LOST: Foorumirope pelitopik

Muistutuksena pelaajille:

1. Tämä topik on vain pelaamista varten. Ethän siis kirjoita tähän topikkiin peliin kuulumattomia kommentteja, sitä varten on offtopik-ketjunsa.
2. Päivä kestää ma - to ja yö puolestaan pe - su. Yöllä kaikki, joiden roolit vaativat yöllä toimimista lähettävät minulle yksäriä valinnoistaan.
3. Äänestys toimitetaan muodossa ++ Nimi.
4. Jos hahmonne kommunikoivat pelitopikin ulkopuolella esim. kahdenkeskisin keskusteluin, niin kaikista keskusteluista tieto myös PJ:lle.

Lisähuomiona vielä: Koska peli pohjautuu tv-sarjaan, josta osa on nähnyt enemmän jaksoja/tuotantokausia kuin toiset, niin pidetään Lost-viittaukset niiden jaksojen puitteissa, joita Suomen televisiossa on nähty.
Kaikki tietävät roolinsa, teillä on perjantaihin asti aikaa tutustua toisiinne, sitten alkaa saaren ensimmäinen Yö.
---------------------------------------------------------------------------------------------

”Hyvät matkustajat, tämä on kapteeninne Rodney River. Olkaa hyvät ja kiinnittäkää turvavyönne, edessämme on myrskyisää säätä. Älkää nousko istuimiltanne ennen kuin merkkivalo on sammunut. Australian Airlines toivottaa teille miellyttävää loppumatkaa.”
Kone alkaa heittelehtiä puolelta toiselle, matkustajat tarrautuvat istuimiensa käsinojiin rystyset valkoisina. Koneen nokka tempautuu alas, suuren ryminän myötä pyrstöosa repeää irti. Koneen etupuolisko lähtee syöksymään villisti kieppuen kohti alla siintävää merta. Kauhu kuvastuu matkustajien kasvoilta; äidit nostavat lapset syliinsä, puolisot syleilevät toisiaan, ventovieraat tarrautuvat toisiinsa ja sitten...Pimeys.

Rodney River aukaisee silmänsä. Yläpuolella on sininen taivas ja puita. Puiden latvat huojuvat tuulessa. Rodney sulkee silmänsä ja aukaisee ne jälleen. Puut ovat edelleen tallella. Kohottautuessaan istumaan hän näkee palavan lentokoneen hylyn valkealla hiekalla. Potkurit pyörivät vielä, osa rungosta on tulessa. Matkustajia säntäilemässä sinne tänne. Osa ei säntäile vaan makaa haavoittuneena, tuskasta voihkien. Osa ei edes voihki. Kapteeni näkee ympärillään monia koneesta tuttuja kasvoja. Kaikkien kasvoilta paistaa sama järkytys, sama epäusko. Kuinka näin voi käydä meille? Osa etsii kuolleiden ja haavoittuneiden joukosta matkatovereitaan, osa raahaa matkatavaroitaan kauemmas koneesta. Osa vain istuu. Istuu ja ihmettelee. Ajatukset voi suorastaan lukea heidän kasvoiltaan. Missä me olemme, mitä on tapahtunut?

Makaan typertyneenä hiekassa, päälläni lojuu jokin metallinkappale. Hitaasti liu'un kohti tajuntaa, ja yhtäkkiä pääni kavahtaa ylös ja hätäinen katse kiertää rantaa kuin jotakin etsien. Koetan ponnistella ylös, mutta romu ylläni on liian raskas vaikka kuinka yritän kiskoa itseäni pois sen alta, kädet tuloksetta rannan hienoon hiekkaan puristuen.

Muuan matkamies, Korven Milo korvesta, kaukaisesta Suomen Tasavallan valtakunnasta, lojuu trooppisella hiekkarannalla ja herää auringon noustessa kuten yleensä. Hän makoilee aamupöhnäisenä hetken ennen kuin muistaa ettei olekaan kotona, jolloin hän avaa silmänsä ja hänen edessään levittäytyy uskomaton näky trooppisesta saaresta hiekkarantoineen ja lentokoneineen. Aivan hänen eteensä on kuitenkin lentänyt jostain koneen tavarasäiliöstä The Children of Húrin, johon miehen koko mielenkiinto kiinnittyy. Hän tarrautuu siihen sormillaan ja nousee istumaan pitäen kirjaa käsissään. Kuinka tämä on mahdollista? Senhän piti ilmestyä vasta huomenna. Olenko minä ensimmäinen? Ja hän alkaa tutkia teosta samalla unohtaen lentokoneen ja ihmiset hänen ympärillään. Eihän hän muista mitään koko matkasta eikä lähipäivistäkään. Ooh. Siinä on Christopherin nimikirjoitus!

Näin se alkaa!

Sanat kaikuvat Larthuza Perpernan päässä, kun hän istuu hiekassa. Hänen vasen suupielensä kohoaa, ikään kuin hän virnistäisi. Mutta Larthuzalla ei ole mitään syytä virnistellä. Mutanan kokoinen kolmikulmainen teräskappale, jonka pintaan on maalattu iso punainen numero 1 on leikannut hänen vasemman jalkansa siististi poikki nilkan yläpuolelta. Larthuza tietää, että hänen lepattava tajuntansa sammuu kohta vihlovaan tympeään kipuun, mutta ei vielä! Hän päättää olla tajuissaan vielä viisi sekuntia. Hän alkaa laskea ääneen:

THU! Larthuza tarttuu punaiseen vyöhönsä.

ZAL! Larthuza kumartuu ja nostaa jalkaansa, josta kirkkaanpunainen veri pulppuaa hiekalle.

CI! Larthuza kietaisee nopeasti vyön jalantyngän ympäri ja kiskaisee sitä tiukasti. Ensimmäinen kivun vihlaisu kouristaa häntä kuin Charunin jäätävä katse.

ŚA! Larthuza kiristää vyötä kaikin voimin. Veri ei virtaa enää yhtä vuolaasti, mutta sitä tihkuu silti hiekkaan, joka imee sen ahnaasti sisäänsä: truth… thaurch, mani!

MACH! Larthuza koettaa kohottaa vahingoittunutta jalkaansa teräskappaleen varaan. Hänen viimeinen ajatuksensa on: "Mutta kukapa minua ehtisi auttamaan. Olen epäonnistunut. Ja Thu, minä syljen sinun silmääsi. Sinäkin petit minut!"

Juuri ennen kun pimeys ottaa Larthuzan syliinsä, hän näkee yläpuolellaan Vanthin tutut kasvot. Mutta miksi Vanth hymyilee?

Huutoa. Terra säpsähtää hereille ja yrittää nousta istumaan. Kyljessä oleva kipu vihlaisee ja tyttö painaa kädellä kylkeään. Suussa maistuu veri ja hiekka. Päässä jyskyttää enemmän kuin koskaan. Tulikohan sitä nautittua eilen jotain hiukan liikaa? Terra nostaa päänsä vaivalloisesti ja vilkuilee ympärilleen. Aurinko paistaa kirkkaasti taivaalla, kaunis hiekkaranta jatkuu niin kauas kuin silmä kantaa, kasvillisuutta jota hän ei osaisi nimetä edes unissakaan näkyy joka puolella. Jokin on kuitenkin pielessä. Ihmisiä ryntäilee pitkin rantaa, tuskaisia huutoja, verta, ihmisiä jotka vain makaavat paikoillaan. Missä pirussa minä olen? Tämähän on kuin suoraan siitä elokuvasta jota katselin lentoko.. Lentokone! Missä se on? Miksi en ole lentokoneessa? Tapahtumat palaavat hiljalleen Terran mieleen ja pakokauhu ottaa vallan. Terra on juuri huutamaisillaan apua kun tajuaa tilanteen toiselta kantilta. Pieni hymy nousee Terran huulille. Tämähän ei ole oikeastaan huonompi vaihtoehto ollenkaan.

Sophie säpsähtää hereille kuullessaan huutoa. Hän aukaisee silmänsä ja se mitä hän näkee, on kauheaa. Verta, ruumiita, lentokoneen kappaleita. Hän ei voi ymmärtää missä on, kunnes tapahtumat palaavat hänen mieleensä. Hän nousee ylös ja kumartuessaan hän huomaa, että hänen päästään valuu verta. Hän katselee typertyneenä ympärilleen, miten näin on voinut käydä? Hän katuu katkerasti, että jätti käymättä ensiapu-kurssin sillä niistä taidoista voisi olla hyötyä. Sekapäisenä hän kompuroi kauemmas palavasta koneesta ja istahtaa takaisin hiekalle. Hän on täysin lamaantunut, hän ei pysty tekemään mitään.

Louis Anton Pagba ei jää hiekkaan makaamaan vaan säntää ongelmapisteestä toiseen ihmisiä auttaen. Jos jollain olisi aikaa ja mielenmalttia tarkkailla hänen toimintaansa, hän havaitsisi pyylevän valkokaulusmiehen käyttäytymisessä eriskummallisia piirteitä. Onnettomuuspaikan sijaan hän tuntuisi kuvittelevan olevansa rastitehtäväradalla. Pagba auttaa jokaista ihmistä absoluuttisen minimin verran ja säntää sitten muualle aivan kuin joku mittaisi aikaa hänen kokonaissuorituksestaan. Lisäksi hän ilmehtii ja elehtii liioittelevasti. Ihan niin kuin hän esiintyisi näkymättömille kameroille. Toisinaan hän jopa juoksee jonkin hiekkaan piirtyneen linjan ylitse ja tuulettaa hetken pomppien ja huutaen, kunnes juoksee taas auttamaan jotakuta loukkaantunutta. Louis Anton Pagballa on selvästi kova draivi päällä.

Terran naamalle pölähtää hiekkaa kun Pagba tipahtaa polvilleen tytön vierelle ja mies tarkistaa hänen hengityksensä ja pulssinsa. Pagba tunnustelee tytön kehon murtumia etsien ja nipistää lopuksi kipeästi Terran pohkeesta. Tytön kiukkuinen älähdys nostaa virneen Pagban kasvoille ja hän murahtaa: "Tuntoaisti kunnossa." ennen kuin singahtaa muualle.

Pagba solmii rannalla tuulen mukana kuljeskelleen oksennuspussin Larthuza Perpernan tihkuvaan tynkään verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Olisi hyvä idea kantaa nainen varjoon ja nostaa hänen molemmat jalkansa kohoasentoon, mutta ei ole aikaa... ei ole aikaa... kello käy ja rasteja riittää. Mies lähtee taas liikkeelle.

Milon rattoisa lukutuokio keskeytyy ikävästi kun Pagba lyö kirjan hänen käsistään ja huutaa hänelle päin naamaa: "Tee jotain äläkä vain lue! Koko joukkueen suoritus kärsii sinun laiskuudestasi!" Pyylevä pälvikaljuinen keski-ikäinen mies on taas menossa ennen kuin Milo saa sanaa suustaan.

Kumartuneena nostamaan Haltiamielen päällä lojuvaa metallilevyä Pagba huutaa pukuun sonnustautuneelle kravattimiehelle: "Hei! Tule auttamaan!" Kravattimies todellakin tulee, muttei järkytykseltään muista kiertää yhä toimivaa suihkumoottoria vaan lentää selkä edellä sen roottoriin. Koko moottori räjähtää ja lennättää polttoainetta ja metallinkappaleita pitkin rantaa. Uhkaava palokuolema saa Pagballe ruista ranteeseen ja hän nostaa metallilevyn Haltiamielen päältä ja alkaa raahata miestä turvaan. Haltiamieli potkii hiekasta vauhtia.

Rosalin Greene löytää itsensä naama hiekkaan hieroutuneena makaamasta keskeltä enemmän tai vähemmän kuolleita ihmisiä.

Silmät, sieraimet, suu, korvat. Kaikki täynnä hiekkaa, tympeää hiekkaa jota hän sylkee ja oksentaa pois nielusta.

Greene on yltäpäältä veressä ja hiekka liimautuu tahmaisena ihoon ja vaatteisiin kun valkopaitainen mies kumartuu pikaisesti hänen puoleensa ja kysyy jotain mistä sekava Greene ei saa selvää, nyökkää vain untelon näköisenä ja nousee valkopaitaisen avulla pystyyn. Seistessään hän näkee helvetillisen hävityksen kauhistuksen ja yrittää kysyä jotain mieheltä mutta tämä viilettää jo jossain muualla. Greene hoippuu mereen huuhtomaan naamansa hiekasta ja kun hän kokee vihdoin näkevänsä jotain, menee hän auttamaan jotakuta kirkuvaa.

Tobias Mayer istuu hieman kauempana lentokoneen romusta. Hän on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt lentokoneen maahansyöksystä vain muutamalla naarmulla. Tosin jonkun käsimatkatavarat olivat ilmeisesti tippuneet hänen päähänsä koneen heittelehtiessä, sillä hänen takaraivoaan jomotti. Hieman tympäänteneenä Tobias pudistelee hiekkaa vaatteiltaan ja oikoo sotkuun menneitä, tummia hiuksiaan.

Sitten hän katselee ympärillään leviävää katastrofia. Kuolleita on paljon, ja loukkaantuneita vielä enemmän. Hassu keski-ikäinen mies ryntäilee edes takaisin kuin viimeistä päivää, mikä saa Tobiaksen pyörittelemään silmiään teatraalisesti. "Anna mun kaikki kestää", hän mutisee. Jotkut istuvat tekemättä mitään, osa itkee hysteerisesti ja osa auttaa loukkaantuneita parhaansa mukaan. Söpö punatukkainen tyttö rauhoittelee yhtä haavoittunutta koneen lähellä. Tyttö on yltäpäätä hiekassa ja vertakin on joka puolella. Tobias kävelee tämän luo, ojentaa kätensä ja hymyilee lämpimästi. "Tobias Mayer. Voinko auttaa? Oletko kunnossa, sinulla on verta jokapuolella?"

Rosalin Greene katsoo hajamielisesti tummatukkaista, urheilullisenoloista miestä, joka esittäytyy Tobias Mayeriksi, sitten hän havahtuu ja tajuaa itselleen osoitetun kysymyksen.
"Kiitos, ihan kunnossa olen, luulisin. Päälläni oli kauhea kasa ruumiita kun heräsin, tämä on kai niistä."
Haavoittunut valittaa taas kovaäänisesti ja Greene kiinnittää huomionsa häneen.
"Viitsisitkö auttaa kantamaan tämä kauemmas, tuo kone ei vaikuta vakaalta..."

Terra kömpii vaivalloisesti ylös päästyään hiukan järkytyksestä. Kipu vihlaisee taas ja kyyneleet nousevat silmiin. Toppi tuntuu märälle kyljen kohdalta. Terra nostaa topin helmaa ja näkee, että jokin esine törröttää ihosta. Verta tihkuu hiljalleen, mutta lakkaamatta. Tyttö vilkuilee ihmisiä. Kaikki näyttävät oudoille ja pelottaville. Hän ei haluaisi mennä ihmisten pariin, eihän niistä koskaan tiedä. Terra lähtee kuitenkin hitaasti kävelemään ihmisiä kohti pyyhkien kyyneleitä. "Voiko joku auttaa minua?"

April Carter on yhä koneessa. Hän menetti tajuntansa lyödessään päänsä edessä olevaan selkänojaan ja jäi puristuksiin penkin ja oman istuimensa väliin. Jokin terävä on lennähtänyt käytävältä hänen oikeaan reiteensä, joka kiiltelee verestä. Aprilin yläkroppa roikkuu matalalla, minkä ansiosta hän saa yhä puhdasta ilmaa. Kone on repeytynyt varsin läheltä hänen takaansa, mutta koneen etuosan liekit hohkaavat kuumuutta. Savun lisääntyessä April alkaa yskiä.

Milli milliltä, sentti sentiltä olen kiskonut itseäni metallinpalan alta. Jokin repeämä tai ruuvi sen alapinnassa raastaa selkääni veristä juovaa, mutten piittaa. Yhtäkkiä joku pyylevä, valkopaitainen mies ryntää paikalle ja tarttuu metalliin. Hän saa nostettua sitä ehkä sentin tai kaksi, kunnes ote lipeää. Romu rämähtää takaisin päälleni ja vie ilmat keuhkoistani, mutten piittaa. Mies viittoo apua, mutta tuo ääliö humahtaa suoraan pyörivään turbiiniin. Syntyvä tulimyrsky antaa valkopaitaiselle uusia voimia ja hän nostaa romua taas, sentin pari mutta tarpeeksi että onnistun työntymään sen alta pois. Hän alkaa raahata minua kauemmas romusta, mutta riistäydyn irti. Selkäni pitkää mutta onneksi melko pintapuolista haavaa lukuunottamatta vaikutan olevan verrattain kunnossa - kaikki jäsenet liikkuvat.
Ryntään koneenromun luo ja aloitan oman etsintäni, tuhlaamatta aikaa kohkaamiseen tai huuteluun. Pian totean, ettei rannalla näy etsimääni, joten käännän katseeni koneen vielä verrattain kasassa olevaan keskiosaan. Ohjaamo näyttää revenneen ja lentäneen hieman pidemmälle, ja ohjaamon ja keskiosan välistä on monta penkkiriviä päreinä pitkin rantaa. Peräosa taas on kaikesta päättäen pudonnut jo mereen. Keskiosan etupäästä lyö liekkejä, kierrän sen peräpuolelle. Syöksyn sisään yli vaarallisen terävien levynsäröjen ja huomaan käveleväni koneen keskikäytävän katolla. Molemmin puolin roikkuu kuolleita, enemmän tai vähemmän ehjinä versioina. Edessä hohkaa tulipalon kuumuus - sinne olen matkalla. Kun palaan, ehkä noin minuuttia myöhemmin, pukuni on kärventynyt mutta kannan olallani nuorta poikaa, ehkä noin kymmenvuotiasta.
Ruumiiden joukossa köhii joku, on ehkä huomannut minut ja koettaa pyytää apua. Pysähdyn, katson nuorta penkkien väliin puristunutta naista kuin arvioiden. Liikahdan jatkaakseni pois, mutta päätän ilmeisesti viime hetkellä sittenkin toisin, pysähdyn kesken jo aloittamani askeleen ja lasken lapsen varovasti olaltani. Kaivan jostakin esiin puukon, jokseenkin epämääräisen mutta ilmeisen terävän, ja alan irrottaa häntä loukustaan. Varoen antamasta naisen pudota lasken hänet lattialle ja nostan pojan takaisin harteilleni. Jätän naisen makaamaan sijoilleen ja kun olen päässyt hylystä ulos hiekalle, nappaan ohi juoksevan urheilijalta vaikuttavan nuorukaisen kädestä kiinni: "Tuolla hylyn lattialla on yksi elävä nainen. Hae hänet." Kun viesti vaikuttaa menneen perille, kannan pojan rannalla kauas lentokoneen hylystä ja tarkistan kuinka pahasti hän on vahingoittunut.

Thäh? Milo ihmettelee, kun Louis Anton Pagba lyö häneltä kirjan käsistä ja ryntää pois. Olisi kirjoja riittänyt hänellekin, sillä niitä lojui siellä täällä ympäri rantaa. Ikävää, kun rauhallisella viidakkosaarellakin on tuollaisia rauhanrikkojia. Milo nousee ylös, ravistelee hiekan vaatteistaan ja alkaa katsella ympärilleen. Hmm.. Tuosta kankaastahan saisi kätevästi riippumaton. Hän ottaa kankaan ja käärii kirjansa siihen ja vie ne lähellä kasvavan palmun juurelle odottamaan tilanteen rauhoittumista.

Tarvitseekohan joku apua? Hetken kierreltyään haavoittuneiden seassa hän kuulee lentokoneesta yskimistä. "Älä pelkää, täältä tullaan!" ja hän juoksee koneeseen ja hetkeä myöhemmin raahaa sieltä ulos April Carterin. "Onko sinulla kaikki hyvin?"

Alex avaa silmänsä ja tajuaa tuijottavansa kirkaansinistä taivasta, jota vasten erottuu vihreitä palmuja. Suolainen hiekka kirvelee inhottavasti silmissä ja saa tytön hieromaan silmiään. Alex koskettaa vihlovaa otsaansa, jossa olevasta haavasta valuu verinoro tytön ohimolle. Kuumat kyyneleet alkavat valua tytön poskille, kun tämä nousee seisomaan. Hän puristaa lähes kouristuksenomaisesti sylissään valkoista lelukoiraa. Alex katselee ympärillään vallitsevaa kaaosta. Ilma on pöllyää hiekkaa ja ympäriltä kuuluu ihmisten kirkunaa ja nyyhkytystä. Taustalla jylläävät koneenkappaleen yhä toimivat moottorit. Alex lähtee epävarmasti kävelemään kohti muita ihmisiä. Hän näkee kiltin oloisen punatukkaisen tytön ja kävelee tämän luo. Alex nykii tyttöä kädestä kunnes tämä kääntyy. Alex katsoo tyttöä odottavasti ja tekee käsillään muutaman viittoman. Tyttö ei tunnu ymmärtävän mitään. Alexin silmät täyttyvät uudestaan kyynelistä ja tämä lysähtää hiekalle istumaan puristaen lelukoiraansa sylissään.

Elizabeth Sterndale aukaisee silmänsä ja nousee istumaan. Hänen päässään pyörii hetken, ennen kuin hän pystyy tarkentamaan katsettaan mihinkään. Hän tietää olevansa suhteellisen kunnossa, sillä hänellä on hataria muistikuvia raahautumisesta vähän matkaa hietikolla ja sitä edeltäneistä kauhunhetkistä - ja sitten siunattu tajuttomuus.

Elizabeth varmistaa varovasti, että hänen jäsenensä varmasti toimivat ja löytää pitkän naarmun pohkeestaan. Se ei kuitenkaan ole kovin vakavan näköinen. Hän henkäisee ilmaan muutaman helpottuneen sanan ja huojentuu salaa - äänikin on tallessa.

Yrittäen vapautua hiekasta hän lähtee muita ihmisiä kohden. "Onko kaikki kunnossa", hän kysyy hiekalla istuvalta naiselta, mutta tämä vain ynähtää eikä Elizabeth saa selvää, sanoiko tämä jotain. Nainen on kietonut kätensä polvien ympäri ja keinuttaa itseään. Elizabeth perääntyy hieman jääden katselemaan merelle epätietoisena siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Herrajumala, voiko jotain tällaista tapahtua? hän miettii.

Larthuzan uni

Larthuzan uni:

Thu seisoo edessäni. Hänen valtava hahmonsa kohoaa lentokoneen hylyn keskeltä. "Kiitos jalasta", Thu sanoo. "Se meni tarpeeseen. Mutta älä hätäile, saat minulta uuden ja vieläpä hopeisen."

"Kiitos isäntä", minä sanon. "Anna anteeksi epäuskoni. Pitkä putous varmaan vei kaiken hapen aivoista. En ollut oma itseni. Miten me tänne jouduimme? Ja siis minne?"

"Tämä on hautausmaa", Thu sanoo. "Täältä pääsee pois vain haudan kautta. Ja minne? Sitä sinä et halua tietää. Mutta muistathan sinä, että minä valehtelen melkein aina."

Thun ääriviivat muuttuvat epäselviksi, ja äkkiä hänestä on jäljellä vain musta pyörteilevä pilvi. Kuin valtava parvi kärpäsiä. Ja ne lentävät kohti minua. Laskeutuvat päälleni, kaivautuvat silmiin, nenään ja korviin, imevät verta haavoistani ja laskevat iljettävät munansa raadeltuun lihaan. Toukat kuoriutuvat välittömästi ja alkavat syödä. Syödä.

Larthuza herää. Hänen vasen jalkansa muistuttaa heti olemassaolostaan tykyttävällä kivulla. Jalantyngässä roikkuu muovipussi joka on puolillaan verta. Larthuza kääntyy kyljelleen ja oksentaa. Kiitollinen hiekka ottaa vastaan myös lentokoneaterian.

Aivan niin kuin silloin Koreassa. Miina. Mutta silloin menivät molemmat jalat.

Larthuzan vasen suupieli nousee taas. Tällä kertaa se on virnistys.

Sitten hän alkaa kuulla äänet ympäriltään. Ja nähdä hiekalla hoipertelvat repaleiset ihmishaamut. Thu!

Vihdoin Sophie saa koottua itsensä. Hän pomppaa ylös hiekalta ja alkaa haalia tavaroita ympäri rantaa. Hän kantaa laukkuja, vaatteita ja erilaisia tavaroita kohti palmujen varjoa. Hän kerää tavaroita pitkin hiekkaa, nostelee, etsii ja penkoo. Epätoivoisesti hän samalla yrittää auttaa muutamia ihmisiä, raahaa heitä kauemmas lentokoneen kappaleista ja yrittää rauhoitella heitä. Rannalla istuva tyttö herättää hänen huomionsa. Tyttö-parka itkee lohduttomasti lelukoira sylissään. Sophiella ei ole mikään vahva äidinvaisto, mutta tyttöparka herättää hänessä sääliä. Hän koskettaa tytön olkapäätä ja kuiskaa tälle hiljaa rauhoittelevia sanoja. Hän yrittää auttaa tyttöä palmujen varjoon. Sophien silmistä valuu hiljaisia kyyneliä, tämä on ensimmäinen kerta kun hän ikinä ajattelee muiden ihmisten hätää.

Tobias auttaa Rosalinia kantamaan haavoittuneen kauemmas. "Päjäiletkö varmasti?" hän kysyy vielä ja iskee tytölle silmää. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän heilauttaa kättään ja lähtee juoksemaan kohti palavaa konetta.

Tobias melkein törmää mieheen, joka kantaa pientä, vaaleahiuksista naista ulos koneesta. "Entschuldigung", hän mutisee, ja kiiruhtaa koneen sisään. Kone on jo täynnä mustaa savua, ja liekit ovat levinneet kohti koneenromun takaosaa. Eloonjääneitä ei enää näy, kukaan ei enää valita, ja palavan lihan haju täyttää ilman. Kuvotusta tuntien Tobias kurottaa kohti muutamia käsimatkatavaroita ja kantaa ne koneesta ulos. Sitten hän juoksee niiden kanssa mahdollisimman kauas koneesta. "Menkää pois koneen luota! Se saattaa räjähtää!" hän karjaisee juostessaan.

Ollessaan mielestään tarpeeksi etäällä Tobias laskee pelastamansa matkatavarat alas ja pysähtyy huohottamaan. Hetken hengähdettyään hänen iskee silmänsä arviolta hieman itseään vanhempaan naishenkilöön, jolta valui verinoro päästä. Nainen juttelee arviolta kolmasluokkalaiselle tytölle, joka on selvästi hädissään. "Anteeksi, oletteko kunnossa? Teiltä valuu verta päästä." Tobias repäisee t-paidastaan hihan ja painaa sen naisen päässä olevaa haavaa vasten. "Koskeeko pahasti?" hän tiedustelee ystävällisesti. "Ei tämä pahalta näytä, eiköhän se verentulo kohta lakkaa. Olen Tobias, hauska tavata. Mistä te olette kotoisin? Mitäköhän meidän koneelleemme kävi? Onko tuo tyttö kunnossa? Ja missäköhän Jumalan selän takana me olemme, toivottavasti täältä pääsee pian pois." Tobias aloittaa katkeamattoman puhetulvan lennon tapahtumista ja heidän olinpaikkansa spekuloinnista.

Kas näin selviydytään verenvuodosta, kun ollaan ensin vähän rauhoituttu. Tartutaan kiinni raajasta ja luetaan sopiva loitsu:

Seiso veri!
Hyyry veri!
Seiso niin kuin se sielu seisoo
helevetis
kun tietää väärin
vannoneensa.
Seiso veri!
Hyyry veri!
Seiso, seiso.
Hyyry, hyyry.

Ja kas, veri seisoo, veri hyytyy. Mikäs tässä pomppiessa. Ehkä vielä sittenkin vietetään 111-vuotispäivää. Miten sitä voisi ilman taikuutta selviytyä elämästä? Kuolemasta puhumattakaan.

Jos koettaisi nousta seisomaan, kun vain saisi jostakin tukea. Ei mutta tuossahan on koneesta lennähtänyt kainalosauva. Ei, se onkin kuulunut tuolle kaljulle miehelle, joka on palanut kuoliaaksi yrittäessään ryömiä ulos koneesta. Raukka oli varmaan halvaantunut. Puristaa vielä toisessa kädessä kainalosauvaa. Toisen käden kämmen lepää avonaisena ylöspäin kuin tarjoten taivaalle pitelemiään -- mitä ne ovat? Backgammon-nappuloita ehkä. No, rauha hänen sielulleen, jos hänellä sellainen vielä oli. Kaikki eivät sitä onnistu säilyttämään tuohon ikään asti.

Ja hopp, ylös ja liikkeelle. Vanhat luut. Kuivat luut. Hitaasti ja rauhallisesti, tyttöseni. Kyllä se siitä. Kyllä ---

(Luonnollisesti Larthuza pyörtyy uudestaan sietämättömän kivun ampaistessa jalantyngästä koko ruumiiseen.)