Ungoliant näyttelee jokseenkin lyhyttä mutta merkittävää osaa Silmarilien tarinassa. Ungoliant on monella tavalla arvoituksellinen hahmo: sen alkuperä ja lopullinen kohtalo jäävät hämärän peittoon, mikä tietysti sille sopii, olihan sen tapana kietoutua pimeyteen.
Ungoliantin alkuperä: Silmarillionissa (luku 8, s. 86-7) kerrotaan kerrotaan etteivät eldar tienneet mistä se tuli (valar ehkä tiesivät, vaan sanoivatko sitä koskaan eldarille?) mutta "kerrotaan että kauan, kauan sitten, kun Melkor ensi kerran katsoi kateudella Manwën valtakuntaa, se oli siinnyt Ardaa ympäröivästä pimeydestä". Oliko Ungoliant siis peräisin Melkorin ajatuksista ja hänen luomuksensa? En oikein usko - alkutekstissä suomennoksen sanaa "siinnyt" vastaa descended: pitäisikö se suomentaa "laskeutui"? Ungoliant ei millään muotoa ollut Melkorille alamainen, päinvastoin. Joten mistä se tuli? Mikä se oli? Mikä oli sen suhde Ilúvatariin ja ainuriin?
Voin toki olla väärässäkin, sillä kohta pian todetaan, että aluksi "se oli ollut yksi Melkorin turmeltuneista palvelijoista". Olkoon niin, mutta siitä huolimatta se saattoi olla syntyperältään jotakin aivan muuta kuin Melkorin luomus. Eihän Melkor pystynyt synnyttämään elämää, vai kuinka? Vain turmelemaan sitä, eikö niin?
No, sitten Ungoliant "oli hylännyt oman herransa ja tahtoi olla vain oman ahneutensa valtiatar ja se himoitsi omakseen kaikkea ruokkiakseen tyhjyyttään". Nyt voisimme kysyä: mistä moinen tyhjyys?
Mitä sitten tapahtui Ungoliantille? Se joutui pakenemaan "etelään valarin hyökkäyksiä ja Oromën metsästäjiä" ja ryömi kohti Amanin valoa ja "siellä se janosi valoa ja vihasi sitä". Eikös olekin ihanan ristiriitainen persoona? Miksi pahikset aina ovatkin kiinnostavampia kuin hyvikset?
Erikoista tässä liikkuvassa pimeyden ytimessä oli myös se, että se asettui asumaan Amaniin, valon valtakuntaan. Tosin vain Pelórivuorten ulkorinteille Avatharin maahan, mutta Amaniin kuitenkin. Kukaan ei sitä sieltä löytänyt, tokko edes etsi, ja se sai kaikessa rauhassa imeä "itseensä kaiken valon mitä löysi ja kehräsi sen mustiksi kuristavanhämäriksi verkoiksi kunnes ei enää mikään valo entänyt sen asuinsijoille ja se näki nälkää".
Sieltä Avatharin pimeistä loukoista Melkor sen löysi. Hän oli siis huomattavasti nokkelampi hämähäkinmetsästäjä kuin Oromë & co. Hän esitti Ungoliantille kiinnostavan tarjouksen: auta Puiden tuhoamisessa niin saat niiden valon, "ja jos isoat vielä kun kaikki on tehty, annan sinule mitä ikinä himoitset. Annan, ja kaksin käsin". Melkor tietysti huijasi ja Ungoliant tiesi sen, mutta toistaiseksi tarjous riitti sille. Kumpikin kuvitteli pääsevänsä toisesta eroon sitten kun se hetki koittaisi. Alettiin siis pelata vaarallista peliä.
Sitten Ungoliant laittoi peliin vaarallisen aseensa (s. 87): "Se oli Epävalo jossa kaikki mikä sen piiriin joutui ikään kuin katosi ja jota katse ei läpäissyt, sillä se oli tyhjyyttä". Tämä kuvaus on itse asiassa aika lailla valtava noin niin kuin (meta)fyysisesti. Mitä Epävalo oikeastaan oli ja miten sen voisi selittää fyysisessä maailmankaikkeudessa? Ja miten sellaista pystyi luomaan? Huh.
Sitten seurasi tunnettu hyökkäys Valinorin Kahden puun kimppuun (s. 88-90): Ungoliantin luoman pimeyden turvin kaksikko vipeltää Ezelloharille ja "silloin Ungoliantin Epävalo nousi Puiden juurelle asti", Melkor iski peitsellään puita "ja Ungoliant imi maahan valuneen mahlan ja meni kummankin Puun luo ja työnsi mustan nokkansa niiden haavoihin ja imi ne kuiviin; ja siitä pursui tappavaa myrkkyä Puiden kudoksiin ja niin kuihtuivat juuret, haarat ja oksat, ja Puut kuolivat". Tässä siis Ungoliantin (joka kuvataan hyvin realistisesti hämähäkkimäiseksi) toinen ase: myrkky.
Ateriansa ansiosta Ungoliant pääsi pelissä etulyöntiasemaan. Samalla syntyi myös Valon ja Ungoliantin Epävalon lisäksi uusi ominaisuus: "Pimeys joka sitä seurasi oli enemmän kuin valottomuutta. Tuo hetki synnytti Pimeyden joka ei ollut puute vaan oma ominaisuutensa: sillä se oli Valosta pahuuden kautta tehty ja se kykeni lävistämään silmät, tunkeutumaan sydämeen ja mieleen ja kuristamaan tahdon." Ungoliantin luomus oli siis jotakin todella veretseisauttavaa olevaista. Miten sellaisesta oikein edes pystyi pääsemään eroon? Musta aukko?
Melkorin ja Ungoliantin pako oli myös melkoista rymistelyä. Ungoliantin Epävaloa ilmeisesti kuvataan kun puhutaan "Ungoliantin Pilvestä", johon takaa-ajajat "sokaistuivat ja joutuivat kauhun valtaan ja hajaantuivat..." Lisäksi Tulkas takertui verkkoon, jonka Ungoliant oli kaikessa kiireessä ehtinyt kutoa.
Seuraava etappi oli Formenos, jonne oli tullut "sokea Pimeys" jonka keskellä oli kulkenut "nimetön kauhu josta Pimeys oli lähtöisin". Oliko Ungoliantin ydinominaisuus siis tätä kauhua, joka synnytti Pimeyden? Loiko se ilkeytensä voimalla pelkoa vai pelkäsikö se itse tyhjyyttä niin paljon, että se säteili kauhua ympärilleen? Pystyikö se projisoimaan oman tyhjyytensä ja pelkonsa ympärilleen? Tästä seuraa taas kysymys: Mikä Ungoliant oli? Mitä se edusti?
Melkorin (joka juuri on saanut nimen Morgoth Fëanorilta) ja Ungoliantin liitto alkaa nyt rakoilla pahemman kerran. Ne pakenevat yhdessä pohjoisten seutujen kautta Keski-Maahan ja alkavat selvittää välejään. Ungoliantista on paisunut jo niin mahtava, ettei Morgoth pääse siitä irti: "sen pilvi oli yhä hänen ympärillään ja kaikilla silmillään se katsoi häntä" (s. 94). Ei käy kateeksi Morgothia: pelon tuttava oli hänkin ja nyt hän varmasti pelkäsi joutuneensa oman nokkeluutensa uhriksi.
Ungoliantin ja Morgothin keskustelu (s. 95) on jykevää tavaraa. Ungoliant vaatii Morgothia täyttämään lupauksensa: "Sinä annat, sinä annat kaksin käsin". Ja niin katoaa suurin osa Morgothin Formenosista viemistä jalokivistä "ja [se nieli ne] ja niiden kauneus katosi maailmasta". Ungoliantista tulee yhä suurempi, mutta jano ei vain sammu. Tajuaakohan Ungoliant itsekään traagista kohtaloaan? Mikään valo ei sille riitä, tuskin edes Silmarilit, joita se seuraavaksi vaatii itselleen. Mutta Silmarilit saavat Morgothin viimein puristamaan itsestään tarpeeksi virtaa: hän kutsuu balrogit apuun ja nämä onnistuvat ajamaan Ungoliantin karkuun viime hetkellä. Morgothin taru on jo melkein lopussa: "sen pilvi sulkeutui hänen ympärilleen ja se kietoi hänet kireään verkkoon johon hän oli kuristua". Olisiko Ungoliant voinut tuhota Morgothin? Tai mitä se olisi hänelle voinut tehdä jos balrogit eivät olisi tulleet apuun? Mitä Keski-Maalle olisi tapahtunut? Entä koko Ardalle? Olisiko seurannut ketjureaktio, joka olisi tuhonnut koko Pikku-Valtakunnan?
Joka tapauksessa hieman yllättävästi balrogit saivat hakattua "lieskapiiskoillaan" rikki Ungoliantin verkot ja ajettua sen karkuun. Ei se sittenkään ollut niin mahtava kuin olisi voinut kuvitella. Vai joutuiko se hajottamaan voimansa Morgothin pitelemisen ja balrogien hätistelyn kesken niin, ettei kumpikaan onnistunut.
Alkaako nyt käydä sääliksi Ungoliantia? Se pakenee Ered Gorgorothin juurelle hädissään ja ilmeisesti murto-osaan äskeisestä vahvuudestaan kutistuneena, koska ei tee siellä muuta kuin parittelee paikallisten hämähäkkien (tai siis "muiden lukinmuotoisten olentojen") kanssa, syö ne ja jättää sinne jälkeläisensä. Tässä vaiheessa voimmekin todeta, että Ungoliantiin viitataan koko ajan pronominilla "she". Miksi Ungoliant on naaras? Onko sillä itse asiassa mitään olennaista tekemistä sen olemuksen kanssa?
Viimeiset sanat Ungoliantista (s. 96) kertovat, että se lähti "maailman unohdettuun etelään" (miksi?) mutta sen kohtalosta "ei mikään taru kerro. Mutta on sanottu että se kohtasi loppunsa kauan sitten kun se äärimmäiseen nälkäänsä ahmi viimein itsensä". Mahtaako tämä olla haltioiden keino rauhoitella itseään: he eivät todellakaan tienneet, mitä Ungoliantille tapahtui, mutta koska sitä ei alkanut kuulua takaisin, joku ehkä tokaisi, että varmaan se on syönyt itsensä. Ja koska se oli niin sattuvasti sanottu, tokaisu jäi elämään tarinoissa. Onko nimittäin mitenkään uskottavaa, että Ungoliant olisi missään olosuhteissa halunnut syödä itsensä tahi edes pystynyt siihen? Tjaa-a.
Mainittakoon vielä Ered Gorgorothin sekasikiöistä Lukitari, joka tulee mukaan Tarun Sormusten herrasta tarinoihin, sekä Synkmetsän hämähäkit, jotka ilmeisesti ovat samaa sukua. Ja elihän Ered Gorgorothilla muitakin Ungoliantin jälkeläisiä vielä silloin, kun Beren laskeutui sitä kautta Beleriandiin ja sai nämä hirviöt peräänsä (s. 204).
Tässäpä toivottavasti muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä pohdittavaksi Ungoliantista. Uusiakin kysymyksiä voi tietysti ottaa esille, erinomaisen kernaasti kerrassaan.
Käytän tilaisuutta hyväkseni todetakseni myös, että joulukuun kuukauden hahmo -keskustelut ovat saaneet osakseen keskustelua tasan eivät mitään. Tässä pikalinkit niihin, jos joku sattuisi innostumaan:
Joulukuun sankari: Fingolfin
Joulukuun sivuosa: Rotat (ja muut jyrsijät)
Joulukuun tiimi: Salaliittolaiset
* * *
P. S.
Oma tehtävänsä olisi myös ottaa selville tarun kehitystä Kadonneitten tarujen kirjasta Silmarillionin ja Valaquentan eri versioihin ja viimein (liekö sitten lopullinen versio sekään?) painettuun Silmarillioniin. Silmarillionin taruissa kun on aina mukana tämä epävarmuus: mistä versiosta ne ovat peräisin? Onko myöhempiä kehitelmiä? Mikä on toimittajan osuus? Mitä on jätetty pois?
Ungoliantin alkuperä: Silmarillionissa (luku 8, s. 86-7) kerrotaan kerrotaan etteivät eldar tienneet mistä se tuli (valar ehkä tiesivät, vaan sanoivatko sitä koskaan eldarille?) mutta "kerrotaan että kauan, kauan sitten, kun Melkor ensi kerran katsoi kateudella Manwën valtakuntaa, se oli siinnyt Ardaa ympäröivästä pimeydestä". Oliko Ungoliant siis peräisin Melkorin ajatuksista ja hänen luomuksensa? En oikein usko - alkutekstissä suomennoksen sanaa "siinnyt" vastaa descended: pitäisikö se suomentaa "laskeutui"? Ungoliant ei millään muotoa ollut Melkorille alamainen, päinvastoin. Joten mistä se tuli? Mikä se oli? Mikä oli sen suhde Ilúvatariin ja ainuriin?
Voin toki olla väärässäkin, sillä kohta pian todetaan, että aluksi "se oli ollut yksi Melkorin turmeltuneista palvelijoista". Olkoon niin, mutta siitä huolimatta se saattoi olla syntyperältään jotakin aivan muuta kuin Melkorin luomus. Eihän Melkor pystynyt synnyttämään elämää, vai kuinka? Vain turmelemaan sitä, eikö niin?
No, sitten Ungoliant "oli hylännyt oman herransa ja tahtoi olla vain oman ahneutensa valtiatar ja se himoitsi omakseen kaikkea ruokkiakseen tyhjyyttään". Nyt voisimme kysyä: mistä moinen tyhjyys?
Mitä sitten tapahtui Ungoliantille? Se joutui pakenemaan "etelään valarin hyökkäyksiä ja Oromën metsästäjiä" ja ryömi kohti Amanin valoa ja "siellä se janosi valoa ja vihasi sitä". Eikös olekin ihanan ristiriitainen persoona? Miksi pahikset aina ovatkin kiinnostavampia kuin hyvikset?
Erikoista tässä liikkuvassa pimeyden ytimessä oli myös se, että se asettui asumaan Amaniin, valon valtakuntaan. Tosin vain Pelórivuorten ulkorinteille Avatharin maahan, mutta Amaniin kuitenkin. Kukaan ei sitä sieltä löytänyt, tokko edes etsi, ja se sai kaikessa rauhassa imeä "itseensä kaiken valon mitä löysi ja kehräsi sen mustiksi kuristavanhämäriksi verkoiksi kunnes ei enää mikään valo entänyt sen asuinsijoille ja se näki nälkää".
Sieltä Avatharin pimeistä loukoista Melkor sen löysi. Hän oli siis huomattavasti nokkelampi hämähäkinmetsästäjä kuin Oromë & co. Hän esitti Ungoliantille kiinnostavan tarjouksen: auta Puiden tuhoamisessa niin saat niiden valon, "ja jos isoat vielä kun kaikki on tehty, annan sinule mitä ikinä himoitset. Annan, ja kaksin käsin". Melkor tietysti huijasi ja Ungoliant tiesi sen, mutta toistaiseksi tarjous riitti sille. Kumpikin kuvitteli pääsevänsä toisesta eroon sitten kun se hetki koittaisi. Alettiin siis pelata vaarallista peliä.
Sitten Ungoliant laittoi peliin vaarallisen aseensa (s. 87): "Se oli Epävalo jossa kaikki mikä sen piiriin joutui ikään kuin katosi ja jota katse ei läpäissyt, sillä se oli tyhjyyttä". Tämä kuvaus on itse asiassa aika lailla valtava noin niin kuin (meta)fyysisesti. Mitä Epävalo oikeastaan oli ja miten sen voisi selittää fyysisessä maailmankaikkeudessa? Ja miten sellaista pystyi luomaan? Huh.
Sitten seurasi tunnettu hyökkäys Valinorin Kahden puun kimppuun (s. 88-90): Ungoliantin luoman pimeyden turvin kaksikko vipeltää Ezelloharille ja "silloin Ungoliantin Epävalo nousi Puiden juurelle asti", Melkor iski peitsellään puita "ja Ungoliant imi maahan valuneen mahlan ja meni kummankin Puun luo ja työnsi mustan nokkansa niiden haavoihin ja imi ne kuiviin; ja siitä pursui tappavaa myrkkyä Puiden kudoksiin ja niin kuihtuivat juuret, haarat ja oksat, ja Puut kuolivat". Tässä siis Ungoliantin (joka kuvataan hyvin realistisesti hämähäkkimäiseksi) toinen ase: myrkky.
Ateriansa ansiosta Ungoliant pääsi pelissä etulyöntiasemaan. Samalla syntyi myös Valon ja Ungoliantin Epävalon lisäksi uusi ominaisuus: "Pimeys joka sitä seurasi oli enemmän kuin valottomuutta. Tuo hetki synnytti Pimeyden joka ei ollut puute vaan oma ominaisuutensa: sillä se oli Valosta pahuuden kautta tehty ja se kykeni lävistämään silmät, tunkeutumaan sydämeen ja mieleen ja kuristamaan tahdon." Ungoliantin luomus oli siis jotakin todella veretseisauttavaa olevaista. Miten sellaisesta oikein edes pystyi pääsemään eroon? Musta aukko?
Melkorin ja Ungoliantin pako oli myös melkoista rymistelyä. Ungoliantin Epävaloa ilmeisesti kuvataan kun puhutaan "Ungoliantin Pilvestä", johon takaa-ajajat "sokaistuivat ja joutuivat kauhun valtaan ja hajaantuivat..." Lisäksi Tulkas takertui verkkoon, jonka Ungoliant oli kaikessa kiireessä ehtinyt kutoa.
Seuraava etappi oli Formenos, jonne oli tullut "sokea Pimeys" jonka keskellä oli kulkenut "nimetön kauhu josta Pimeys oli lähtöisin". Oliko Ungoliantin ydinominaisuus siis tätä kauhua, joka synnytti Pimeyden? Loiko se ilkeytensä voimalla pelkoa vai pelkäsikö se itse tyhjyyttä niin paljon, että se säteili kauhua ympärilleen? Pystyikö se projisoimaan oman tyhjyytensä ja pelkonsa ympärilleen? Tästä seuraa taas kysymys: Mikä Ungoliant oli? Mitä se edusti?
Melkorin (joka juuri on saanut nimen Morgoth Fëanorilta) ja Ungoliantin liitto alkaa nyt rakoilla pahemman kerran. Ne pakenevat yhdessä pohjoisten seutujen kautta Keski-Maahan ja alkavat selvittää välejään. Ungoliantista on paisunut jo niin mahtava, ettei Morgoth pääse siitä irti: "sen pilvi oli yhä hänen ympärillään ja kaikilla silmillään se katsoi häntä" (s. 94). Ei käy kateeksi Morgothia: pelon tuttava oli hänkin ja nyt hän varmasti pelkäsi joutuneensa oman nokkeluutensa uhriksi.
Ungoliantin ja Morgothin keskustelu (s. 95) on jykevää tavaraa. Ungoliant vaatii Morgothia täyttämään lupauksensa: "Sinä annat, sinä annat kaksin käsin". Ja niin katoaa suurin osa Morgothin Formenosista viemistä jalokivistä "ja [se nieli ne] ja niiden kauneus katosi maailmasta". Ungoliantista tulee yhä suurempi, mutta jano ei vain sammu. Tajuaakohan Ungoliant itsekään traagista kohtaloaan? Mikään valo ei sille riitä, tuskin edes Silmarilit, joita se seuraavaksi vaatii itselleen. Mutta Silmarilit saavat Morgothin viimein puristamaan itsestään tarpeeksi virtaa: hän kutsuu balrogit apuun ja nämä onnistuvat ajamaan Ungoliantin karkuun viime hetkellä. Morgothin taru on jo melkein lopussa: "sen pilvi sulkeutui hänen ympärilleen ja se kietoi hänet kireään verkkoon johon hän oli kuristua". Olisiko Ungoliant voinut tuhota Morgothin? Tai mitä se olisi hänelle voinut tehdä jos balrogit eivät olisi tulleet apuun? Mitä Keski-Maalle olisi tapahtunut? Entä koko Ardalle? Olisiko seurannut ketjureaktio, joka olisi tuhonnut koko Pikku-Valtakunnan?
Joka tapauksessa hieman yllättävästi balrogit saivat hakattua "lieskapiiskoillaan" rikki Ungoliantin verkot ja ajettua sen karkuun. Ei se sittenkään ollut niin mahtava kuin olisi voinut kuvitella. Vai joutuiko se hajottamaan voimansa Morgothin pitelemisen ja balrogien hätistelyn kesken niin, ettei kumpikaan onnistunut.
Alkaako nyt käydä sääliksi Ungoliantia? Se pakenee Ered Gorgorothin juurelle hädissään ja ilmeisesti murto-osaan äskeisestä vahvuudestaan kutistuneena, koska ei tee siellä muuta kuin parittelee paikallisten hämähäkkien (tai siis "muiden lukinmuotoisten olentojen") kanssa, syö ne ja jättää sinne jälkeläisensä. Tässä vaiheessa voimmekin todeta, että Ungoliantiin viitataan koko ajan pronominilla "she". Miksi Ungoliant on naaras? Onko sillä itse asiassa mitään olennaista tekemistä sen olemuksen kanssa?
Viimeiset sanat Ungoliantista (s. 96) kertovat, että se lähti "maailman unohdettuun etelään" (miksi?) mutta sen kohtalosta "ei mikään taru kerro. Mutta on sanottu että se kohtasi loppunsa kauan sitten kun se äärimmäiseen nälkäänsä ahmi viimein itsensä". Mahtaako tämä olla haltioiden keino rauhoitella itseään: he eivät todellakaan tienneet, mitä Ungoliantille tapahtui, mutta koska sitä ei alkanut kuulua takaisin, joku ehkä tokaisi, että varmaan se on syönyt itsensä. Ja koska se oli niin sattuvasti sanottu, tokaisu jäi elämään tarinoissa. Onko nimittäin mitenkään uskottavaa, että Ungoliant olisi missään olosuhteissa halunnut syödä itsensä tahi edes pystynyt siihen? Tjaa-a.
Mainittakoon vielä Ered Gorgorothin sekasikiöistä Lukitari, joka tulee mukaan Tarun Sormusten herrasta tarinoihin, sekä Synkmetsän hämähäkit, jotka ilmeisesti ovat samaa sukua. Ja elihän Ered Gorgorothilla muitakin Ungoliantin jälkeläisiä vielä silloin, kun Beren laskeutui sitä kautta Beleriandiin ja sai nämä hirviöt peräänsä (s. 204).
Tässäpä toivottavasti muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä pohdittavaksi Ungoliantista. Uusiakin kysymyksiä voi tietysti ottaa esille, erinomaisen kernaasti kerrassaan.
Käytän tilaisuutta hyväkseni todetakseni myös, että joulukuun kuukauden hahmo -keskustelut ovat saaneet osakseen keskustelua tasan eivät mitään. Tässä pikalinkit niihin, jos joku sattuisi innostumaan:
Joulukuun sankari: Fingolfin
Joulukuun sivuosa: Rotat (ja muut jyrsijät)
Joulukuun tiimi: Salaliittolaiset
* * *
P. S.
Oma tehtävänsä olisi myös ottaa selville tarun kehitystä Kadonneitten tarujen kirjasta Silmarillionin ja Valaquentan eri versioihin ja viimein (liekö sitten lopullinen versio sekään?) painettuun Silmarillioniin. Silmarillionin taruissa kun on aina mukana tämä epävarmuus: mistä versiosta ne ovat peräisin? Onko myöhempiä kehitelmiä? Mikä on toimittajan osuus? Mitä on jätetty pois?