Mökötöö-projekti

Tahtoisin vähän kommentteja ja mielipiteitä siitä kannattaisiko tätä tarinaa alkaa ihan tosissaan jatkaa ja voisiko siitä tulla jotain muutakin kuin pöytälaatikkokirjoitelma. Teksti ei ole ihan lopullisessa asussaan ja joitain asioita varmaan tulen kirjoittamaan vähän eri sanoin, mutta ajatelkaa tätä lähtökohtana.

1.
Kettu jolkotteli läpi metsän. Se oli kiertämässä reviirinsä rajoja. Tassut rapsahtelivat tuskin kuuluvasti kuivilla lehdillä, aurinko paistoi, mutta ei enää lämmittänyt kovinkaan paljon. Sen valjujen säteiden tuoma heikko lämpö vain nosti metsänpohjalta ja puiden oksilta kosteutta ilmaan pieniksi sumuhattaroiksi. Oli lokakuu ja sen saattoi haistaa ilmassa. Mutta nyt ilmassa tuoksui jotain muutakin! Jotain uutta ja erikoista. Kettu pysähtyi nuuskimaan tarkemmin, mutta tuoksu oli sille vieras. Se ei ollut vaarallinen haju, eikä oikeastaan kovin epämiellyttäväkään, mutta uusi ja erilainen. Kettu pohti hajua niin että unohti asettaa tassunsa tarkasti ja siksi se astui kuivan oksan päälle, joka katkesi rasahtaen. Kettu pinkaisi pakoon häntä suorana.

Samaan aikaan vähän matkan päässä istui Mökötöö. Se istui hyvin syventyneenä ajatuksiinsa. Se pohti parhaillaan mistä se voisi saada pari pientä ja somaa pitsiverhoa ikkunoihinsa, mitä se tekisi kahdella tusinalla kirsikkakuvioisia posliinikuppeja ja kuinka se ehtisi juoda kaikki kellariin säilötyt karpalomehut ennen kuin ne alkaisivat käydä ja muuttuisivat likööriksi.
Mökötöö oli juuri perinyt isotädiltään talon. Suuren talon jossa oli paljon huoneita ja tavaraa. Mökötööllä ei ollut koskaan ollut taloa ja siksi se ei tiennyt miten pitäisi suhtautua tähän suureen elämänmuutokseen. Ainahan se voisi antaa koko talon pois teekuppeineen ja karpalomehuineen päivineen, mutta kun sillä ei koskaan ollut ollut omaa taloa tai yhtään mitään muutakaan. Ajatus siitä että nyt sillä oli ihan IKIOMA talo kutkutti jotenkin mukavasti sisältä.
Metsästä kuului risahdus ja kahahdus. Äänet saivat Mökötöön havahtumaan mietteistään. Se nosti kuononsa ja haisteli ja katseli ympärilleen. Täällä tuoksui erilaiselta kuin kotona. Läheiseltä suolta tuuli toi pursujen ja suonsilmäkkeiden pistävää tuoksua, toiselta puolen leijaili syksyinen maatuvien lehtien ja kostean sammaleen haju ja jostain kaukaa myös hentoinen leikatun viljan kuivakka, mutta ystävällinen tuoksu. Näihin tuoksuihin sekoittui erilaisten eläinten hajuja. Päällimmäisenä ketun punaruskea tuoksu. Mökötöö ei varsinaisesti pelännyt kettuja, mutta koska se oli niin pieni se päätti kuitenkin varmuudenvuoksi mennä sisälle ettei kettu vain erehtyisi luulemaan sitä myyräksi.

Mökötöö astui hämärään eteiseen. Oven lyijylasi-ikkunasta pääsi pari auringonsädettä sisälle. Ne saivat aikaan hauskoja eri värisiä valolaikkuja eteisen harmaantuneelle räsymatolle, kuivuneille kukille maljakossa ja seinän kiekurakuvioisille papereille. Mökötöö seisoi siinä ovella ja katseli kotinsa ensimmäistä huonetta. Se oli vähän tomuinen ja harmaa, mutta oikeastaan ihan lämmin ja kodikas. Mökötöö oli aamulla sytyttänyt tulen talon kaikkiin uuneihin ja takkoihin ja nyt lämpö oli levinnyt eteiseen asti. Oikeastaan Mökötöö piti lyijylasi-ikkunastaan ja kaikenvärisestä hämärästä jonka se loi pieneen eteiseen jossa oli siisti rivi tädin vanhoja kenkiä ja naulakossa roikkui vanha punainen villakangastakki.
Silloin Mökötöö teki päätöksensä. Hän halusi ainakin yrittää ystävystyä talon kanssa. Hän aloittaisi sen pikkuhiljaa ja huone kerrallaan. Kun ei ollut koskaan asunut talossa olisi kokonaisen suuren talon muuttaminen kodikkaaksi yhdeltä istumalta aivan liian suurelta tuntuva urakka.
Mutta mistä huoneesta pitäisi aloittaa? Eteinen oli ensimmäinen, mutta se oli kovin pieni ja siellä ei voinut oikeastaan tehdä mitään muuta kuin katsella lyijylasi-ikkunaa ja sen valoläikkiä. Sali oli aivan liian suuri ensimmäiseksi huoneeksi. Keittiö ja ruokakomero olivat toki kaikista tärkeimmät. Siellä oli uuni ja ruoka. Sitten olisi talon kolme makuuhuonetta. Yhdestä mökötöö piti ihan erityisesti. Siellä oli keltaisella paperilla päällystetyt seinät ja seinän vieressä suuri kori johon oli pedattu monilla tyynyillä ja peitteillä mukava pesä. Lattialla oli pilkullinen matto ja huoneessa ei ollut yhtään nurkkaa johon joku ilkimys olisi voinut piiloutua. Huone oli kutakuinkin pyöreä. Piirongin päällä oli pieni pitsiliina ja vanha nallekarhu. Ikkuna oli tarpeeksi pieni että siitä ei mikään paha pääsisi sisälle, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri pienen Mökötöön kurkistaa ulos. Se oli se ikkuna josta aamun ensimmäiset säteet kurkistivat sisälle taloon toivottaen hyvää huomenta.
Keltaisen huoneen vieressä oli tädin makuuhuone. Se oli Mökötöön mielestä ehkä salin ja ullakon jälkeen talon pelottavin ja ikävin huone. Seinillä oli mansikkatapettia, mutta ne eivät olleet ystävällisiä ja lämpimän punaisia suuria kesämansikoita vaan pieniä ja haalistuneita mansikoita joiden rönsyt kiertyivät toistensa ympärille kuin muodostaen verkon johon marjat olivat tarttuneet. Keskellä huonetta seisoi vähän liiankin ylhäisenä tummasta puusta veistetty pylvässänky jonka samettiverhoista pöllähti pieni pölypilvi jos niihin koski. Matto oli pehmeä ja siihen upposi nilkkoja myöten ja seiniltä ja piirongin päältä katseli pitkä rivi kuvia erilaisista sukulaisista joista suurin osa oli varmaankin jo kuollut. Pohjoiseen varjon puolelle aukeavan ikkunan laudalla istui vanha mollamaija tuijottaen tyhjillä silmillään eteensä. Mökötöö nielaisi hiukan katsellessaan tuohon huoneeseen vievää ovea.
Se siirsi nopeasti ajatuksensa seuraavaan makuuhuoneeseen. Se oli sininen. Siellä oli suuri ikkuna josta näki yli suon ja sen takana avautuviin metsiin. Tapeteissa oli pilvien ja lintujen kuvia, ikkunan eteen sijoitetulla kirjoituspöydällä oli pari maljakollista kuihtuneita kukkia, harakansulkakynä ja pino tyhjää kirjepaperia. Sänky oli ryhdikäs vanha puinen saippualaatikko joka oli työnnetty nurkkaan ja johon oli sijattu huolellisesti sammalpatjan päälle valkoinen silitetty lakana, sinisistä ja punaisista tilkuista ommeltu peitto ja muhkea vaaleansininen tyyny. Huoneessa oli pyöreä kuteista tehty matto jossa oli sinistä, violettia ja valkoista sekaisin. Yhdellä seinustalla seisoi suuri vaatekaappi jonka ovi oli hiukan raollaan. Huoneeseen paistoi ilta-aurinko joka sai koko huoneen sädehtimään lämpimästi. Silloin tuo huone oli kaunis ja kutsuva. Mutta Mökötöö mietti yötä jolloin suuri ikkuna tuijottaisi tyhjänä häntä. Ikkuna josta kuka tahansa voisi kurkistaa sisälle ja ehkä jopa mahtuisi kömpimään ikkunasta huoneeseen. Se oli liian kauhistuttava ajatus. Mökötöö päätti käyttää tätä huonetta vain päivisin.
Ullakkoa Mökötöö ei halunnut nyt edes ajatella. Se oli aivan liian pelottavaa juuri nyt kun hän oli päättänyt opetella pitämään talosta.



Nyt se tärkeä päätös, mikä huone olisi ensimmäinen. Mökötöö pohti kaivaten keltaista makuuhuonetta, mutta päätti kuitenkin aloittaa keittiöstä.
Keittiö oli matalakattoinen huone jossa oli suuri puuhella ja vanha uuni. Ruutuikkunan edessä oli puinen kulunut pöytä ja siihen sopivat penkit. Pöydällä oli puna-valkoruudullinen kapea liina ja keskellä pöytää seisoi hopeoidussa kynttilänjalassa kolme suoraa, yli puolen välin poltettua kynttilää. Lattialla oli vanhoja raidallisia räsymattoja ja katosta riippui leipää ja yrttejä. Yrttien ja savun tuoksu täyttivät keittiön. Uunin takana oli kolo jossa säilytettiin halkoja. Nyt siellä oli vain sylillinen jonka mökötöö nosti uunin toiselle puolelle. Sitten se otti nurkasta luudan ja lakaisi halkojen mukana tulleen roskan rikkaämpäriin ja vei ulos. Seuraavaksi mökötöö haki kaivosta vettä, ja kaatoi sen suureen kattilaan. Viritteli uudestaan jo sammuneen tulen lämpimään hellanpesään ja lämmitti veden höyryävän kuumaksi. Sitten se haki talon takaa nipun jo hiukan nahistuneita peltokortteita jotka se tipautti veteen. Peltokortteista sai hyvää saippuaa, jolla voi pestä lattiat tai vaikka oman turkin. Mökötöön pitäisikin kerätä kortteita talvea varten varastoon. Se kun oli varsin siisti pieni elukka joka ei aikonut olla koko talvea peseytymättä. Mutta lattiat sentään pestäisiin vain keväisin ja syksyisin.
Mökötöö kaatoi puolet vedestä siivilän läpi sinkittyyn ämpäriin, etsi eteisen komerosta pienen juuriharjan ja hankasi keittiön lattiasta kattoon. Sen piti käyttää kaikki keittämänsä vesi ja keittää vielä vähän uuttakin. Korte pisteli sen tassuja kun se kävi heittämässä viimeiset likavedet ovesta ulos ja pysähtyi sitten huokaisten katselemaan vielä kosteana kiiltelevää keittiötään. Mökötöö oli tyytyväinen työhönsä. Vaikka kaikki matot olivat vielä ulkona tamppausta odottamassa, penkit oli nostettu pöydälle ja osa haloista oli vähän päässyt kastumaan, oli keittiö kaikin puolin kutsuvan ja kodikkaan näköinen.
”Nyt sinä kelpaat minulle. Ja seuraavaksi minun on itsekin vähän siistiydyttävä, jotta minä kelpaisin sinulle” sanoi Mökötöö keittiölle ja kipaisi sitten lavuaarin ääreen pesemään tassunsa ja kasvonsa viimeisellä tipalla kortevettä. Nyt oli hyvä.
Mökötöö nosti vielä penkit alas, laittoi ulkona tuuletetun pöytäliinan takaisin pöydälle ja asetti sen päälle kynttilöiden viereen pienessä maljakossa puolukanvarvun jonka se oli kerännyt talon takaa samalla kun haki kortteita.
Seuraavaksi Mökötöö meni keltaiseen makuuhuoneeseen ja haki korisängystä ison kasan peittoja ja tyynyjä, humpsautti niistä pölyt ulos ja sijasi itselleen mukavan pesän uunin taakse vanhaan halkokoloon. Hän voisi kyllä hakea halkoja vaikka joka päivä. Ei niitä tarvitsisi niin paljon varastoida keittiössä. Kolo tuntui oikein turvalliselta paikalta nukkua.

Illalliseksi Mökötöö söi yhden kovan ruisleivän katonrajasta. Siihen päälle ei ollut nyt laittaa kuin ohut kerros voita ja ketunleipä, mutta hyvältä se silti maistui. ”Pitää muistaa selvittää mistä saisin ostaa juustoa” pohti mökötöö ja haukotteli makeasti. Leivän syötyään se huuhteli murut suustaan suurella hörpyllä karpalomehua yhdestä kirsikkakuvioisesta posliinikupistaan. Sitten se kaiveli hampaansa puhtaaksi ja kömpi lämpimään uuninkoloon ja nukahti heti. Matot olivat jääneet ulos ja niiden päälle alkoi kertyä kastetta, mutta sitä mökötöö ei enää muistanut.

Sanoisin, että keskivaiheilla on turhan pitkälti kuvailtu huoneita yhteen syssyyn. Sitä voisi kenties paloitella vähän pienempiin osiin laittaen väliin toimintakuvausta. Mökötööstä itsestään on kerrottu sopivan niukasti, jotta lukijan kiinnostus herää: mikä on tämä kummallinen olio? Liian varhaista sanoa tässä vaiheessa kirjoitelman tulevaisuudesta mitään, kaikkihan riippuu juonesta. Kieliasu sopii minusta joka tapauksessa hyvin tunnelmaan.

Tässä pätkä tuosta ensimmäisestä luvusta siinä muodosa missä se on tällä hetkellä useampien korjauskertojen jälkeen. Edelleen varmasti on kirjoitusvirheitä joista saa mainita, mutta niiden korjaaminen ei ole vielä minulle ajankohtainen juttu. Lähinnä kaipailen mielipiteitä siitä onko suunta teidän mielestä oikea.

Huomiona vielä että haluan nimenomaan kirjoittaa tekstiä jossa kuvaillaan paljon ympäristöä ja tunnelmia sen sijaan että pyrkisin pääsemään nopeasti eteenpäin. Lisäsin väliin kuitenkin pieniä pätkiä missä mökötöö tekeekin jotain. Mutta vain vähän. Kointähden vinkki oli kyllä arvokas. Minusta se toimii paremmin näin. Seuraavassa luvussa jo kuitenkin tapahtuukin jotakin. Koko tarina ei siis ole pelkkää kuvailua

Mökötöö astui hämärään eteiseen. Oven lyijylasi-ikkunasta pääsi pari auringonsädettä sisälle. Ne saivat aikaan hauskoja eri värisiä valolaikkuja eteisen kauhtuneelle räsymatolle, kuivuneille kukille maljakossa ja seinän kiekurakuvioisille papereille. Ovesta livahtanut pieni tuulenpuuska kilisytti eteisen kristallikruunua.
Mökötöö seisoi ovella ja katseli kotinsa ensimmäistä huonetta. Se oli tomuinen ja harmaa, mutta oikeastaan ihan lämmin ja kodikas. Mökötöö oli aamulla sytyttänyt tulen talon kaikkiin uuneihin ja takkoihin ja nyt lämpö oli levinnyt eteiseen asti. Oikeastaan Mökötöö piti lyijylasi-ikkunastaan ja kaikenvärisestä hämärästä jonka se loi pieneen eteiseen jossa oli siisti rivi tädin vanhoja kenkiä ja naulakossa roikkui vanha punainen villakangastakki. Vaikka eteinen oli vähän harmaa ja ikävä niin nämä pienet valolaikut ja väripilkut saivat sen näyttämään kutsuvalta ja hauskalta.

Silloin Mökötöö teki päätöksensä. Hän halusi ainakin yrittää ystävystyä talonsa kanssa. Hän antaisi talolle mahdollisuuden ja kokeilisi asua siinä. Hän aloittaisi taloon totuttelun pikkuhiljaa huone kerrallaan. Kun ei ollut koskaan asunut talossa olisi kokonaisen suuren talon muuttaminen kodikkaaksi yhdeltä istumalta aivan liian suuri urakka.
Mistä huoneesta pitäisi aloittaa? Eteinen oli ensimmäinen, mutta se oli kovin pieni ja siellä ei voinut oikeastaan tehdä mitään. Paitsi katsella lyijylasi-ikkunaa ja sen valoläikkiä. Sali oli aivan liian suuri ensimmäiseksi huoneeksi. Keittiö ja ruokakomero olivat toki kaikista tärkeimmät. Siellä oli uuni ja ravinto. Sitten olisi talon kolme makuuhuonetta. Yhdestä mökötöö piti ihan erityisesti. Siellä oli keltaisella paperilla päällystetyt seinät ja seinän vieressä suuri kori johon oli pedattu monilla tyynyillä ja peitteillä mukava pesä. Lattialla oli pilkullinen matto ja huoneessa ei ollut yhtään nurkkaa johon joku ilkimys olisi voinut piiloutua. Huone oli kutakuinkin pyöreä. Piirongin päällä oli pieni pitsiliina ja vanha nallekarhu. Ikkuna oli tarpeeksi pieni että siitä ei mikään paha pääsisi sisälle, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri pienen Mökötöön kurkistaa ulos. Se oli se ikkuna josta aamun ensimmäiset säteet kurkistivat sisälle taloon toivottaen hyvää huomenta.
Tästä huoneesta Mökötöö oli pitänyt heti ensi näkemältä. Se tuntui ystävälliseltä ja kutsuvalta. Mökötöö kurkisti varovasti sisään. Nalle tuijotti häntä mustilla nappisilmillään ja kori näytti kutsuvalta. Aamulla aurinko oli paljastanut ilmassa tanssivat pölyhiukkaset, mutta nyt se oli jo siirtynyt muihin huoneisiin ja tämä huone oli jäänyt hämärään. Silti se ei ollut pimeä. Hauskan hämärä ja turvallinen vain. Pieni kamiina hehkui lämpöä oven vieressä.
Mökötöö veti kuononsa takaisin ja sulki oven hiljaa hymyillen. Tähän huoneeseen olisi helppo tutustua.

Keltaisen huoneen vieressä oli tädin makuuhuone. Se oli Mökötöön mielestä ehkä salin ja ullakon jälkeen talon pelottavin ja ikävin huone. Seinillä oli mansikkatapetti, mutta ne eivät olleet ystävällisiä ja lämpimän punaisia suuria kesämansikoita vaan pieniä ja haalistuneita mansikoita joiden rönsyt kiertyivät toistensa ympärille kuin muodostaen verkon johon marjat olivat tarttuneet. Keskellä huonetta seisoi vähän liiankin ylhäisenä tummasta puusta veistetty pylvässänky jonka samettiverhoista pöllähti pieni pölypilvi jos niihin koski. Matto oli pehmeä ja siihen upposi nilkkoja myöten ja seiniltä ja piirongin päältä katseli pitkä rivi kuvia erilaisista sukulaisista joista suurin osa oli varmaankin jo kuollut. Pohjoiseen varjon puolelle aukeavan ikkunan laudalla istui vanha mollamaija tuijottaen tyhjillä silmillään eteensä.
Mökötöö nielaisi hiukan katsellessaan ovea ja sen takana väijyvää huonetta. Tätä ovea hänen ei tehnyt nyt mieli avata. Hän silitti varovaisesti ovennuppia, painoi tassunsa ovea vasten ja henkäisi hermostuneesti. Ne muutamat kerrat kun Mökötöö oli tavannut isotätinsä, oli tämä ollut ystävällinen, hymysuinen, pyöreä ja lämmin, mutta silmistä oli paistanut tietty jämäkkyys ja ankaruus. Mökötöön mielestä tädin huoneessa ei ollut jälkeäkään tädin hymystä, lämpimästä halauksesta tai tuoksuvasta huivista. Huoneessa asui vain ankaruus. Se oli ylhäisen oloinen ja tuntui katsovan pientä Mökötöötä arvostelevasti.

Mökötöö siirsi huomionsa seuraavaan ja viimeiseen makuuhuoneeseen. Se oli sininen. Siellä oli suuri ikkuna josta näki yli suon ja sen takana avautuviin metsiin. Mökötöö avasi ovea ensin vain hiukan ja kurkisti varovasti sisään. Kun siellä ei ollut mitään vaarallista ja vanha laventelin tuoksu leijui ystävällisesti kutittamaan kuonoa se uskalsi astua varovasti huoneeseen.
Tapeteissa oli pilvien ja lintujen kuvia, ikkunan eteen sijoitetulla kirjoituspöydällä oli pari maljakollista kuihtuneita kukkia, harakansulkakynä ja pino tyhjää kirjepaperia. Laventelin tuoksu tuntui leijuvan vaatekaapista. Sänky oli ryhdikäs vanha puinen saippualaatikko joka oli työnnetty nurkkaan ja johon oli sijattu huolellisesti sammalpatjan päälle valkoinen silitetty lakana, sinisistä ja punaisista tilkuista ommeltu peitto ja muhkea vaaleansininen tyyny. Huoneessa oli pyöreä kuteista tehty matto jossa oli sinistä, violettia ja valkoista sekaisin. Yhdellä seinustalla seisoi suuri vaatekaappi jonka ovi oli hiukan raollaan. Huoneeseen paistaisi ilta-aurinko joka saisi koko huoneen sädehtimään lämpimästi. Silloin tuo huone olisi kaunis ja kutsuva. Näin Mökötöö ainakin uskoi ja kuvitteli. Nyt aurinko ei ollut vielä ehtinyt aivan tähän ikkunaan asti. Se valaisi kuitenkin mustikanvarpuja ikkunan takana. Mutta Mökötöö mietti yötä jolloin suuri ikkuna tuijottaisi tyhjänä häntä. Ikkuna josta kuka tahansa voisi kurkistaa sisälle ja ehkä jopa mahtuisi kömpimään huoneeseen. Se oli liian kauhistuttava ajatus. Mökötöö hiippaili varovasti pois ja sulki oven jäljestään. Se päätti käyttää tätä huonetta vain päivisin.

Ullakkoa, jonka portaiden Mökötöö tiesi sijaitsevan täsin huoneen ja sinisen huoneen väliin jäävän oven takana Mökötöö ei halunnut nyt edes ajatella. Se oli liian pelottavaa eikä hän halunnut pilata kaikkea juuri kun oli päättänyt opetella pitämään talosta. Kaikki aikanaan.
Sitten oli vielä siivouskomero eteisessä keittiönoven vieressä. Muita huoneita talossa ei ollutkaan.
Nyt olisi tärkeän päätöksen hetki. Mikä huone olisi ensimmäinen. Mökötöö pohti kaivaten keltaista makuuhuonetta. Sen aamuista hehkua ja turvallista pesäkoria. Siinä huoneessa hän varmasti olisi onnellinen. Käytännöllisenä pikku elukkana hän päätti kuitenkin aloittaa keittiöstä.

Click to expand...

Kyllähän tässä suunta lienee oikea, mutta itse olisin lisännyt, että

Mökötöö irvisti veitsen repäistessä verta suihkuavan viillon hänen kyynervarteensa, muttei hämmentynyt, vaan iski polvensa jengiläisen sukukalleuksiin ja täräytti otsansa suuressa kaaressa nistin jo aiemmin murtuneeseen nenään.

Ehkä kirjoitan tuon pätkän johonkin myöhempään lukuun.

Tässä vähän maistiaisia myöhemmästä.

Ilmassa tuoksui vanhalta sieneltä, märältä maalta ja yöltä. Maa alkoi vetää kuuraan ja kuu kurkisti puiden välistä. Hilla johdatti Mökötöötä aika pitkän matkaa ihan suon laitaan asti. Siellä virtasi pieni puro ja purossa oli leveämpi poukama, johon kirkas vesi pysähtyi hetkeksi lepäämään ennen kuin jatkoi matkaansa. Hilla riisui mekkonsa ja vilahti pää edellä kirkkaaseen, yön hämärässä mustalta näyttävään veteen. Mökötöö istui puron laidalle ja kosketti varovaisesti vettä. Se oli todella kylmää. Hilla nousi pärskähtäen ja kikattaen pintaan. ”Tule, tässä laidalla ei ole syvää”.
Mökötöö pudottautui veteen ja sen henki oli salpautua kun kylmä vesi nousi sitä kainaloihin asti. Sitten se veti syvään henkeä ja kyykistyi niin että vain viimeiset korvankärjet jäivät pinnalle. Vesi oli virkistävää kun kylmään tottui. Ystävyksen leikkivät vesisotaa ja uimahippasta niin kauan kuin suinkin pystyivät. Hytisten he nousivat rannalle ja kietoivat pyyhkeet ympärilleen. Mökötöö ravisteli turkkinsa ja Hillan hampaat kalisivat. Hilla nappasi mekkonsa maasta ja yhdessä he juoksivat Mökötöön talolle. Pihaan päästyään heillä oli jo aika lämmin, mutta tuvan lämpö tuntui silti ihanalta. Mökötöö sytytti taas hellaan tulen ja he istuivat yhdessä hellan ääressä juomassa karpalomehua tassut lämmintä muuria vasten.

Click to expand...

Projekti etenee hyvin hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Teksti hioutuu pikkuhiljaa paremmaksi (omasta mielestäni) ja sitä tulee jopa lisää aina välillä!
Tässä taas pieni maistiainen tekstistä.

Aamu oli kaunis. Mökötöö paahtoi taas leipää ja hellalla höyrysi kuuma kaakao. Hilla, joka ei tuntunut voivan pysytellä hetkeäkään paikoillaan näkyi hypähtelevän pihalla ikkunan ohi ovelle päin. Keittiöön liehahtaessaan hän toi mukanaan syksyisen raikkaan tuulahduksen. Hillalla oli syli täynnä punaisia puolukoita. Tehdään näistä hilloa! Hihkaisi Hilla. ”Mutta ei meillä taida olla sokeria” huomautti Mökötöö. ”Kyllä se jotenkin järjestyy. Sokeria on vaikeampi löytää täältä metsästä tähän aikaan vuodesta. Kotihiiret myyvät sitä yleensä keväisin ja joskus marjastusaikaankin heinä-elokuussa, mutta nyt ne keskittyvät vain omiin varastoihinsa eivätkä jaksa ajatella metsän asioita. Mutta käydään vaikka kysymässä olisiko siilimuorilla hunajaa. Siilimuorin puoti on auki vielä pari päivää ennen kuin muori menee horrokseen talveksi. Käydään vaikka heti tänään. Luultavasti muori myy varastoja tyhjäksi, joten ei kannata jäädä odottelemaan tai voi jäädä ilman.”

Hilla nosti hellästi ja ihaillen posliinikupit lautasineen pöytään, vilahti hellan luokse ja haki sieltä kaakaokattilan. Kuuma kaakao höyrysi kun Hilla kaatoi sen varovaisesti kuppeihin. ”Kaakaotakin voisi ostaa vähän lisää”, Hilla tuumasi. Mökötöö nosteli leivät lautasille ja ystävykset ryhtyivät syömään.

”Olisi kyllä mukava jos olisi vähän juustoa leivän päälle. Ja sitä hilloa. Ja kun olisi vähän tuoreempaa leipää. Tämä on varmasti viime talvista tai vielä vanhempaa. Sitä on pakko liottaa ja paahtaa jos tahtoo että sitä voi syödä”, puheli Mökötöö. Hilla istui hetken hiljaa ja katseli ulos. ”Kysytään siilimuorilta. Asserin isä voisi ehkä hankkia juustoa jos muorin puodissa ei satu enää olemaan. Ja jyviähän sinulla on ihan riittävästi. Ne pitää vaan jauhaa jauhoksi. Sitten voit keittää puuroa tai vaikka leipoa leipää. Ja puuron päälle hillosilmä. Syödään ja lähdetään sitten heti puhumaan muorille.”

Click to expand...

Pääjuoni on minulla selvillä kokonaisuudessaan ja olen siihen hurjan tyytyväinen. Kirjoitin sen jo joskus pari vuotta sitten ja kun tuossa keväällä palasin lukemaan mitä olin suunnitellut niin ällistyin miten hyviä asioita olin osannut sinne suunnitella. Se jo kertoo että omasta mielestäni olen oikealla tiellä tämän kanssa ja että kannattaa jatkaa.