taivaansusi
Kontulainen
Sauron Suuri
Musta Ruhtinas, Petoksen Arkkimestari, Vihollinen.
Edit:
Jaa, tämä olisikin pitänyt laittaa kuukauden toisena maanantaina, ei kuukauden toisella viikolla. No, olkoon.
Musta Ruhtinas, Petoksen Arkkimestari, Vihollinen.
Näitä sanoja Tarun Sormusten Herrasta protagonistit käyttävät Sauronista, tarinan kiistattomasta Saatanasta, langenneesta enkelistä, jonka pahuus on absoluuttista. Sauronilla ei ole omaa puolestapuhujaansa; hänen tekojaan ja halujaan ei selitetä; hänen motivaatioitaan ei avata. Sauron on tarinan logiikan kannalta samalla tavalla välttämätön vastavoima kuin Raamatun paholainen, jota tarvitaan selittämään pahuuden olemassaolo hyvän Jumalan luomassa maailmassa. Vaikka kirjan päähenkilöt eivät anna Sauronille oikeastaan muuta ominaisuutta kuin pahuuden, joka ilmenee rumuutena, kavaluutena, ilkeytenä ja muina negatiivisina ominaisuuksina, on syytä kaivella hieman tarkemmin hahmoa Varjon takana ja tutkia, löytyykö sieltä oikeaa henkilöä, vai pelkkä olkunukke.
Sauronia koskevat lähteet ovat luonnollisesti hyvin yksipuolisia. Númenorin ihmisten kirjoittamien tekstien (mm. Mahtisormukset ja kolmas aika) lisäksi on joitain Tolkienin omia pohdintoja, tärkeimpänä Myths Transformed. Sauron esiintyy henkilönä Valaquentassa, Quenta Silmarillionissa (Berenin ja Lúthienin laulu) ja Akallabêthissa. Tarussa Sormusten Herrasta hänet mainitaan monta kertaa, mutta häntä ei varsinaisesti koskaan nähdä. Koska Tolkienin mukaan “To me a name comes first and the story follows” (Letters:219), aloitan Sauronin monista nimistä.
Valaquentassa hänen sanotaan kuuluneen käsityön ja tekemisen mahdin Aulën väkeen ja hän säilytti loppuun asti kiinnostuksensa teknologiaan. Kuten kaikki Jumalan luomistyöt, myös Sauronin uskottiin olleen alunperin hyvä ja korruptoimaton: ”Mikään ei ole alkujaan paha, ei edes Sauron”, sanoi Elrond (TSH II.2 s. 379). Sauron ei myöskään koskaan langennut samanlaiseen nihilistiseen hulluuteen kuin herransa Melkor. Melkor oli kaaoksen jumala, mutta Sauron ei nähtävästi halunnut kaaosta, vaan järjestystä. “Hänen hyveensä – ja myös syy hänen alkuperäiseen ja myöhempään lankeamiseensa – oli se, että hän rakasti järjestystä ja inhosi sekasortoa ja tuhlausta.” (HoME X, s. 398) On siis selvää, ettei Sauron (”kammotus”) ole hänen alkuperäinen nimensä.
Sauronin oikea nimi, nimi jolla hän myös kutsui itseään, oli Mairon: mainio, ihailtava, erinomainen (Parma Eldalambaron #17, 2007). Mairon on quenyaa, mikä tietysti asettaa kysymyksenalaiseksi sen, missä vaiheessa Mairon todellakin meni Melkorin palvelukseen. Eräs selitys löytyy Lost Roadista (s. 311), jonka mukaan hän oli liittynyt Melkoriin vasta tämän oleskellessa Valinorissa.
Beleriandin sotien aikaan Maironista tuli noituuden luoja, loitsujen ja laulujen mestari. Quenta Silmarillionissa häntä kutsutaan myös ihmissusien herraksi ja muodonmuutosten mestariksi. Sanotaan, että aiheuttamansa kauhun vuoksi haltiat alkoivat kutsua häntä muun muassa nimellä Gorthaur Julma. Nimi Sauron on suhteellisen uusi, kolmannella ajalla käytetty tapa ääntää muinaisen haltiakielen nimi Þaurond, ”kammotus” (Letters:380), mutta muitakin teorioita Sauron–nimen alkuperäksi löytyy. Varhaisissa Silmarillionin versioissa Sauronin nimi on Thû, ja vieläkin varhaisemmissa hänen roolinsa on annettu toiselle maialle, suunnattoman kissapedon hahmon ottaneelle Tevildolle. Maailmansisäisen kirjallisuuden mukaan Sauron–nimeä on käytetty Eregionin tuhon jälkeen.
Teoksessa Mahtisormukset ja Kolmas aika (joka on kirjoitettu Gondorissa joskus Sormuksen Sodan jälkeen) annetaan ymmärtää, että Sauron, muutosten herra, muutti jälleen mieltään ja katui Melkorin puolelle menemistään kun Thangorodrim murtui ja Valar heittivät Melkorin Yön muurien toiselle puolelle. Mutta Eönwe, Manwën airut, ei antanut hänelle armoa, vaan käski Sauronin palata Valinoriin Manwën tuomittavaksi. Sauron pelkäsi tuomiota ja häpesi nöyryyttävän paluun vaihtoehtoa, ja niinpä hän valitsi toisen tien, piiloutui Keski-maahan ja vähitellen ”vajosi takaisin pahuuteen”.
Toisella ajalla Sauron käytti itsestään nimiä Annatar, ”lahjojen herra”, Aulendil, ”Aulën oppilas”, ja Artano (”suurseppä”), mutta omille seuraajilleen hän oli kuningas Tar-Mairon, ja tätä nimeä hän käytti itsestään aina Númenorin uppoamiseen asti. Hän perusti oman valtakuntansa Mordoriin, jonne häntä ilmeisesti houkutteli Orodruinin tulivuori. Näistä ajoista lähtien hänen johtoajatuksenaan toistuu ajatus muiden hallitsemisesta; jopa koko maailman herruus, nyt kun tämä asema oli Melkorilta jäänyt tyhjäksi. Sauron jakoi auliisti omia ylivertaisia tietojaan ja taitojaan ostaakseen itselleen liittolaisia ja palvelijoita. Ensin hän pyrki saamaan hallintaansa haltiat, mutta kun nämä tajusivat juonen mahtisormusten takana, se johti sotaan haltioiden ja Sauronin välillä. Seuraavaksi hän yritti ostaa puolelleen kääpiöt, mutta kääpiöt osoittautuivat liian itsepäisiksi, ja vain harvat heistä seurasivat Sauronia. Jäljelle jäivät vain ihmiset, jotka kaikkein hanakaimmin palvoivat Sauronia herrana ja jumalana, mutta toisaalta olivat myös heikoimpia.
The Drowning of Anadûnên (HoME IV, s. 331–413) mukaan Sauron oli toisella ajalla suuren valtakunnan jumalkuningas:
Númenorilaiset tunsivat hänet nimellä Zigûr tai Zigûr Suuri. Zigûr on adûnaicia ja tarkoittaa Noitaa: liekö sattumaa, että häntä kutsuttiin samalla nimellä myös piileskellessään maanpaossa Synkmetsässä parituhatta vuotta myöhemmin. Maailman herruuden tavoittelu ajoi Sauronin törmäyskurssille númenorilaisten kanssa, jotka tavoittelivat samaa. Sauron hävisi avoimessa sodassa Númenorille, mutta voitti kansan ja kuninkaan puolelleen viekkaudella. Kuitenkin Sauron oli laskenut hirveällä tavalla väärin. Hän kuvitteli, että Jumala oli todellakin hylännyt Keski-maan, eikä puuttuisi mihinkään, mitä Ardassa tapahtui. Númenorin syntiinlankeemusta ja hyökkäystä Valinoriin seurasi kuitenkin kosminen retribuutio: koko saarimantereen ja samalla myös Sauronin ruumiin tuho.
Sauron rampautui lopun elämäkseen. Hän menetti sen, mistä hän oli ollut kuuluisin: muodonmuutoskykynsä. Hänen uusi ruumiinsa tuhottiin vain vähän myöhemmin ja Suurin Sormus leikattiin hänen kuolleesta kädestään irti. Kaikki kolmannen ajan seikkailut ovatkin oikeastaan vain vanhan, dementoituvan ja jääräpäisen Sauronin sielun epäonnisia yrityksiä palauttaa edes rippusta menetetystä mahdistaan. Kauniin ulkomuotonsa mukana hän näyttää unohtaneen nimensäkin, sillä Mordorin lähettiläät kutsuvat häntä nyt Sauron Suureksi. Sauronista on jäljellä on vain ruma hylky, kauhun ja pelon ruumiillistuma. Häneltä kesti yli tuhat vuotta ottaa näkyvä hahmo, jonka jälkeen hän piileskeli Synkmetsässä. Gandalf kävi hänen piilopaikassaan Dol Guldurissa vuonna 2063, jolloin joutui pakenemaan kauemmas itään. Mordoriin hän palasi takaisin vasta vuonna 2951, jolloin Barad-dûrin jälleenrakentaminen aloitettiin. Sauronin yritykset saada sormuksensa takaisin epäonnistuivat surkeasti. Sormuksen sodassa vuonna 3019 hänet tuhottiin lopullisesti.
Vaikka Sauronia pelättiin ja kunnioitettiin, hän ei näytä saavuttaneen edes mahtinsa huipulla mainittavaa menestystä sodassa. Sotiminen oli selvästi Sauronin surkein ominaisuus. Harva tullee ajatelleeksi, että Sauron kukistettiin tai tapettiin peräti neljästi Toisella ajalla, vaikka Keski-Maan mahtavimmaksi taikaesineeksi kuviteltu Suurin Sormus oli hänen kädessään. Suur-Saksan tavoin Sauron ryntäili yhä uudestaan ja uudestaan hyödyttömiin hyökkäyssotiin vihollisiaan vastaan. Joka kerta hänet lyötiin nöyryyttävästi takaisin. Itse asiassa Sauron ei koko elämänsä aikana voittanut yhtään sellaista sotaa, jota hän olisi itse komentanut, ellei sellaiseksi lasketa Tol Sirionin valtausta ihmissusien ja vampyyrien avulla Beleriandin sodissa.
Sauronin ensimmäinen kukistuminen tapahtui vuosien 1693–1701 sodassa. Kukistettuaan ensin Eregionin ja Lindonin yllätyshyökkäyksen turvin hän kärsi musertavan tappion Númenorin lähettämille interventiojoukoille. 3200–luvun siirtomaasodassa Sauron hyökkäsi Númenorin siirtokuntiin, mutta kun kuningas Ar-Pharazônin sai Númenorin joukot mantereelle, Sauronin armeija antautui yksin tein. Kolmannen kerran Sauron kukistui Númenorin upotessa meren aaltoihin. Inkarnoiduttuaan uudelleen Tuomiovuorella hän ryhtyi ehkäisysotaan haltioita ja Númenorin pakolaisia vastaan, entistä huonommalla menestyksellä. Nyt Gil-galad ja Elendil poikineen marssivat hänen valtakuntaansa, miehittivät sen, surmasivat hänet uudelleen ja leikkasivat häneltä sormuksen sormineen irti.
Suurin Sormus oli Sauronin hirnyrkki. Niin kauan kun Sormus oli olemassa, Sauron pystyi Voldemortin tavoin palaamaan aina takaisin elävien kirjoihin. Sanotaan kuitenkin, että hän menetti kauniin hahmonsa jo ensimmäisen kuolemansa yhteydessä. Tästä tulemme tärkeään kysymykseen, miltä Sauron näytti.
Esiaikoina Sauronia pidettiin muodonmuutosten mestarina. Hän saattoi muuttua halutessaan esimerkiksi sudeksi, käärmeeksi ja lentäväksi vampyyriksi. Toisella ajalla hän esiintyi pitkänä, kauniina ja viisaana miehenä, mutta alaisilleen myös täyteen rautahaarniskaan ja rautakruunuun sonnustautuneena ”mustana ruhtinaana”. Tolkien antaa ymmärtää, että Sauron omaksui Melkorin hahmon ja onnistui huijaamaan tällä tavoin monia Melkorin entisiä palvelijoita itselleen. Jotkut ovat saaneet päähänsä, että Kolmannella ajalla Sauron esiintyi leijuvana silmämunana. Ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Frodo näki Galadrielin peilissä yksinäisen silmän, joka täytti melkein koko peilin: “Silmää reunusti tuli, mutta se itse oli kiiltävä, keltainen kuin kissan, tarkkaavainen ja kiinteä, ja sen pupillin musta viiru aukeni kuiluksi, ikkunaksi tyhjyyteen” (TSH II.7 s. 511).
Tulinen silmä on kuitenkin nähtävä Sauronin symbolisena kuvauksena. Länsikairan Punaisen Kirjan kertojat puhuvat usein runollisesti Silmästä tarkoittaessaan Sauronia. Luometon Silmä oli Sauronin itsensä valitsema tunnus. Sellaisenaan tulinen silmä vertautuu eri kulttuurien aurinkosymboleihin, mutta kissansilmä tuo mieleen myös Sauronin kissanhahmoisen edeltäjän, Tevildon. Kenties Sauron halusi olla alaisilleen ja palvojilleen aurinkokuningas. Aurinkoa ja herraansa yhtä lailla pelkäävät örkit kutsuivat Sauronia nimellä Goth, joka on sindariksi "kauhu" mutta örkkikielellä "herra". Vastaavasti Sauronin tärkeimmän luutnantin nimi oli Gothmog, "Gothin ääni" eli Sauronin Suu (Lost Road, s. 455).
Kolmannen ajan lopulla Sauron oli kriittisesti heikentynyt eikä tullut esille edes viime hetkellä. Kenties hänen inhimillinen ruumiinsa oli niin rujo ja rampa, ettei hän rohjennut näyttäytyä kuin lähimmille alaisilleen. Klonkku kuitenkin saattoi todistaa, että hänen mustassa kädessään oli Isildurin jäljiltä vain neljä sormea (TSH IV.3 s. 337 “Tosi on, hänellä on mustassa kädessä vain neljä sormea, mutta ne riittää.”). Lopullisen vahvistuksen Sauronin inhimillisestä hahmosta Tolkien antoi vuonna 1963 päivätyssä kirjeessä: “The form that he took was that of a man of more than human stature, but not gigantic.” (Letters:246). Lopun aikojen Sauron oli selkeästi vain varjo entisestään, mutta eipä hyvin mennyt hänen lähimmillä apulaisillakaan. Sormusta etsimään lähetetyt sormusaaveet olivat puolisokeita, pelkäsivät sekä vettä että aurinkoa, eivätkä kyenneet puhumaan muuten kuin sihisemällä.
Paha sai palkkansa.
Sauronia koskevat lähteet ovat luonnollisesti hyvin yksipuolisia. Númenorin ihmisten kirjoittamien tekstien (mm. Mahtisormukset ja kolmas aika) lisäksi on joitain Tolkienin omia pohdintoja, tärkeimpänä Myths Transformed. Sauron esiintyy henkilönä Valaquentassa, Quenta Silmarillionissa (Berenin ja Lúthienin laulu) ja Akallabêthissa. Tarussa Sormusten Herrasta hänet mainitaan monta kertaa, mutta häntä ei varsinaisesti koskaan nähdä. Koska Tolkienin mukaan “To me a name comes first and the story follows” (Letters:219), aloitan Sauronin monista nimistä.
Valaquentassa hänen sanotaan kuuluneen käsityön ja tekemisen mahdin Aulën väkeen ja hän säilytti loppuun asti kiinnostuksensa teknologiaan. Kuten kaikki Jumalan luomistyöt, myös Sauronin uskottiin olleen alunperin hyvä ja korruptoimaton: ”Mikään ei ole alkujaan paha, ei edes Sauron”, sanoi Elrond (TSH II.2 s. 379). Sauron ei myöskään koskaan langennut samanlaiseen nihilistiseen hulluuteen kuin herransa Melkor. Melkor oli kaaoksen jumala, mutta Sauron ei nähtävästi halunnut kaaosta, vaan järjestystä. “Hänen hyveensä – ja myös syy hänen alkuperäiseen ja myöhempään lankeamiseensa – oli se, että hän rakasti järjestystä ja inhosi sekasortoa ja tuhlausta.” (HoME X, s. 398) On siis selvää, ettei Sauron (”kammotus”) ole hänen alkuperäinen nimensä.
Sauronin oikea nimi, nimi jolla hän myös kutsui itseään, oli Mairon: mainio, ihailtava, erinomainen (Parma Eldalambaron #17, 2007). Mairon on quenyaa, mikä tietysti asettaa kysymyksenalaiseksi sen, missä vaiheessa Mairon todellakin meni Melkorin palvelukseen. Eräs selitys löytyy Lost Roadista (s. 311), jonka mukaan hän oli liittynyt Melkoriin vasta tämän oleskellessa Valinorissa.
Beleriandin sotien aikaan Maironista tuli noituuden luoja, loitsujen ja laulujen mestari. Quenta Silmarillionissa häntä kutsutaan myös ihmissusien herraksi ja muodonmuutosten mestariksi. Sanotaan, että aiheuttamansa kauhun vuoksi haltiat alkoivat kutsua häntä muun muassa nimellä Gorthaur Julma. Nimi Sauron on suhteellisen uusi, kolmannella ajalla käytetty tapa ääntää muinaisen haltiakielen nimi Þaurond, ”kammotus” (Letters:380), mutta muitakin teorioita Sauron–nimen alkuperäksi löytyy. Varhaisissa Silmarillionin versioissa Sauronin nimi on Thû, ja vieläkin varhaisemmissa hänen roolinsa on annettu toiselle maialle, suunnattoman kissapedon hahmon ottaneelle Tevildolle. Maailmansisäisen kirjallisuuden mukaan Sauron–nimeä on käytetty Eregionin tuhon jälkeen.
Teoksessa Mahtisormukset ja Kolmas aika (joka on kirjoitettu Gondorissa joskus Sormuksen Sodan jälkeen) annetaan ymmärtää, että Sauron, muutosten herra, muutti jälleen mieltään ja katui Melkorin puolelle menemistään kun Thangorodrim murtui ja Valar heittivät Melkorin Yön muurien toiselle puolelle. Mutta Eönwe, Manwën airut, ei antanut hänelle armoa, vaan käski Sauronin palata Valinoriin Manwën tuomittavaksi. Sauron pelkäsi tuomiota ja häpesi nöyryyttävän paluun vaihtoehtoa, ja niinpä hän valitsi toisen tien, piiloutui Keski-maahan ja vähitellen ”vajosi takaisin pahuuteen”.
Toisella ajalla Sauron käytti itsestään nimiä Annatar, ”lahjojen herra”, Aulendil, ”Aulën oppilas”, ja Artano (”suurseppä”), mutta omille seuraajilleen hän oli kuningas Tar-Mairon, ja tätä nimeä hän käytti itsestään aina Númenorin uppoamiseen asti. Hän perusti oman valtakuntansa Mordoriin, jonne häntä ilmeisesti houkutteli Orodruinin tulivuori. Näistä ajoista lähtien hänen johtoajatuksenaan toistuu ajatus muiden hallitsemisesta; jopa koko maailman herruus, nyt kun tämä asema oli Melkorilta jäänyt tyhjäksi. Sauron jakoi auliisti omia ylivertaisia tietojaan ja taitojaan ostaakseen itselleen liittolaisia ja palvelijoita. Ensin hän pyrki saamaan hallintaansa haltiat, mutta kun nämä tajusivat juonen mahtisormusten takana, se johti sotaan haltioiden ja Sauronin välillä. Seuraavaksi hän yritti ostaa puolelleen kääpiöt, mutta kääpiöt osoittautuivat liian itsepäisiksi, ja vain harvat heistä seurasivat Sauronia. Jäljelle jäivät vain ihmiset, jotka kaikkein hanakaimmin palvoivat Sauronia herrana ja jumalana, mutta toisaalta olivat myös heikoimpia.
The Drowning of Anadûnên (HoME IV, s. 331–413) mukaan Sauron oli toisella ajalla suuren valtakunnan jumalkuningas:
Drowning of Anadûnê sanoi:
Númenorilaiset tunsivat hänet nimellä Zigûr tai Zigûr Suuri. Zigûr on adûnaicia ja tarkoittaa Noitaa: liekö sattumaa, että häntä kutsuttiin samalla nimellä myös piileskellessään maanpaossa Synkmetsässä parituhatta vuotta myöhemmin. Maailman herruuden tavoittelu ajoi Sauronin törmäyskurssille númenorilaisten kanssa, jotka tavoittelivat samaa. Sauron hävisi avoimessa sodassa Númenorille, mutta voitti kansan ja kuninkaan puolelleen viekkaudella. Kuitenkin Sauron oli laskenut hirveällä tavalla väärin. Hän kuvitteli, että Jumala oli todellakin hylännyt Keski-maan, eikä puuttuisi mihinkään, mitä Ardassa tapahtui. Númenorin syntiinlankeemusta ja hyökkäystä Valinoriin seurasi kuitenkin kosminen retribuutio: koko saarimantereen ja samalla myös Sauronin ruumiin tuho.
Sauron rampautui lopun elämäkseen. Hän menetti sen, mistä hän oli ollut kuuluisin: muodonmuutoskykynsä. Hänen uusi ruumiinsa tuhottiin vain vähän myöhemmin ja Suurin Sormus leikattiin hänen kuolleesta kädestään irti. Kaikki kolmannen ajan seikkailut ovatkin oikeastaan vain vanhan, dementoituvan ja jääräpäisen Sauronin sielun epäonnisia yrityksiä palauttaa edes rippusta menetetystä mahdistaan. Kauniin ulkomuotonsa mukana hän näyttää unohtaneen nimensäkin, sillä Mordorin lähettiläät kutsuvat häntä nyt Sauron Suureksi. Sauronista on jäljellä on vain ruma hylky, kauhun ja pelon ruumiillistuma. Häneltä kesti yli tuhat vuotta ottaa näkyvä hahmo, jonka jälkeen hän piileskeli Synkmetsässä. Gandalf kävi hänen piilopaikassaan Dol Guldurissa vuonna 2063, jolloin joutui pakenemaan kauemmas itään. Mordoriin hän palasi takaisin vasta vuonna 2951, jolloin Barad-dûrin jälleenrakentaminen aloitettiin. Sauronin yritykset saada sormuksensa takaisin epäonnistuivat surkeasti. Sormuksen sodassa vuonna 3019 hänet tuhottiin lopullisesti.
Vaikka Sauronia pelättiin ja kunnioitettiin, hän ei näytä saavuttaneen edes mahtinsa huipulla mainittavaa menestystä sodassa. Sotiminen oli selvästi Sauronin surkein ominaisuus. Harva tullee ajatelleeksi, että Sauron kukistettiin tai tapettiin peräti neljästi Toisella ajalla, vaikka Keski-Maan mahtavimmaksi taikaesineeksi kuviteltu Suurin Sormus oli hänen kädessään. Suur-Saksan tavoin Sauron ryntäili yhä uudestaan ja uudestaan hyödyttömiin hyökkäyssotiin vihollisiaan vastaan. Joka kerta hänet lyötiin nöyryyttävästi takaisin. Itse asiassa Sauron ei koko elämänsä aikana voittanut yhtään sellaista sotaa, jota hän olisi itse komentanut, ellei sellaiseksi lasketa Tol Sirionin valtausta ihmissusien ja vampyyrien avulla Beleriandin sodissa.
Sauronin ensimmäinen kukistuminen tapahtui vuosien 1693–1701 sodassa. Kukistettuaan ensin Eregionin ja Lindonin yllätyshyökkäyksen turvin hän kärsi musertavan tappion Númenorin lähettämille interventiojoukoille. 3200–luvun siirtomaasodassa Sauron hyökkäsi Númenorin siirtokuntiin, mutta kun kuningas Ar-Pharazônin sai Númenorin joukot mantereelle, Sauronin armeija antautui yksin tein. Kolmannen kerran Sauron kukistui Númenorin upotessa meren aaltoihin. Inkarnoiduttuaan uudelleen Tuomiovuorella hän ryhtyi ehkäisysotaan haltioita ja Númenorin pakolaisia vastaan, entistä huonommalla menestyksellä. Nyt Gil-galad ja Elendil poikineen marssivat hänen valtakuntaansa, miehittivät sen, surmasivat hänet uudelleen ja leikkasivat häneltä sormuksen sormineen irti.
Suurin Sormus oli Sauronin hirnyrkki. Niin kauan kun Sormus oli olemassa, Sauron pystyi Voldemortin tavoin palaamaan aina takaisin elävien kirjoihin. Sanotaan kuitenkin, että hän menetti kauniin hahmonsa jo ensimmäisen kuolemansa yhteydessä. Tästä tulemme tärkeään kysymykseen, miltä Sauron näytti.
Esiaikoina Sauronia pidettiin muodonmuutosten mestarina. Hän saattoi muuttua halutessaan esimerkiksi sudeksi, käärmeeksi ja lentäväksi vampyyriksi. Toisella ajalla hän esiintyi pitkänä, kauniina ja viisaana miehenä, mutta alaisilleen myös täyteen rautahaarniskaan ja rautakruunuun sonnustautuneena ”mustana ruhtinaana”. Tolkien antaa ymmärtää, että Sauron omaksui Melkorin hahmon ja onnistui huijaamaan tällä tavoin monia Melkorin entisiä palvelijoita itselleen. Jotkut ovat saaneet päähänsä, että Kolmannella ajalla Sauron esiintyi leijuvana silmämunana. Ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Frodo näki Galadrielin peilissä yksinäisen silmän, joka täytti melkein koko peilin: “Silmää reunusti tuli, mutta se itse oli kiiltävä, keltainen kuin kissan, tarkkaavainen ja kiinteä, ja sen pupillin musta viiru aukeni kuiluksi, ikkunaksi tyhjyyteen” (TSH II.7 s. 511).
Tulinen silmä on kuitenkin nähtävä Sauronin symbolisena kuvauksena. Länsikairan Punaisen Kirjan kertojat puhuvat usein runollisesti Silmästä tarkoittaessaan Sauronia. Luometon Silmä oli Sauronin itsensä valitsema tunnus. Sellaisenaan tulinen silmä vertautuu eri kulttuurien aurinkosymboleihin, mutta kissansilmä tuo mieleen myös Sauronin kissanhahmoisen edeltäjän, Tevildon. Kenties Sauron halusi olla alaisilleen ja palvojilleen aurinkokuningas. Aurinkoa ja herraansa yhtä lailla pelkäävät örkit kutsuivat Sauronia nimellä Goth, joka on sindariksi "kauhu" mutta örkkikielellä "herra". Vastaavasti Sauronin tärkeimmän luutnantin nimi oli Gothmog, "Gothin ääni" eli Sauronin Suu (Lost Road, s. 455).
Kolmannen ajan lopulla Sauron oli kriittisesti heikentynyt eikä tullut esille edes viime hetkellä. Kenties hänen inhimillinen ruumiinsa oli niin rujo ja rampa, ettei hän rohjennut näyttäytyä kuin lähimmille alaisilleen. Klonkku kuitenkin saattoi todistaa, että hänen mustassa kädessään oli Isildurin jäljiltä vain neljä sormea (TSH IV.3 s. 337 “Tosi on, hänellä on mustassa kädessä vain neljä sormea, mutta ne riittää.”). Lopullisen vahvistuksen Sauronin inhimillisestä hahmosta Tolkien antoi vuonna 1963 päivätyssä kirjeessä: “The form that he took was that of a man of more than human stature, but not gigantic.” (Letters:246). Lopun aikojen Sauron oli selkeästi vain varjo entisestään, mutta eipä hyvin mennyt hänen lähimmillä apulaisillakaan. Sormusta etsimään lähetetyt sormusaaveet olivat puolisokeita, pelkäsivät sekä vettä että aurinkoa, eivätkä kyenneet puhumaan muuten kuin sihisemällä.
Paha sai palkkansa.
Edit:
Jaa, tämä olisikin pitänyt laittaa kuukauden toisena maanantaina, ei kuukauden toisella viikolla. No, olkoon.
Jos lähetään siitä, että Silmarillion olisi kirjoitettu/koottu toisen ajan lopulla tai kolmannella ajalla, se on ensimmäinen kerta kun Sauronista puhutaan Sauronina (tai *Thaurondôna). Ennen Eregionin sotaahan Sauronia ei tunnettu lainkaan Keski-maassa. Nekään, jotka epäilivät, ettei hän ole kuka sanoo olevansa (kuten Galadriel), eivät tienneet, kuka hän sitten olisi. Niinpä Toisen ajan alkupuolella meillä on vain hänen itsensä ottamat nimet, kuten Annatar, tai Noita, kuten númenorilaiset häntä kutsuivat. Oletettavasti lopullisen maineensa "kammotuksena" hän sai hirveän petoksensa ja Suuren Sormuksen tekemisen jälkeen ja jossain vaiheessa hänet yhdistettiin ensimmäisen ajan Gorthauriin, miten se silloin sitten kirjoitettiinkaan.