Kummitusjutut

Mietin että uskaltaako tänne perustaa tällaista aihetta, kun täällä käy aika nuortakin väkeä ja jos ketju saa tuulta alleen sen lukeminen voi olla pelottavaa. Toisaalta, me kerrottiin kauhujuttuja kesäleireillä jo alle kymmenvuotiaina (ja vapistiin puoli yötä niiden jälkeen vaikka ne olivat enimmäkseen tasoa "veitsi välähtää, kurkku katkeaa, yössä kiirii karmea huuto: äitiiiii onks mun kurkkuvoileipä jo valmis!?" vaikka oli siellä pelottavampaakin matskua esim. Uskomatonta mutta totta -kirjasta). Toisaalta esim. mulla on aika vilkas mielikuvitus joten hypin näin aikuisenakin helposti seinille kaikkien kauhujuttujen kanssa joten ei se iästä ole niinkään kiinni.

Uniketjussa kerroin jo nähneeni unessani Hämärän rajamailla -sarjasta "Varjomiehen" mutta koska tuolloin olen muistaakseni joka kerta kärsinyt unihalvauksesta, epäilisin kyllä kyseisen tyypin olevan ihan oman mielikuvitukseni ja unihalvauksesta johtuvan avuttomuuden tunteen seurausta. Sen sijaan olen muutaman kerran törmännyt valvetilassa jänniin juttuihin, joille en löydä selitystä. Kerran mm. olin äitini luona saunassa (erillinen saunarakennus) kun kuulin selvästi että saunatuvan ovi kävi ja joku tuli sisään. Kun menin katsomaan, ketään ei näkynyt. Pihallakaan ei ollut ketään, eikä kukaan olisi niin nopeasti ehtinyt saunatuvasta ulos ja pois näkyvistä. Samassa paikassa (eri kerralla) kävelin saunarakennukselta päätalolle ja kuulin kuinka vieressäni sora rahisi niin kuin joku olisi kävellyt vieressäni. Kun lähdin nousemaan portaita, kuului vielä hetken soran rahinaa. Sitten ei mitään. Aivan kuin se joka käveli mukana ei olisi rohjennut tai voinut nousta portaille. Tosi outo fiilis tuli.

En voi olla jakamatta yhtä kauhunhetkeä kanssanne. Tämä tapahtui Punkalaitumella joulukuussa 2008 kun sinne perustettiin uudelleen jo suljettua pakolaisten vastaanottokeskusta. Tämähän (pakoilaiskeskusasia) on juuri nytkin hyvin ajankohtaista. Yövyin yksin keskuksen naapurissa olevassa valkoisessa vanhassa kaksikerroksisessa puutalossa. Yläkertaan meni kierreportaat. Minulla ei ollut telkkaria, eikä radiota että olisin saanut hiukan "normaalia ihmisääntä" ympärilleni, joten oleskelin illan pimeydessä lumen pyryttäessä ulkona täydessä hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että talossa on nähty hupullinen mies, jolla ei ole kasvoja lainkaan. Odotin siinä saunan lämpiämistä ja laitoin sähköpattereita täysille jotta kolea huone vähän lämpenisi.

Sitten alkoi mielikuvitus laukkaamaan. Ikkunani alapuolelta kuului aivan selvää soran lapioimisen ääntä. Tasaista lapiointia ja sellaista karheaa sorasta kuuluvaa rapinaa. Pala nousi kurkkuun. Kuka siellä iltamyöhään lapioi? Miksi juuri minun ikkunani alla? Kun viimein uskalsin avata ikkunan ja kurkistaa ulos, eihän siellä ketään ollut. Saunoin siinä tuskallisessa hiljaisuudessa ja jännittäen niitä huppumiesjuttuja. Niskavillat olivat oikeasti pystyssä. Hyvä kun en yhdessä vaiheessa kussut housuihini, sillä kaikki pienet äänet olivat kammottavia. Yläkerta oli täynnä huoneita, joissa on pieniä kaappeja tai teljettyjä ovia ties minne vintille tms. Taisin vasta aamulla hoksata mistä se soran lapioimisen ääni tuli. Se tuli siitä sähköpatterista, jonka olin laittanut täysille huonetta lämmittämään. Lapioiminen lakkasi samantien, kun väänsin termostaatin off-asentoon.

Vaikka tälle äänelle löytyi looginen selitys, se ei poissulje sitä, että yksi tuttu tulkki kertoo oikeasti nähneensä sen huppumiehen, eikä suostu siinä rakennuksessa yksin aikaa viettämään. Siellä oli niin voimakas ilmapiiri, että uskon kyllä täysin hänen näkemänsä. En ole kaikissa vanhoissa narisevalattiaisissa taloissa kokenut samaa. Joissakin uskallan kävellä ihan pimeälläkin, eikä mikään häiritse, mutta tuolla - se jokin tuntui hengittävän niskaan - hrrrrrr.

Minä olin viimeisen kuukauden Luigia odottaessani iltarespana kohteessa, jota siellä kierroksilla käyvät piirivartijat kutsuivat kummitustaloksi. Maine perustui pitkälti vanhan talon natinoihin, kaikuihin ja ilmastoinnin aiheuttamiin outoihin ääniin, mutta yhden vanhemman piirivartijan mukaan siellä oli kerran sattunut sellainenkin tapaus, että yöllä kierroksella ollut vartija oli lopulta hälyttänyt poliisin tuekseen, kun kuuli selvästi askelia muttei löytänyt ketään. Tarinan mukaan poliisikin kuuli askeleet, mutta etsinnöistä ja parhaalla komentoäänellä huudetuista käskyistä huolimatta ketään ei löytynyt.

Itse kuulin sen kuukauden aikana yhden kerran askeleita ja oven äänen siivestä, jonka olin sulkukierroksella (eli iltayhdentoista aikaan suuressa, tyhjässä, pimeässä rakennuksessa joka loukon yksinäni kiertäen tarkastaessani ja lukitessani) juuri tarkistanut ja tyhjäksi todennut varastotiloja myöten. Sillä kertaa kyseessä lienee kuitenkin ollut toisesta siivestä tuleen myöhäisen poistujan aiheuttama, porraskäytävän kautta kulkeutunut kaiku, koska oven ääni kuulosti enemmän rakennuksen ulko-ovelta kuin miltään sisäovista. Sen sijaan en tiedä, mikä olisi voinut olla syynä siihen, että kun yhden wc-tilan tarkistettuani olin sulkenut sen oven perässäni ja kulkenut käytävällä pari askelta, sieltä kuului kaikuva kolaus. En nimittäin mennyt katsomaan vaan huolehdin mahdollisimman nopeasti itseni kierroksen seuraavalle osuudelle, jolloin sain lukitun oven itseni ja kyseisen käytävän välille =D

Oltiin sukulaisten kanssa yhtenä syksynä äitini luona mottitalkoissa (samassa paikassa siis mistä aiemmassa viestissäni kerroin) ja kun halot oli hakattu istuttiin iltaa rakovalkean äärellä. Siinä sitten illan mittaan porukka pikku hiljaa liukeni nukkumaan. Aamukolmen maissa meitä oli siinä enää kolme: minä, tätini ja toisen tätini mies. Kohentelimme tulta ja jutustelimme. Sivusilmällä näin kun vasemmalla puolellani mies nousi ylös, laittoi sinisen takin päälleen ja käveli talolle päin. Meni hetki ennen kuin tajusin että molemmat kaksi muuta istuivat oikealla puolellani ja vasemmalla ei ollut pitkään aikaan istunut ketään. Tuli kyllä kevyt puistatus. Kysyin molemmilta olivatko he nähneet hahmon, kumpikaan ei ollut nähnyt mutta tätini sanoi että hänellä oli ollut omituinen olo että siellä on joku ylimääräinen paikalla. Seuraavana aamuna kerroin äidilleni tästä ja hän sanoi että juu, kyllä täällä ilmeisesti kummittelee, kaikenlaista outoa on tapahtunut.

Kun äitini oli lapsi, heidän ulkosaunassa kummitteli. Siellä kuului paljon ääniä, mitkä oli kuin ihmisen aiheuttamia, mutta niitä ei kuitenkaan kukaan ihminen aiheuttanut. Kaikki ketä saunassa kävi, kuulivat näitä ääniä ja pappani jopa näki esineiden liikkuvan itsestään.

Mutta minulla on myös omakohtaisiakin kokemuksia noin kymmenen vuoden takaa, kun meillä kummitteli. Mieheni rakensi talliin juuri niitä aikoja uutta varustehuonetta ja myöhemmin olen kuullut, että "henkiolennot" voivat ryhtyä kummittelemaan juurikin jonkin remontin vuoksi.. ikään kuin siis häiriintyisivät siitä remontista.
Näin "kummituksen" kaksi kertaa, molemmilla kerroilla luulin sitä ihmiseksi. Ensimmäisellä kerralla näin sen kävelevän tallin käytävällä ja menevän sinne valmisteilla olevaan varustehuoneeseen. Luulin sitä tietenkin miehekseni ja huutelin perään. Suutuin kun hän ei vastannut ja kiukuspäissäni marssin varustehuoneeseen kysymään miksei hän vastaa.. mutta huone oli tyhjä.
Toisella kerralla olin yöllä kolmelta menossa tallille, kun jatkuvasti käyvästä vesipumpusta päättelin hevosen automaattivesikupin vuotavan. Minua ärsytti suunnattomasti kun näin erään "kyläjuopon" seisovan tuossa pihalla viinimarjapuskan vieressä. En sanonut hänelle mitään, vaan marssin talliin raivosta pihisten. Sitten kun palasin.. tyyppiä ei näkynyt missään. Mieheni isä asuu tässä samalla tontilla ja olin kuvitellut "kyläjuopon" olevan siellä yökylässä. Aamulla kuitenkin selvisi ettei yökyläläisiä ollut, pihamme on myös aidattu.. joten kukaan ei olisi tullut yöllä viinimarjapuskan viereen seisoksimaan.. Varsinkaan niin, että kun kävelen ohi, hän ei reagoisi minuun mitenkään! Molemmilla kerroilla tämä "kummitus" on ollut tumma ihmisen muotoinen hahmo, enkä ole erottanut kasvoja. "Olemuksen" perusteella olen hänet aina päätellyt siksi keneksi olen luullut.
Kerran kun olimme siskoni kanssa tallissa, kuulimme pihalta askelia. Ne pysähtyivät tallin ovelle ja jäimme odottamaan kuka sieltä tulisi. Mutta kun ketään ei tullut sisälle, menimme ulos katsomaan. Silloin oli talvi ja maassa oli ihan tuoretta lunta. Ketään ei ollut ulkona, eikä lumessa mitään jalanjälkiä.
Viimeinen kerta kun "kohtasin" kummituksen, oli kaikista pahin.. Silloin aloin itkemään omaa voimattomuutta ja sitä miten asian edes voisi selittää järjellä. Kirjoitin siitä silloin tänne Käärmeeseenkin.. Mieheni pyysi minua hakemaan hänen unohtuneen termospullonsa autotallista, samalla kun olin menossa käymään hevosten luona. Autotallissa oli semmoinen "rengaskone", jonka päällä halkaisijaltaan noin 30cm kokoinen levy. Termari oli sen levyn päällä.. mutta kun menin sitä hakemaan, termaria ei näkynyt missään! Tutkin lattialtakin josko se olisi pudonnut tms. mutta termaria ei vain löytynyt. Kerroin sitten miehelleni että termaria ei näkynyt ja hän meni itse katsomaan. Siellähän se oli ollut.. juuri sen levyn päällä! Kävimme vielä yhdessä katsomassa, että olin varmasti etsinyt oikeasta paikasta. Tiedän ettei mieheni valehtele, koska se ei todellakaan kuulu hänen tapoihinsa. Ja jos hän olisi jostain ihmeen syystä juksannut minua, niin tähän päivään mennessä hän olisi kyllä jo tunnustanut. Pohdimme toisinaan nimittäin yhä vieläkin, että mitä siinä oikein tapahtui.. Ja mainittakoon vielä, että mieheni ei usko "kummituksiin". Onneksi hän ei kuitenkaan pidä minua ihan täysin pöpinä.. kun jaksaa katsella minua vielä 17 yhteisen vuoden jälkeenkin ja ennen kaikkea näistä kummitusjutuista huolimatta.

Edit// Lisään vielä, että autotallin ovi oli lukossa, joten kukaan ulkopuolinenkaan ihminen ei voinut leikkiä minun kustannuksellani sen termarin kanssa.

Opiskeluaikoinani asuin pienessä vuokrayksiössä, jossa selvästi oli joku muukin. Monesti tehdessäni koulutehtäviä tai lukiessani koin, että joku katselee mitä tein. Välillä jouduin oikein pakottamaan itseni nostamaan katseeni ja varmistamaan ettei ketään ollut paikalla. Ei ikinä näkynyt. Koin muutaman kerran myös outoja mennessäni nukkumaan. Juuri ennen nukahtamista kuulin jonkun sanovan nimeni ääneen. Jonkun kerran tunsin myös kuinka joku tökkäsi sormella niskaani. (Nämä voi toki selittää siten että minulla oli jonkinlaisia harha-aistimuksia unen ja valveen rajamailla. En kiistä etteikö se olisi mahdollista.)

Isäni oli asunut jonkun aikaa samassa asunnossa juuri ennen minua. Otin asian kerran puheeksi ja isäni kertoi myös kokeneensa ihan samanlaisia juttuja. Asunnossa oli aiemmin asunut leskinainen joka oli sittemmin kuollut sinne. Isä piti mahdollisena että leskinaisen henki siellä haahuili. Mitään uhkaavaa tuossa ei kuitenkaan koskaan ollut.

Vielä viime vuonna talvella tapanani oli iltaisin, käsityökerhosta tullessani, oikaista pienen puistoalueen ja sen keskellä olevan Albergan kartanon kohdalta kotiin mennessäni. Useasti kartanon ohi kulkiessani, vaikka ikkunat toki olivatkin pimeinä, eikä sisällä ollut ketään, tuntui, että joku olisi katsellut minua ikkunasta. Itseasiassa sanotaan että kartanossa on kaksi haamua, ns. valkea rouva ja musta rouva. Talossa aikoinaan asuneet sisarukset. En tätä osaa tarinasta voi todistaa, sillä en ole kaiketi käynyt koko paikassa sisällä kuin kerran pienenä lapsena, enkä muista siitä paljon mitään, mutta sanotaan, että siellä sisällä voi kuulla askelia käytävältä, ovien avaamista ja sulkemista, sekä puhetta, vaikka missään ei olisi ketään. Eli siis, itse en kyllä suoranaisesti usko haamuihin kuin puoliksi joskus pimeällä, mutta jotain epänormaalia siinä on.

Kotimme lähellä on harmaa talo, josta sanotaan että siellä kummittelee. Metsä, joka talon vieressä on, on aina auringonpaisteellakin tuntunut minusta jotenkin kylmältä ja kolkolta paikalta, mutta olen silti pitänyt sitä kauniina metsänä.
Viime keväänä tämä metsä, ja monta muutakin metsää samalla, hakattiin pois. Tasan kaksi viikkoa ennen hakkuiden alkamista hain siskoni hänen kaveriltaan ja ajoimme kotiin. Oli jo sen verran pimeää, että jouduin käyttämään kaukovaloja kotitiellämme. Noin 500 metriä ennen kotiamme on pieni maasilta, ja sen toisella puolella sen vanhan metsän reuna.
Ajaessani kiinnitin huomioni metsän reunaan, jossa mitä ilmeisimmin oli vanhahko mies huppuviittoineen ja sauvoineen kävelemässä. En siinä tilanteessa jo vähän väsyneeltä mielentilaltani osannut ihmetellä, mitä vanha, huppupäinen hahmo tekisi korvessa siihen maailmanaikaan. Ensimmäinen ajatukseni oli vain hidastaa, etten roiskuta mitään hänen päälleen. Pieni ääni sisälläni kysyi: "miten hänen vaatteensa voivat olla noin mustat?" Mutten jaksanut kiinnittää siihenkään huomiota.
Yhtäkkiä mies olikin kadonnut ja sen paikan kohdalla ilmassa leijui kasa pieniä, vaaleanharmaita valopalloja, jotka leijuivat hetken paikallaan ja katosivat sitten taivaalle harrypottermaisen salama-arpikuvion saattelemana. Säikähdin ja tein hätäjarrutuksen keskelle pimeää tietä. Sisko kysyi vierelläni: "Näitkö sinäkin sen miehen? Ja ne valopallot?" Ja tiesin etten ollut tullut hulluksi. Vaihdoin lyhyet valot, ja taas pitkät. Ajoin kotiin äkkiä, ja kotona kerroimme vanhemmille tapahtuneesta. He kysyivät meiltä, josko ilmiö olisi ollut heijastuma pitkistä valoista. Minun päässäni vain hakkasi ajatus siitä, että hahmo oli ollut niin musta, että takana oleva metsäkin oli ollut valoisampi. En myöskään nähnyt hahmon vaatteiden laskoksia, koska tuntui siltä, että kaikki valo imeytyi niihin vaatteisiin.

Linde, kuulostaa vähän "hatman" -kokemukselta. Esim. täältä voi lukea ns. varjoihmisistä (varoitus: linkkiä ei suositella vilkkaan mielikuvituksen omaaville -kuten mulle ).

Mä en kyllä menisi tuon (nyt kaadetun) metsän lähellekään enää IKINÄ jos näkisin jotain tollasta!

Mitään varsinaisia kummitus-kokemuksia minulla itselläni ei ole, mutta jotkut paikat ovat aiheuttaneet todella pahoja tuntemuksia. Yksi tällainen oli lapsuudenkotini puuliiteri. Monet vuodet kartoin sitä olipa vuorokauden aika mikä tahansa, useimmiten juoksin ohi niin nopeasti kuin pystyin (liiteri sijaitsi takapihalla ja oikaisin sen ohitse hautausmaalle ja siitä kouluun, matka lyheni melkoisesti siitä mitä se oli tien kautta). Naapuritontilla sijainnutta hautausmaata en osannut pelätä, mutta liiteriä kyllä. Kun olin yksitoista, isäni kuoli - ja tässä vaiheessa arvaattekin varmaan, että puuliiteriin tietenkin. Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin jotkut asiat kuolemasta ovat edelleen epäselviä ja sellaisiksi jäävätkin. Sen jälkeen en kyllä uskaltanut kulkea perinteistä reittiä kouluun enkä muutenkaan käydä siellä yksin. Reilun vuoden jälkeen muutimmekin pois enkä ole koskaan myöhemmin saanut yhtä pahaa tunnetta yhdestäkään paikasta missään muualla.

Isäni tuntui muuten pysyttelevän jonkin aikaa kotona, tai siltä se ainakin tosiaan tuntui. Joskus tuntui että hän istuu selin olevassa tuolissa ja äitini kuuli useamman kuukauden hänen liikkuvan aamutoimissaan (isä lähti n. aamuviideltä töihin), kahvinkeitin porisi, sanomalehti rahisi, pirtinpöytä narisi ja ulko-ovi avautui ja sulkeutui. Noin neljän kuukauden jälkeen äänet ja läsnäolon tunne loppuivat. Eihän siellä toki ketään näkyvää ainakaan ollut milloinkaan... Toki on hyvinkin mahdollista että surusta kärsivä mieli teki kummallekin meistä tepposet, mutta äitini uskoo että isä pysytteli sen aikaa meitä vahtimassa ja varmistamassa että alamme toipua.

Ehkä hassua, mutta tuon ajanjakson jälkeen olen pitänyt kissojen läsnäoloa todella rauhoittavana. Kissojenhan on uskottu näkevän paljon sellaista mitä ihmissilmä ei näe ja kun kissani ovat rauhallisia, uskon että täällä ei ole mitään ylimääräistä aktiivisuutta... Uskoo ken tahtoo, mutta kissan nukkuessa samassa sängyssä minäkin nukun niiltä osin erittäin hyvin!

Itselläni ehkä pelottavin outo kokemus tapahtui muutama vuosi sitten mökillä hiihtolomalla. Eräänä suhteellisen tähtikirkkaana iltana/yönä keksin tehdä nuotion pihan reunalle, metsän ja valopiirin rajaan. Pakkasta oli varmaankin yli/alle 20 astetta, joten askelista kuului sellainen kiva narks-narsk-narsk. No, joka tapauksessa sytytin nuotion siskoni kanssa joskus ehkä yhdeksältä illalla, ja muutaman tunnin päästä, kun nuotio oli jo muuttunut hiillokseksi, siskoni valitti kylmyyttä ja painui sisälle. En halunnut vielä lähteä mihinkään, joten jäin odottelemaan nuotion lopullista hiipumista ja sammumista. Vähitellen minulle alkoi tulla kylmä, ja aloin harkita sisälle menemistä. Kuitenkin jäin vielä hetkeksi potkimaan viimeisiä hiiliä sammuksiin ja etsimään mahdollisia tähdenlentoja.
Ilman nuotiota joka puolella alkoi olla todella pimeää, ja maailma näytti vaalealta lumelta ja kaikki muu oli varjoa.
Sitten kuulin, että joku sanoi kovalla äänellä nimeni rannassa päin. Käännyin rantaan päin, ja olin varma, että olin kuvitellut kaiken, kunnes kuulin saman äänen kutsuvan minua uudestaan, tällä kertaa silloisella lempinimellä, jota käytin itsestäni. No, säikyin hieman, mutta uhkarohkeana pöhkönä lähdin rantaan katsomaan, mitä tai kuka siellä on. Rantaan on matkaa ehkä 20 metriä, mutta pimeässä oli suhteellisen vaikea kompuroida puolen metrin lumihangessa eteenpäin. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että joku tarkkailee minua rannasta päin. Kun tulin rantaan, en (tietenkään) nähnyt mitään. Kuitenkin tuntui, että joku on ihan vieressä ja odottaa. Olin siinä ehkä minuutin, nauliutuneena paikoilleni, kun kuulin sen sievän narsk-narsk-narsk-äänen, tulossa järven keskeltä minua kohti.
Kuten saattaa olla arvattavaa, en jäänyt odottamaan enää enempää, vaan säntäsin epämääräisen kuolleen kaislikon halki mökin terassille. Käännyin katsomaan taakseni, ja en nähnyt edelleenkään muuta kuin rauhallista öistä talvimaisemaa. Mitään askelääniä ei kuulunut enää, mutta olin varma, että olin kuullut ne oikeasti rannassa. Ja sitten kun pari tuntia myöhemmin katsoin muiden jo mentyä nukkumaan ikkunasta järvelle, siellä järven keskellä näytti olevan vene ja veneessä hahmo. Järvi oli jäässä, siellä ei ole veneitä eikä veneiltä näyttäviä lumikumpareita, tai mitään muutakaan vastaavaa.
Se säikäytti minut lopullisesti, vedin verhot kiinni ja menin yrittämään nukkumaan.
Myöhemmin selvisi, että järvellä oli edellisenä juhannuksena hukkunut mies, joka oli lähtenyt kännipäissään onkimaan.

Muuta omituista, jota olen kokenut, on se, että kahtena kertana, kun joku sukulainen on kuollut, ja asiasta on soitettu vanhemmille, olen tiennyt ennen kuin puhelimeen on vastattu, kuka on kuollut. En siis päättele tätä vastaajan ilmeestä tai mistään, vaan tunne tuli vähän ennen vastaamista.

Ei tämmöisiä saa lukea, kun on yksin mökillä ja ulkona sade rummuttaa. Myös minulla on vilkas mielikuvitus joka voi alkaa luvattomasti kohta laukkaamaan...