Lemmikit

Barffaamista olen minäkin seurannut vain kirjallisesti sivusta suurella mielenkiinnolla (seuraava koira ehkä sitten, vanhan vatsalaukkua ei viitsi kääntää ympäri), mutta en tunne ketään joka syöttäisi pelkästään puhtaasti barf-oppien mukaan. Vaaransahan siihenkin liittyy, kuten aina kaikkeen ruokaan.

Perheeseemme kuuluu juuri 10 vuotta täyttänyt pienoistiikeri Leevi. Mieheni otti tämän löytökissan hoiviinsa 7 vuotta sitten. Kolliherra on ehdottomasti fiksuin kissa mitä olen koskaan tuntenut. Se ymmärtää puhetta, keskustelee, tervehtii käpälällään, seisoo kahdella tassulla jne. On vieläpä täysin itseoppinut. Luonne on hellä ja lempeä, varovainen ja utelias. Pahojaan poika ei tee. Sitä ihmettelin varsinkin, kun eläin muutti maalta kaupunkiin. Tuolloin sisätiloissa kärvistely lisääntyi huomattavasti. Emme kuitenkaan ole hennoneet vanhaa herraa pahaan maailmaan itsekseen laskea. Talutamme häntä narussa ulkona päivittäin, jos sää on hiukankin siedettävä. Kaikkeen tähän kollimme on sopeutunut nurkumatta.
Hyvin ulkoilu narussa sujuu. Kynsiä voi terottaa puihin, hiekassa piehtaroida, ruohoa narskutella. Muuan naaraskissakin ajettiin kerran puuhun. Se oli taas sarjassamme noloja tilanteita taluttajalle. Vanha hupsu ei myöskään tajua, ettei kimalaisen pyllyä sovi haistella vaikka se karvainen onkin.
Nirsoillakin kissamme osaa. Kala ei kelpaa, juomista on vältettävä kaikin keinoin. Viimeksi mainittu asia on meille suuri mysteeri ja huolen aihe. Mutta noinhan tuo näkyy pärjäävän. Saaneeko nesteensä muusta ravinnosta? Kerjääminen juolahtaa mirrin mieleen kun on tarjolla voileipäkinkkua tai lenkkimakkaraa.
Rakastettava kissa! :nekobasu:

puputar sanoi:

Perheeseemme kuuluu juuri 10 vuotta täyttänyt pienoistiikeri Leevi. Mieheni otti tämän löytökissan hoiviinsa 7 vuotta sitten. Kolliherra on ehdottomasti fiksuin kissa mitä olen koskaan tuntenut. Se ymmärtää puhetta, keskustelee, tervehtii käpälällään, seisoo kahdella tassulla jne. On vieläpä täysin itseoppinut. Luonne on hellä ja lempeä, varovainen ja utelias. Pahojaan poika ei tee. Sitä ihmettelin varsinkin, kun eläin muutti maalta kaupunkiin. Tuolloin sisätiloissa kärvistely lisääntyi huomattavasti. Emme kuitenkaan ole hennoneet vanhaa herraa pahaan maailmaan itsekseen laskea. Talutamme häntä narussa ulkona päivittäin, jos sää on hiukankin siedettävä. Kaikkeen tähän kollimme on sopeutunut nurkumatta.
Hyvin ulkoilu narussa sujuu. Kynsiä voi terottaa puihin, hiekassa piehtaroida, ruohoa narskutella. Muuan naaraskissakin ajettiin kerran puuhun. Se oli taas sarjassamme noloja tilanteita taluttajalle. Vanha hupsu ei myöskään tajua, ettei kimalaisen pyllyä sovi haistella vaikka se karvainen onkin.
Nirsoillakin kissamme osaa. Kala ei kelpaa, juomista on vältettävä kaikin keinoin. Viimeksi mainittu asia on meille suuri mysteeri ja huolen aihe. Mutta noinhan tuo näkyy pärjäävän. Saaneeko nesteensä muusta ravinnosta? Kerjääminen juolahtaa mirrin mieleen kun on tarjolla voileipäkinkkua tai lenkkimakkaraa.
Rakastettava kissa! :nekobasu:

Click to expand...

Muistuttaa kissa jotenkin meidän Kallea fiksuudessaan. Vaikka monet kissat pitävätkin kalasta, niin sitä ei saisi antaa kissoille usein. Eläinlääkärimme on kertonut puhtaankin kalan aiheuttavan virtsakiviä. Toinen ja astetta isompi kissamme, Topi, Kallen isoveli ainakin allekirjoittaa tämän virtsakiviongelman.
Mutta nyt enemmän tuosta parivaljakosta. Kalle alias Kala on tällä hetkellä viisivuotias, melkoisen fiksu kollikissa. Se on melko valpas ja seurahakuinen, erityisesti älykäs kissa. Se ymmärtää puheen ja kutsut, osaa avata ovet, vastaa katseeseen. Tietynlainen katse Kalleen kertoo sille, saman kuin sen äänellä kutsuminen.
Topi alias Kollus/Kolli taas on "meijän Kolli", nyt kuusivuotias. Vaikka kumpikin kissoista on melko suuri, on Topi Kallea huomattavasti suurempi kooltaan. Seitsemänkiloinen jötikkämme ei painostaan huolimatta ole lihava. Topi on lempeimpiä kissoja, joita tiedämme. Se on myöskin äärimmäisen laiska ja itsepäinen. Kun se on johonkin asettunut, sitä ei saa sieltä kirveelläkään.
Kumpikin kissoista on tavallisen maatiaiskissan ja Norjan metsäkissan sekoitu. Koko, turkin väri ja joitakin luonteenpiirteitä on selvästi tullut Norjan metsäkissalta - isä. Topin ja Kallen isä on todennäköisesti villinä ulkona elänyt. Emo, Minni eli maalla, niinkuin monen talon maatiaiskissa. Se on tällä hetkellä melkoisen vanha, 18-vuotias(?).
Kissamme elävät täällä kaupungissa sisällä, mutta kesällä pyrimme käyttämään niitä ulkona joka päivä. Kalle on myöskin siitä erikoinen, että sitä ei rauhallisessa maastossa tarvitse pitää erityisemmin kiinni. Kumpikin kissoista, ulospäästessään, kiipeää puihin hyvin hanakasti.

Esitelläänpäs tähän jatkoksi vielä minunkin kissani.

Jo parin viikon ajan luonani on asustanut noin kolmen kuukauden ikäinen Pesci-kissa. Lemmikin hankinta oli ollut jo pienen ikuisuuden ajan mielessä, mutta vasta vähän aikaa sitten tuli suuresta unelmasta totta. Nimensä pikkuherra on saanut näyttelijä Joe Pesciltä. Pienessä on samantapaista temperamenttia kuin kyseisen näyttelijän rooleissa, ja pesci tarkoittaa ilmeisesti myös kaloja italiaksi (?), joten mielestäni sopii kissalle nimeksi.

Koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta kissaolennoista, niin oli kyllä aika jännää ottaa tuollainen otus omaan kämppään. Varauduin etukäteen melkein "kaikkeen", kun ei tiennyt, miten pikkuinen suhtautuu uuteen luukkuun, onko sisäsiisti ja onko se ollut edellisessä elämässään Tasmanian tuholainen. No, kun sitten Pesci pääsi ulos kantokopastaan, niin eikös se ensimmäisenä tallustellut vessaan asioimaan hiekka-astialle, kuin olisi aina asunut samassa residenssissä. Seurallinen ja vielä suhteellisen kiltti kaveri, joka viihtyy sylissä. Toisaalta utelias seikkailija, toisaalta varsinainen mammanpoika. Aamuisin ja iltaisin Pesci saa sinkoilemiskohtauksia, sukeltelee mattojen alle ja hyökkäilee pahaa-aavistamattomien asukkien kimppuun. Ei kovin puhelias, mutta välistä päästelee jotain kurnuttamiselta kuulostavia ääniä.

Varsin rakastettava kaveri. Tuolta löytyy muutama kuvakin.

Meillä asustaa iso lauma gerbiileitä. Kerrassaan ihania otuksia, pieniä, pyöreitä, isot karvaiset takajalat. Syövät hyvin paljon (10-20 prosenttia omasta painostaan), nukkuvat paljon, ovat sosiaalisia ja uteliaita, hieman säikkyjä, asuvat itse kaivamissaan tunneleissa. Kuulostaako tutulta? :wink: Hobittejahan nämä ovat, saanko esitellä lauman nuorimmat urokset: Meriadoc ja Peregrin.

Vanhaan viestiin vastaus, mutta Goldendragonille: on erittäin epätodennäköistä että kissasi olisivat puoliksi norjalaisia metsäkissoja, mikäli isästä ei ole tietoa. Sanoit että koko, väri ja turkin pituus tulisi näin villiintyneeltä rotukissalta, vaan asiahan on niin että kaikki mainitsemasi ominaisuudet ovat osa ihan tavallisen suomalaisen maatiaiskissakannan geenistöä. Väärä luulo kaikkien pitkäkarvaisten maatiaisten norjalaistaustasta on kyllä todella yleinen, ettet ole tässä yksin.

Salmakia sanoi:

Vanhaan viestiin vastaus, mutta Goldendragonille: on erittäin epätodennäköistä että kissasi olisivat puoliksi norjalaisia metsäkissoja, mikäli isästä ei ole tietoa. Sanoit että koko, väri ja turkin pituus tulisi näin villiintyneeltä rotukissalta, vaan asiahan on niin että kaikki mainitsemasi ominaisuudet ovat osa ihan tavallisen suomalaisen maatiaiskissakannan geenistöä. Väärä luulo kaikkien pitkäkarvaisten maatiaisten norjalaistaustasta on kyllä todella yleinen, ettet ole tässä yksin.

Click to expand...

Isästä ei ole paljoa tietoa, mutta niihin aikoihin, kun näiden emo sai tämännäköisiä ja -kokoisia pentuja, seudulla liikkui norjan metsäkissa -uros. Jollain oli siitä valokuvakin, kun hiippaili rakennuksen liepeillä.
Lisäksi ensimmäinen kissamme oli muuten luonteeltaan, ulkonäöltään, kuin muutkin norjan metsäkissa -naaraat, mutta se oli vain hieman pienempi.
Olen myös itse nähnyt sen kollin. Ei ole vaan ollut enää useampaan vuoteen hengissä, kun se löydettiin auton alle jääneenä muutama vuosi sitten. =/

Norjalainen metsäkissa on rotukissana hyvin kallis, ja rotukissan omistajat eivät tästä syystä anna kattiensa paljon kuljeksia jäämässä auton alle. Maallikon on norjalaista ja tavallista pitkäkarvaista maatiaista vaikea erottaa, en tiedä pystyisinkö siihen minäkään, mutta siis villinä elävä norjalainen on kyllä aika yhtä todennäköinen kuin vastaava harhaileva maine coon, persialainen, ocicat... you name it.

Millä argumentoit käyttäytymisen ja muut ei ulkoiset yhteneväisyydet?

Öh, jokainen kissanomistaja varmaan tietää että kissoja on moneen lähtöön. Kissarotujen luonteet eivät ole yhtä rajatut kuin koirien, koska niitä ei ole liiemmin jalostettu tiettyyn käyttötarkoitukseen. Norjalainen ei edes luonteeltaan poikkea suomalaisista maatiaisista radikaalisti, kuten vaikka jokin itämainen rotu. Eli vaikka kissakirjasta lukisi norjalaisen luonnekuvausta ja olisi "ihan kuin meitin Misse!" niin se ei vielä tarkoita että olisi tällaisesta oikeasti erittäin harvinaisesta sekarotuisesta kyse. Luonteen puolesta sukulaisuutta tiettyyn rotuun ei voi päätellä kuin korkeintaan summittaisesti edes koirilla, saati kissoilla. Olet todennäköisesti noin tuhannes kissanomistaja jonka nään ylpeilevän puolinorjalaisella, vaikka tällaisia tuskin montakaan on. 8) Itsellänikin oli pitkäkarvainen maatiaiskatti, joka syntyi vielä lyhytkarvaiseen sukuun ja sisaruksensa olivat pitkäkarvaisia. Ei, se ei ollut puoliksi rotukissa. Joku ohikulkeva pitempikarvainen kolli vaan toi sisäsiittoiseen kissasukuun vähän uutta verta.

Meillä on tuommoinen pikkutyttöjen unelmakoira- Cotton on rodun nimi. Pieni ja pörröinen, väriltään valkoinen. Minä en koirista mitään tiedä, mutta eipä ole minun koiranikaan. 'Ontsa' eli Onni on luonteeltaan rakastava ja erittäin riippuvainen perheestä. Se alistuu kaikkeen ja osaa äännellä sydäntäsärkevästi. Sillä on surulliset tappisilmät ja se käyttäytyy melko kissamaisesti innostuaessaan.

Minulla on kissa. Semmoinen musta, keltasilmäinen, lyhytkarvainen ja kuonoinen. Vinksahtanut luonne kuten kissoilla yleensä (minulla on käytännössä aina ollut kissoja).

Kissatalosta katimme hankimme. Ajatelimme että saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla, me saamme kissan ja koditon saa kodin. Ei mitään havaintoa kissamme iästä, eläinlääkärin arvaus on jotain seitsämän vuotta, plus miinus kolme vuotta (eli se on siis 4-10 vuotta...). Ainiin, se on ollut meilläkin jo kolmatta vuotta, eli ikä on siis 7-13 vuotta. Historiasta ei ole kauhiasti tietoa. Ainakin se on vieroitettu liian aikaisin, lupsuttaa. Toisaalta jossain vaiheessa ollut nälkäkuoleman partaalla (ei osaa säännöstellä ruokaansa, vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen syö kaiken mitä saa ja heti). Alkuun ei antanut koskea kynsiinsä, ei korviinsa eikä ainakaan suuhunsa. Eikä suostunut olemaan sylissä. Mutta hellyyshoitoa katin ehdoilla tarpeeksi kauan niin nykyään katti ei muualla kuin sylissä olisikaan ja seuraa vaikka vessaan. Läheisriippuvainen pikku raasu.

Salmakia sanoi:

Öh, jokainen kissanomistaja varmaan tietää että kissoja on moneen lähtöön. Kissarotujen luonteet eivät ole yhtä rajatut kuin koirien, koska niitä ei ole liiemmin jalostettu tiettyyn käyttötarkoitukseen. Norjalainen ei edes luonteeltaan poikkea suomalaisista maatiaisista radikaalisti, kuten vaikka jokin itämainen rotu. Eli vaikka kissakirjasta lukisi norjalaisen luonnekuvausta ja olisi "ihan kuin meitin Misse!" niin se ei vielä tarkoita että olisi tällaisesta oikeasti erittäin harvinaisesta sekarotuisesta kyse. Luonteen puolesta sukulaisuutta tiettyyn rotuun ei voi päätellä kuin korkeintaan summittaisesti edes koirilla, saati kissoilla. Olet todennäköisesti noin tuhannes kissanomistaja jonka nään ylpeilevän puolinorjalaisella, vaikka tällaisia tuskin montakaan on. 8) Itsellänikin oli pitkäkarvainen maatiaiskatti, joka syntyi vielä lyhytkarvaiseen sukuun ja sisaruksensa olivat pitkäkarvaisia. Ei, se ei ollut puoliksi rotukissa. Joku ohikulkeva pitempikarvainen kolli vaan toi sisäsiittoiseen kissasukuun vähän uutta verta.

Click to expand...

Ei silleen, että sillä olisi yhtään mitään väliäkään, mutta mietinpähän tässä vaan todennäköisyyksiä. Joskus näistä luin yksityiskohtaisia kuvauksia ja juuri näitä yksilöllisiä, kummia piirteitä vaan löytyi. =P
Ja mitenniin ylpeilee? Minua ei kiinnosta minkään vertaa, mistä ja mitä nuo kissat ovat, kun minua vaan sattuu kiinnostamaan perinnöllisyys jne. Minulle on siis sama, mitä nuo kissat ovat, kunhan ne vaan on sellaisia, kun ne on ja hyviä kissoja ovatkin.

Ja kyllä. Tiedän, että kissoja on todella moneen lähtöön ja vaikka rotu voi kertoa jotain kissalla ehkä ilmenevistä luonteenpiirteistä, ominaisuuksita, näinä ei läheskään aina/välttämättä edes ole. Ne on hyvin persoonallisia olentoja. ;D

Katkaisen lupaavasti alkaneen kissakahakan kertomalla, että omassa kotihuushollissani asustelee siili. Ei mikään luonnonvarainen suomalainen siili, vaan afrikkalainen minikääpiösiili, jonka Aleksanteri pieneksi nimesimme vähän kuuluisamman esikuvansa mukaan.

Allu, Alpo, Alpertti tai Aapo on noin puolikiloinen pikkuotus, joka nukkuu päivät ja herää illan tullen ihmettelemään maailman menoa. Piikkipallo elää jauheliha/hyönteisruokavaliolla höystettynä kissannaksuilla, manteleilla ja hernemaissiseoksella.

Siili on lemmikkinä maailman suloisin otus. Niin toimelias ja touhukas pikku otus, jonka nenä viipottaa puolelta toiselle uusia hajuja ja ilmavirtoja nuuhkiessa. Löytäessään jonkin todella jännittävän hajun pikkuisemme mässyttää hajunlähdettä ensin suullaan ja hampaillaan, ja sen jälkeen tekee hajun kyllästämästä syljestä "vaahtiksen" - eräänlaisen vaahtosylkipallon - jonka jemmaa piikkiensä sekaan.

Suloisen otuksen ainoa miinuspuoli on sen tyyriys, mutta toiseen en vaihtaisi. Kuva kertonee paremmin kuin tuhat sanaa, on se vaan söpö siiliherra

mulla on 7kk vanha (nuori?) koiruli, walesinspringerspanieli. (ku joku kysyy rotua, on kiva alkaa sössöttämään tota... ) allu on leikkisä ja oppivainen. Opetin sille sellasen jutun, että ku sanon nenä, se tökkää nenääni, kun sanon peukku, se tökkää peukkua jalka on tällä hetkellä työn alla. Koirat on ihania. allu ainakin

Minulla ja avollani on vajaa 11-viikkoinen koiranpentu, joka on ollut meillä 2,5 viikkoa. Drako on poika ja rodultaan bichon havanais, väriltään black&tan.

Olen oikeastaan aina toivonut koiraa, mutta olen pienestä asti ollut niille allerginen. Tämä rotu ja sen sukulaisrodut eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle allergiaoireita, joten päädyimme ottamaan riskin. Allergiavapaitahan nämä eivät missään nimessä ole, mutta itse en saa näistä oireita. Turkkirotuina näitä on harjattava aikuisena miltei päivittäin ja lähes kaikki irtoava karva tarttuu harjaan. Näiltä roduilta ei lähde samalla tavalla hilsettä kuin muilta, mikä käsittääkseni johtuu tiiviistä pesurytmistä (pesuväli 2 vkoa) ja alusvillan puuttumisesta. Lisäksi en jostakin syystä saa lainkaan oireita näiden syljestä tai siitä, että pentuaikana virtsaa löytyy aina papereilta.

Oma koira on siis minulle tavallaan unelmien täyttymys; toivoin itselleni omaa pentua yli kymmenen vuotta, ja nyt se on sitten tässä.

Kyseessä siis tuollainen tapaus: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Laure&image_id=69723662

meillä on kultainennoutaja osku, 5v. leppoisa kaveri, jossa riittää kyllä sitten tarpeen mukaan virtaakin kuin pienessä vesivoimalassa

tuosta barffauksesta.. en itse harrasta, mutta tiedän ihmisiä, jotka ruokkivat koiransa pelkästään barffaamalla. mielestäni barffauksessa täytyy tietää mitä tekee ja huolehtia siitä että koira saa kaikki tarvitsemansa ravinteet varmasti. netistä löytyy hyvin tietoa aiheesta.

Juuh, muistelin että olin joskus kirjoittanut tänne jotain mutta eipä tosta nopealla pikaselauksella multa mitään merkintää löytynyt.

Kaikenmaailman lemmikkejä sitä on elämän aikana ollut, ihan sisiliskoista, seeprapeippoihin ja koiraan. Kova ikävä niitä on. :') Tällä hetkellä omistan kuitenkin yhden urospuolisen maatiaskissan nimeltä Smirre. Se on noin kaksivuotias, tarkkaa ikää en tiedä koska se löytyi sisarustensa kanssa jostain sen emo kuolleena.

Alunperin Smirre oli entisen tyttöystäväni kissa, jonka hankimme joskus vielä kun seurustelimme. Hän ei oikein pärjännyt sitten Smirren kanssa pienessä kämpässään, kun ei oikein koulun ohella ehtinyt tarpeeksi aikaakaan sen kanssa viettämään. Joten minä otin pikkuisen Smirreni itselleni kokonaan omaksi.

Smirren nimi tulee alunperin Smirnoff Ice:stä ja sitä kautta Peukaloisen Retkien Smirre-ketusta. Se on oikein mukava pikku riehuja joka enemmänkin kuriseen kuin maukuu. Tykkää istua ikkunalaudalla seuraten naakkoja jotka hyppivät takapihalla ja herättää minut aamuisin joko tökkimällä kylmällä nenällään taikka näykkäämällä kevyesti minua olkapäästä. <:

Smirrestä löytyy kuvia ja videoita muun muassa irc-galleriasta. ( http://irc-galleria.net/archive.php?nick=Darksheer&album_id=82218 )

Omistan koiran & kissan.
Tosin kissa ei asu enää meillä, se vietiin mummolaan, kun ei tullut koiran kanssa toimeen, mutta on se silti meidän kissa.
Koira on 3-vuotias valkoinen Bichon Frisé (tyttö) ja kissa 11-vuotias harmaa pitkäkarvainen maatiaispöllökissa (poika).
Kissalla on hyvin erikoinen ja kekseliäs nimi, Pörri. Koiran nimi on Ilona.
Mein pöllökissa on kyl maailman paras kissa! Harmittaa, kun se on tulossa jo aika vanhaksi.

Tykkään tosi paljon eläimistä, en kyl kauheesti välitä marsuista, hamstereista tms., mut hevosista, koirista, kissoista kylläkin.

Perheellä on kolme kissaa, koira ja kaksi kania (pikkusiskojen). Ihan omia lemmikkejä ovat kissa Palle (aka Palleroinen, Palis, Palleriina jne.) ja kaksi gerbiiliä Ruusa ja Pippin. Alunperin gerbiileinä oli Merri ja Pippin mutta Merri lähti vipeeltämään taivaaseen viime kuussa. Ja pitihän Pippinille seuraa saada, nyt taidetaan kyllä odottaa poikasia tammikuussa Toinen terraario on hankittava... Kissani sain tädiltäni "nimipäivälahjaksi". Ennen minua Palle oli siis tätini ja sitä ennen taas parilla, kolmella omistajalla. Tätini muistaakseni hankki Pallen kissatalosta... Palleroinen on hiukkasen arka, vieraita se menee pakoon sänkyni alle (jossa se myös nukkuu ja kuorsaa!) ja muistaka kissoistakaan se ei pahemmin välitä, sähisee ja mouruaa vaan. Ihana katti kyllä on