alle 400-vuotiaina he alkoivat "väsyä" maailmaan ja kuolivat vapaaehtoisesti (kuten Aragorn myöhemmin). Essee kertoo: "'Tarrautumisen elämään' ja sen myötä kuolemisen vasta pakosta ja vastentahtoisesti toivat mukanaan Varjo ja númenorilaisten kapinointi." Tässä ei kuitenkaan sanota mitään siitä, olisiko vapaaehtoinen kuolema nuorempanakin hyväksyttävää - ja ainakin itseäni jäi mietityttämään, oliko tämän esseen näkemys ylipäätään Tolkienin käsitys kauan aikaa vai vain esseen kirjoittamisen aikoihin.

Muuta tästä luvusta: En oikeastaan ollut aiemmin ajatellut, että tarina olisi kovin eeppinen - mutta onhan se ainakin loppua kohti. Minusta Tuorin yksinäinen vaellus on Tolkienin parhaita luontokuvauksia, ja olen tainnut ihastua siihen niin että muusta tarinasta jää aika vähän mieleen. Toivottavasti Tolkien-filmatisoinnit pääsevät jonain päivänä niin pitkälle, että saamme toimintapainotteisten elokuvien jatkoksi dokumentin Avara luonto: Cirith Ninniach