Icegorn
Kontulainen
Meillä oli puolison kanssa aiemmin kääpiösiili, mutta sen sairaus vei ennenaikaisesti pois. Olihan se mukava pikkuinen tuhisija, mutta kun sitten puoliso alkoi pohtimaan, että ottaisiko sitä uuden siilin (siilit olivat olleet puolisolle jonkin sortin haave jo lapsena) niin jostain tuli itselleni pikkupoikamainen älynväläys, että koirahan se vasta mukava olisikin. Olinhan itse kasvanut koko lapsuuteni katsoen Susikoira Roita uudestaan ja uudestaan. Oli siinä varmasti myös osittain sitä taustalla, että meillä oli lapsena ollut vain pari kertaa kissa - äiti kun pelkää koiria eikä moista suostunut hankkimaan (mikä lienee ihan hyvä näin jälkikäteen ajateltuna).
No niin sitä sitten päädyttiin kaiken maailman "mikä koira sopii sinulle" -testien jälkeen katsomaan kasvattajalle juuri syntyneitä keeshondin poikasia - ja pari kuukautta tästä niin meillä moinen olikin jo kotona.
Ison suden halusin, pienen nallen sain.
Kaikkien alkuvaikeuksien jälkeen tulihan siitä lopulta kelpo koirakansalainen. Suloinen ja ystävällinen pikku karvakaveri. Kyllähän noissa koirissa tuntuu olevan eritoten se, että ne ovat aina niin innoissaan tekemässä yhdessä asioita, iloissaan kun tulee kotiin ja muutenkin hellyyttäviä.
Niin, ja nythän tuolla apinalla on jo ikää 8 ja ½ vuotta, monesti on puhuttu että pitäisikö sille kaveri hankkia, mutta muistan edelleen kaikki ne pentuajan kamaluudet (niin, juuri ne, en pysty käsittämään kuinka joku muistelee pentuaikoja jotenkin kaiholla) liian hyvin enkä ole itse vielä ihan asialle ainakaan lämmennyt. Puoliso varmaan olisi nopeammin ottamassa. Ja mikäs tässä, niin kauan kun nykyinen jaksaa tehdä ja temmeltää niin miksipä sitä ei soisi aikaansa sille, mutta kyllähän se todennäköisesti jossain vaiheessa edessä on, että uusi koira tähän perheeseen tulee - ja mitä todennäköisimmin saman merkkinen.
No niin sitä sitten päädyttiin kaiken maailman "mikä koira sopii sinulle" -testien jälkeen katsomaan kasvattajalle juuri syntyneitä keeshondin poikasia - ja pari kuukautta tästä niin meillä moinen olikin jo kotona.
Ison suden halusin, pienen nallen sain.
Kaikkien alkuvaikeuksien jälkeen tulihan siitä lopulta kelpo koirakansalainen. Suloinen ja ystävällinen pikku karvakaveri. Kyllähän noissa koirissa tuntuu olevan eritoten se, että ne ovat aina niin innoissaan tekemässä yhdessä asioita, iloissaan kun tulee kotiin ja muutenkin hellyyttäviä.
Niin, ja nythän tuolla apinalla on jo ikää 8 ja ½ vuotta, monesti on puhuttu että pitäisikö sille kaveri hankkia, mutta muistan edelleen kaikki ne pentuajan kamaluudet (niin, juuri ne, en pysty käsittämään kuinka joku muistelee pentuaikoja jotenkin kaiholla) liian hyvin enkä ole itse vielä ihan asialle ainakaan lämmennyt. Puoliso varmaan olisi nopeammin ottamassa. Ja mikäs tässä, niin kauan kun nykyinen jaksaa tehdä ja temmeltää niin miksipä sitä ei soisi aikaansa sille, mutta kyllähän se todennäköisesti jossain vaiheessa edessä on, että uusi koira tähän perheeseen tulee - ja mitä todennäköisimmin saman merkkinen.