Lemmikit

Minulla on minulle mitä rakkain otus: kuusi-vuotias Berninpaimenkoira, Bella!

Olin seitsemän ja puoli kun lähdin isän yhden veljieni kanssa (äiti oli töissä) valitsemaan niistä pienistä vaaleanpunanenuisista hauvoista yhtä, joka muuttaisi meille kahdeksan viikon ikäisenä. Minä sitten oikeastaan valitsin sen, kun vetäisin isää hihasta ja kuiskasin "otetaan tuo" ja miksikö valitsi juuri sen? Se oli ainoa, jonka nenä oli kokonaan kehittynyt, kokonaan musta, kun joillakin oli vielä kokonaan vaaleanpunainen.

Omistaja soitteli meille silloin tällöin mitä Bellalle kuuluu (sen alkuperäinen nimi, jonka pennun äidin omistaja sille antoi oli Karamiia, aika kauhea..). Ja se oli kyllä koko pentulauman erikoisin otus. Bella oli ainoa pennuista, joka käväisi silloin tällöin koirankopissa ja se oli jo muutaman kerran pudonnut vesikuppiin...

Se on kyllä maailman suloisin hauva..

Meillä oli aikoinaan koira (cockerspanieli), mutta se lopetettiin allergian vuoksi 6-vuotiaana. Sen jälkeen minulla on ollut maissihiiriä (parhaimmillaan 29 kpl:tta) ja hamsteri.
Koiran haluaisin jossain vaiheessa (kultainen noutaja tai saksanpaimenkoira) mutta mies ei ole vielä suostunut siihen. Odotan, että tytär (tykkää haukuista tosi paljon) kasvaa, niin sitten alkaa painostus :wink: .

Ihania ne koirakuvat mitä täältä löysin, varsinkin ne bernin pennut .

Minulla on kaksi kissaa, Riku 4v ja Roosa1œv. Molemmat maatiaisia, Riku oranssi ja Roosa valkokirjokilppari väriltään.

Sitten on Vilma islanninlammaskoira 12vk, väriltään tulee olemaan punainen (valkoista jaloissa, mahassa..), nyt vielä sellainen hassun ruskea.

Minulla on ollut myös Kaisa-kissa, joka menehtyi pari vuotta sitten
Myös yhteensä neljä tai viisi seeprapeippoa on asunut meillä, en muista, on niin paljon aikaa.

Meillä on tämä lemmikkiaihe aika surullinen... Nimittäin siis, lemmikki olisi sekä miehellä, että minulla, mutta molemmat jouduimme luopumaan mun allergian takia. Mutta kerronpa niistä lemmikeistämme kuitenkin.

Eli mulla oli koira, sileäkarvainen noutaja Minni. Hurmaava rotu, iloisia ja pirtsakoita, väittäisin maailman parhaaksi koiraroduksi (makuasioista ei voi kiistellä joten tämä on mun totuus). Se ehti olla mulla 6 vuotta, sitten koko ajan pahentuvien oireideni takia menin allergiatesteihin, ja sieltähän niitä löytyi, eläinallergioita ja jos jotain. Minni meni ensin ex-miehelleni, ennen eroahan koira oli meidän yhteinen. Mutta exä ei voinut pitää sitä, joten kasvattaja lupasi pitää koiraa kunnes uusi koti löytyy (itse en voinut pitää sitäkään aikaa, mun oireet olivat niin kurjat ja lisäksi hoppeli alkoi reagoida koiraan, enkä halunnut altistaa pikkuista lasta yhtään). Sitten löytyikin, mukava nuori opiskelijapariskunta. Siellä Minni viihtyy hyvin, olen joskus ulkoillessa törmännyt heihin ja Minni on sama iloinen itsensä kuin ennenkin. Näkee, että se viihtyy uuden perheen luona, mikä ilahduttaa mun mieltä, niin surullista kuin eroaminen onkin ollut.

Tutustuin sitten mieheeni, jolla oli walesinspringerspanieli Junnu. Komea koira onkin, näyttelyissä menestynyt ja suloinen luonne. Seurustelua aloittaessa se olikin mun - ja varmasti miehenkin - suuri murhe: miten meidän yhteiselo, kun Junnu on olemassa. Mä tunsin kamalan huonoa omaatuntoa kun mies joutuisi mun takia luopumaan koirastaan, mutta onneksi asiat järjestyivät sitten edes kohtuullisen hyvin. Junnu meni miehen vanhemmille, parin tunnin ajomatkan päähän, joten säännöllisesti me sitä tavataan. Anoppilassa Junnulla on vielä seuraakin, anoppilan koira, samanrotuinen narttu. Tekaisivatpa arvaamatta pennutkin tuossa ennen joulua, saa nähdä miten sitten tulevaisuudessa, yllättävätkö pennuilla toistekin. Anopilla on niissä vahtiminen välillä... :roll:

Eli tämmöiset meidän lemmikkitarinat. Mulle allergia on ollut kamalan kova paikka, elämää ilman koiraa on pitänyt opetella... Ajatus, ettei voi ottaa mitään lemmikkiä, on niin surullinen. Mulla kun on ehtinyt noita ötököitä olla niin, että on ehtinyt tottua jonkun koko ajan pörräävän asunnossa, ennen Minniä oli Miska-labradorinnoutaja, on ollut hamsteri, marsu, kani...

Mutta minkäs teet!

----

Minulla on marsu, Niilo Nikean Nestori, lyhyesti vain Nipa. Nipa on syntynyt 18.2.2000. Nipan sain vähän sen jälkeen kun edellinen marsuni Otto kuoli, eli joskus vuoden 2000 alkukeväällä. Muita eläimiä minulla ei ole ollut, enkä usko että tulen ainakaan vähään aikaan ostamaan toista lemmikkiä. Joskus tosin aion hankkia kissan, mutta tuskin kuitenkaan ihan lähiaikoina. :wink:

Minulla oli joskus muutama vuosi sitten chinchilla (Chikoliina nimeltään). Mutta se piti antaa pois, kun isosiskoni oli sille allerginen, ja häkki oli liian iso huoneeseeni.

Jeps (kukahan näitä kaikkia viestejä jaksaa täältä lukeakkaan, mutta kuitekin)... meillä on tuommosia lintuja, itse "omistan" (siis sen verran kuin on mahdollista omistaa toista elollista oliota) kaksi seeprapeippoa, balin ja iinan sekä kaksi undulaattia taaperon ja tiitiäisen, myös veljelläni on pari nymfipapukaijaa sami, keltuainen, emma, ilona, vepe, väiski, miska (itse kutsu tätä yksilöä raistliniksi:wink ja eräs jonka nimeä kukaan ei enää muista :roll:

On meillä ollut noita lintuja enemmänkin mutta, mutta, yleensä kaikki elollinen tuppaa lopulta muuttumaan elottomaksi, ja olihan meillä kissakin, mutta se sattui olemaan vähän turhan perso kaikille kumisille esineille...

Alunperin hommasimme lintuja, koska eräs nimeltä mainitsematon henkilö perheessämme ei välittänyt minkäänlaisista eläimistä, vaan edelleenkin uhkaa myrkyttää kaikki naapureiden kissat yms... Kuitenkin kävi ilmi että hänen nuoruudenhaavensa oli sellainen suurikokoinen papukaija, joten sain lopulta pienenä sinisilmäisenä tyttösenä luvan hankkia undulaatin (pieni ero?), ja siitä se alkoi...

Linnut ovat suloisia otuksia joiden lurittelua on yleensä hauska kunnella, toisaalta taas lintusemme sotkevat kaikki nurkat täyteen siementen kuoria ja jätöksiä, eikä aina välttämättä ole hauska herätä auringonnousun aikaan kun sulokurkut rupeavat virittelemään ääniään... Suuri haave näitten lemikkien pidossa on että jonain päivänä kaikki lintusemme tulisivat oikein kiltisti istumaan kädelle tai edes joku oppisi puhumaan, mutta sitä odotellessa saa vain tyytyä siivoamaan pikku kullannuppujen untuvapölyä ynnä muuta hauskaa... ei kun oikeasti, linnut ovat ihania

Meillä on kaksi Borderterrierieä,toisen haki isäni,veljeni ja siskoni Iso-Britanniasta ja toisen saimme äidin ystävältä joka osti kaksi koiran pentua ruostsista joten saimme toisen.Vanhempi koira joka tuli Ruotsista,kutsumme sitä Frediksi ja toista kutsumme Pertuksi.
Ja meillä on myös kaksi Connemara ponia.Toinen(vanhempi)on ostettu samalta äidin ystävältä joka osti meille Fredin ja tämän ponin oikea nimi on Kotimäen Kamé,mutta ystävien kesken Kamé.
Toinen poni on Kamén varsa Twilight Gust ja sen kuvan näkee tuosta osoitteesta http://www.sukuposti.net/galleria.php?rotu=6&image=763

Fredi on ollut meillä n.10 vuotta ja Kamé saman verran.Ennen näitä neljää elukkaa meillä on ollut lintuja,kissoja,hamstereita,kaloja ja orava..

www.kallekaija.cjb.net.
Eli siis minulla ja siskollani (tai siis siskollani) on papukaina Kalle.
En jaksa nyt sepittää siitä mitään joten siellä on...

Minä jo täällä hämmästelin että onko tämmöistä topiikkia olemassa...on sitten, jes! No, mulla on *katsoo oikealle puolelleen lattialle* hermeliini kani. Se on 2v3kk. Ja sen nimi on Adalmiina (Allu). Allu on vaaleanruskea, aika monivärinen ja se on ostettu Itäkeskuksen Faunatar- liikkeestä. Allu on tässä viimisinä kahtena viikkona ollu kipee...se kävi eläinlääkärissä, sai kuurin, eikä parantunut. Sama uudelleen, paitsi se myös nukutettiin ja sen kyynelkanava puhdistettiin. Uusi, vahvempi lääke. Nyt Allu on paremmassa kunnossa, mutta sen nenä vuotaa yhä ja silmä vähän...eli koska kuuri on taas kohta ohi..on aika palata eläinlääkäriin..Voisikohan se olla jotain allergiaa? Allu lähettää kaikille terveisiä!
Onkohan täällä jollakin Allun veli? Nimittäin Allu jätti veljensä sinne kauppaan....ja ikävähän siinä tuppaa...Jos tuntomerkit kuulostaa tutulta niin mailini löytyy luettelosta.

Mulla on yksi, mutta erittäin rakas koira, Sani.
Se on noin 7 vuotta vanha tytteli.
Se on jo kolmas koira perheessämme, koska kaksi edellistä ovat jääneet auton alle.
Sani rakastaa lapsia erittäin paljon ja alkaa olla kohta jo höperö, kun on niin vanha!
Se on sekarotuinen, mutta sitäkin rakkaampi!

Tällä hetkellä meillä majailee kaksi kissaa.

Vanhempi on vuoden ikäinen sininaamio pyhä birma. Se on syntynyt tarkalleen ottaen 23.5.02. Viralliselta nimeltään Hämynhäivän Kissankello, mutta kotosalla tunnetaan paremmin Meekona.
Meeko on enimmäkseen sivustaseuraaja ja hivenen laiska. Suurimman osan ajastaan se torkkuu sohvan nurkassa tai miettii hyvää pakosuunnitelmaa aidatusta takapihastamme. Meeko on myös erittäin nirso tapaus.

Nuorimmainen huolehtii talomme kotitöistä ym. toiminnasta. Lempipuuhana roskiksesta nenäliinojen kaivaminen sekä tavaroiden tiputtelu. Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvata, se olisi ehdottomasti ikiliikkuja, sillä paikallaan seisoessaankin se liikuttelee tassujaan. Sen virallinen nimi on Fae-Rhan Beleriand, mutta kotioloissa tunnetaan Sabyna. Saby on rodultaan somali.

Näyttelyt ovat menneet oikein mukavasti. Meekolla on jo kaksi CAC-sertiä ja seuraavan jälkeen neiti valmistuu championiksi. Saby ei vielä ikänsä takia ole ennättänyt serti-kilpailuun, mutta on kolmen näyttelyn aikana sijoittunut kolme kertaa sijalle ex1 (= toiseksi paras). Lisäksi molemmat on kerran valittu tuomarin parhaaksi ja sitä kautta osaksi paneelia.

Ennen nykyisiä kissojamme meillä oli kolme kissaa (maatiainen ja kaksi eurooppailaista), kaksi rusettimarsua ja kani.

Kuvia, näyttelytuloksia ja muuta sälää kaksikostamme löytyy tuolta: http://www.kolumbus.fi/tuija.kartaslammi/photo.htm

Lopuksi on vielä pahoiteltava suurta tekstimäärää. Kissoista löytyy niin paljon sanottavaa, että olisin helposti saanut aikaan vielä kolme tai neljä tämän viestin mittaista pätkää :mrgreen:

Lattialla makaa perheen koira, Jori.

Jori edustaa Landseer-rotua. Tämä on siis sellainen *n iso koira, niin kuin nöffit jne. , väritykseltään mustavalkea. Jori valitettavasti omaa jo vanhemmuuttaan (9 vuotta) aika satsin vaivoja. Hänellä on ollut jo pitkään epilepsia, tosin kohtaukset on saatu lääkkeillä kuriin. Sitten hänellä on korvatulehdus, siihen erikoisruokavalio (,joka käytännössä on vain riisipuuroa...) jonka lisäksi ihan vanhuusvaivoja, kuten huonontuneet refleksit ja kuulo.

Mutta eivät ne hänestä yhtään huonompaa koiraa tee, joten siitä viis jos koira on iloinen. Meillä on ollut aina iso koira kotona, Jori on jo toinen lajiaan. Ensimmäinen oli sekarotuinen, tosin samannäköinen, koiramme Mauno (oikeasti!), joka kuoli 9 vuotta sitten. Rauha hänen muistolleen.

/Gandar edits: Jori täytyi lopettaa 6.6.2004 10 vuoden ikäisenä, joten ei ole enää lemmikkejä
/edit: Ja nyt taas on, sekarotuinen (nöffi + pyreneittenkoira) Masa

Meilläkin on erinäköisiä ja -kokoisia lemmikeitä ollut. Ja eläimet ovat lähellä minun(kin) sydäntäni!
Meillä on ollut kaloja, kaksi koiraa ja marsu... Kissaa meillä ei ole ollut koska olen niille allerginen. Pakko kyllä myöntää, että en paljon kyllä kissoista edes pidä! (Anteeksi nyt kaikille kissa faneille! Toivottavasti ette kaikki nyt ala vihaamaan minua! ops: ) Ne ovat vain niin arvaamattomia...
Tällä hetkellä meillä on koira ja minulla ihan ikioma kääpiöhamsteri joka omistaa nimen Merri, joka nyt sattumalta on myös näiden iki-ihanien sivujen perustajan nicki!

Meillä nyt on ainoastaan koira. Samojedi.
Sellainen ihana valkoinen pörröinen karvakasa. Leikkisä ja ihmisystävällinen rotu. Nukkuu yleensä talvella mielellään ulkona pakkasista huolimatta. Minusta tämä valinta koiraksi oli aivan mahtava. En antaisi Fisiä (niin, sen nimi on Fisi - tai oikeastaan Fizzy - mutta vain siksi, koska se tuli meille aikas vanhana ja totteli sitä nimeä) mistään hinnasta pois. Mahtava koira..

Rakastan eläimiä, luultavasti enemmän kuin ihmisiä. Itselläni on lutuinen Klif hauva, suursnautseri uros, nyt yli vuoden ikäinen. Klif on vähän sekopää, mutta hyvällä tavalla, vaikka välillä meinaakin mennä hermot. Hauva kun luulee olevansa pieni ja hyvin hyvin kevyt, jonka takia luulee saavansa hyppiä ja juosta toisia päin . Mutta ehdottomasti Klif on suloinen ja hyvin rakas meille.
Lisäksi meillä on 2 undulaattia, Roope ja Elmi
Laitan myöhemmin hauvastani kuvan, kun tuo jippii, eikä villagephotos nyt taaskaan toimi.

meillä on ärhäkäs (erityisesti vieraille), pörröinen, pieni ja lutunen suomenpystykorva. aika kaheli joskus, haukkuu pihalla (tuon sen joskus pihalle takapihalta häkistä jottei sääsket kiusaa ja että saa aurinkoa 8) ) pienintäkin liikettä ja kun sen vie joskus häkkiin niin se alkaa ulista: täällä on sääskiä, tahtoo pihalle!. niin ja koiramme ei pidä kärpäsistä tai minkään sortin herhiläisistä vaan se haukkoo (tai ainakin yrittää) ne hengiltä. ja Aika vihainen se on jos yrittää mennä sen luo kun se syö :roll:.. no kyllä tuon pitäisi riittää kuvaamaan valpuria (yleisimmin. kettu tai valtsu)
:wink:

minulla täällä kotona huoneessani majailee kaksi ja puolivuotias lihavahko perunmarsu Mikki.
se tuli meille joskus kaksivuotta sitten syyskuun lopulla tai lokakuun alussa, joskus Halloween aikoihin.
tällä hetkellä se nukkuu pää ruokakipossaan, eikä ihme ja kumma syö, mikä on sen lempiharrastuksia minun valvottamiseni lisäksi.
Siis oikeasti se rakastaa ruokaa ja etenkin villapaitoja, joita se aina repii..*mur*
mikki on ihana, mutta se muuttui vielä ihanemmaks, jos saisin koiran. Ollaan äidin kanssa haaveiltu suomenlapinkoirasta, kun naapurissa on kaksi sellaista. Mutta yleensä isä on asiaa vastaan.... :roll:

Kohta kymmenvuotispäiviään (kyllä se aika rientää ) viettää maatiaiskissamme Lempi, kilpikonnakuvioinen, erittäin persoonallinen täti. Ja kotitaloutemme kuningatar, totta kai.
Muitakin katteja on ollut. Taimi, mustavalkoinen herkkä tyttö, kauan sitten, mutta karkasi ja muutti sitten mummoni naapuriin. On sittemmin kadonnut, kuten ulkona juokseville kissoille tuppaa ennemmin tai myöhemmin käymään. Taimin karkaamisen jälkeen hankimme Capuchinon, maitokahvinvärisen pojan,(tahallisesti väärinkirjoitettu nimi huom.) ja Tanelin, mustavalkoisen lempeän ja tyhmän järkäleen, mutta jonkun vatsavaivan takia Capu lopetettiin. Siitäkin on jo kahdeksan vuotta. Eli meillä oli kaksi kissaa, ja hankimme sitten vielä kolmannenkin, Vilman. Vilma oli ihastuttava pitkäkarvainen, valkomusta maatiaistyttö. Vilkas ja viehko. Monta vuotta jatkui onnellinen yhteiselo, mutta kun minulla ja veljelläni todettiin kissa-allergia, Tanttu ja Vilma annettiin pois. Hyvän kodin ne saivat, Ypäjältä, mutta hätävarjelun liioittelua poisantaminen oli. Myöhemmin on äitinikin todennut ettei veljelläni "allergiaoireet" ole luultavasti johtuneet eläimistä. No, monta vuotta kului tylsässä yhden kissan taloudessa. Sitten hankin 200-litran akvaarion, ja se on menestynyt ihan hyvin jo kolme vuotta, paitsi että on nykyään rankasti ylikansoitettu.. sieltä löytyy lehtikala Opalia, tulisuut Yadkar ja Marea, palettikala Elessar, kongontetrat Jäätuuli, Sooda ja Arwen, käärmekalat Nagini, Basiliski ja Thialing, partamonnit Myrtti ja Martta, kääpiönuoliaiset Gamling, Háma ja Sabac, leväbarbi Taika, platyt Aeris, Zula ja Rakuuna, sekä huulirihmakalat Frodo, Korianteri ja Denebola. Ei tarvita akvaarioeksperttiä kertomaan minulle että kaloja on liikaa ja ne eivät sovi samaan purkkiin.
Jossain vaiheessa tuskaannuin noin ison akvaarion hoitoon, ja mitä järkevä ihminen silloin tekeekään; hankkii toisen, mutta pienemmän akvaarion ison lisäksi! Eli puuhaa on tuplasti. Pikkuakvassa on nykyään mustaneontetroja, kardinaalitetroja, kiilakyljet Kiilto, Andine, Sintti ja Cyla, kääpiörihmakalat Erendis ja Fingolfin, kääpiökynsisammakko Trevor, partamonni Beleg, piikkisilmä Sang-drax ja täplämonniset Koru ja Sora. Muuten ihan hyvä toimiva kokonaisuus, mutta partis pitäisi siirtää isompaan, ja pikkutetroja on liikaa.
No. Akvaariot ovat mukavia, mutta kalat eivät kuitenkaan ole oikeita lemmikkejä karvaisiin ja höyhenpeitteisiin ystäviimme verrattuna. Minäpä keksin muutama vuosi sitten että rottiahan voisin hankkia, niiden eläinpöly ei edes leviäisi koko huoneistoon.
Siispä meille muuttivat rottapojat Chade ja Varjo, väreiltään husky ja musta. Varjo oli ihana kultapoika, mutta Chade ei koskaan kesyyntynyt, vaan jäi purevaksi pikkudemoniksi loppuiäkseen, ja sille oli hankittava oma häkki koska se ei tullut Varjon kanssa toimeen. Silti olin hyvin surullinen kun se vähän aikaa sitten kuoli kaksivuotiaana. Varjo kuoli keuhkotulehdukseen jo viime syksynä. Varjon jättämää mustaa aukkoa paikkaamaan hankittiin Zirkon, todella rakastettava pikku mussukkapoika. Zirkon ei kuitenkaan kestänyt yksinelämistä, ja niin hankimmekin sille kaksi kaveria, Silinden ja Finrodin, joskus viime tammikuussa. Erittäin hyvin ovat tulleet toimeen. Silinde on musta, liukasliikkeinen ja kiihkeä rotta, Zirkon ja Finrod ovat erittäin rauhallisia, ja Finrod melkein säälittävän nössö. Zirkonin kuvion nimeä en muista, mutta väreiltään se on hopeanharmaa-valkoinen. Ja Finrod on ihkaoikea rexrotta, siis kiharakavainen kummajainen.

Lemmikkihistoriani saavutti tavallaan huippunsa nyt keväällä, kun meille muutti viimein koira, aivan yllättäen. Olin toivonut koiraa jo kymmenen vuotta, koskaan ei toiveeni ollut mennyt läpi, mutta nyt äitini muutti mielipidettään suunnilleen viikossa, ja vihdoin viimein sain koirani, salukin nimeltä Viima. Viima on nyt seitsemän kuukautta, todellinen unelmien täyttymys ja hurmaava luonteeltaan. Vaikka se hankittiin asenteella 2ihan vain kotikoiraksi", nyt olen kuitenkin hurahtanut näyttelytouhuun, ja juoksukisoja en millään jaksaisi odottaa ensi vuoteen. Viimalla pitäisi kyllä olla potentiaalia pärjätä molemmissa.