Leluja! Leluja! Leluja!

Kointähti

Koala on steroids
Leikki on lapsen työtä, sanotaan ja lelut ovat lapsen työkaluja. Tässä ketjussa kerrottakoon muistoja rakkaimmista leluista, vertailtakoon kauppojen valikoimia, kysyttäköön lahjavinkkejä ja tilitettäköön traumoja leluista joita ei koskaan saanut. Myös mahdollinen keskustelu aiheesta lelut ja sukupuoliroolit sopii tänne. Entä oliko kaikki paremmin silloin, kun lapset leikkivät käpylehmillä?

Lapsuudenajan ykkösleluni olivat epäilemättä masters-ukot eli he-manit. Niitä tuli kerättyä melkoiset määrät, opin säästämäänkin lähinnä hankkiakseni masters-ukkoja. Yksi ukko maksoi aikoinaan 50 markkaa, ja viikkorahani oli silloin 10 markkaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yhdessä veljeni kanssa säästämällä pystyimme ostamaan pari masters-ukkoa noin kuukausittaisella ostosreissullamme Ouluun. Lelujen jakamisesta ei tullut meillä koskaan ongelmaa, vaan kykenimme vuorottelemaan lempileluillamme. Muita keräämiäni lelusarjoja olivat ainakin transformersit ja action force -hahmot, jotka jenkkilässä tunnetaan nimellä G.I.Joe. Legojakin tuli hankittua. Kun turtlesit tulivat kauppoihin, olin kuitenkin jo liian vanha niille, oli kiire aikuistua ja lapsuusajan lelut halusi sysätä menneisyyteen.

Nyt kun veljestäni on tullut isä ja minusta kummisetä, palaavat mieleeni lämpimät muistot leluista ja niiden avulla synnytetystä rikkaasta fantasiamaailmasta. Usein leikit ovatkin paljon monivivahteisempia, kuin mitä lelusarjojen viralliset taustamaailmat antaisivat ymmärtää. Meidän leikeissämme esimerkiksi He-Man ei ollut koskaan sankari, ja yleensäkin "pahikset" olivat tyylikkäämpinä hahmoina päähenkilöitä ja ihmiset konnia.
 
Minä en saanut koskaan viikkorahaa. Leskeneläkkeellä elävän äidin miesystävä "lainasi" joskus pyydettäessä pikkusumman. Tiskaamisesta saatoin saada 50 penniä tai markan. Niinpä minulla harvoin oli rahaa mihinkään himoitsemaani leluun. Selvisin tilanteesta mielikuvitukseni avulla eli kuvittelin, millaista olisi leikkiä kyseisellä lelulla, kunnes kyllästyin aiheeseen.

Vähän vanhempana aloin jakaa lehtiä ja ostinkin mikrotietokoneen osamaksulla. Palkanmaksu oli niin epäsäännöllistä, että välillä äitini maksoi osamaksuerän minulle kertomatta. Sain kokemuksesta pysyvän kammon osamaksusopimuksia kohtaan. Kovin montaa peliä en Vicilleni pystynyt ostamaan ja jälkeenpäin on kaduttanut, etten malttanut odottaa legendaarisen Kuusnepan ilmestymistä, mutta eipä minulla olisi ollut sen enempää varaa ostaa sillekään pelejä kuin Vicille. Tulipahan pelattua Adventurelandia ja muita Adam Scottin teksiseikkailupelejä, jotka nykypelaajan näkökulmasta ovat järkyttävän rajoittuneita. Muistan vieläkin, kuinka onnellinen olin kun kävelin kaupungilla ja tuo peli oli kassissani kaiken sen hehkuttamisen ja unelmoimisen jälkeen. Olin aiemmin saanut tekstiseikkailupelin käyttöohjeen käsiini ja se puhalsi kipinästä varsinaisen roihun. Voimakkaasti mielikuvitukseen vetoavaa, mutta kuten sanottua, varsin rajoitettua. Jossain pelissä lehden testaaja meinasi jäädä veneeseen kyhjöttämään, koska ei keksinyt täsmällistä englanninkielistä käskyä nousta veneestä rantaan.
 
Minä olin pienenä lellilapsi, mutta kuitenkin edes jotenkin kohtuuden rajoissa. Tämä tarkoittaa sitä, että sain hyvin usein haluamani lelut (tai ainakin monia niistä) syntymäpäivä- ja joululahjoiksi, ja ympäri vuoden sen suuruista viikkorahaa, että säästäminen haluamiani leluja varten ei vienyt tuhottomasti aikaa (esim. joskus kymmenvuotiaana sain 11 viikossa kasaan sen 110 markkaa, jonka tarvitsin My Little Pony -talliin), mutta mitään hirveän kallista oli turha toivoa tai kuvitella, että saisi kaiken mitä toivoo.

Lempileluikseni voisi kai kutsua jo edellä mainitun My Little Pony -tuotesarjan muoviotuksia. Sain ensimmäisen ponini 8-vuotiaana (eikä silloin ollut edes mikään merkkipäivä, äiti vain taisi olla sitä mieltä, että se olisi hyvä lelu minulle) ja vuosien mittaan niitä kertyi kolmisen tusinaa, sekä lahjoiksi saatuina että silloin tällöin itse ostettuina. Äitini matkusteli jonkin verran, hänellä kun on ystäviä useammassakin maassa, ja tuliaisiksi sain yleensä jonkin erikoisemman ponin, jota ei Suomesta voinut ostaa. Ponirakkauteni on itseasiassa jatkunut näihin päiviin asti, ja vasta viime vuosina olen ryhtynyt myymään pieniä heppasiani pois sen sijaan, että haalisin huutonetistä niitä yksilöitä, jotka toivomuslistoiltani aikoinaan jäivät saamatta.

Minä olen aina pidellyt ponejani kauniisti, ja siksi ne ovat edelleen hienossa kunnossa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niillä olisi leikitty hurjia leikkejä, joissa esiintyi kaikenlaisia pimeän ruhtinaita yms. hirmuja. Niitä kun sisältyy jo alkuperäiseen My Little Pony -piirrettyjen"kaanoniin", ja Tarun lukeminen 12-vuotiaana antoi vielä lisävauhtia mielikuvitukselle. Megan-nukellani onkin mm. omatekoinen "sormusaavevarustus", johon kuuluu tunika, viitta, säärisuojukset, naamio (ei siitä söpisnukesta muuten saa mitään sormusaaveen tapaistakaan), miekka, kilpi ja peitsi. Tietenkään nazgul ei voi ratsastaa isosilmäisellä, pastellinvärisellä ponilla, joten hankin lisävarusteeksi mustan leluhevosen, jonka selässä musta ratsastajani sitten hätyytteli poneja.

Toisaalta tykkäsin myös leikkiä "oikeita" tallileikkejä satuponeillani, ja niinpä väsäsin niille nahasta jokseenkin englantilaismalliset suitset ja satulan huopineen sekä pahvilaatikkotallin, jossa oli kunnon karsinat eikä mitään vaaleanpunaisia linnahörhöilyjä (oli minulla toki se linnakin, ei siinä mitään, se oli hyvä fantsumpiin leikkeihin). Meganille vain en koskaan saanut aikaiseksi tyyliin sopivia varusteita, mikä tietysti harmitti kovasti.

Ja tottahan olin myös pettynyt, kun vanhempani eivät heltyneet osatamaan minulle 600 markan hintaista Paratiisikartanoa. Olin himoinnut sitä siitä asti kun ensimmäisen kerran näin sen kuvan jonkin ponin mukana tulleessa tuoteluettelossa, enkä tahtonut hyväksyä sitä tosiasiaa, etteivät minun ponini koskaan pääsisi hyppimään ponnahduslaudalta turkoosiin uima-altaaseen vaaleanpunaisen kartanorakennuksen sisäpihalla. Isäni lupasi lopulta hankkia kyseisen lelun minulle häälahjaksi, mutta eipä sitä kyllä lahjapöydällämme näkynyt, kun häät aikanaan tulivat ajankohtaisiksi. Ei, vaikka muistutin häntä asiasta vihkipäivämme alla ;)

Minulla on edelleen ainakin parikymmentä ponia, ja aina välillä saan aikaiseksi laittaa jonkin niistä myyntiin huutonettiin. Siellä kun seikkailee keräilijöitä (yhdellä on oman ilmoituksensa mukaan 450 ponia), jotka ovat iloisia vanhoista, hyväkuntoisista poneista, joilla on kaikki varusteet tallella. Muutama poni - lähinnä ne kaikkein vanhimmat - on kuitenkin niin rakas, että niistä en taida luopua koskaan.

Masters-ukot sopivat muuten hyvin ratsastamaan pikkuponeilla. Kokeiltu on, leikkikavereihin kun kuului lapsuudessani poikiakin.
 
Muistan, että nukeille tein kirurgisia leikkauksia, joten ne harvat säilyneet ovat aika mielenkiintoisen näköisiä... Mieleen on jäänyt myös veljen kanssa metsään rakennettu maja, johon lapiolla ja hiellä kaivoimme kellarin ja teimme siitä monikerroksisen myös maanpäällisiltä osiltaan. Toinen mieleenjäänyt on isän töistä tuoma vahva iso muovisäkki, jonka sisään sai vanhan patjan. Siihen mahtuivat suunnilleen koko kylän kersat laskemaan mäkeä. Paitsi että äiti on tunnusti tässä vähän aikaa sitten, etten ollut naapurin äidin mieleistä leikkiseuraa hänen siivoille tyttärilleen :D! Minusta oli esim. loistava idea laskea mäkeä vattupusikkoon, siitä sai ikäänkuin... no, enemmän kertoimia. Parhaiten leikit sujuivatkin poikaserkkujen kanssa (kuka uskaltaa kiivetä isän kotitalon ison navetan katolle?). Loppujen lopuksi ei mikään ihme, että olin tämän tästä kipsattuna, siteissä ja ommeltuna.

Huomattavasti vanhemmat veljeni hemmottelivat minua ihan estoitta, parhaiten mieleen ovat jääneet joka joulu saamani lautapelit, joita sitten pelattiin läpi joulunpyhien.

Isäni kirjoitti minulle runon, kun olin alakoululainen:
Ääni kuuluu,
mitään ei näy,
jalat ei aina maahan käy.
Huoletont' on elämä!
 
Oih ja voih, mikä nostalgiaa herättävä ketju! :)

Meillä kaikki lelut kiersivät lapsilta toiselle ja kovasti kärsineet barbit sekä muut pehmolelut olivat kovassa käytössä. Rikki menneitä leluja korjattiin itse sekä nukeille tehtiin uusia vaatteita tai no -- äiti teki ja korjasi :D Joulun ja syntymäpäivinä saatiin sitten uusia leluja, ehkä yksi tai kaksi. Mulloin ei ollut varaa ostaa, mutta leluista pidettiin entistä parempaa huolta.

Omia lempilelujani olivat tummatukkainen Molla-Maija, pehmoleijona "Jellona", pari My Little Pony- ponia sekä isoveljen lentokentältä tuotu Finnairin lentäjänalle.
Meillä ei muistaakseni ollut kovin paljoa sellaisia mekaanisia tai pattereilla toimivia leluja, mitä nykyään näkee paljon. Enemmän oli näitä nukkeja, legoja tai pikkuautoja. Tosin muistelen, että jollain oli sellainen pattereilla toimiva vauvanukke ja isoveljelläni liikkuva dinosaurus. Suurimmaksi osaksi dinosaurusta pidettiin kaapissa, jottei se menisi rikki.

Leikin aika paljon yksin, johtuen enimmäkseen siitä että muiden sisarusten ollessa koulussa olin joko hoidossa, äidin mukana töissä tai jonkun vanhemman sisaruksen kanssa kotona(joka luki ylioppilaskokeeseen tms). Mutta en pistänyt sitä pahakseni, vaikka muistelen välillä olleen tylsiäkin hetkiä. Minua viihdyttivät lelut, piirtäminen sekä lukuisat VHS-videonauhat. Leikin myös aika paljon mielikuvitusleikkejä ja keksi päässäni tarinoita. Mökillämme on vanha talli, jossa kuvittelin aina olevan oma hevonen.
Kirjoja meillä luettiin myös melko paljon ja vanhemmat siskot toimivat hovilukijoina luultavasti kyllästymiseen asti. Pidin kirjojen kuuntelusta niin paljon, että halusin kuunnella heidän lukemista vielä silloinkin kun itse osasin jo lukea. Lisäksi kirjaston äänikasetit olivat aivan parhautta!

Toiseksi vanhin isosiskoni keksi parhaimmat leikit barbien kanssa ja muutenkin hänen kanssaan oli ehkä ne hauskimmat hetket. Talvella tehtiin paljon lumilinnoja, laskettiin mäkeä ja kesällä pidettiin omia Olympialaisia. Ulkona liikuttiin muutenkin paljon aarteenetsinnän ja retkien parissa.
Meillä ei oikeastaan ollut tyttöjen ja poikien leluja tai leikkejä erikseen. Joskus tosin me tytöt leikimme kotia, johon luonnollisesti isoveli ei koskaan halunnut osallistua. Mutta poikien leikkeihin me tytötkin mentiin ihan mielellään. Ehkä siitä johtuen sitä itse on ollut vähän raisumpi pienenä.

Vaikken pienenä päässyt isoveljeni tai isosiskoni kanssa kylälle muiden lasten kesken leikkimään "Kirkkistä"(kirkonrottaa) tai pimeää piilosta, niin silti joskus onneksi pääsin osalliseksi jännää "Pyssyskää", joita leikittiin vanhojen vesipyssyjen kanssa. Peliä leikittiin kuten piilosta, mutta pelistä putosi jos toinen näki toisen ja ehti "ampua". Se oli kyllä todella jännittävää 6- vee kielosta :) Naapurissa käytiin ihmettelemässä tietokonepelejä, meillä oli kyllä ikivanha pöytätietokone, jossa oli muutama peli. Naapurilla tosin isoveli sai vain pelata, mutta me katsoimme sitten vierestä. Olihan siinäkin kyllä ihan oma hohtonsa.
 
Lapsuuden leikeistä olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutta pysyttelen nyt kuitenkin leluissa. Mieleeni kun eivät pehmolelut tulleet ollenkaan edellistä viestiä kirjoittaessani. Niitäkin piisasi lapsuudessani, sekä isommilta sisaruksilta perittyjä että varta vasten minulle hankittuja tai tehtyjä. Suurimman osan olen antanut eteenpäin pikku-ukolle, mutta muutama rakkain on kaapissa tallessa - semminkin kun ne ovat pääsääntöisesti niitä vanhimpia eli hauraimpia, jotka eivät enää oikein kestä edes halailua.

Vanhin talletettu pehmoleluni on pieni vauvanlelu, Nilu-nalle. Se oli alkujaankin hyvin vaatimaton - vain nallenmuotoiseksi leikattu pala vaahtomuovia, päällä tummanruskea plyysikangas johon on brodeerattu yksinkertaiset silmät, kuono ja suu - ja tätä nykyä hyvin nukkavieru ja parsittu.

Seuraavaksi vanhin ja kaikkein rakkain on Vartijakoira, äitini jostain valmispakkauksesta minulle ompelema puolen metrin mittainen pehmo-basset. Sekin on perusmalliltaan hyvin yksinkertainen (olikohan se in 70-luvulla?), vain kaksi bassetinkyljeksi printattua sivukappaletta yhteen ommeltuina ja vanulla täytettynä. Äiti tosin lisäsi vatsakappaleen, koska alkuperäinen malli oli hänestä turhan kaksiulotteinen. Pitäähän nyt koiralla sentään neljä jalkaa olla! Vartijakoira oli pitkään se lelu, jonka ronttasin mukaani joka paikkaan, joskus itse sormin virkkaamassani talutushihnassa. Ja tietysti se oli aina sängyssä mukana öisin. Tätä nykyä koiraparan puuvillakangas on niin haperoa, että kun kerran erehdyin ottamaan sitä hännästä kiinni, koko häntä repesi puoliksi irti. Olen puolittain suunnitellut, että purkaisin koiran, silittäisin sen osat kiinni tukikankaaseen ja kokoaisin sen taas, mutten ole vielä uskaltanut ryhtyä tuumasta toimeen. Mitä jos se menee kokonaan rikki...

Vartijakoiran kanssa melkein saman ikäinen ja suunnilleen saman kokoinen ja samoin äitini ompelema on Ihaa-aasi. Siihen äiti löysi kaavat jostain lehdestä, valitsi materiaaliksi ihunan pehmoisen harmaan flanellin, lisäsi alkuperäiseen malliin nepparin, jotta hännän voi asiaankuuluvasti irrottaa, ja ompeli minulle ihanan samettisilmäisen, villaharjaisen aasin. Flanelli osoittautui sittemmin heikosti käyttöä kestäväksi, joten Ihaata on paikkailtu sieltä täältä, ja lisäksi iso osa villaisista harjaksista on vuosien mittaan irronnut. Mutta hieno aasi se on edelleen. Joskus lukioikäisenä otin Ihaasta mitat ja ompelin äidille siitä samettiversion, hän kun oli harmitellut kaavojen katoamista ja haaveillut omasta samettisesta aasista.

Neljäs talletettu pehmoeläimeni on Usagi, valkoinen "molla-mallinen" kani, joka kuuluu ihan eri sarjaan kuin edellä mainitut otukset. Usagin nimittäin ompeli ja minulle lähetti kanadalainen serkkuni, kun olin jo lukiossa, ja alkuun suhtauduin koko kaniin lähinnä huonona vitsinä. Riisuin siltä toki kauhean raitapaidan ja henkselihousut, koska en siedä eläinten pukemista ihmisvaatteisiin, mutta sitten jätin kanin lojumaan. Se maksoi sille nappisilmät, vanhempieni koiranpentu kun sai sen leukoihinsa ja aitona lintukoirana alkoi heti kyniä sitä. Onneksi ehdin pelastaa pupun ennen kuin muuta vahinkoa pääsi sattumaan, ja se jatkoi oloaan silmättömänä. Vaan sittenpä alkoivat abivuoden hassutukset, ja eräänä teemapäivänä meidän oli tarkoitus hengailla koko päivä yöpuvuissa ja unilelut kainalossa. Minä nappasin kouluun mukaani sopivasti käden ulottuvilla olleen pupun, ja sinä päivänä koulussa se sai nimen Usagi ja siitä tuli Oikea. Kirjoin sen jälkeen Usagille uudet silmät mustalla langalla, ja sittemmin se on kulkenut mukanani vaikka missä, mm. abimatkalla Italiassa, missä se pääsi kanssani kahlaamaan Välimereen. Pikku-ukon synnyttyä se on kuitenkin viettänyt aikaansa lähinnä kaapissa muiden talletettujen pehmoeläinten kanssa, jotta kaikille olisi selvää, että se on minun kanini eikä vapaasti käytettävissä oleva leikkikalu. Siksi en ole enää aikoihin muistanut pakata sitä mukaan millekään matkallekaan. Ehkä pitäisi ottaa se matkaan, kun seuraavan kerran pääsen lähtemään johonkin miittiin =)
 
Minun lempparini olivat (ja ovat edelleen) pehmolelut! Tallessa ovat vielä pikkumollakaksoset, keltahiuksinen Milla ja punahiuksinen Malla. Sepitin Millasta ja Mallasta laulunkin. Ja eläinpehmot, kuten possupehmoni ja valkoinen pörrökissani, joista kissa on vielä tallessa, mutta on erittäin pölyinen (pesun tarpeessa). Tuon possupehmolelun sain joululahjaksi jouluna, jolloin sairastin sikotautia. Taisin olla 5-vuotias. Kesti tovin ennenkuin selvisi, että possun vatsassa on vetoketju ja sen sisuksista putkahti 4 pikkupossua. Tuo oli kummitätini itse ompelema pehmolelu. Kovista vauvanukeista en välittänyt niin paljon, kuin näistä pehmoisista kavereista. Kovista leluista kivaimpia olivat legot ja autorata. Rakkaimmat muistot nostavat nuo pehmokaverit kuitekin ensimmäisenä mieleeni. Oli Pikisilmä- niminen koira, Nuf Nuf- nalle ja keltainen nalle (jolla ei ollut nimeä). Oli Tin-niminen tyttömolla ja Poo-niminen poikamolla. Tin ja Poo tulevat siitä, että kun niiden nenää koskee, niin toisen nenästä kuuluu tin-tin-tin ja toisen nenästä pooooo. Nämä olivat niitä ihan pienen lapsen ensimmäisiä leikkejä, kun iskä sai pikkutyttönsä nauramaan :)

Lelut ja erityisesti eläinhahmoiset pehmolelut ovat terapeuttisia. Nyt kun minulla ei sitä omaa lemmikkikissaa (vielä?) ole, olen rutistanut pehmokurreni ruttuun monen monta kertaa. Ei sitä elävää kissaa voi ihan niin rajusti rutistaakaan. Pehmokurre tuli tammikuussa 2003 Serlakeräyksen tuloksena sulostuttamaan olohuoneen sohvaa. Tämän 50 senttisen hankinnan jälkeen hyllylle on ilmaantunut koko joukko pienempää pehmolelua. Olen tuota pehmolelun ostotarvetta toteuttanut niinkin, että ostan kivoja pehmo-otuksia ja olen antanut niitä sitten tarvitseville, lapsille tai teini-ikäisillekin, jotka tarvitsevat oman pikku rutistettavan kaverin.

Tänä päivänä Oranssiset kaverukset pieni pehmotikru ja MyLittleponi koristavat makuuhuoneen pöytää. Tikru istuu juomatölkistä tehdyllä keinutuolilla (iskäni aikanaan teki noita keinutuoleja). Olen tosiaan koristellut kotiani (ja autoa) pienillä leluilla. Olohuoneessa kirjahyllyllä on vaikka kuinka monta "asukasta". Pesukoneen päällä on koristeasetelma ja tuoksukynttilä ja siellä on myös pehmeä vinkuvalas Anselmi. Auton takaikkunalla oleilevat poro ja tunturipöllön poikanen, söpöt Lapinkaverukset. Leluista ei pääse missään vaiheessa eroon, eikä tarvikaan. Niistä voisi puhua vaikka kuinka kauan (kuten vaikka nukketalosta ja pienoismalleista) ja lelujen maailma herää eloon. Leluilla on nimensä ja tarinansa. Niiden nappisilmät näkevät ihan oikeasti ja niiden korvat kuulevat, niiden nenät haistavat. Lelut elävät mielikuvituksessa aina, on sitä minkä ikäinen tahansa. Eläköön lelut.

Olin vasta tällä viikolla kaupasta etsimässä pehmoleluja, sellaisia ihan tavallisia, mutta oli toden totta vaikea löytää ihan tavallisia. Kovin monet pehmolelutkin tuntuvat kuuluvat johonkin tiettyyn "sarjaan" tai "teemaan" tai johonkin uuteen villitykseen ja muoti-ilmiöön. On angry birds-pehmoja, Nalle Puh-teeman pehmoja, Muumeja, Barboja, Disneyn autot-autopehmoja ja isosilmäisiä otuksia tai muuten kummallisen tuntuisia leluja. Etsin näitä leluja paketteihin, jotka lähtevät Romaniaan köyhille lapsille. Eivät taida lapset siellä Romanian köyhällä maaseudulla paljoa tietää Disneyhahmoista, muumeista tai muista. Kävin kahdessa leluja myyvässä liikkeessä ja päädyin lopulta ostamaan "teemapehmoja" kun ei tahtonut oikein muuta olla tarjolla. Olen kuitenkin ihan tyyväinen valintoihini. Lapset, joilla ei ole paljon mitään, varmasti ilahtuvat. Muutaman viime vuoden aikana esim. Tiimarissa oli eläinaiheisia pehmoleluja, jotka eivät liittyneet mihinkään pinnalla olevaan trendiin. Vilkaisin samalla muitakin tarjolla olevia leluja. Klassiset pallot ja hiekkalelut ovat edelleen siellä legosarjojen ja barbien ja lasten roolivaatteiden vierellä. Puinen brio-junasarja taisi olla alennuksessa.
 
Minulle lapsena melkein tärkeintä leluissa oli, etteivät ne olleet valmiiksi ommeltuja/muotoiltuja johonkin kummaan asentoon, ja ettei niillä ollut vaikkapa käsissään turhaa roinaa - tämähän rajoitti leikkejä, joissa kyseistä lelua saattoi käyttää. Jos lelulla on vaikkapa kirja kädessä, niin ei sen kanssa ollut luontevaa leikkiä seikkailua erämaassa, tai jos pehmolelu oli ommeltu istuma-asentoon tai johonkin vielä kierompaan muotoon, niin eihän sillä sitten ollut hyvä leikkiä vaikkapa kahden kissapedon kaksintaistelua. Pehmolelujen, ponien, dinojen, mitä kaikkea minulla olikin... halusin aina, että ne ovat mahdollisimman neutraalissa asennossa, mieluiten seisoivat suorassa. Varsinkin jos pehmolelujen oli suotavaa olla sen verran pehmeitä lötköjä, että niitä sitten saattoin väännellä tarvittaessa leikin tilanteisiin sopivasti. Joissain pienissä leluissa, niin kuin Kinder-munien leluissa tai muropaketeista saatavilla hahmoilla oli joskus todella raivostuttavia ja rajoittavia ominaisuuksia. Ystävällänikin on yksi leijonahahmo, joka makaa teltassa (tämä). Tai sitten vaikka nämä. Miten noilla nyt leikkii (paitsi järjestää myöhemmin kuvaukset näiden hahmojen tähdittämänä...)!

Minulla taisi olla lapsena leluja vähän joka lähtöön. Vaikka isä aina sanoi että pitää olla "tiukka pipo ja puulelut", niin eipä se mennyt niin. Oli minulla puupalikoistakin tehty leluja, paljon olikin, ja minä saatoin leikkiä vaikka narunpätkällä, kynällä tai lumikokkareella tuntikausia, mutta oli myös poneja (tai boneja, kuten itse aina sanoin. Boneilla leikittiin aina vain isän kanssa, äiti ei osannut bonileikkejä), barbeja, nukkeja (muistan kinunneeni Baby Bornia ihan hulluna, ja sitten lopulta yhtenä jouluna sain sen!), rallirata ja pieniä autoja (olin vähän poikatyttö, halusin ajaa rallia), nukkekoti, marmorikuulia ja etenkin hirveä määrä pehmoleluja. Pehmoeläimistä olen tosiaan aina pitänyt eniten. Vaikka minulla olikin barbeja ja vauvanukkeja, niin ei niissä ihan ollut samaa viehätystä kuin eläimissä. Vauvat eivät oikein voi seikkailla, eläimet voivat! Sitä paitsi ne ovat söpömpiä ja halittavampia. Kuka nyt barbin kanssa nukkuisi?

Furbya en koskaan saanut, enkä Tamagotchia, vaikka niitä hirveästi halusin, kun kaikilla muillakin oli. Meillä oltiin kuitenkin vielä sen verran puulelulinjalla, että tuollaisiin koukuttaviin hirvityksiin ei suostuttu, muistan äitin sanoneen nimenomaan, että sellaista Tamagotchia on sitten koko ajan pakko pelata. Äiti suuttui hirveästi, kun kerran kaveri lainasi minulle omaansa ja toin sen kotiin. Myös naapurintytön Furbya paheksuttiin epäsuorasti.
 
Marmorikuulat ja niillä pelattavat pelit kiehtoivat minua pienenä, mutta olin ainoa joka oli niistä innostunut. Niinpä viimein saamani kuulat jäivät käyttämättömiksi satunnaista yksinäistä vierittelyä lukuun ottamatta. Lapsille niitä voisi ostaa, mutta ajatus kuulan päälle tallaamisesta ei innosta.
 
Dracaena sanoi:
Kuka nyt barbin kanssa nukkuisi?

No, minä olen ihan tyytyväisenä nukkunut Barbin kanssa (tosin minun nukkeni oli Petra), kun sellaisen vihdoinkin sain. Ostin sen kaveriltani kahdella markalla. Hän oli säästänyt viikkorahoistaan sellaisen tosi hienon Barbin, jonka hiukset sai pidennettyä ja lyhennettyä pientä vipua vääntämällä. Olin tuosta ihmenukesta aluksi aivan vihreänä kateudesta, mutta sitten tosi iloinen, kun hän suostui (säälistä?) myymään vanhan nukkensa minulle. Sain pari kaupasta ostettua vaatetta kaupan päälle. Hienoja ostovaatteita minulla ei ollut mahdollista hankkia, vaan tein Petralleni itse vaatteita.

Tuolloin elettiin 60-luvun puoliväliä, ja barbit eivät olleet vielä kovin yleisiä. Minulla on vielä vintillä nukkeni ja sille tekemiäni vaatteita tallella. Se löytyi, kun toissa kesänä siivosin ja järjestelin vinttiä. Nukke oli aika nuhjuisen ja surkean näköinen ja pakkasin sen visusti vaatteineen kaikkineen takaisin laatikkoon. Saapi sitä sitten perikunta aikanaan ihmetellä.
 
Hiustenkasvubarbista liikkui huhuja 80-luvullakin, mutten koskaan päässyt itse näkemään moista ihmettä (sen sijaan sain 80-luvun lopulla pikkuponin, jonka hännän voi vetää megapitkäksi ja sitten taas kelata sisään ponin päätä heiluttamalla). Eipä minulla yhtään barbia itselläni ollutkaan, mutta kaksi sindyä kyllä. Pidin niistä lempeän totisista tummista kaunottarista enemmän kuin hammashymyisistä blondibarbeista, ja ilmeisesti nuket osatnut äitini oli samaa mieltä. Parhaalla kaverillani oli sindyjä kokonainen läjä ja lisäksi upea monikerroksinen sindy-talo kaikkine tykötarpeineen isänsä luona, ja minun mielestäni oli ihanaa päästä sinne joskus yökylään niinä viikonloppuina, jotka kaverini pikkuveljineen vietti isänsä luona. Omat sindyni tulivat silloin tottakai vierailulle mukaan, ja sitten leikimme sindyillä oikein olan takaa. Parhaiten mieleen on jäänyt se, kun päätimme eräänä aamuna varhain ryhtyä kokkaamaan sindy-talon keittiössä. Kuorrutimme parhaillamme isoja hedelmäkarkkeja omatekoisella kaakaokastikkeella, kun kaverini vasta herännyt isä tuli lopettamaan leikkimme pauhaten kauheasta sotkusta omassa keittiössään, josta olimme kaikki tykötarpeet hakeneet.
 
Minun "barbi-aikanani" markkinoilla ei tainnut juuri barbeja näkyä jostain syystä, sen sijaan melkein kaikilla oli daisyt (vähän lyhyempiä kuin barbiet). Ajankohta oli 80-luvun alku. Yhteensä daisyjä minulla oli kaikkiaan kolme, tosin viimeisimmän sain, kun ensimmäisen kaula katkesi. Tämä surkea vahinko tapahtui siitä syystä, että verrattain isopäiselle nukelle oli kiva laittaa päälle pienikaula-aukkoisia itsetehtyjä vaatteita ottamalla pää pois hetkeksi, ensimmäisellä daisylläni oli vähän herkempi kaularakenne kuin jälkimmäisillä, jotka sietivät hyvin pään poistelun. Paljon tein daisyilleni itse vaatteita, varsin simppeleitä sellaisia. Joistain viimeisimmistä vaatteista tuli tosin mielestäni varsin onnistuneita, sen verran enemmän näpertämistä ja taitoa oli kertynyt (ja olin todennäköisesti jo yläasteella, ellen peräti vanhempi). Daisy-leikkeihini liittyi myös hevoset, oikea daisyn täplikäs appaloosahevonen sekä muita pienempiä leikkihevosia, joilla olen tallia leikkinyt ja pinteleitä kierittänyt.

Vähän samanlaista kuin daisy-leikit on paperinukkien kanssa leikkiminen. Pääsee pukemaan nukkeja erilaisiin asuihin. Paperinukkeja minulla on ollut jo varhain ennen kouluikää. Niitä on ollut niin ostettuja, äidin piirtämiä kuin myös itsetekemiä. Paperinukeista on muodostunut aikaa myöten keräilykohde itselleni. Mutta tein niitä myös itse pitkään aina aikuisiälle asti, viimeisten ollessa aikansa poptähtiä. Arvokkaimmat paperinukkeni olen kuitenkin perinyt äidiltäni, sellaisia 40-50-luvun nukkeja, kaksi isoa tyttönukkea ja simpsakka Rita Hayworth.

Varhaislapsuudessa nallet ja muut eläinhahmot olivat kuitenkin ykkösiä. En oikeastaan välittänyt pitkään ihmisnukeista vaan eläimet oli kivempia. Mutta kyllä niidenkin päälle sai pukea vaatteita minun mielestäni, toisin kuin Isilmírë tuolla joskus aiemmin kirjoitti. Rakkain nalleni on sellainen pehmoinen, ilman metallisia/muovisia sisäniveliä, todennäköisesti on ensimmäinen nalleni. Se on kulkenut mukanani sittemmin myös sairaalassa ja ulkomailla opiskelijavaihdossa, halittavana lohduttajana. Nimen Maria Loviisa Nallela ko. nalle taisi saada joskus 7-8-vuotiaana ollessani, kun innostuin ensimmäisen kerran tosissani nimistä. Muita eläinhahmoja minulla oli (ja on edelleenkin jossain vintillä) käsinukeissa, joita kertyi aika liuta, oli sammakkoa, siiliä ja äidin virkkaamat kettu ja susi.

Innokas legoilla leikkijä olen myös ollut. Lähinnä ne olivat sellaisia peruspalikoita, joilla tuli rakenneltua vähän kaikenlaista. Muutaman legoukkeleiden maailmaan kuuluvan lelun olen myös saanut esim. paloauton, nämä pikkupalasin varustellut kylläkin vasta ala-asteiässä.
 
^ Meillä oli myös paperinukkeja, joille teimme itse vaatteita. Ne olivat muistaakseni jostain lehdestä leikattuja(olisiko ollut joku Pirkka-lehti?) ja niillä sai mukavasti ajan kulumaan. Kaksi oli hoikkaa barbiemaista aikuista paperinukkea ja yksi oli pienempi sekä nuorempi paperinukke. Tämä nuorempi joutui aina väistämättä pilalle hemmotellun, kiukuttelevan prinsessan rooliin :D Teimme myös itse jäätelöteikuista ja paperista "käsinukkeja", mutta niillä ei esityksiä tehty. Niillä leikittiin vain keskenään, mutta oikeastaan, tärkeämpää oli se lelujen teko kuin itse leikkiminen.
 
Isilmírë sanoi:
Hiustenkasvubarbista liikkui huhuja 80-luvullakin, mutten koskaan päässyt itse näkemään moista ihmettä (sen sijaan sain 80-luvun lopulla pikkuponin, jonka hännän voi vetää megapitkäksi ja sitten taas kelata sisään ponin päätä heiluttamalla).

Kaverin barbin tukka ei pidentynyt kokonaan, vaan hiukset olivat lyhyehköt ja vain nuken päälaella olevat hiukset sai pidennettyä. Kun pitkän tukan asetteli nätisti ja tasaisesti, lopputulos näytti ihan hyvältä.

Muistan oikein hyvin 80-luvulta ponin, jonka hännän sai vedettyä tosi pitkäksi. Meidän esikoinen sai sellaisen pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen lahjaksi ja hän oli aivan onnessaan. Nyt tuokin poni on kavereineen pahvilaatikossa meidän vintillä odottelemassa seuraavaa leikkijäsukuspolvea. Keskimmäinen lapsista oli aikeissa heittää esikoisen ponit ym aarteet vintin siivousprojektin yhteydessä kaatopaikkakuormaan, mutta onneksi ehdin ajoissa hätiin ja ehdin pelastaa ne talteen.
 
Dracaena sanoi:
Minulla taisi olla lapsena leluja vähän joka lähtöön. Vaikka isä aina sanoi että pitää olla "tiukka pipo ja puulelut", niin eipä se mennyt niin. Oli minulla puupalikoistakin tehty leluja, paljon olikin...

Omakin iskäni on jotain patterin välissä olevista puuleluista sanonut. "Vähän leluja, nekin puisia ja patterin välissä". :p Onko tämä jotain isihuumoria? Vaikka tästä huomaa, että samanlainen huumori ja samankaltaiset jutut kulkevat Suomessa sukupolvelta toiselle. Moni on varmasti kuullut samankaltaisia letkautuksia puuleluista.

Minulla oli palikoita, eri värisiä ja muotoisia puupalikoita, joista rakentelin smurffeille koteja. Sitten oli sellaisia kuutiopalikoita, joissa oli kirjaimia, numeroita ja kuvia. Muistan punaiset tulppaanin kuvat, kalan kuvat ja lintujakin oli. Osa kirjaimista oli värillisiä, osa ruskeita. Sitten mulla oli puinen veturi, jossa oli kaksi perävaunua. Perävaunut olivat sellaiset lapsen jalan kokoiset, joten yritin käyttää niitä myös rullaluistimina. Lapsen mielikuvitus antaa myöden sille, että lelujen käyttöä voi soveltaa.
 
Mietin tuossa, että millaisia leluja minulla oli. Sitten muistin että ihan omia leluja minulla ei ollut kauhean monta.
Siskoni on syntynyt vuonna -90, itse olen vuosimallia 92, joten jaoimme suurimman osan leluista, koska olimme sopivan samanikäisiä leikkiäksemme yhdessä.
Meillä oli paljon poneja, ei niinkään monta barbia. Muistan, että äiti osasi ommella barbeille ihania mekkoja.
Tietenkin kun on kyse minun lapsuudestani, niin leikitkin olivat aika häröjä. Meistä oli kivaa repiä ponien ja barbien päät
irti, ja sitten laittaa ponin pää barbin pään tilalle.
Pienet ponit yrittivät sitten alaikäisinä päästä toisten ponien juhliin kiipeämällä toistensa selkään ja
pukemalla ison barbimekon päällensä. :p

Meillä on kai vieläkin jossain enon tekemä hieno nukkekoti, jonka katolta ponit&barbit laskivat mäkeä. Sitten
tietenkin kesken leikin tuli maanjäristyksiä, jolloin talo käännettiin ylösalaisin.

Pehmoleluja meillä oli aika paljon, enimmäkseen kaikenlaisia eläimiä. (Tähän liittyen tuli mieleen kuinka laitoimme
Aladdin-satukasetin soimaan taustalle ja sitten esitimme tarinan pehmoleluilla. Muistaakseni punanenäinen poro oli Aladdin, ja pieni bambi oli Jasmine.) Otin tänne Tampereelle mukaani ison suden, jonka sain joskus tosi nuorena. Nyt kyllä harmittaa,
että Musti-koira jäi kotiin, ja olenkin ajatellut seuraavalla kotivierailulla siepata sen laukkuuni ja tuoda sen mukanani Treelle.
 
Fairy tale sanoi:
Sitten oli sellaisia kuutiopalikoita, joissa oli kirjaimia, numeroita ja kuvia. Muistan punaiset tulppaanin kuvat, kalan kuvat ja lintujakin oli. Osa kirjaimista oli värillisiä, osa ruskeita.

Minulla oli samanlaiset palikat! Ne vain vuosien mittaan hävisivät mikä minnekin (palikkapussi kulki usein mukana reissussa) tai menivät rikki kun paiskelin niitä ja leikin niillä ulkosalla. Muistaakseni ensimmäisen, kuusivuotiaana saamani puukon terääkin tuli kokeiltua juuri noihin palikoihin.

Pettymys oli suuri, kun aikanaan sain oman lapsen eikä lelukaupoista löytynytkään enää likimainkaan niin hienoja aakkospalikoita. Jos moiset vielä jostain löytäisin, niin kyllä saisi Pichu hienot palikat paiskottavakseen =)
 
Paiskomisesta tuli mieleeni soiva (?!) silitysrauta, jonka tyttöni sai joululahjaksi joskus 10 v sitten. Ensinnäkin se soitto kävi suoraan hermoon ja toisekseen sitä tunnuttiin käyttävän lähinnä nyrkkirautana, kun siinä oli se kätevä kahvakin. Ja kun se oli silitysrauta, vaikkakin leikki-sellainen, niin sillä sai aika pahaa jälkeä. Se lähtikin jäähylle aika nopeasti ja oli n.5v jäähyllä, kunnes löytyi muuttaessamme pari vuotta sitten...
 
=) Moni lelu on yllättävän vaarallinen. Valmistajat eivät ihan aina muista, että lapset soveltavat leluja vaikka mihin käyttötarkoituksiin sen "virallisen" lisäksi, ja sitten sattuu. Eräillä 90-luvun lopun kaivauksilla yksi miespuolisista opiskelijakollegoista antoi meidän muiden kokeilla kallossaan olevaa noin euron kokoista matalaa monttua. Sen oli kuulemma aikoinaan tehnyt pikkusisko leluvasarallaan.
 
Isilmírë sanoi:
Fairy tale sanoi:
Sitten oli sellaisia kuutiopalikoita, joissa oli kirjaimia, numeroita ja kuvia. Muistan punaiset tulppaanin kuvat, kalan kuvat ja lintujakin oli. Osa kirjaimista oli värillisiä, osa ruskeita.
Pettymys oli suuri, kun aikanaan sain oman lapsen eikä lelukaupoista löytynytkään enää likimainkaan niin hienoja aakkospalikoita. Jos moiset vielä jostain löytäisin, niin kyllä saisi Pichu hienot palikat paiskottavakseen =)

Minulla on tuollaiset palikat vielä alkuperäisessä tummansinisessä/violetissa laatikossa jossa on pupun kuva kannessa. Valitettavasti en vaan luovu noista ;P

Jostain syystä on jäänyt mieleen "lelu" jollaisiin en ole vuosiin törmännyt. Punainen pesupallo jonka alapuoli oli himmeän läpinäkyvä ja kansi (joka siis punainen tai sininen, mutta minun pallossani se oli punainen) jossa oli reikiä. Minä leikin sillä pitkään ja hartaasti. Pallo piti avata ja asettaa lattialle siten että kansi oli pää ja alaosa oli kroppa. Eläimen nimi oli Tattipää. Muutenkin tehtiin veljen kanssa paljon leluja tuolla lailla. Veljellä oli kaksi punaista hillopurkkia ja pieni jalkapallo jossa oli tummansinisellä niitä jalkapallokuvioita. Kun pallon laittoi kahvattoman purkin päälle siten että kuvioista tuli nokka ja silmät ja pallon päälle asetti purkin jossa oli kahva niin syntyi pöllöpalomies joka oli lapsena jäänyt aina pahnan pohjimmaiseksi.

Oli meillä kyllä paljon ihan oikeitakin leluja. Ihan liikaa jos minulta nyt kysytään. Minulla varsinkin paljon pientä ötökkää ja otusta. Trollimunista tulleita pikkutrolleja oli yhdessä vaiheessa paljon ja leikin niillä tosi usein. Sitten oli pehmoleluja iso kasa ja aina halusin jotain uutta. Olin ihan leluhamsteri. Pieni pussillinen erilaisia dinoja löytyi (lahjoitin ne töihin tässä joskus vuosi sitten) ja pieniä mahallaan makaavia laiskasilmäisiä pehmokoiria. Samanlaisia oli sellaisiakin joilla oli emo ja pentuja säilytettiin emon vatsan sisällä. Olisin aina halunnut emon, mutta en koskaan saanut. Pentuja vaan. Muistaisikohan joku noiden koirien nimen? Ne oli muotia yhteen aikaan.
Toinen muoti-ilmiö oli sellaiset ehkä 10cm korkeat alastomat vauvanuket joiden sisälle sai laitettua vettä ja sitten ne pissasi kun niitä puristi. Niitä oli montaa sorttia. Oli tummatukkaisia ja vaaleatukkaisia ja vaikka mitä. Niitä minulla kyllä oli vaan yksi ja veljellä oli yksi.
Limat tulivat jossain vaiheessa. Oli montaa merkkiä ja sorttia olemassa. Limaa purkissa. Ei sen kummempaa. Se vasta oli hauska leikkikalu se limaklöntti mitä sai venytellä ja vanutella miten sattuu. Veljen lima oli koostumekseltaan hyvin lähellä paksua räkää, minulla oli hieman kiinteämpää jonka sai jopa hetkeksi johonkin muotoonkin. Sanonpahan vaan että kaikkea sitä sillonkin oli lapsille tarjolla. Ja tietysti ne kaikkein epäilyttävimmät lelut olivat niitä jotka piti saada :p
 
Ylös