Lemmikit

(Huom. Kissoista on oma keskustelunsa, joka löytyy täältä!)

* * * * * * * *

Aloitetaanpa lemmikkikeskustelu täälläkin.
Eli onko teillä lemmikkejä? Jos on, minkälaisia? Miksi hankitte sen/ne? Aiotteko hankkia enemmän? Mikä on parasta lemmikeissä? Huonoja puolia?

Minulla itselläni on 4 kissaa, 2 seeprapeippoa ja 2 kesyrottaa. Meidän perheessämme on aina ollut kissoja syntymästäni asti, joten ne ovat tulleet osaksi normaalia elämää. Ne ovat osa tuntemaani kotia. On ihanaa sadesäällä kyyräytyä mukavaan nojatuoliin katsomaan elokuvaa. Vielä mukavampaa on jos kissa kehrää sylissä
Seeprikset hankin n. 2 vuotta sitten tammikuussa. Minulla oli aiemmin ollut okahiiriä, mutta niiden kuoltua halusin taas häkkieläimiä. Päädyin lintuihin, ja Titi ja Tyy (äiti keksi nimet ) muuttivat taloon. Yhtään en ole katunut; ne tuovat piristystä arkeen sirkutuksellaan.
Rotat tuli miltei samasta syystä kuin linnut. Halusin taas jyrsijöitä, mutta tällä kertaa hieman isompia ja seurallisempia kuin hiiret. Rottahan siitä valinnasta tuli Rottukset ovat tosi mukavia veitikoita, mutta muut perheenjäsenet eivä ole kovinkaan innostuneita kaljuista hännistä. Minusta ne hännät ovat kerrassaan ihastuttavia!

Meillä täällä kotona taapertaa kaksi rotukissaa...
Ramppe tuli meille ihan pentuna, se on puolitoistavuotias uros, rodultaan Norjalainen metsäkissa, väriltään harmaaraidallinen (tai viralliselta termiltään sinitiikeri)
Ja meillä on vähän uudempi otus, Tippi (Different), siperian kissa, tuli meille alkuvuodesta, mutta on jo kolme vuotias. semmoinen iso mustavalkoinen karvapallero.
Kalojakin meillä on aika paljon, vähän yli 300l akvaariossa
Haluaisin kesyrottia tai gerbiilejä, mutta en saa (ainakaan vielä... odottakaa vaan vähän aikaa)...

En voisi elää ilman eläintä... Kun koiramme kuoli, en saanut heti uutta eläintä, silloin ei ollut oikeastaan mitään tekemistä ja oli niinkuin sellainen tyhjä kohta elämässä. Sitten olin kerjännyt kissaa niin kauan, ja niinpä minulle sitten luvattiin kissa. Ramppe tuli ja heti elämääni tuli sellainen pieni ilo...
Olen enemmän nykyisin kissa- kuin koiraihminen... Kissat ovat itsenäisempia ja helppohoitoisempia ja niitä ei tarvitse lenkittää tuolla ulkona koko aikaa... Ja muutenkin minun mielestäni kissa on paljon kauniimpi eläin, sulavaliikkeisempi ja ne kissan silmät.. ne ovat niin villit ja vilkkaat, kiehtovat, niinkuin koko kissakin...
Musta on tullut ihan muutamassa vuodessa totaalinen kissaihminen, vaikka silloin kun meillä oli koira, en niin kissoista välittänyt..

Meillä on kotona kattineitivanhus.. ikää jo 14 vuotta, ollut minulla niin kauan kuin muistan.
Maatiaiskissa on.. ja sitten on saksanpaimenkoira, täyttää kohta kaksi vuotta, ei mikään hellyyttävä pentu enää niiku vuos sitten.. Koira tuli äitin halusta, samoin kuin kissa aikoinaan, tosin kissa on minun.

Tulevaisuudessa nykyisen kissani kuoleman jälkeen aion hommata paljon lisää kissoja, rakastan niitä mielettömästi ja nytkin minulla olisi vähintään kaksi jos tuo kissaneiti sietäisi muita kissoja..

Minun kovan vinkumisen jälkeen meille otettiin koira, muutama vuosi sitten. Cavalieri king charlesin spanieli, Remu nimeltänsä. Tämä otus on kohta 5 vuotta vanha. Se on pienikokoinen, lihava, ja siitä lähtee mitä omituisempia ääniä. Sen kanssa ei voi nukkua, koska se kuorsaa kovaäänisesti. Sen kuono on lyhyt, joten kesällä limakalvojen turvotessa se röhkii tavallista enemmän. Itse ulkoilutan sitä melko vähän, ja muutenkin koiran hoitaminen on jäänyt melko suurelta osalta äidin huoleksi. Useasti hermoni menevät tuon otuksen kanssa, se on kova vinkumaan ja syö tavaroita. Mutta on se suloinenkin, ja mukava olla kotona kun ei ole aivan yksin. Ja ainakin joku on iloinen kun tulen kotia.

Kerronpa teille tarinan pienestä elämästäni lemmikkien kanssa.
Joskus kun olin tosi pieni, isosiskoillani oli kaloja jne. Kuuden vanhan meillä oli sitten kissa, joka ei tykännyt asua kerrostalossa ja se lähti meiltä alta kahden viikon. Sitten kun ala-asteella oikein ruinasin, saimme kissan. Se oli mukava katti, se eli yli vuoden ajan kunnes tippui selälteen parvekkeelta (noin 10m) ja sai jonkun "taudin" joka lopulta sitten tappoi sen. :/

Sitten muutin sukulaiseni luo Tampereelle, koska tulin tänne töihin ja oli edullista muuttaa sukulaisen luo. Nyt täällä on koira ja 4 kissaa. 2 kissaa on jo kuollut. Että eläimet ovat erittäin lähellä sydäntäni. =)
Mutta jooh, siinä tarina. Jatkakaa.

T s a r o d e j R a m b l e r

Se se vasta hauska kaveri onkin. Musta labradorinnoutajauros, tällä hetkellä vähän yli 5kk. Katsokaa täältä kuvia herrasta. En jaksa enempää tässä kirjoittaa, kun pitää mennä. Eikö olekin söpö?

Öh. Meillä on kaksi oikein suloista marsu rouvaa (3v. ja 5v.) ja näiden karvakasojen lisäksi cockerspanieli Osku, 4œ kk. Nykyään herätään aamulla kello 04.00-05.00. Että sellaista, kesälomalla

Meillä oli joskus kani ja marsu, mutta sukulaisten kouluttamaton koira (jolla on sen verran järkeä, että osaa avata häkin) tappoi ne . Kanin (nimeltään Kurittoman, kääpiöluppakorvan) kuoleman jälkeen haettiin naapurista kovista vastusteluista huolimatta uusi maatiaiskani (Dumbo) Upille (rusettimarsu) kaveriksi. Marsun kuoleman jälkeen Dumbo lähti Helsinkiin (the koiran omistajien luo), "sairastui" ja kuoli.
Tällä hetkellä meillä on vain villakoiria sängyn alla ja hämähäkkejä seinän raossa, tosin äiti on puhunut jostain koirasta seuraksi .

Minulla on tällä hetkellä viisi gerbiiliä ja kaksi marsutyttöstä. Marsut tosin ovat veljeni kanssa yhteisiä ja asustavat vanhempieni ja veljeni luona, samassa kaupungissa kylläkin.

Gerbiilejä minulla on ollut nyt 2,5 vuotta, ja olen täysin menettänyt sydämeni noille suloisille nappisilmille. Gerbiilit ovat aivan ihanteellisia lemmikkejä; vilkkaita, seurallisia, helppohoitoisia ja uskomattoman viehättäviä. Vieväthän ne jonkin verran tilaa (meillä on olohuoneessa kaksi valtavaa terraariota ja makuuhuoneessa yksi pienempi ), mutta ei se minua ja avomiestäni ole koskaan häirinnyt. Mitä nyt äitini joskus käydessään jaksaa ihmetellä, että eivätkö nuo pienempiinkin terroihin mahtuisi. Ehkäpä mahtuisivatkin, mutta minusta on mukavaa että gerboillani on yllinkyllin tilaa touhuta ja kaivella.

Yhtä gerbiiliä lukuunottamatta (jonka sain tuttavani vahinkopoikueesta) olen hankkinut kaikki eläimeni kasvattajalta. Välillä se on ollut vaivalloista, kun kasvattajia ei täällä Kuopion seudulla asu, mutta mielestäni on kuitenkin paljon varmempaa ostaa lemmikkinsä ihmiseltä, joka oikeasta tietää kaiken tarvittavan kyseisen lajin hoidosta. Liian usein kuulee esimerkiksi sellaisia juttuja, että eläinkaupassa myydään kaksi muka samaa sukupuolta olevaa eläintä, jotka myöhemmin saavatkin keskenään poikasia (näin tuossa äsken mainitun tuttavanikin tapauksessa oli käynyt).

Tulevaisuudessa haluaisin vielä ainakin rottia. En kuitenkaan aio kerralla ottaa tämän enempää eläimiä, sillä minulle on tärkeää, että jokaiselle riittää tarpeeksi aikaa. Mutta sitten myöhemmin.

Ai niin, ja jos jotakuta kiinnostaa: eläimistäni paljon kuvia ja asiaa löytyy niiden omilta nettisivuilta. Tosin en ole muutamaan kuukauteen ehtinyt päivittää niitä...

Meillä päin elelee n. 3kk vanha Marsuneiti nimeltä Nessa (kyllä, nimi oli suoraan pöllitty vanhan vanhan käärmeen Tolkien nimi-topikista )
Se on kokonaan valkoinen, mutta ei albino, eikä ole rotumarsu. Nessa elää yksin, kun kaveria ei tänne mahdu, ehkä sille saatetaan ystävä vielä hankkia, kunhan saadaan isompi häkki. Nessalla on kuitenkin kolme hoitajaa, joten se ei ainakaan vielä ole hätää kärsimässä seuranpuutteen vuoksi.
Sen lempiharrastus on syöminen ja jos ruoka loppuu se osoittaa sen hyvin äänekkäästi kuikuttamalla ja vislaamalla (säälittävää, että ainoa olento joka vislaa minulle on 3 kk vanha tyttömarsu ). Nessa on vielä hieman ujo, koska se on niin nuori, se antaa kyllä silittää, mutta nostamisesta se ei pidä. Viimeksi kun äiti- raukka otti sen syliin, se pissasi suoraan mamman kädelle :mrgreen: .
(ei, se ei ollut seuranhaku ilmoitus, vaikka siltä kuulostikin :roll: .)

Sen lisäksi meillä on kaksi akvaariota, toinen kuulu isipapalle ja tpoinen minulle.
Minun akvaariossani on 3 kuparimonnista, 1 partamonni ja valtava parvi miljoonakaloja.

Mulla ei ole tällä hetkellä eläimiä, mutta aikoinaan oli marsu (tyttö, nimeltä Rusko) ja Jasmiina-kani... Marsun saimme, kun olin kolme, ja siitä pari vuotta, otimme sen kaveriksi kanin, kun ne niin pitivät toisistaan. Harvemmin kania ja marsua pidetään samassa häkissä ja harvoin ne tulevat niin hyvin toimeen, "mutta poikkeus vahvistaa säännön..."
Rusko oli sellanen ruskea, pieni valkoinen täplä otsassa, ehkä hieman tukeva, kunnon lämpöpatteri, joka rakasti kurkkua ja koppiaan... (ja kuivuneita kiinanruusun lehtiä)... Kuoli 23.1.1998 viisivuotiaana ihan luonnollisesti vanhuuteen ja pieneen flunssaan.
Jasmiina saatin siten, että Rusko oli ystävillämme hoidossa, ja kesä kun oli, sitä pidettiin ulkohäkissä, pikkuisen hermeliinipupusen vieressä... Ja siellä ne sitten tutustui... Vanha rouva ja pieni rasavilli (loppujen lopuksi taisi olla aika marsumainen kani). Erottamattomat. Kuoli keväällä (pääsiäisen aikoihin) 2002... Seitsemän vuotias silloin. Piti lopettaa, kun selvästi hieman kärsi. Taisi olla joku kasvain painamassa selkärankaa tai - jäykistyi niin paljon viimeisen vuoden aikana ja lopulta sai kohtauksen (Se oli pelottavaa... *kylmiä väreitä*)tiistai-iltana ja torstaina sitten... Lopetettiin kivut.
Nyyh...
Ikävä.
Häkki on tallessa, jospa vaikka hankkisi uuden elikon. Marsun vaikka.

Meillä on maailman hämärin ja hassuin shetlanninlammaskoira... :wink: Siru tuli meille viime kesänä ja oli silloin jo puolisen vuotta. Paljon iloa ja tuhoa se on elämääni tuonut tässä kuluneen vuden aikana...

Koirisamme ehdottomasti hyviä puolia on se, että se on aina iloinen ja omalla tavallaan hullu, sen kanssa voi lenkkeillä paljon ja se on mukavaa seuraa. Nauraa Sirulle saa enemmän kuin kenellekään muulle meidän perheessä, koiran miljoonat ilmeet ja eleet voivat vain olla niin huvittavia. Parasta on aina pesun jälkeen (siis aivan sekopää ) ja vaikka silloin kun se on saanut miellyttävän herkun hampaisiinsa...

Mutta kaikkea tuskastuttavan raivostuttavaakin tämä vintiö osaa. Parasta oli se, kun olimme pellolla ja tämä kyseinen elän lähti karkuun, kun suurempi koira tuli vastaan... Siinä minä sitten huusin koiralleni naama punaisena ja se ei välittänyt tuon taivaallista, vaan juoksi kotiin asti... :evil:

Lemmikkien huonoja puolia on esim. että lähteäkseen pitkille matkoille, taytyy usein nähdä paljon vaivaa saadakseen lemmikilleen pitkäaikaisen hoitajan. Ja allergiselle vähän harmillisempi juttu, kun ei voi ottaa karvaisia eläimiä. hyviä puolia on tässä nyt lueteltukin, eli siitä ei sen enempää...

Eläimet ovat aivan loistavia tapauksia ja on vaikea kuvitella elävänsä ilman lemmikkiä! Eläimet tuovat ihanaa vaihtelua päiviin ja niihin kiintyy erittäin paljon. Rakastan niitä!

Itse omistan tuollaisen mukavan, mustavalkoisen kissaneidin, joka tuntee nimen Viiru. Viirusta olisi tullut Siiri, jos olisi käynyt heti ilmi, että se on tyttö eikä poika :wink: Viiru mikä Viiru.

Sain Viirun pitkän kinuamisen tuloksena vuona 2000. Kissa on syntynyt 24.5., eli se on jo yli kolme. [Hui Onko se jo niin vanha?] Viiru on tavallinen maatiaiskatti, joka nukkuu päivät ja yöt vaeltaa ulkona. Tosin talvella se käy viiden minuutin välein katsomassa ulkona, joko lumi olisi sulanut.. Muuten Viirun löytää melko varmasti jonkun sängystä peittojen keskeltä.

Oikein mukava katti meille on eksynyt.

Minä olen jyrsijähullu ja omistan jyrsijöitä . Eli minun elämääni sulostuttavat kaksi palleromaista venäjänkääpiöhamsteri talvikkoa Töpönöpö (Töpö) ja Valkoinen Hiipijä von Houdini (Hipi). He eivät asu yhdessä, koska talvikkokääpiöhamsterit ovat erakkoja. Lisäksi minulla on ikiliikkujagerbiilitermiitti Vilinä Villi alias Vili. Lisää haluaisin, mutta perhe ei :roll: .
Hipi ja Vili ovat ikiliikkujia ja Töpö leppoisa lötkottelijä. Hipi on karannut 3 kertaa. Lisätietoja niistä on niiden omilla sivuilla (ei, en mainosta ) http://koti1.netfirms.com/Tuulikin_jyrsissivut/index.html

http://www.geocities.com/white_eagle84/Eetu.html
Tuollainen karvaturri löytyy. Englanninspringerspanieli on rotu ja ikää 9kuukautta. Aivan ihana koira, todella kiltti ja sympaattinen.

Minulla on, kahden pikkuveljen lisäksi, kaksi kissaa.

Viiru on leidi, oikea diiva. Minun aivan ikioma kissumissukkani. Hän on asunut meillä jo 9 vuotta ja saman verran löytyy ikääkin. Maatiaiskissaksi joku voisi kutsua, mutta meille hän on oikea kodin hengetär. Raitoja loytyy niin mustia, ruskeita ja valkoisiakin. Siitä nimi Viirukin on lähtöisin.

Taneli on Maine Coon-rotua edustava, reilu puolivuotias jättiläis vauva. On Viirua kolme kertaa kookkaampi ja syökin sitten saman verran enemmän. Lihava tämä herra ei ole, kookas vain.
Kömpelö hän on. Ei ole tylsää näin lomillakaan kun Taneli tiputtelee valtavan painavia Kiinanruusuja alas ikkunalaudoilta.

Meillä on tällä hetkellä vain yksi koira, walessinspringelsspanieli Elli, joka on ollut meillä jo 9 vuotta. Meillä oli toinenkin koira, novaskotiannoutaja Sissi, mutta jouduimme lopettamaan sen, kun se puri minua, emmekä enää uskaltaneet pitää sitä. Koirat on kieltämättä hauskoja eläimiä. Sissi kuvitteli olevansa sylikoira...kuvitelkaa sylissänne sellaista keskikokoista 18kg painoista koiraa. Ei oikein vastaa ainakaan minun kuvaaní sylikoirasta

Meillä on ollut kanssa kaloja niin kauan, kuin minä muistan. Minulla oli oma akvaariokin, mutta en jaksanut hoitaa sitä, joten se on nykyään pikkusiskoni omistuksessa. Meilläkin on niitä "kivoja" miljoonakaloja "muutama" ne kun tykkää lisääntyä. Toiset kalat, jotka meillä lisääntyvät ovat partamonnit. Se on aika harvinaista, ainakaan minä en ole koskaan kuullut, että kukaan muu olisi saanut partamonnit lisääntymään.

Minulla on kotona vehnäterrierin 2-vuotias nulikka. Mahtava eläin! Hän on aina mukana meiningissä, joka saattaa tietyltä osin myös aiheuttaa ongelmia. Esimerkiksi saunominen on oma operaationsa, koska meidän Wilma (tottelee myös nimiä Ääliö ja Inu) ei tietenkään voi jättää niitä reissuja väliin. Saunassa se ei pysy hetkeäkään paikallaan ja syöksyy aina löylykauhan kimppuun... Varsin älykäs eläin....
On ihana huomata kuinka pitkän koulutus- ja sosialistamisjakson tuloksena koirastani on tullut ystävällinen kaikkia ihmisiä sekä koiria kohtaan... (Lienee kai saanut ominaisuuden omistajaltaan. :wink: )
Wilman yksi suurin luonteenpiirre on kuitenkin uteliaisuus. Vaikka se selvästikin pelkää jotain asiaa, ryömii se häntä koipien välissä sitä tutkimaan. Hauskaa on myös huomata kun kissa tulee vastaan lenkillä Wilma alkaa leikkiä sen kanssa hyppien holtittomasti ympäriinsä ja kissa sähisee karvat pystyssä ja kynnet ojossa.
Yleensä terriereitä sanotaan pahansisuisiksi räksyttäviksi rotantappajiksi. Ehkä niitä käytettiin sata vuotta sitten siihen (vehniskin oli kyllä paimenkoirana) mutta jalostuksen kautta tämäkin vietti on kadonnut melkein kokonaan. Minun Wilmani ei hauku, eikä ole epäystävällinen muita koiria kohtaan, kuten yleensä terriereistä väitetään. Vehniksen sanotaankin olevan vähiten terrierimäinen rotu ja suosittelen tätä rotua kaikille! Tämä rotu sopii myös joillekin allergikoille, sillä siitä ei lähde karvaa... Aivan mahtava eläin ja minulle rakas!

Watashi no inu desu. Inu no namae wa Wilma desu. Yatta! Sugoi, sugoi!

Asun opiskelija-asunnossa ilman lemmikkiä, mutta kotoa löytyy rakas Nasse niminen kymmenvuotias orassi maatiaiskissa. Muita tuntomerkkejä on esimerkiksi normaalia lyhempi häntä. Siitä oli kadonnut kerran kolmasosa kärjestä kun kolli tuli joskus nuorempana takaisin pitkältä kyläretkeltä. Jäänyt varmaan pedon suuhun tai jonkun naapuritalon oven tai jonkun ajoneuvon renkaan väliin etc.

Ne reissut loppui siihen kun ukolta leikattiin pallit pois. Ja kotipiirissä se katti pysyy oikeasti paljon terveenpänäkin. Mutta on se silti kylän kovimpia kissoja. Hyökkäilee joskus naapurin metsästyskoirienkin kimppuun, jos ne uskaltautuvat talomme pihan alueelle.

Tässä on joku kuvakin.. http://koti.mbnet.fi/wfan/kuvat/v-kolli.jpg

Kotona on vahtikoirana on myös yksi noin saman ikäinen sekarotuinen (leikattu) uroskoira. Se on pystykorvan ja labradorin noutajan risteymä ja muistuttaa hyvin paljon esim. Karjalan karhukoiraa, eli on täysin musta lukuunottamatta vaaleaa rintalaikkua. Nimi on yllättäen "Musti". :roll:

Kaksi rottapoikaa lötyy, ja tulevaisuudessa koira. Ensin tosin pitää rottien mennä vuorten taa, sillä en usko että Jack Russelin terrierin kanssa voi rotat samassa taloudessa elävänä olla. Mutta rotat joka tapauksessa saa elää rauhaisan vanhuuden, eli koiran takia en niistä luovu, vaan lykkään koiran hankintaa niin kauan kuin on tarvis. En tosin tiedä, miten osaan ilman rottia olla, kun niitä on kotona ollut niin monta vuotta.